Blogi

Minimalistin takit

Takki on yleensä vaatekaupan kalleimpia vaatteita. Suomessa takkia tarvitsee lähes ympäri vuoden, eikä yhdellä pärjää oikein millään. Olen leveäharteinen ja minun on usein vaikea löytää takkeja, joissa kädentiet ovat riittävän väljät. Olen takkieni suhteen muutenkin aika vaativa. Haluan takkieni olevan laadukkaita, tyylikkäitä ja erittäin monikäyttöisiä. Oletan takin kestävän käytössä vähintään kymmenen vuotta, joten voin ostaa sen melkein yhtä hyvin uutena kuin käytettynä – Kustannus tai ympäristökuorma ei muodostu kohtuuttomaksi kummallakaan tavalla.

Etsin yli vuoden vedenpitävää, ohutta kuoritakkia. Ensimmäinen Torista ostamani olikin liian pieni ja päätyi takaisin myyntiin, toisen Zadaasta löytämäni takin myyjä ghostasi minut totaalisesti. Mietin jo uuden ostamista, kunnes Facebook Marketplacesta löytyi juuri sopiva, Partioaitan oman Frilufts-merkin musta, vedenpitävä kuoritakki. 32,90 € posteineen, eli 1/3 uuden hinnasta. Uuden ostamalla olisi toki päässyt helpommalla, mutta tässä oli jännitystä ja löytämisen riemua.

Kuoritakin myötä takkikokoelmani on (minulle) täydellinen ja voin esitellä sen ylpeänä.

1. Se täydellinen musta nahkatakki

Käytössä aina kuin vain mahdollista. Sopii kaikkeen. Löytyi käytettynä vuonna 2012 tai 2013, en enää muista mistä, ja kustansi 50 €. Elloksen omaa JSFN-merkkiä ja yllättänyt laadullaan. Itken vuolaasti, jos tämä joskus katoaa.

Nahkatakki käytössä elämäni ensimmäisessä instakuvassa 2013. Mulberryn huivin ja laukun, Ray-Banit ja Niken kiilakorkotennarit olen myynyt eteenpäin, topin kulutin tekstiilijätteeksi asti, mutta farkkujen kohtalosta ei valitettavasti ole mielikuvaa.

2. Klassinen musta trenssitakki

Stockmannin omaa mallistoa. Ostin uutena alennuksesta 2014.

Trenssitakissa Web Summitissa Dublinissa 2015. Vierellä kaksi Rekin perustajista, Bertha ja Tero. Rekki myy laadukkaita käytettyjä vaatteita verkossa.

3. Tummansininen toppatakki

En käytä untuvaa enkä turkiksia, en mielelläni edes tekoturkista (koska en halua olla luomassa kysyntää turkiksille). Ostin G-Star RAWn tummansinisen vanutäytteisen Whistler-toppatakin Zürichistä 2014 ja olen käyttänyt sitä nyt viisi talvea. (Viime talveksi ostin käytetyn Makian parkan, jonka alle mahtui kantorepussa nuorempi tyttäremme, mutta se menee takaisin kiertoon syksyllä.) G-Starin vanutoppis ei ole lämpimin mahdollinen takki, mutta pitkänmallisena ja malliltaan “tiiviinä” riittävän lämmin, ja onkin käytössä puolet vuodesta. Tämä takki sopii niin pulkkamäkeen kuin talvihautajaisiinkin, jos on liian kylmää trenssitakille. Toppatakin etutaskut ovat harmillisen pienet, sillä sormikkaat tai lapaset meinaavat aina tippua niistä. Olenkin välillä klipsannut sormikkaat kiinni hihoihin kuin pikkulapsilla. Vuorikangasta olen joutunut kerran korjaamaan, mutta muutoin takki on kuin uusi ja menee toivottavasti vielä ainakin toiset viisi vuotta.

Toppatakissa markkinointitoimistomme laamavaelluksella.

4. Musta kuoritakki

Kirjoituksen alussa mainittu kuoritakki on siis uusin tulokas takkikaapissani. Lämpimän mikrokuituhupparin avulla siitä saa sopivan ympäri vuoden lukuunottamatta kovimpia pakkasia, milloin urheilen toppatakissa. Takki pitää vettä ja tuulta. Aloittaessani kuoritakin metsästyksen luovuin kymmenvuotiaasta laskettelutakista, sadetakista ja juoksutakista, joista oikein mikään ei päässyt koskaan käyttöön. Toivottavasti Frilufts lunastaa odotukset!

Jos oikeasti haluaisi pärjätä vain yhdellä takilla, musta kuoritakki olisi hyvä vaihtoehto.

Artikkelikuva on lavastettu. Oikeasti toppatakki viettää kesät vaatekaapin ylähyllyllä toppahousujen kanssa.

Tämä ei ole mikään “nämä takit tarvitset” -ohjeisto. Pyh sellaisille! Juoksija tarvinnee juoksutakin, laskettelija laskettelutakin, yksi ei käytä nahkaa ja toinen inhoaa trenssitakkeja. Nämä ovat ne takit, millä minä rullaan. Olisi tosi kiinnostavaa tietää, millaisia takkeja sinun kaapistasi löytyy, ja oletko niihin tyytyväinen.

Raittiita ajatuksia

Teininä join liikaa, kuten aivan liian moni 90-luvun Suomessa varttunut. Vielä parikymppisenä vaihto-oppilaanakin alkoholi jaksoi innostaa, puolen lukukauden ajan. Silloin tuli ensimmäisen kerran mitta täyteen, ja vietin 1,5 vuotta raivoraittiina, kieltäytyen jopa lempijälkiruoastani tiramisusta sen sisältämän vähäisen alkoholin takia. Raittiusjakso muutti jotain, koska sen jälkeen juominen ei ollut enää yhtä hauskaa. En halunnut menettää kontrollia. Join silloin tällöin, yhä harvemmin ja harvemmin, ja näin touhussa yhä vähemmän mieltä. Viimeiset vuodet join enää lasin viiniä silloin tällöin, korkeintaan kaksi. Ei punaista, koska se värjää hampaat. Joskus hieman viskiä ollakseni cool. En ollut.

Esikoisen saatuani, imetyksen loputtua, saatoin vielä skoolata skumpalla tai juoda lasin valkoviiniä kalan kanssa. Vajaan vuoden aikana join yhteensä ehkä viisi annosta alkoholia. Toisen raskauden aikana kypsyi ajatus, että tässä asiassa haluan olla mustavalkoinen. En juo enää mitään alkoholia.

Tässä hajatelmia raivoraittiista elämästäni:

  • Kaipaan lapsuuteni superhienoa karusellikynää enemmän kuin alkoholia.
  • Jos iltaisin kaipaa rentoutusta, kannattaa juoda kamomillateetä. Rauhoittava vaikutus perustuu joka tapauksessa eniten rituaaliin, ja yksikin alkoholiannos voi heikentää unenlaatua. En paheksu vähäistä alkoholinkäyttöä millään tapaa, haluaisin vain ihmisten olevan tietoisempia pientenkin alkoholimäärien vaikutuksesta.
  • En halua jakaa ison seurueen ravintolalaskua tasan, jos muut juovat alkoholia. Jos pyöräytit tälle silmiäsi, suosittelen kirjaamaan vuoden ajan ylös, paljonko rahaa käytät alkoholiin.
  • Jos joka viikko juo 10 euron viinilasin ravintolassa ja 10 euron viinipullon kotona, menee siihen vuodessa yli tonni riihikuivaa rahaa. Suomalainen käyttää keskimäärin alkoholia (100-prosenttikseksi muutettuna) yli 10 litraa vuodessa, joten laskelmani on erittäin maltillinen. (Viiniksi muutettuna tuo keskiarvo on noin 107 pullollista eli pari pulloa viikossa.)
  • Pahoitteluni ravintoloille, että heidän kurkkukuohuvalla alkava ja kuusenkerkkäsiirappiin päättyvä 60 euron alkoholiton juomamenunsa jää minulta ostamatta. Olen otettu huomioinnista, mutta ei. (Ymmärrän, että alkoholin myynti on tärkeä ravintoloille katemielessä. Yrityksien täytyy uusiutua, BTDT.)
  • Mocktailit… Miksi? Onko joku joskus juonut Harvey Wallbangeria tai Sex on the Beachia maun takia? En kaipaa mehuuni siirappia, kiitos.
  • Miksi on normaalia juoda kolme puolen litran siideriä putkeen, mutta 1,5 litran vissypullon juominen yhdeltä istumalta on outoa. Teininä kaverini joi usein 12-packin siideriä illassa. Kuka ylipäätään juo neljä litraa yhtikäs mitään nestettä muutamassa tunnissa? Ei edes maratoonari!
  • Jos joku tekee ääneen oletuksen, että juomattomuuteni liittyy lapsiin, autoiluun tai muuhun vastaavaan syyhyn, korjaan olevani raitis. (Olen oppinut myös sanomaan olevani kasvissyöjä sen sijaan, että sanoisin “en syö lihaa”.)
  • Oikein toivon, että minulle tyrkytettäisiin alkoholia nähdäkseni ilmeiden kirjon, kun kerron olleeni raittiina kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yksitoista päivää (tai jonkun muun täysin päästä keksityn mutta tarkan päivälukeman). En tarkoita vitsailla alkoholismilla, vaan ennemminkin tasoittaa tietä je suis -hengessä.
  • Kolmen euron kombuchapullo tekee uuden vuoden aatosta juhlavan. (Teen kombuchaa itsekin, mutta sitä ei ole koskaan oikeaan aikaan valmiina.) Saunan jälkeen parhaalta maistuu jääkylmä kookosvesi. Pommac on aina parempaa kuin juhlissa tarjottava Latviantuontiskumppa.

