Blogi

Miten löytää vaatteita kirpparilta

”Mä en koskaan löydä mitään vaatteita itselleni kirpparilta” olen kuullut useammankin kaverin suusta. Samaiset kaverit saattavat ihastella jotain vaatettani, jonka olen löytänyt – kirpparilta. Miksi toisilla niin sanotusti ”käy tuuri” kirpparilla ja toisilla ei?

Kerroin hiljattain, miksi minulle ei ole ongelma olla shoppailematta eikä se ole minulle hauskanpitotapa. Tässä postauksessa kerron metodin, jolla tarpeellisen tavaran etsiminen kirpparilta muuttuu ihan mukavaksi leikiksi hampaidenkiristelyn sijaan.

Tunnettu sanonta ”the harder I work the luckier I get” pätee tässäkin. Käyn kirppareilla usein ja, jos suinkin mahdollista, käytän hyvän tovin niiden valikoimaan tutustumisessa. Olen kuitenkin krooninen aliostaja, joten vaikka näenkin kivoja vaatteita puoli-ilmaiseksi, ne jäävät usein hyllyyn. Lopputulos on liiankin minimalistinen vaatekaappi, joka edellyttää lähes päivittäistä pyykinpesua.

Olen kuitenkin onnistunut kehittämään ajatusleikin, jonka avulla olen varmistanut, ettei uhkakuva ”ei mitään päällepantavaa” käy toteen. Sen ansiosta vaatekaapissani on tarvittava määrä asukokonaisuuksia erilaisiin tilanteisiin töistä juhliin. Useimmat niistä ovat maksaneet yksittäisiä euroja, korkeintaan kymppejä. Kerron nyt metodini, jos joku saisi siitä vaikka apua, tai edes huvia.

Disclaimer: Tämä metodi toimii parhaiten sellaiselle naisten vaatteisiin pukeutuvalle, jolle tavallisten ketjuvaatekauppojen vaatteet koossa S-L sopivat. Jos sinun on vaikea löytää sopivia vaatteita ylipäätään, tästä leikistä ei valitettavasti ole apua. Miestenvaatevalikoima paranee jatkuvasti, mutta tämä kirjoitus on kirjoitettu enemmän naistenvaatteet mielessä.

Disclaimer2: Vaikka puhun ”leikistä”, ei tarkoitus ole missään nimessä ostaa mitään, mitä ei tarvitse. Jokaisen vaatekappaleen on joku ommellut käsin, kunnioittakaamme sitä. Tämän leikin tarkoitus on auttaa sellaisia, jotka ostavat vaatteita uutena eivätkä koe löytävänsä kirpparilta mitään siirtämään ostamistaan enemmän käytettyihin vaatteisiin.

Ensin valitaan leikkipaikka

Tätä metodia voi soveltaa kaikenlaisille kirppareille: nettiin, vintagemyymälöihin, itsepalvelukirppareille… Suositukseni on aloittaa laadukkaalta hyväntekeväisyyskirpparilta, siis sellaiselta, jonne ihmiset lahjoittavat vaatteitaan ilmaiseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi UFF, Fida, Pelastusarmeijan iCare, SPR:n Kontti ja Kierrätyskeskukset. Voin suositella esimerkiksi Nihtisillan Kierrätyskeskusta tai Sellon UFF:ia Espoossa, ja otan mielelläni vastaan vinkkejä hyvistä hyväntekeväisyyskirppareista!

Suosin hyväntekeväisyyskirppareita, koska niissä on hyvä ja laaja valikoima ja todella edulliset hinnat – ainakin näissä suosikkipaikoissani. Koska vaatteet on tarkastettu ammattilaisten toimesta, valikoimassa ei ole kauhtunutta pikamuotitrikoorytkyä. Myös se, että vaatteet on lajiteltu vaatetyypeittäin, helpottaa asiointia valtavasti verrattuna esimerkiksi itsepalvelukirppareihin.