  • Ei tarvitse koskaan miettiä, koska ehtii Alkoon ennen jotain juhlapäivää. Ei tarvitse koskaan miettiä, onko sopivia ruokajuomia.
  • Ei tarvitse koskaan miettiä, onko ajokunnossa, tai mikä kyseisen maan promilleraja on. (Perheellisestä ei onneksi tehdä automaattisesti juoppokuskia.)
  • Ei kiinnosta pätkääkään, mikä pullo on tarjouksessa Ruotsinlaivan tax freessä tai paljonko viinan hinta halpenee Virossa. No, jälkimmäinen kiinnostaa yhteiskunnallisista syistä vähäsen.

Viking Gracen mainoskuvauksissa muutama vuosi sitten. Voin hyvin skoolata skumpalla kuvauksissa, sehän on eräänlaista näytelmää. En paheksu vähäistä alkoholinkäyttöä millään tavalla. Kuvan otti huippukuvaaja Juha Mustonen.

  • Olisipa all inclusive -hotelleista ja buffeteista alkoholiton hinnoittelu!
  • Ei tunnu sopivalta viedä kyläilypaikkaan viinipulloa.
  • Juhlistimme avioitumistamme kavereidemme kanssa kahvilassa. Alkoholin vaihtoehtona skoolata sai erikoiskahvilla tai smoothiella.
  • Monien yritysten kulttuuri tuntuu pyörivän yhteisen alkoholinjuonnin ympärillä. Asiakastilaisuuksissa ja liikelahjoissa on jo siirrytty eteenpäin, mutta sisäisesti meininki on kuin suoraan yrityksiä johtavien, 90-lukua nostalgisoivien keski-ikäisten nuoruudesta.
  • Monen aikuisen ihmisen elämä tuntuu pyörivän alkoholinjuonnin ympärillä. Ihmiset sanovat “tarvitsevansa” alkoholia.
  • Mommy doesn’t need a glass of wine. En kaipaa keskushermostoa lamauttavia aineita selvitäkseni arjesta lasteni kanssa. Kaipaan läheisten apua, joogaa ja matcha lattea, mutta en alkoholia.
  • Olen varmasti päässyt tosi helpolla raittiuteni kanssa, koska olen naimisissa, pienten lasten äiti, ja ihmiset ympärilläni ovat tottuneet jo ajat sitten siihen, että en juo.

Hauska mallikeikka vuosien takaa: 50-luvun kotiäitinä Alkon asiakaslehdessä.

Ja vielä kaksi hajatelmaa loppuun:

  • Miten raittius voi olla poikkeus ja alkoholin juominen normi?
  • Jos alkoholi keksittäisiin nyt, saisiko sitä myydä ollenkaan?

Oikeaan aikaan myymisestä

“Mikäs meininki teillä on, kun kaikki muu paitsi lapsi näyttää olevan myynnissä?” kysyi kaverini kerran minulta. Meininkinä oli toinen raskaus, sen aiheuttama sairasloma (liikaa kotona vietettyä aikaa) ja tarve tehdä tilaa toisen lapsen tavaroille. Isoa osaa tavaroista myin mieheni puolesta, mutta niin vain omistakin tavaroista löytyi edelleen myytävää, vaikka olenkin lähes aina suosinut minimalismia. Paras aika myydä tavaraa on tietysti silloin, kun tarvitsee joko tilaa, rahaa tai on ylipäätään aikaa moiseen projektiin.

Olen aina ollut kovempi myymään kuin ostamaan, oli kyse sitten tavaroista tai yritysmaailman palveluista. Pari kertaa elämässäni olen ollut myös tilanteessa, että väliaikaisesti ainoa tulonlähde on ollut kirppismyynti. Kai siitäkin on sitten tullut tehtyä omanlaistaan taidetta.

Muutaman kerran olen itsekin seisoskellut päivän myymässä kirpparilla. Se on ihan hauskaa ja sosiaalista puuhaa, mutta kannattavampaa on myydä netissä.

Tärkein asia kaiken tavaran myymisessä on ajoitus. Tämän suhteen olen yleensä ollut aika onnekas (toisin kuin vaikkapa parin kryptovaluutan kanssa). Useimmiten kyse on ollut yksinkertaisesti siitä, että olen ollut valmis luopumaan tavarasta ajoissa. Myin muutaman kansion kokoisen postimerkkikokoelmani melkein kaksi vuosikymmentä sitten, aika pian ensimmäisten tarramerkkien ilmestyttyä. Jaaha, se on tämä huvi sitten ohitse, totesin kyynel silmäkulmassa käteviä tarralappuja pyöritellessäni. Sain kokoelmastani ihan hyvän hinnan. Nykyisin vastaavasta ei meinaa päästä eroon ilmaiseksikaan. Olisinpa ottanut kokoelmistani valokuvia!

Mittavan Barbie-kokoelmani myin yläasteikäisenä. Vaikka nuket olivat todella siistikuntoisia, pikkutavarat ja myyntipakkauksetkin tallessa, arvokkaita keräilyaarteita niistä ei olisi tullut, koska ne olivat kuitenkin käytettyjä. Aika pian Barbien ruumiinrakenne muuttui, eivätkä vanhanmalliset olisi enää kelvanneet leikkeihinkään. Onneksi en myöskään kuvitellut säästäväni niitä omille lapsilleni, sillä niissä oli varmasti jos jonkinlaista muovinpehmennintä. Jopa Barbien ostaja surkutteli: Voi, etkö aio säästää näitä! Yläasteikäisen hyvä tili vai kasa jätettä (jota kantaa asunnosta toiseen)? Barbeistakaan en hoksannut silloin ottaa kuvia, mutta onneksi löysin netistä kuvia innokkaiden Barbie-keräilijöiden 80-90-lukujen aarteista. Ne ovat nyt tallessa, tiedostoina siis.

Kokoelmaani kuului esimerkiksi tällainen Barbie + pandanpoikanen -kombinaatio. Eipä taitaisi tällaisesta enää oikein hyvä heilua, ja olen iloinen, ettei tullut tätäkään omille lapsille säästettyä.

Kirjani myin vuonna 2011 tyhjentääkseni vitriinikaapin silloisen poikaystäväni pokaalikokoelmalle. Se kirpaisi kaltaistani lukutoukkaa, mutta olen ollut asiasta lukemattomat (heh) kerrat kiitollinen. Nykyisin kirjat kierrätetään paperinkeräykseen, kannet kartonki/pahvinkeräykseen, minä sain omistani vielä rahaa viimeisten joukossa. Erottuamme myin koko vitriinin, eikä esittelyhyllytilaa ole sen jälkeen kodissani enää ollut.

Nämä Harry Potterit tuli luettua moneen kertaan. Nyt luen kirjani elektronisina, joten näille ei ollut tarvetta.

Myös DVD:t ja CD:t sain myytyä viime tingassa. Ei minulla mitään hienoja kokoelmia ollutkaan, mutta toistasataa CD:tä ja joitain kymmeniä leffoja kuitenkin, sain muutaman euron kappaleelta. Toistaiseksi CD- ja DVD-levyjä voi viedä Kierrätyskeskukseen, mutta pian nekin muuttuvat sekajätteeksi.

Tällä hetkellä myyntisuositukseni osuu Muumimukeihin. Omani myin muutamia vuosia sitten ennen valmistuksen siirtymistä Thaimaaseen, eivätkä vanhojekaan mukien hinnat ole siitä enää nousseet. Muumimukiskene on niin ylikuumentunut, etten oikein usko jatkuvaan arvonnousuun. Mutta tehkää omat ratkaisunne. Jos mukit jaksavat ilahduttaa, mikäs niitä katsellessa.

Erityisen muotia juuri nyt on kaikki retro, joten jos 70-luvun huonekalut tai astiat pölyttyvät varastossa, kauppaa ne ennenkuin on liian myöhäistä! Nyt jo näkee huolestuneita kirjoituksia vanhojen astioiden materiaaleista, joka lienee lopun alkua retroastioiden matkalla sekajätteeseen. Juuri mitään ei ylipäätään kannata säilyttää, jos ei sitä aktiivisesti itse käytä. Moni kokee saavansa jonkinlaista turvaa tavaroista, mutta mitä ihmeen turvaa tuovat vähitellen jätteeksi muuttuvat tavaravuoret?

Mitä sitten suosittelisin säästämään? Oikeasti vanhat esineet, tuollaiset maailmansotien aikaiset tai vanhemmat, eivät ole tällä hetkellä arvossaan. Satavuotiaita vintagekorujakin saa muutamalla kympillä! Globaali Konmaritushuuma on saanut ihmiset tyhjentämään kaappinsa niistä todellisistakin aarteista ja tietysti nykyisten kuolinpesien myötä tarjonnasta ei ole pulaa. Tuolta aikakaudelta näihin päiviin säilyneet esineet ovat kuitenkin huippulaadukkaita ja uskon niiden arvostuksen nousevan vielä uudestaan. Ei tällaistakaan tavaraa tietysti kannata säilyttää, jos tilasta on muutoinkin pulaa. Tavara, jonka omistat, määrittelee käsityksesi tilantarpeestasi. Jos säästät sitä sun tätä arvonnousun toivossa, päädyt pahimmillaan vuokraamaan/ostamaan tarpeettoman ison asunnon. Se siitä tienaamisesta.

Vintagekorujen suhteen saattaisin olla jopa ostokannalla, sillä ne ovat juhlakoruina taatusti ketjuliikkeiden pukukoruja kiinnostavampia eivätkä vie säilytyksessäkään paljoa tilaa. Älä kuitenkaan osta sellaista mitä et itse käytä. Suosittelen etsimään sijoituskohteet lähtökohtaisesti muualta kuin tavaroista.

Rentoa osakestovaippailua

Kirjoitus on julkaistu myös Kodin Kestot ry:n Kestoillaan-blogissa.

Ehdimme elää kahdeksan kuukautta kahden vaippaikäisen taloudessa, kunnes esikoinen 2,5 vuoden iässä oppi kertaheitolla päiväkuivaksi. Kuopus on käynyt nelikuisesta potalla aina ruokailun jälkeen, ja jo tottunut tekemään isommat tarpeensa pottaan, jos vain mahdollisuus suodaan.

Meillä osakestoillaan mahdollisimman rennolla otteella, eli kotona pidetään kestovaippoja ja kodin ulkopuolella kertakäyttövaippoja. Meillä on vain yhdenlaisia kestovaippoja, samanlaisia Pilvi-vaippoja kuin 2016 saamassamme äitiyspakkauksessa. Niissä on tasku, johon laitetaan kaksi imua eli suorakaiteen muotoista tyynyä. Meillä on käytössä samanlaiset mikrokuituimut kuin äitiyspakkauksessakin oli. Kestovaippojahan on valtavasti erilaisia, mutta en jaksanut lähteä vertailuun ja testailuun. Pilvi-vaippoja löytyy hyvin käytettynä juuri siksi, että ainakin parin vuoden ajan sellaisen sai äitiyspakkauksesta. Meillä olevat yhdeksän vaippaa imuineen maksoivat käytettynä yhteensä 18,50€, millä saisi uutena yhden. Pari kappaletta lisääkin saisi olla, joten pidän silmät auki kirppareilla.

Märät vaipat heitetään ihan normaalisti pesukoriin (housut tarrat suljettuna ja imut erikseen) ja pestään muun pyykin kanssa 60 asteessa. Pesukone pyörii muutenkin vähintään joka toinen päivä, ja muutama kestovaippa mahtuu hyvin mukaan. Imut kuivuvat kuivausrummussa harsojen ja pyyhkeiden kanssa, housut kuivaustelineessä. Koska vaippoihin tulee vain pisuja, en ole tutustunut riisipapereihin, jotka on kai tarkoitettu helpottamaan kakkojen heittämistä pönttöön. Ilmeisesti aika moni pitää niitä turhina ainakin isompien vauvojen kohdalla. Voisihan ne kakat varmasti tipauttaa pönttöön tarvittaessa käsisuihkulla huuhtoen.

En tiedä kestovaippailusta oikein mitään, eikä nähtävästi tarvitsekaan.

Vaippoja kuluu vauvalla keskimäärin seitsemän päivässä ja meillä niistä puolet on kestoja, joten säästöä tulee pari pakettia eli n.20 € kuussa. Kertakäyttövaipoista käytämme vain kotimaisia Pirkkaa ja Muumia ja niitä raahataan ulkomaanmatkoillekin. Ne sopivat perheen pienimmän herkälle iholle muita kertakäyttövaippoja merkittävästi paremmin.

Pieniä ohivuotoja tulee enemmän kuin kertakäyttövaipoissa, pari viikossa. Se ei ainakaan näin kesäaikaan ole ongelma, mutta vaikuttaa osaltaan siihen, ettei kestoissa lähdetä lähipuistoa tai -kauppaa kauemmas kotona. Ehkä joku toinen vaippamalli toimisi paremmin. Kestot ovat myös aika massiivisia kooltaan niin vaatteiden alla kuin kaapissakin, kertakäyttövaipat vievät paljon vähemmän tilaa hoitolaukussa.

Osakestoilu on helpottanut elämäämme merkittävästi!

Kaksi vaippapakettia kuukaudessa vähemmän raahattavana helpottaa kauppareissuja, mitkä enimmäkseen teen tyttöjen kanssa kolmistaan. Koska esikoinen oppi päiväkuivaksi samaan aikaan, kun hankimme nuoremmalle kestot, mahtuu kärryjemme pieneen tavarakoriin nykyisin muutakin kuin vaippoja. Isoin helpotus on uloskantopuolella, sillä ennen vaipparoskis täytyi tyhjentää lähes päivittäin, nyt 4-5 päivän välein. Pissavaipat eivät juuri haise. Pahoittelumme Vantaan jätteenpolttolaitokselle, jolle materiaali kyllä kelpaisi.

Pilvi-vaippoja saa nepeillä säädettyä pienemmäksi, mutta 8kk ikäisellä nepit ovat jo kokonaan auki. Pilvit mahtuvat luultavasti 12-15kk ikään asti. Silloin täytyy miettiä ostetaanko isompia kestovaippoja. Toisaalta kuopuksen pottailu sujuu nytkin niin hyvin, että vaipat saattavat alkaa pysyä kuivana melko aikaisinkin. Veikkaan, että potalle täytyy päästä aina silloin kun isosiskokin…

Yksi potta ei riitä, kun siskosten pitää päästä samaan aikaan. Tällaisissa asioissa käytännöllisyys menee minimalismin edelle. Potat maksoivat käytettynä vitosen kappale ja menevät aikanaan seuraaville käyttöön.

Kirjavinkki: Tyylikkään köyhäilyn taito

Rakastan kirjoja, erityisesti nonfiktiota, ja luen vuosittain kymmenittäin kirjoja. Tämä kirja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, ja olen lukenut sen kolme tai neljä kertaa. Tämä oli viimeinen aikuisten kirja, jonka omistin paperiversiona. Laitoin sen kiertoon Facebookin minimalismiryhmässä, sillä se oli jo liian hiirenkorvilla lahjoitettavaksi kirjastoon. Nykyisin kirja löytyy myös sähköisenä ainakin pääkaupunkiseudun e-kirjastosta.

Kyseessä on kreivi Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito. “Kreivi” on vain taloudellisesti arvoton titteli, ja Schönburgin perhe on köyhtynyt vuosisatojen ajan. Von Schönburg kertoo mainioita tarinoita eksentrisistä sukulaisistaan, jotka ovat säilyttäneet arvokkuutensa, vaikka varallisuus on menetetty. Kreivi von Schönburg itse joutui työttömyyden myötä luopumaan monista asioista, jotka alkoivatkin sitten tuntua aika turhanpäiväisiltä. Oman osansa saavat niin rucola kuin kolmossarjan Bemaritkin (joita olen omistanut kuusi kappaletta).

Kirjaa on kuvailtu julistukseksi kerskakulutusta vastaan, ja sellaiseksi se on poikkeuksellisen viihdyttävä. Harva kyseisestä aiheesta kirjoittava on vieraillut Brunein sulttaanin luona! Alkuperäisteos Die Kunst des stilvollen Verarmens ilmestyi 2005 eli reippaasti ennen KonMari-huumaa. Tavoitteenani on jonain päiväni lukea alkuperäiskielinen teos, koulusaksapohjalla. Tämä on ylipäätään sellainen teos, johon palaan aika ajoin, sillä se mukavasti muistuttaa, kuinka hölmöjä ja teennäisiä tässä oikein ollaankaan.

Yksi pieni asia kirjassa on aina häirinnyt minua. Feikkituotteet rinnastetaan oikeisiin ollenkaan murehtimatta, että feikeillä rahoitetaan muun muassa terrorismia siinä missä muillakin laittomilla bisneksillä. Jätä feikit aina ostamatta!

Minimalismini rajat

Pitääköhän minun aloittaa jokainen kirjoitukseni disclaimerilla: Kaikissa piireissä minua ei pidettäisi minimalistina… Ehkä moinen vastuuvapauslause ei ole tarpeen. On monia minimalistisia pyrkimyksiä, joita edistän aktiivisesti: Vain tarpeellisen hankkiminen ja käytettynä aina kuin suinkin mahdollista, vaate-, tavara- ja kosmetiikka-arsenaalin minimointi ja kertakäyttöisten hyödykkeiden korvaaminen kestotuotteilla. Pyrin kuitenkin sekä turhan tavaran että turhan rasituksen minimoimiseen elämässäni, enkä siis anna tavaran minimoimisen hankaloittaa elämääni kohtuuttomasti.