Itse leikin mieluiten europäivillä, eli silloin, kun hyväntekeväisyyskirpparit tyhjentävät varastonsa ”kaikki korkeintaan X euroa” -countdownilla. Hauskinta tätä on leikkiä, kun ollaan kahden tai yhden euron kohdalla, koska silloin kokonaisen asun saa alle kympillä. Järki sanoisi, ettei silloin voi enää olla jäljellä kuin hirveitä rytkyjä hajakoissa, mutta kokemus on osoittanut oletuksen vääräksi. Olen ostanut 1-2 euron hintaan Drykornia, Max&co:a, Patagoniaa, Maison Scotchia, Guessia, Casallia, vintagea… Kaikki erittäin hyvässä kunnossa ja koossa S-L.

Salaisuus on osata katsoa, ja sitä tällä metodilla juuri opetellaan.

Aloita omalta vaatekaapiltasi

Sitten itse leikkiin: Avaa vaatekaappisi. Olet saanut kutsun ystävän häihin, ja sinun on koostettava juhla-asu itsellesi. Mitä puet?

Ystävän häät ovat tietysti vain yksi mahdollinen skenaario. Jos sinulla on jo itsellesi riittävä määrä sopivia vaatteita eri vuodenaikojen juhliin, unohda tämä.

Sivuhuomautuksena: Riittävä määrä voi hyvin olla yksi monikäyttöinen juhla-asu, naiselle esimerkiksi sininen ”pikkumusta” menee kaikkina vuodenaikoina. Riittävän määritelmä riippuu vaihtelunhalustasi, tilanteiden frekvenssistä ja vaatehuoltosi nopeudesta. Yksi juhlamekko voi hyvinkin riittää, samoin kuin yhdet urheiluvaatteet, jos treenaat pari kertaa viikossa. Sen sijaan useimmat tarvitsevat useamman työ- ja vapaa-ajan asun.

Hääjuhlan lisäksi muita mahdollisia skenaarioita voivat olla esimerkiksi:

  • Sinulla on työhaastattelu unelmatyöhösi pörssilistautumisesta haaveilevan teknologiayrityksen toimitusjohtajaksi.
  • Nuoruudenihastuksesi pyytää sinut polkupyöräpiknikille, jonka toivot kehkeytyvän romanttiseksi.
  • Sinulla on tapaaminen Ranskan Voguen päätoimittajan kanssa.
  • 15-vuotias kummityttösi pestaa sinut valvojaksi koulunsa discoon, etkä halua vaikuttaa vanhukselta.
  • Entinen koulukiusaajasi ottaa yllättäen yhteyttä ja pyytää sinut kahville kaupungin trendikkäimpään kahvilaan.
  • Olet lomalla New Yorkissa bestiksesi Cara Delevignen kanssa, mutta matkalaukkusi lentää Nevadaan. Vakuutusyhtiösi antaa sinulle luvan ostaa kolmen päivän vaatteet.

Eikö kuulosta sinun elämältäsi? No, mieti mitkä tilanteet omalla kohdallasi ovat realistisia. Kannattaa aloittaa yhdestä, tarkkaan määritellystä skenaariosta, joka toistuu elämässäsi usein ja jossa huomaat tuskailevasi: ”Mulla ei ole mitään sopivaa.”

Ystävän neuvo: Jokaisella pitäisi olla kotonaan vaatteet, joissa voi mennä hautajaisiin oli sitten kesähelle tai talvipakkanen. Kun läheisesi kuolee, murehdittavaa riittää muutenkin. Hautajaisvaatteet kannattaa sovittaa vähintään vuosittain. Ne voivat olla vaatteita, joita käytät muutenkin, tai sitten oma spesifi asunsa vain tähän tarkoitukseen. Itse olen ollut samaisessa pikkumustassa niin ystäväni häissä kuin isoisäni hautajaisissa, mutta ymmärrän, että tunteellisempi saattaa haluta näihin eri vaatteet. Ja vaikka luetkin minimalismiblogia: hautajaisvaatteita ei kannata heivata, vaikka ne olisivat kaapissasi käyttämättä vuoden. Ole kiitollinen, jos näin käy.