En ole nollahukkaaja eli en pyri jätteettömään zero waste -elämään. Jätteen vähentäminen on ilman muuta kunnioitettava pyrkimys, jonka itsekin huomioin, mutta joskus pyrkimykseni turhan vaivan minimoimiseen menee tavara- tai jäteminimalismin ohi. En esimerkiksi ole kokannut lapsilleni yhtä ainutta sosetta itse (ellei smoothieita lasketa). Tytöt vetelevät tyytyväisenä Pilttiä ja kumppaneita, silloin kun sosetta syövät, pakkausmateriaalit kierrätetään asianmukaisesti ja säästynyt aika puuhastellaan jotain yhdessä.

Kun vaihtoehtona on käydä lattialle tällaisen kanssa puuhastelemaan, minua ei paljon hellan ääressä nähdä.

Meillä on kohtuullisen paljon leluja. Ei älyttömästi, muttei poikkeuksellisen vähänkään. Kumpikaan lapsista ei ole päivähoidossa, joten meiltä löytyy esimerkiksi leikkikeittiö, millaisella moni varmaan kokkailee lähinnä päiväkodissa. Lelut on ostettu käytettynä ja ilman käyttöä jäävät viedään Kierrätyskeskukseen. Meillä on ihan tavallisia leluja, enemmän ja vähemmän kehittäviä, puisia ja muovisia, kotimaisia ja kiinalaisia.

Omaa autoa minulla ei ole, mutta lainaan välillä (julkisilla töissä käyvän) mieheni autoa, jos olen menossa johonkin, mihin julkisilla ei pääse järkevästi. Autoilu on minulle tavallaan minimalismia, elämän helppoutta. En tarvitse autoa työmatkoihin (silloinkaan, kun käyn päivittäin töissä), mutta muuta liikkumista se helpottaa ja mahdollistaa kivoja retkiä, jotka muutoin jäisivät tekemättä. Viikonloppuisin ajelemme yhdessä mökille tai kyläilemään, taas paikkoihin, joihin julkisilla ei kätevästi kuljeta.

Niin, meillä tosiaan on mökki, tai ennemminkin kakkoskoti, mutta se tuli elämääni avioliiton myötä. Protestoin moista maksimalismia vastaan aikani, mutta nykyisin viihdyn siellä itsekin. Olkoon.

Kun lapset ovat sen verran isompia, etteivät tarvitse turvaistuimia ja jaksavat kantaa omat tavaransa lähimmille yhteiskäyttöautoille, voisimme periaatteessa elää ilman autoa, mutta en usko, että meistä tulee kovin pian kokonaan autottomia. Aiemmin autot olivat suorastaan harrastukseni, joten en koe auton pitämiseen liittyviä asioita vaivalloisina. Minulle auto on mieluisa tavara, jonka omistaminen helpottaa elämää ja mahdollistaa hauskoja asioita.

Kuvan auton hain itse Saksasta 2003. Kuuden vuoden ajan se toimi jäänmurtajana ja toi elämääni valtavasti uusia ystäviä. Samaisissa harrastuspiireissä tapasin myös aviomieheni. Kuva vuodelta 2005, ©Radalle.com

Oikeastaan aina, kun minimalismi alkaa hankaloittaa elämää, kyseenalaistan, onko se edes minimalismia. Jos ei voi omistaa edes sen vertaa vaatteita, että pystyisi pukeutumaan asianmukaisesti erilaisiin tilanteisiin, menee mielestäni liian vaikeaksi. Minimalistina voin mennä ystäväni häihin samassa pikkumustassa, jota pidin vaarini hautajaisissa. Ihminen, joka yrittää kyhätä itselleen sopivia hautajaisvaatteita pukemalla paidan hameeksi (ja stressaa sitten, näyttääkö ok:lta) vaikuttaa minusta uhranneensa mielenrauhansa omien aatteidensa alttarilla. Sellainen ei istu minun minimalismiini.

Minimalismiini kuuluu kiinteästi tietynlainen materialismi ja jopa elitismi. Koska olen aina ollut tarkka rahoistani ja vihannut roinaa, nyt omistamani käyttöesineet ja vaatteet ovat varsin laadukkaita. On helppo olla ostamatta uutta, kun vanhatkin tavarat miellyttävät silmää eivätkä hajoa käsiin. Olen siis minimalisti, jonka olalla keikkuu LV-logoinen laukku. Todennäköisesti vielä kymmenien vuosien päästä. Siis se sama laukku. Olisi liioittelua sanoa, että rakastan monia tavaroitani, mutta ne kyllä tuottavat minulle iloa päivittäin. Wishin tyyppinen halpisroska saa sappeni kiehumaan.

Tein (melkein) itse kestovanulappuja

Kuten kerroin, ihastuin kestovanulappuihin ja muodostin myös testieni perusteella tarkan mielikuvan, millaisia toivoin lappujen olevan. Sain ensimmäiset kestovanulappuni testiin Kodin Kestot Ry:ltä, mutta tajusin, että kotoani löytyy hyvin materiaalia pinoon lappuja. Puuttui vain saumuri, mutta onneksi minulle taannoin ihanan hameen ommellut kaverini lupasi taas auttaa.

Halusin toiselle puolelle froteeta ja toiselle puolelle sileää trikoota. Froteeksi leikkelin pari puuvillaista pikkupyyhettä ja yhden mikrokuituliinan. Trikoopuolen luovuttajaksi päätyi esikoisen äitiyspakkauksessa tullut pöllöhaalari, joka hihattomana oli syysvauvoillemme turhan epäkäytännöllinen. Harmitti leikata ehjä vaate, joka toki olisi pitänyt ennemmin kierrättää sellaisenaan, mutta vanhojen äitiyspakkausten vaatteet eivät pääsääntöisesti ole mitään kovin haluttuja, onhan niitä paljon tarjolla. Ainakin ihana kangas tulee ilahduttamaan pitkään tätä pöllöfriikkiä.

Halusin lapuista suunnilleen samankokoisia kuin perinteiset vanulaput, en niin suuria kuin markkinoilla olevat kestolaput usein ovat. Leikkasin pahvisen jogurttitölkin kyljestä harpin avulla sopivan muotin. Piirsin lapun ääriviivat kankaaseen vesiliukoisella puuvärillä. Laitoin keskelle lappua nuppineulan, että puoliskot pysyisivät yhdessä ja nurjat puolet vastakkain ompeluun asti. Leikkasin laput valmiiksi melko lähelle oikeaa kokoa.

Materiaalia jäi vielä hauskaan kestorättiin!

Taitava kaverini surautti kestovanulaput ja rätin saumurilla yhdessä hujauksessa. Iltapuhteekseni jäi vain vetää langanpäät neulalla lappujen sisään.

Ennen käyttöä heitin laput vielä pesupussiin, koneeseen ja kuivausrumpuun, että sain puuvärin pestyä pois ja kangashaituvat irtoamaan.

Asioita, joissa olen säästänyt rahaa

Jotkut kyllästyvät yltäkylläisyyteen ja ryhtyvät minimalisteiksi ilman minkäänlaista taloudellista tarvetta siihen. Useimmilla taitaa kuitenkin osasyynä olla halu hillitä rahankäyttöä. Itsellänikin minimalistiset ajatukset alkoivat voimistua samoihin aikoihin, kun aloin miettiä hoitovapaalle jäämistä. Olen aina ollut tarkka rahoistani, katsantokannasta riippuen säästäväinen tai pihi. Olen matkustellut paljon ja omistanut kiitettävän määrän merkkilaukkuja (tosin aina myyden vanhat pois uusien tieltä), mutten ole koskaan ottanut muuta velkaa kuin asuntolainan. Käytän luottokorttia maksamiseen, mutten anna luottolaskun kertyä. Onnistuin juuri ennen lapsensaantia kipuamaan lähelle suomalaisten keskipalkkaa päivätyössäni, mutta olen tullut toimeen alle puolellakin siitä – ja pariin otteeseen myös muutaman kuukauden kokonaan ilman palkkaa, elämäntyylin merkittävästi muuttumatta. Mistä sitten olen säästänyt?

Nämä eivät siis todellakaan ole mitään tarkan markan säästövinkkejä, vaan ainoastaan havaintoja, missä tällainen keskituloinen on ehkä käyttänyt vähemmän rahaa kuin esimerkiksi jotkut kaverinsa. Opiskelijabudjetin säästövinkkejä on netti pullollaan. Jos taas joku ei osaa itse laskea, että latte päivässä maksaa pitkälle toista tonnia vuodessa, ei siihen mitkään blogit auta.

En ole koskaan kokenut säästäväisyyttä kurjistelemisena, oikeastaan päinvastoin. Arvostan jokaista ostosta, kun tiedostan sen hinnan, oli kyse sitten ruoasta tai tavarasta. Suoraan sanottuna elämme melkoisessa etuoikeutetussa yltäkylläisyydessä. Olen kiitollinen, että minulla on varaa kaikenlaiseen, enkä siksi sure myöskään jääkaapin hajoamisia tai vastaavia (vaikka minua vihastuttaakin ympäristön puolesta niiden lyhentynyt elinkaari). Kokemus säästäväisyydestä olisi varmasti hyvin erilainen, jos se olisi pakko, nyt se on enemmänkin etuoikeutetun harrastus.