Jos sinulla on mielestäsi riittävästi vaatteita kaikkiin elämässäsi toistuviin tilanteisiin, onnittelen: leikki on osaltasi päättynyt! Suosittelen lämpimästi jotain muuta harrastusta kuin shoppailu, esimerkiksi kirjojen lukua, elokuvia tai kasvojoogaa.

Sitten kirpparille!

Kun valitsemasi tilanne on tarkkana mielessäsi, on aika astua kirpparille. Jos valitsit hääkutsu-skenaarion, katso tarkkaan jokaista kirpparin mekkoa ja pukua: Voisiko se olla uusi juhla-asusi? Jos olet ompelutaitoinen (ja -haluinen!) voit miettiä, saisiko vaikkapa jostain mekosta pienellä muutoksella tehtyä mieluisan?

Käydessäni kirppareilla sellaisten kavereiden kanssa, jotka enimmäkseen ostavat uusia vaatteita, olen huomannut, että he katsovat kirppiksen valikoimaa samoin kuin ketjuvaateliikkeiden. Vaatekaupoissahan on kuitenkin vain murto-osa kirpparin valikoimasta, mutta kaikkia vaatteita on monta kappaletta eri kokoisina ja usein myös eri väreissä.

Kirppareilla jokaista vaatetta on vain yksi kappale, ja niinpä pikainen kävelykierros kirpparin ympäri ei kerro yhtään mitään sen tarjonnasta!

Tällaisen ajatusleikin tarkoitus onkin opettaa uusien vaatteiden pikashoppailuun tottunutta mieltä siirtymään hitaampaan kirpparimoodiin. Kirpparishoppailu on eräänlaista mindfulnessia, se vaatii läsnäoloa ja keskittymistä siihen, mitä on tekemässä.

Tehtävä: Linnanjuhlakutsu. Tällä kertaa olisin lähtenyt tässä upeudessa. 18 €.

Sitten kassalle! …tai sitten ei

Jos löydät sopivan asun määrittelemääsi todelliseen tarpeeseen, osta se! Jos vaatekaappisi pursuilee vaikkapa bile- ja urheiluvaatteita, mutta olet pulassa aina, kun sinut kutsutaan syömään kumppanisi hienostuneen isoäidin luo, osta hyvä ihminen löytämäsi siistit housut ja neule. Varautumalla omiin skenaarioihisi vältät viime hetken paniikinomaiset shoppailukierrokset, jotka ovat tuhoisia niin ympäristölle kuin kukkarollekin. (Niiden bile- ja urheiluvaatevarastojen karsiminen sellaisiin, joita oikeasti käytät, on sitten oma juttunsa.)

Löydätkö sinä helposti vaatteita kirpparilta? Mikä on lempikirpparisi?

Arkistoista: Rentoilua pikkulasten kanssa

Löysin arkistojen kätköistä jutun kesäkuulta 2019, jota en koskaan ehtinyt julkaista. Kirjoituksen oli tarkoitus olla vierasblogi lapsiperheen arjesta, mutta ennenkuin ehdin viimeistellä tämän kirjoituksen, esikoisemme uhmaikä iski toden teolla, eikä “rentoilu”-otsikolla oleva kirjoitus tuntunut enää aidolta. Sitten iski sellainen globaali pandemia, jonka nimeä en juuri nyt muista, mutta olisikohan se alkanut k:lla..?

Nyt tämän kirjoituksen lukeminen toi suorastaan nostalgian väreet mieleeni: Miten ihanaa olikaan se tavallinen arki, kun kävimme taidemuseoissa, sisäleikkipuistoissa ja Vauvakinoissa. Ja uimahallissa! Miten ihanaa oli ylipäätään asua kotona Espoossa tämän iänikuisen (joskin valtavan etuoikeutetun) mökkievakon sijaan. En raaskinut heittää tätä kirjoitusta virtuaaliseen roskakoriin vaan jaan sen nyt teille, tuulahduksena siitä hyvästä arjesta vuosi sitten, joka kyllä vielä palaa.

Kesäkuussa 2019

Sain toiveen kirjoittaa arjestamme. Pääsääntöisesti elomme on varsin leppoisaa, jos nyt niin voi sanoa arjesta vauvan ja uhmaikäisen kanssa. Kuten aiemmin kerroin, en ole puhdasverisin mininalisti, vaan haen ennen kaikkea arjen leppoisuutta. Minimalismi auttaa leppoistamaan arkea joissain asioissa. Esimerkiksi siivoaminen on helppoa, kun koti ei ole täynnä tavaravuoria. Joissain asioissa puolestaan täytyy olla valmis esimerkiksi jätteen syntymiseen, jos haluaa päästä mahdollimman helpolla. Silloin saa minimalismi väistyä.

Meille on suotu kaksi ihanaa pientä tyttöä, jotka ovat nyt 2,5-vuotias taapero (esikoinen) ja 9 kuukauden ikäinen vauva (kuopus). Kumpaakin hoidan kotona, eikä kuviossa ole vielä mitään päiväkerhojakaan. Hoitovastuun jakavat kanssani mieheni, “Isi”, ja vähintään kerran viikossa äitini, “Mummi”. Heinäkuussa alkaa hoitovapaa, ja tarkoitukseni on jatkaa osa-aikaisten töiden tekemistä vielä pitkään, niin että lapset saavat olla pääsääntöisesti kotona.

Tämä on siis meidän valintamme tällä hetkellä. Lastenhoitoratkaisut riippuvat monesta asiasta ja meillä onkin mietitty laps(i)en luonnetta, koko perheen jaksamista ja terveyttä, taloudellista pärjäämistä, minun uraani, eläkekertymää ja osakkuutta kasvuyrityksessä sekä saatavilla olevaa hoitoapua (osa-aikaista työskentelyäkin ajatellen). Jokainen tekee omat ratkaisunsa ja jo sekin, että vanhempainvapaat kestävät Suomessa melkein vuoden, on globaalissa vertailussa kova juttu.

Pyrkimykseni helppoon arkeen näkyy päivittäisessä elämässämme monella tavalla. Tässä muutamia avainasioita leppoisasta olostamme.

Rutiinit ja aikataulut

En kertoisi tätä neuvolassa, mutta meillä ole tarkkoja ruokailu- tai oikein muitakaan aikoja. Ymmärrän, että on lapsia, jotka eivät syö tai nuku ollenkaan, jos asiat eivät tapahdu kellontarkasti samaan aikaan, mutta näitä ei näytä häiritsevän. Aikatauluja ei tehdä kuin silloin, kun sovitaan treffejä muiden kanssa. Silloin varataan reilusti aikaa, että oltaisiin edes suunnilleen ajoissa paikalla. Aikataulutettuja harrastuksiakaan ei vielä ole. Silloin tällöin käymme avoimen päiväkodin ilmaisissa muskareissa tai temppuradoilla.

Näin Helsingin neuvoloissa jaettavan lapun, jossa oli määritelty vauvan päivärytmi jopa puolen tunnin tarkkuudella. Se suorastaan salpasi henkeni. Eipä ollut itselleni tullut mieleenkään, että äitiyttä voisi noin suorittaa! Aloin toisaalta ymmärtää paremmin kuulemiani tarinoita, joissa esimerkiksi vauva ei näe toisella paikkakunnalla asuvia isovanhempiaan, koska matka sinne sotkisi päivärytmin.

Kyllä meilläkin on rutiineja! Hampaat pestään joka aamu ja ilta. Aterioita syödään neljä, viisi tai kuusi ja päiväunia nukutaan tai ei nukuta.

Koskelan sanoin: “Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.”

Puuhat

Kuten monien uhmaikäisten kohdalla, esikoisemmekin kanssa sujuu paremmin muualla kuin kotona. Niinpä joka päivä tehdään jotain. Retkikohde voi olla museo (kiitos ja ylistys Museokortti!), kirjasto, Vauvakino-näytös (kiitos Finnkino!), puisto tai leikkipuisto, ostoskeskus leikkipaikkoineen ja ravintoloineen tai esimerkiksi Korkeasaari. Olemme myös käyneet monenlaisissa lapsille suunnatuissa teatteri-, tanssi- ja oopperanäytöksissä. Jos saadaan toinen aikuinen mukaan, voidaan suunnata vaikka Muumimaailmaan, HopLoppiin tai uimaan. En ole koskaan “kasvanut aikuiseksi” mitä tällaisiin rientoihin tulee. Rakastan HopLoppeja! (Mutta niihin pitää tietysti mennä arkena keskellä päivää!)