Tupakka, alkoholi ja “bilettäminen”

En ole koskaan polttanut tupakkaa, alkoholiakaan en käytä enää sitäkään vähää mitä ennen, ja inhoan baareja ja yökerhoja. Voin istua hetken rantabaarissa, jos musiikki ei soi liian lujalla ja saan istua varjossa. Viimeksi kävin yökerhossa työkavereiden kanssa Barcelonan Opiumissa 2013 ja heti perään 2014 DJ Hellin keikalla Berliinin Watergatessa. Kummallakin kerralla oli oikein hauskaa, muttei ole tullut minkäänlaista tarvetta mennä uudestaan. (Dar es Salaamissa jouduin useamman kerran yökerhoon työn puolesta ja niistä reissuista teki siedettäviä vain erittäin hyvä seura ja korvatulpat. Mutta työnteko ei toki mene kulupuolelle.) Rantabaarissa voin juoda smoothien, yökerhojen juomavalikoimasta yleensä eniten miellyttää vesi. Tiedän, että monelle viina, rööki ja bilettäminen ovat viimeisiä, mistä luopua, mutta henk.koht. ne eivät edusta “elämistä” vaan ennemminkin sen vastakohtaa.

Ostokset

Tykkään kierrellä kaupoissa, etenkin matkustaessa. On hauskaa (vaikkakin joskus myös ahdistavaa) katsella, mitä kaikkea tavaraa maailmaan mahtuukaan. Hyvin harvoin kuitenkaan ostan mitään uutta tavaraa kaupasta. Oikein ihanista tavaroista saatan napata kuvan muistoksi. Ne hymyilyttävät usein vielä vuosien päästäkin, kun kyseinen tavara – jos sen olisin ostanut – ei olisi enää käytössä.

Miten mahtavasti sanottu, Karl Lagerfeld. Otin tämän kuvan laukusta Pariisissa 2015 ja se hymyilyttää minua edelleen.

Niistä vaatteista ja tavaroista, jotka oikeasti tarvitsen (tai oikein kovasti haluan), ostan kaikki käytettynä, jos suinkin mahdollista. Ostaisin vaikka HankyPankyni ja sukkani käytettynä, jos joku myisi. Saahan ne pestyä! Rajat siihen, mitä on ok ostaa käytettynä, ovat täysin keinotekoisia. Ravintolassa juodaan sujuvasti lasista, mistä on juonut tuhat muutakin ihmistä, ja hotellissa kuivataan pyyhkeeseen, mihin aika moni muukin on itseään hinkannut. Mutta toisen käyttämien sukkien pukeminen on jotenkin sopimatonta. Just.

Kahvilat

Lopetin kahvin- ja teenjuonnin 2012. Kotona juon kauramaitoon tehtyä matcha lattea. Matcha on valitettavasti hirvittävän kallista mutta kotona tehtynä mukillinen ei kuitenkaan maksa kuin n.0,50€. Nykyisin matcha lattea saa myös monista kahviloista. Vaikka se on usein juomalistan kalleimpia juomia, se ei onneksi kaipaa seurakseen mitään muuta, otan siis vain sen. Jos taas olen nälkäinen tai mieleni tekee jotain herkkua, otan yleensä juomaksi vain vettä, mikä sopii ruoan kyytipojaksi mielestäni muita juomia paremmin.

Hong Kongissa McDonaldsin McCaféssakin saa matcha latten näin tyylikkäästi tarjoiltuna. 

Ravintolat

Olen kasvissyöjä, ja vaikka syön silloin tällöin kalaakin, valitsen yleensä kasvisruoan. Ne ovat aina ravintolan halvimpia annoksia. Nordic Business Forumissa 2017 (vieläkin ähkyssä edellisen illan bakkanaaleista) kuuntelin Selina Juulin puheenvuoroa ruokahävikistä ja tein päätöksen, etten enää tilaa ravintolassa kolmea ruokalajia vain muiden seuraksi, koska silloin lähes aina osa jää syömättä. Kirjoitin Juulille kiitosviestin ja hän vastasi usein tilaavansa alkuruoan ja pääruoan sijasta kaksi alkuruokaa, toisen tarjoiltavaksi kun muut syövät pääruokaa. Loistava idea! Fine dining -ravintoloissa tulee syötyä harvoin ja omalla rahalla vielä harvemmin. Sen sijaan rakastan monenlaista street foodia ja melkein joka viikko tulee syötyä jotain ravintolaruokaa, usein edullisempaan lounasaikaan. Jos tilaamme tai haemme ruokaa kotiin, syön yhdestä normaalikokoisesta pizzasta ja useimmista aasialaisista take-away annoksista kaksi kertaa. Työpaikkalounaaksi söin lähes aina omia eväitä.

Mustafa’s Gemüse Kebab Kreuzbergissä Berliinissä, maailman kuuluisimpia kebab-paikkoja. Heidän kuuluisaa kasviskebabiaan joutuu lähes aina jonottamaan hyvän tovin, mutta (viimeksi kun tarkistin) hinta on alle kolme euroa. Ruoka ei mielestäni paremmaksi muutu, vaikka nollia lisäisi perään kuinka monta.

Ruokakauppa

Emme ole erityisen säästeliäitä ruokakaupassa, mutta emme tuhlaavaisiakaan. Teemme ruokaostokset pääsääntöisesti Lidlissä tai Prismassa. Ostamme paljon kaupan omia merkkejä. Kasvissyöjälle on nykyisin tarjolla monenlaisia lihankorvikkeita, jotka ovat jauhelihaa kalliimpia mutta pihvejä halvempia. Niitä tulee ostettua silloin tällöin, mutta koska ehdin olla kasvissyöjä jo ennen niiden saapumista, en kaipaa niitä kaiken aikaa. Vihanneksista ja hedelmistä suosimme niitä, mitkä ovat sesongissa. Ruokahävikkiä meillä kotona ei juurikaan tule. Syömme siis melko edullisesti, jossain määrin ekologisesti ja aika terveellisesti, mutta suurin ajaja ruokaostoksilla on nyt lasten ollessa pieniä arjen helppous.

Yksi lempiruoistani on kaurapuuro. Selvää säästöä. 

Harrastukset

Jotenkin harrastuksista melkein aina tulee minulle sivutyö. Näin on käynyt esimerkiksi tankotanssin ja joogan kohdalla. Tankotanssiharrastus vei minut usean vuoden ajan livestreamaamaan tankotapahtumia eri puolilla maailmaa, ja joogaa aloin itse ohjata muutama vuosi sitten. Kerroin matkustaneeni paljon, mutta osan matkoista olen tosiaan tehnyt töiden puolesta – eikä kyse ole ollut mistään seminaarimatkoista vaan esimerkiksi tankoleiristä Karibialla ja somekuvauksista Sansibarilla. Saan myös käydä ilmaiseksi joogatunneilla koululla, jolla toimin ohjaajana. Käyn työväenopiston tanssitunneilla läheisellä koululla. Ne ovat opetukseltaan aivan yhtä laadukkaita kuin tanssikoulujen tunnit, mutta yhden tunnin hinnaksi tulee vain viitisen euroa.

Kun työmatkamaisemat ovat tällaisia, voi lomailla Hämeenlinnassa.

Rakastan lukemista ja olenkin kirjaston ja erityisesti sen sähkökirjapalveluiden innokas käyttäjä. Käyn kirjastossa silloin tällöin myös ompelemassa, vaikken sitä harrastukseksi sanoisikaan.

Rakastan myös elokuvia, ja käymme lähes jokaisessa Vauvakinossa (7,50€/kerta). Muutaman kerran vuodessa käyn elokuvissa yksin tai miehen kanssa, yleensä tarjouslipuilla. Evääksi otan kotoa pari palaa tummaa lempisuklaatani, anteeksi vain Finnkino.

Olen museokortin ylpeä omistaja ja kierrän pienten tyttöjeni kanssa niin taide- kuin muitakin museoita. 69 euron vuosihinta on tarjontaan nähden aivan mitätön.

Ammatit

En ole valinnut rahakkaimpia ammatteja, mutta minulla on aina ollut niitä useampia. Työskentelen markkinointitoimistossa, jossa olen myös osakkaana. Tällä hetkellä päätyöni on olla äiti, mutta teen markkinointihommia osa-aikaisesti enimmäkseen kotoa käsin. En osaisi olla kokonaan poissa yritykseni toiminnasta.

Olen työskennellyt keikkaluontoisesti ammattimallina jo parin vuosikymmenen ajan. Se on hyvinpalkattu ammatti, ja yksi niitä harvoja maailmassa, jossa naiset tienaavat miehiä enemmän. Keikkoja on harmikseni harvakseltaan, mutta ne ovat aina mukavia ja ihanaa vaihtelua kaikkeen muuhun.

Portugalilaisen Guya-lehden kuvauksissa 2002.

Muutaman vuoden ajan olen tosiaan ohjannut erilaisia joogatunteja ja myös kouluttanut uusia ilmajoogaohjaajia. Kaikenlaista muutakin on tullut vuosien mittaan kokeiltua aina TV-toimittajan töistä lähtien. Työt ovat toki enemmänkin tulo- kuin säästöpuolella, mutta onhan vapaa-ajan kuluminen hauskoissa kakkostöissä myös säästänyt pitkän pennin muista riennoista. Lisäksi olen päässyt töiden puolesta paitsi matkustamaan upeisiin paikkoihin myös osallistumaan jos jonkinlaisiin tapahtumiin, kuten nuorempana monille festareille. Promoottorivuosien jäljiltä messuille meneminen tuntuu oudolta, jos siitä ei saa palkkaa. Onneksi sentään lippuja saa edelleen usein töistä ilmaiseksi!

Timantit eivät ole naisen paras ystävä

En käytä timantteja. Eettisinäkin myydyt timantit saattavat olla aivan muuta, sillä ne sekoittuvat varastoinnissa ja käsittelyssä (samaan tapaan kuin ei ole mahdollista ostaa ekosähköä kotiinsa asti, mutta sen valinta antaa toki hyvän signaalin sähköyhtiöille). Synteettiset timantit kasvattavat kokonaismarkkinaa – En käytä edes timantinnäköisiä korukiviä, koska joku saattaisi luulla niitä oikeiksi ja saada siitä impulssin oikeiden timanttien hankkimiseen. (Samasta syystä en ole kovin innoissani tekoturkiksista.) En voi toki ajatella säästäneeni tällä omia rahojani, sillä harva nainen muutenkaan ostaa itselleen timantteja, mutta ehkä tästä syystä olen saanut lahjaksi muita tarvitsemiani esineitä, kalliitakin.

Kihla-/vihkisormuksemme ovat suomalaisen Aurian, harjattua punakultaa, ei kiviä. Minulla ei ollut osaa eikä arpaa sormusten valintaan, mutta mieheni oli oppinut tuntemaan makuni hyvin. Kihlojen juhlistaminen Boracaylla ei toki ollut sieltä edullisimmista eikä ekologisimmasta päästä.

Lasten tavarat

Tyttäremme eivät ole saaneet uutena juurikaan muuta kuin muutaman lahjan sukulaisilta ja UV-vaatteet. Kaikki muu on joko saatu tai hankittu käytettynä. Käytettynä hankittuja tavaroita on myös myyty eteenpäin, usein hankintahintaan. Joissain vauvatarvikkeissa vuosimalli tuntuu olevan niin tärkeä, että ne kannatti ennemmin myydä välissä pois kuin säästää kuopukselle, vaikka ikäeroa on alle kaksi vuotta. En ole koskaan elämässäni kokenut vauvakuumetta, en edes raskaana ollessani, eivätkä vauvanvaatteet saa minua erityisemmin innostumaan. Intoilen enemmän lapsieni kanssa olemisesta kuin heidän vaatettamisestaan erityisen trendikkäästi. Kaikki varoittelivat, miten kallista vauva-aika on, mutten osaa oikein allekirjoittaa tätä. Myöhempien aikojen kalleus riippuu pitkälti harrastuksista ja on sitten sen ajan murhe.

Lahjat muille

Nyt astutaan heikoille jäille. Lahjojen antaminenhan on anteliaisuutta ja niiden antamatta jättäminen itsekkyyttä, eikö niin? Ei välttämättä. Mieheni kanssa vaihdamme (kohtuuhintaisia ja/tai tarpeellisia) lahjoja vain jouluna ja syntymäpäivillä (siitä oma kirjoituksensa myöhemmin). Emme siis lahjo toisiamme esimerkiksi äitien-/isänpäivänä, ystävänpäivänä, hääpäivänä tms. Sukulaisistani ainoana lahjan saa kummityttöni. Haluan muistaa läheisteni lapsia heidän syntymäpäivillään ja nautin lahjojen ostamisesta ja antamisesta siinä missä kuka tahansa muukin. En ole kuitenkaan lähtenyt kilpailemaan lasten suosiosta lahjojen kalleudella, vaan ostanut jotain pientä, etukäteen lasten vanhemman kanssa speksattua. Varhaisteinit ottavat erittäin mielellään vastaan rahaa, pienenkin summan. Olen huomannut, ettei yksikään lähipiirini lapsiperhe kaipaa lisää tavaraa, vaan ennemminkin syntymäpäivien aikaan kertyviä roinavuoria pelätään. (Tämä sanottuna, olen ostanut lahjoja aivan tuntemattomille lapsille esimerkiksi Hopen ja Facebookin auttamisryhmien kautta. Samoin moni ystävistäni. Meillä on tosiaan jo liikaa, monilla ei.)

Kaikessa en ole pystynyt säästämään. Vaikken nyt omista autoa, on minulla melkein aina ollut sellainen. Olen myös lapsesta asti käynyt vähintään kerran kuukaudessa fysioterapeutilla tai osteopaatilla. Välttämätöntä ja mukavaakin, muttei ihan ilmaista. Mieluummin silti maksan palveluista kuin kerään tavaraa.

Testissä kestovanulaput

Yhteistyössä Kodin Kestot Ry, jonka blogissa kirjoitus on myös julkaistu.

Olen pitkään halunnut testata kestovanulappuja. Pienten lasten kanssa pyykkikone käy joka tapauksessa useamman kerran viikossa, joten lappujen heittäminen pesupussiin, koneeseen ja kuivausrumpuun/ pyykkinarulle menee siinä samalla. Ja koska vanulaput joutuvat minulla kovaan käyttöön, vanu ei ole paras mahdollinen vaihtoehto… Selvennän hieman.

Käytän aika vähän kosmetiikkaa. Pesen kasvot pelkällä vedellä tai tarpeen mukaan Marseille-saippualla. Sen jälkeen viimeistelen puhdistuksen LV:n kotimaisella misellivedellä, mihin käytän vanulappua. Muita meikinpoistoaineita en omista ja tällä kombolla on selvitty myös todella paksuista kuvausmeikeistä. Tähän asti suhteellisen normaalia.

Sen jälkeen kaadan samaisen vanulapun toiselle puolelle vodkaa ja pyyhin kainaloni.

Tämä saattaa vaatia hieman avaamista. Pesen kainalot aina aamuisin Marseille-saippualla ja vedellä. Olen testannut kohtuuttoman arsenaalin antiperspirantteja ja deodorantteja Triple-Drysta kristallideodoranttiin ja Calvin Kleinista luomubrändeihin. Lopputuloksena on ollut itkettävä määrä kainaloista kellastuneita paitoja ja viimeistään iltapäivästä kainaloihin hiipivä hientuoksu. Kun desinfioin kainalot aamulla, en tarvitse deodoranttia, eikä hajua muodostu. Aluksi käytin tähän tarkoitukseen ihan kunniallisesti desinfiointiainetta, joka ei toki isossa kanisterissa ole kohtuuttoman kallista sekään, mutta tähänkin löytyi vaihtoehto kotoa.

Kun näin mieheni lähinnä kaapinkoristeeksi opiskeluajoista asti keräämät vodkakokoelmat, iski minimalismi ja pihiys. Lähes kaikki pullot olivat avattuja, mutta niistä oli käytännössä tarjottu yhdet drinkit vieraille. Seuraavien vieraiden kanssa oli nähtävästi korkattu seuraava pullo. Itse en käytä alkoholia sisäisesti nautittuna eikä miehenikään juo juuri satunnaista saunakaljaa kummempaa. Vodkapulloista riittää loppuelämäksemme vieraille tarjottavaksi, vaikka käyttäisinkin osan etanolista desinfiointiin. Etenkin kun en muista yhdenkään vieraamme viime vuosina juoneen vodkaa. Mainittakoon, etten hulauta juomaa suoraan pullonsuusta vanulappuun, vaan minulla on desinfiointivodkalle oma pikkupullo kylppärin peilikaapissa. Tällä hetkellä menossa on kotimainen Koskenkorva Vodka, mutta odotan mielenkiinnolla pääsyä sitruunan ja mustaviinimarjan tuoksuisiin vodkiin (kaverini kyllä varoitteli, että sokeri ja kainalot eivät ole hyvä yhdistelmä).

Kasvojen puhdistukseen vanulaput ovat olleet ihan hyviä, mutta kainaloihin jää helposti puuvillahaituja lapuista. Vanulappuja menee siis yksi illalla ja yksi aamulla, eli yli 700 kpl vuodessa. Arvostan suomalaista hyvää jätteenkierrätystä, mutta puuvillanviljelyn tarvitsema kohtuuton vesimäärä kirpaisee. Luomupuuvilla tarvitsee yhtä paljon vettä, vaikka on viljelijöiden ja työntekijöiden turvallisuuden kannalta parempi vaihtoehto. Kustannuksena vanulappuihin menee sellainen 7-14€ vuodessa brändistä riippuen, luomut ovat kalliimpia eikä niitä aina löydy marketeista, mistä esimerkiksi kasvoveteni ostan. Kestovanulappuja saa siis hankkia aika pinon ja maksavat silti itsensä vuodessa takaisin, ja laput toivottavasti kestävät pidempäänkin.