Esikoistyttömme on kiltti ja itkupotkuraivari-uhmakohtauksiaan lukuunottamatta rauhallinen. Hän ei karkaile, eikä esimerkiksi koske taideteoksiin museoissa. Siis aivan kuin isänsä tai minä pienenä. (Lapset usein muistuttavat vanhempiaan, luonnollisesti. Joku saattaa sanoa kadehtivansa, kun meillä on niin rauhallinen lapsi, vaikka tiedän, ettei sanoja itse ikinä jaksaisi kierrellä taidemuseoita tai lukea samaa kirjaa monta kertaa peräkkäin. Heidän vilkkaammat lapsensa ovat syntyneet aivan oikeisiin perheisiin.)

Kaikki sanoivat, ettei toinen lapsi voi olla yhtä rauhallinen kuin esikoisemme. Nähtävästi ei, sillä kuopustyttömme on paljon rauhallisempi. Lattialla yhdeksänkuukautisen vauhti on jo kova, mutta sylissä, rattaissa tai vaikka ravintolapöydässä hän viihtyy isosiskonsa touhuja katsellen tai kirjaa lukien. Uusien taitojen opettelulla ei tunnu olevan kiire, emmekä me hoputa.

Tietysti vietämme paljon aikaa kotonakin. Pikkuisten kanssa on mukavaa esimerkiksi joogata ja tanssia. Tanssi riehaannuttaa ja aktivoi, jooga pakottaa keskittymään ja rauhoittumaan. Rennolla otteella yhdessä touhuten saattaa saada itselleen hyvän treenin. Vatsalihaserkauman hyvä puoli on, että lapset ovat tottuneet äidin tekevän harjoituksiaan lattialla joka päivä. Se ei toki tarkoita, että harjoituksia saisi tehdä rauhassa.

Uni

Meillä valvotaan verrattain myöhään ja nukutaan pitkään. Arkena mies lähtee aikaisin töihin, mutta me tytöt jatkamme unia. Etenkin nuoremman unirytmi muuttuu vielä ihan kuukausittain, mutta tällä hetkellä hän nukkuu n.23-08 ilman suurempia heräämisiä, ilman yösyöttöjä. Itse pyrin nukkumaan 00-08, sen yhden tunnin käytän enimmäkseen kirjojen lukuun (olen toivoton lukutoukka ja silloin tällöin tunti venyy kahdeksi… tai kolmeksi). Välillä jatkamme pikkuisen kanssa vielä unia aamuimetyksen jälkeen. Vanhempi tyttö nukkuu suunnilleen 22-10:30, vähän riippuen onko nukkunut päiväunia vai ei. Jos päivällä on jännittävää tekemistä, ei malta nukkua. Pienempi nukkuu yhdet, kahdet tai kolmet päiväunet. Joskus neljät. Kumpikin voi nukkua päikkärinsä omassa sängyssään, autossa, rattaissa, kantorepussa (kyllä, myös se 14-kiloinen) tai joskus ihanina, harvinaisina hetkinä jonkun luottoaikuisen sylissä.

Meillä ei siis katsota väkivaltaisia TV-ohjelmia iltaisin. En osaa pitää tätä minkäänlaisena menetyksenä. Mielestäni illalla ei pidä katsoa edes uutisia.

Kumpikin lapsemme oli muuten aivan surkea nukahtaja ja nukkuja 7kk iässä pidettyyn unikouluun asti. Meillä herättiin kerran tunnissa. Unikouluyöt olivat toki rankkoja miehelleni, jonka tehtäväksi jäi silittely ja hyssyttely, mutta niitä ei onneksi tarvittu montaa. Unikoulu toimii tutkimusten mukaan 95 % lapsilla. 5/100 on toki paljon sekin.