Sain Kodin Kestot Ry:ltä testiin erilaisia kestovanulappuja. En malttanut odottaa seuraavaa pyykkikoneellista vaan pesin ne käsin ja nappasin lastenämpärin kuivaustelineeksi.

Ensimmäisenä testasin punapilkullisesta Kuplis-kankaasta tehtyjä paksuja froteelappuja. Pyyhintätuntuma oli suorastaan nautinnollinen, mutta kangas niin imukykyistä, että kasvovettä katosi sen uumeniin harmillisesti enemmän kuin vanulappuun. Väriyhdistelmäkin on aika ärhäkkä omaan makuuni.

Seuraavana testasin ohuemmasta froteesta ommeltua kokonaan persikanväristä lappua, jonka olin etukäteen toivonut olevan suosikkini, koska sen rauhallinen värimaailma sopisi minulle parhaiten. Imukyvyn suhteen lappu toimi optimaalisesti, mutta se ei pysynyt lappuna vaan rullautui sormien alla ikävästi. Kangas oli kai jotenkin liian lötköä. Lapun reunoista irtosi ensikokeilulla pientä kangasmujua, mutta se korjaantui kuivausrumpukäynnillä.

Kolmanneksi testasin lappua, jossa toinen puoli oli samaa persikanväristä froteeta, mutta toinen puoli sileää puuvillakangasta. Kaadoin kasvoveden sileälle puolelle. Imukyky oli juuri sopiva. Lappu oli ryhdikkäämpi kuin edellinen eikä rullaantunut. (Tajusin, että tästä syystä kestovanulappujen olisi ehkä hyvä olla melko pieniä.) Olin jo ehtinyt ihastua froteen pyyhintätuntumaan, joten froteepuoli oli tästä lapusta mieluisampi.

Viimeisenä vaihtoehtona oli lappu, jonka kumpikin puoli oli sileä. Kaadoin sille kasvovettä totuttuun tapaan, en erityisen runsaasti, mutta kasvovesi ei imeytynytkään kokonaan lappuun vaan osa valui pöydälle. Froteen imukyvyn lisäksi siitä puuttui tietysti ihana froteekosketus.

Suosikkilappuni oli siis toiselta puolelta froteinen, toiselta puolelta sileä, ja kooltaan tarpeeksi pieni pysyäkseen jämäkästi lappuna rullautumatta. Tämä korvaa hyvin tavallisen vanulapun, itseasiassa frotee oli jopa mukavamman tuntuinen kuin puuvillavanu. Ainoastaan kynsilakan poistoon suosisin edelleen kertakäyttöisiä lappuja (taisi olla viimeksi ajankohtaista helmikuussa…) Viikonloppureissuun voin hyvin pakata muutaman kestovanulapun ja tuoda ne kotiin pesuun muun pyykin mukana. Pidemmät reissut täytyy katsoa tapauskohtaisesti. Ainakin rantalomilla käsin pyykättävää on joka tapauksessa joka päivälle ainakin UV-vaatteiden verran. Eiköhän siinä samalla mene muutama lappukin.

Käytön jälkeen laitoin laput suoraan pieneen verkkopussiin, jonka heitin pesupussina seuraavaan koneelliseen ja siitä suoraan kuivausrumpuun. Jos rumpuun ei olisi ollut menossa muuta, olisin ripustanut pussin sellaisenaan kuivumaan. Ylimääräisestä vaivasta ei voi puhua, täytyyhän tavalliset laputkin kantaa kaupasta kotiin, laittaa roskikseen ja viedä roskat.

Miten minusta tuli minimalisti

Täytyy aloittaa disclaimerilla: Joidenkin mielestä en ole minimalistia nähnytkään, onhan minulla reilusti yli sata tavaraa. Keskivertosuomalaiseen verrattuna omistan ja ostan kuitenkin selvästi vähemmän, joten lienee luontevaa pohtia, miten tähän on tultu.

Asuin lapsuuteni isossa, vanhassa omakotitalossa, jossa kaappirivien lisäksi vaatekomeroita oli peräti neljä kappaletta ja kylmää säilytystilaa kahden ulkorakennuksen verran. Kaikki ne olivat lattiasta kattoon täynnä tavaraa, sillä pois heitettiin vain suoranainen kaatopaikkajäte, jos sekään. Ensimmäinen oma huoneeni oli samankokoinen kuin yksiöt, joissa myöhemmin asuin. Sen vaatekomeroon mahtuisi nykyisin helposti koko henkilökohtainen omaisuuteni, mutta lapsena tarvitsin lisäksi kaappeja ja lipastoja. Olin ainoa lapsi, 80-luvulla elettiin nousukautta ja selvisimme 90-luvun lamastakin kuivin jaloin. Minulla oli Barbeja luultavasti yhtä paljon kuin luokkakavereillani yhteensä.

Olin ehkä kuusivuotias, kun kolme vuotta vanhempi serkkuni Henkka ilmoitti, että nyt siivotaan. En tiedä oliko suuri idolini Henkka lahjottu hommaan – Ei välttämättä, sillä hän oli jo silloin luonteeltaan avulias. Poisheitettävää kertyi yksinomaan tuosta kuusivuotiaan huoneestani kuusi jätesäkillistä. (Kenenkään kuusivuotiaan ei pitäisi edes omistaa kuutta jätesäkillistä tavaraa!) Minimalistia minusta ei tullut, mutta sen jälkeen kaikelle oli oma paikkansa ja pidin myös hyvää huolta tavaroistani. Säästin lelujen pakkaukset, pienetkään osat eivät hävinneet ja Barbien tukat eivät menneet takkuun. En innostunut myöskään koulussa niin suositusta penaalien ja reppujen töhrimisestä. Sama huolellisuus tavaroiden kanssa on pysynyt aina tuon suursiivouksen jälkeen. Luulen, että jos olisin jatkanut elämistä roskakasojen keskellä, en olisi tullut yhtä tarkaksi tavaroistani.

Muutamaa vuotta myöhemmin menetin ensimmäisen perheenjäseneni, samassa pihapiirissä asuneen rakkaan äidinäitini. Nuoresta iästään ja suhteellisen hyvästä terveydestään huolimatta hän oli tainnut aavistaa jotain, sillä tavaroita oli selvästi laitettu järjestykseen perillisiä varten – 25 vuotta ennen Margareta Magnussonin Kuolinsiivousta!

Mahtoikohan olla isoäitini jäämistön hävittäminen, mikä avasi silmäni käytetyn tavaran myymiselle. Varhaisteininä myin pois muun muassa mainitun Barbikokoelmani, ajan henkeen sopivasti lehti-ilmoituksella. Kaupungin divarista soitettiin äidilleni, että onko tällä tytöllä oikeus myydä näitä Pekka Töpöhäntiään. Äitini ihmetteli kysymystä, olinhan ostanutkin kirjat omilla rahoillani. Tienasin 11-vuotiaasta asti siivoamalla ja muuten auttelemalla isäni yrityksessä, sain ensimmäisen pankkikorttini ja mietin pitkälti omat hankintani. Siksi myös tarpeettomien tavaroiden myymisestä saatavat rahat kiinnostivat minua.

Itsepalvelukirppikset avautuivat samaan aikaan ysärilamassa ja äitini kanssa innostuimme kirppistelystä, tosin yksinomaan myyntipuolella. Vierastin vielä silloin ajatusta käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden ostamisesta, mutta myymiseen jäin koukkuun saman tien. Roudasimme autokaupalla astioita ja kodintavaroita pikkukaupungin kirppiksille ja teimme hyviä tilejä. Olimme järjestelysiivouksen uranuurtajia ja saimme rahaa sellaisistakin tavaroista, jotka nykyisin eivät löydä uutta kotia edes ilmaiseksi. Kirppisviikon jälkeinen hintalappujen läpikäynti oli huumaavaa: Ei voi olla totta, että joku osti sen ruman mukin!

Opiskelijana muutin vuokra-asunnosta toiseen, välillä mukanani vain se, mitä henkilöautoon mahtui. En ajatellut koskaan ostavani omistusasuntoa tai asettuvani aloilleni. Isäni kuolema ollessani 21-vuotias muutti elämäntapani kertarysäyksellä. Yhtäkkiä minulla oli omistusyksiö tupaten täynnä kalusteita ja isäni hamstraamaa tavaraa. (Muunmuassa tuorekelmua riitti lähes vuosikymmeneksi.) Asunnon lisäksi tavaraa oli täyteenahdetuissa autotallissa, kesämökissä ja yrityksen tiloissa, jotka kaikki piti perinnönjaon takia saada nopeasti myyntikuntoon. Vaikka isäni sydänkohtaus oli totaalinen yllätys, ensimmäinen koneellinen pyykkiä kävi jo ennenkuin isäni oli ehtinyt edes ruumishuoneelle. Pahin suru tuli siivottua pois. Olin tuon urakan takia kaksi kuukautta pois töistä, keikkatyöläisenä täysin ilman palkkatuloja.

Näin hienon puhdetyön minulle täysin tuntematon isänisäni teki rintamalla. Säästin sitä aika kauan, koska eihän sellaista nyt vain voi hävittää… Kyllä muuten voi. Kuva jäi. Hetken mietin, täytyykö minun etsiä isäni elossa olevat sisarukset tarjotakseni tätä upeutta heille. Jäi kuitenkin tekemättä. Jokainen isäni sisaruksista sai varmasti vanhempiensa perinnönjaoista ihan tarpeeksi koriste-esineitä.

15 vuotta myöhemmin minulla on edelleen isältä perittyjä käyttötavaroita, mutta asenteeni tavaran omistamiseen sai tuosta raivauksesta melkoisen potkun kohti minimalismia. Niin tuntuu käyvän lähes jokaiselle, joka perii läheiseltään peräkärrykaupalla arvotonta roinaa. Kaikki kunnia vaatimattomista oloista ponnistaneelle isälleni, joka kuoli – kirjaimellisestikin – yltäkylläisyyden keskellä. Minulta ei ole kuitenkaan koskaan puuttunut mitään, joten en hae enkä koe saavani turvaa tavaroista. Olen myös raivannut riittävän monta kuolinpesää oppiakseni, että ihmisen ympärilleen keräämä irtaimisto on hyvin pitkälti rahallisesti arvotonta. Mitä turvaa muka tuovat muutaman satasen arvoiset tavaravuoret, etenkin kun niiden hankkimiseen on käytetty tuhansia euroja? Itse haen turvaa ennemmin säästöistä ja sijoituksista.

Olen aina ollut huono ottamaan velkaa. Ainoat lainat, mitä minulla on koskaan ollut, ovat kohdistuneet asuntoihin. Luottokorttilaskut olen maksanut aina heti pois, ilman korkoja. En ymmärrä, miksi kukaan ostaisi vaikkapa sohvan luotolla. Oma toimintatapani on aina ollut tyytyä vanhaan tai olla kokonaan ilman, kunnes rahat hankintaan on saatu säästettyä. (Ymmärrän toki hyväosaisuuteni ja sen, että kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta kerryttää säästöön esimerkiksi pesukoneen verran puskurirahastoa. Ilman sohvaa pärjää, mutta ilman pesukonetta menee jo kärvistelyksi, ainakin lapsiperheessä.)

Työni olen valinnut muiden kuin ansioiden perusteella ja vaikka ennen esikoiseni syntymää ehdin kivuta osaomistamassani yrityksessä miellyttävään suomalaiseen keskipalkkaan, olen unelmiani jahdatessa välillä tyytynyt huomattavastikin vähempään, tulojen puolesta jopa köyhyysrajan alle. (Siis vain tulojen puolesta. Olen keskiluokkaisesta perheestä ja minulla on aina ollut säästöjä. Todellinen köyhyys on aivan eri asia kuin saada muutamana vuotena pientä palkkaa.) Säästäväinen luonne, tupakoimattomuus ja vihani baareja kohtaan on auttanut siinä, että minulla on aina ollut varaa elää varsin miellyttävää elämää ja esimerkiksi matkustella paljon. Mottoni on pitkään ollut omnia mea mecum porto eli vapaasti käännettynä kaiken omistamani kannan mukanani. Olen tulkinnut sen niin, että sisimpäni ja kokemukseni määrittelevät sen, kuka olen, ei omistamani tavara.

Minimalismini vahvistui raskauksieni aikana. Kun on kuukausitolkulla pitänyt muutamaa vaatekappaletta, sadan vaatekappaleen valikoimakin tuntuu runsaalta. Kosmetiikka vanheni kaappiin, koska kaikki tuoksut ärsyttivät eikä monia kemikaaleja uskaltanut käyttää. Toisessa raskaudessani olin niin sairas, etten edes jaksanut käyttää juuri muuta kuin saippuaa. Vaate- ja kosmetiikkaminimalismi ansaitsevat ihan omat kirjoituksensa.

Kuva: Jussi Virtanen. Esikoisen odotusaikana käytin kuvan mustaa maksimekkoa niin usein, että raskauden jälkeen se oli tekstiilijätettä.

Ennen esikoiseni syntymää olin aina menossa: Tein paljon erilaisia töitä ja harrastin vielä enemmän, tietämättä edes missä niiden kahden raja kulkee. Perheen myötä elämä rauhoittui ja kaikkea hämmästelevä lapsi opetti pysähtymään ja ihastelemaan arkisen elämän ihmeitä. Minimalismi elämäntyylissä on myös oman kirjoituksensa arvoinen.

Yhden varsin vaivattoman vauvan kanssa kotona oli paljon vapaa-aikaa. Luin paljon kirjoja, katsoin kymmenittäin elokuvia, kirjoitin sivutolkulla faktaa ja fiktiota sekä treenailin kuntouttaakseni vatsalihaserkaumaani. Vaikka aikaa oli kuinka, en kerrannut ranskan, saksan, ruotsin enkä venäjän kielioppia, joten oli myönnettävä, että niitä on turha enää säästää. Vähitellen aloin päästää irti entisistä toiveidentiteeteistäni. Se ei aina ollut helppoa, mutta toisaalta tiesin, etten voi tulla parhaaksi mahdolliseksi minäksi, jos roikun vanhoissa haaveissani. (Kaapistani löytyy kuitenkin yhä hyppynaru. Jonain päivänä olen vielä se tyyppi, joka käy pihalla tekemässä vartin hyppelytreenin. Tai sitten tyttäreni ennakkoperivät sen uudenveroisena.)

Esikoisen varttuessa vauvasta taaperoksi oli pakko karsia tavaraa. Totutusti kaikki muu kiinnostaa lasta omia leluja enemmän. Vaaralliset esineet ja aineet nostettiin tietysti yläkaappeihin, mutta muiden osalta opetin alusta asti, että kaikkea saa katsoa, kunhan ne laittaa takaisin paikalleen. Olin ällistynyt, miten hyvin vasta kävelemään oppinut taapero oppi tavaroiden omat paikat. Ei siis vain omien tavaroidensa, vaan kaikkien muidenkin. Kun yritin siirtää käsivoiteen yöpöydälleni, se kiikutettiin päättäväisesti takaisin kylpyhuoneeseen. Liian täydet laatikot aiheuttivat harmia, koska tavaroiden tetris ei aina täysin onnistunut eikä laatikkoa saanut enää kiinni. Niinpä karsin karsimistani, kunnes laatikot olivat korkeintaan puolillaan.

Kuolinpesien siivoamisen myötä vahvistui ajatus siitä, että ihmisen pitäisi olla itse vastuussa hankkimistaan tavaroista. Koen, että minulla on velvollisuus pitää omaisuudestani hyvää huolta, niinpä vahaan leikkuulautaamme ja parsin sukkiani. Olen myös vastuussa kaiken hankkimani tavaran asianmukaisesta kierrättämisestä. Sen ei tarvitse olla helppoa, itsepähän olen tavaran hankkinutkin. Tarvittaessa hajotan käyttökelvottomat esineet saadakseni ne oikeisiin materiaalikeräyksiin. Postailen tavaroita roskalava-ryhmiin ja sovin kärsivällisesti noutoja. Mitä enemmän vaivaa joutuu näkemään asianmukaisen kierrättämisen eteen, sitä paremmin harkitsee uuden hankkimista.

Kierrättämisen ei tarvitse olla helppoa!

On jopa noloa, että ympäristönäkökulma on ollut vasta viimeisiä motivaattoreita minimalismissani. Olen toki aina ollut varhainen omaksuja uusissa kierrätysmahdollisuuksissa eikä luonteeni anna periksi heittää hyvää tavaraa pois. Sen sijaan esimerkiksi nyt kuumana vellova muovikeskustelu on mielestäni, ja monen asiantuntijankin mielestä, aika irrelevantti. Jos muovi päätyy roskikseen, tai muovinkeräykseen kuten meillä, on ongelma mitätön verrattuna vaikkapa lihansyöntiin tai lentämiseen. Hienoa, jos henkilökohtainen luonnonvarojen kulutus on kaikin puolin sillä tasolla, että pakkausmateriaalilla on merkitystä, mutta monenkaan kohdalla näin ei ole, eikä keskustelua kannattaisi siirtää pois todellisista epäkohdista. Jos esimerkiksi kaapit ovat täynnä lähes käyttämätöntä, halpatuotantomaissa tehtyä rojua, on aika sama onko ne kannettu kotiin muovi- vai kestokassissa. Kunnioitan todellisia nollahukkaajia, mutten kestä viherpesua.

Vaikken osta mitään turhaa, en syö lihaa, asun kerrostalossa, liikun enimmäkseen julkisilla ja olen vähentänyt matkustamista, ei yhdenkään näistä ensisijainen motiivi ole ollut ympäristö. Helppohan minun olisi kiillotella sädekehääni, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei ympäristöaktivismi ole ollut minimalismini lähde. Ekologisuus on kuitenkin minullekin päivä päivältä tärkeämpää ja olen iloinen, että minimalismin myötä olen jo puolimatkassa oikeaan suuntaan.