Stressinaiheet

Kauhean moni äiti ottaa kauheasti stressiä kauhean monesta asiasta. Voi kun se ei vielä tee tuota tai voi kun se nyt jo tekee tätä. Aivan sama! Lapsi oppii suurella todennäköisyydellä eskariin mennessä kuivaksi, pukemaan ja syömään itse ja puhumaan ymmärrettävästi. Kaikkien näiden taitojen kanssa voi hyvin odottaa vielä puoli vuotta ja kysyä sitten neuvolasta vinkkejä opetteluun, jos tarvetta oikeasti vielä on. Jos lapsi on perusterve, ei kannata stressata kuukaudesta sinne tai tänne.

Kukaan ei myöskään osaa sanoa vastaantulevasta aikuisesta, onko hän lapsena syönyt koti- vai valmisruokaa.

“Pitääkö kaksivuotiaalle järjestää teemasynttärit, jos lapsi ei osaa itse niitä vaatia?” Ei tarvitse, kaksivuotiaalle ei tarvitse järjestää minkäänlaisia syntymäpäiväjuhlia, jos ei halua. Juhlan kunniaksihan voi mennä vaikka jätskille ja antaa kahvilan henkilökunnan hoitaa jätskiannoksen koristelu. Kokonaiskustannus viisi euroa. Ne sukulaiset, joilla on taipumus vetää herneitä nenään, tekevät sen joka tapauksessa jostain asiasta. He löytävät kyllä syyn. “Väärin juhlittu!” (Esimerkit eivät ole fiktiivisiä.)

On asioita, joista meillä ollaan tarkkoja. Mitään väkivaltaa ei suvaita. Leluja ei viedä kädestä. Pitää sanoa kiitos ja osata pyytää anteeksi. Aikuinen tekee tärkeät päätökset. Meillä luetaan kirjoja joka päivä. Pyrimme käymään kolme kertaa kuukaudessa uimassa, että lapset oppisivat tuon elintärkeän taidon mahdollisimman varhain. Intoa kaikenlaiseen liikkumiseen, taiteeseen ja musisointiin tuetaan.

Sitten on asioita, millä ei ole mitään väliä: Pukeeko lapsi itse vai haluaako aikuisen auttavan. Syökö tänään itse vai haluaako olla syötettävänä ja samalla kerrata sadannen kolmannenkymmenennen kahdeksannen kerran, mitä se Viiru siinä näytelmässä tekikään.

Tavarat

Tämä on minimalistille kova paikka. Hankinko arkea helpottavan tavaran sillä uhallakin, että lasten kaappi on jo täynnä? Tässä asiassa minimalismini on saanut eniten väistyä leppoisuuden tieltä. Koska lapset ovat kotihoidossa, on mukavaa, että heillä on jonkin verran (käytettynä hankittuja) leluja. Pesukone käy päivittäin, mutta kummallakin on silti 5-6 housut ja 6-7 yläosaa, että tarvittaessa muutaman päivän selviää pyykkäämättäkin. Erityisen tarpeen varavaatteet olivat pottaharjoittelun aikaan.

Kuljetan nykyisin iloisesti mukanani jättimäistä hoitolaukkua, sillä sieltä löytyvä matkapotta (mainio Potette Plus) ja kasa teollisia, pitkään säilyviä eväitä mahdollistavat aikataulujen venymisen ja suunnitelmista poikkeamisen. Kun lapset vielä tarpeen tullen nukkuvat päiväunensa vaikka rattaissa, ei haittaa vaikka retki venyisi iltaan saakka. Ja koska nukkumaan mennään vasta melko myöhään, voi illallakin vielä tehdä monenlaista. (Sen kääntöpuolena sitten ne klo 8:30 vauvauintilaiset saavat meidän puolestamme uida aivan keskenään.)

Olen siis siinä onnekkaassa asemassa, että saan päivät pitkät tehdä mukavia juttuja kahden ihanan neidin kanssa. Kyllähän lastenhoidosta kaipaa välillä hetken hengähdystaukoa, mutta työtä tämä ei ole. Käytännössähän teen arkisin samoja asioita, mitä mieheni tekee vapaa-ajallaan.

Tällaista on siis elo meidän pikkuisten tyttöjemme kanssa juuri nyt. Puolen vuoden päästä näyttää varmasti jo monessa asiassa erilaiselta. Jotkut asiat ovat varmasti helpompia lapsien kasvaessa, toiset taas vaikeampia. Palataan siis asiaan!

Miksi minun on helppo olla shoppailematta

Aloitetaan taas disclaimerilla: Minähän siis en ole missään ostolakossa. Keväällä tuli sitä olosuhteiden pakosta kokeiltua, eikä se ollut erityisen mieltä ylentävää saati tehnyt minusta parempaa ihmistä. Jos jotain tarvitsen, tai ihan vaikka vain oikein kovasti haluan, etsin sen käytettynä ja ostan. Joitain tavaroita ostan uutenakin, kuten vaikka hiljattain kuulokkeet ja sandaalit, kun sopivia käytettyjä ei useamman kuukaudenkaan etsimisellä kertakaikkisesti löytynyt.

Shoppailulla tarkoitan tässä kauppojen kiertelyä, uusimpien trendivaatteiden tai kodin sisustustavaroiden hankkimista, nettikauppojen valikoiman selaamista… Kyllä te tiedätte.

Tässä muutamia syitä, miksi shoppailemattomuus ei ole minulle ongelma:

  • Olen tottunut olemaan outolintu. Erityisesti nuorempana oli vaikeaa olla se, joka ei juo alkoholia. Todella vaikeaa. Kun siitä selvisi, oli jo helpompaa olla se, joka ei syö lihaa. Se, etten shoppaile, ja että minut nähdään usein samoissa vaatteissa, menee ihan siinä sivussa.
  • Pyrin elämään säästäväisesti. En kuitenkaan halua, että minun säästöni lähtökohtaisesti revitään jonkun köyhässä maassa asuvan puuvillanviljelijän tai ompelijan selkänahasta. Siksi alennusmyyntien kiertelykään ei ole ratkaisu.
  • Olen keskituloisesta kodista, eikä minulta ole koskaan puuttunut mitään. Ei ole traumoja paikattavana, mistä olen hyvin kiitollinen. Pyrin luomaan saman turvallisuudentunteen myös lapsilleni, enkä siksikään halua heidän kasvavan liian askeettisessa ympäristössä.
  • Ympärilläni on enimmäkseen samanhenkisiä ihmisiä. Tärkeimpinä mieheni ja äitini ovat säästäväisiä ja arvostavat kohtuutta myös tavaroiden määrässä. Myös läheisistä ystävistäni moni ostaa käytettyä eikä viihdy tavaravuorien keskellä.
  • Tavarat eivät tuo minulle turvaa. Tiedän, että tarpeen tullen saan lainattua, vuokrattua tai ostettua tarvitsemani asian. Vara saattaa sitäpaitsi kaataa veneen.
  • Minun ei ole pakko omistaa. Lainaan ja vuokraan mielelläni. En ole ollenkaan varma, että parempi pyy pivossa. Mitä pyyt edes syövät?
  • Osaan laskea. Tai käyttää Nordnetin säästölaskuria. Jos jätän joka kuukausi 10 euron ostoksen tekemättä ja sijoitan sen vaikkapa Nordnetin Superrahastoon, voin 65-vuotiaana tehdä useamman kuukauden lomamatkan.
  • En halua yhtään enempää tavaraa kotiini. Kun ostan jotain, joudun luopumaan jostain, sillä en halua kaappien pullistelevan.
  • Omanarvontuntoni tulee muista asioista kuin siitä, että pystyn ostamaan itselleni jotain kallista. Kävin tämän vaiheen läpi tulojeni vakiinnuttua, nyt ymmärrän paremmin. You are not the contents of your wallet, kuten Chuck Palahniuk kirjoitti.
  • En käytä vaatteita tarkoitushakuisesti persoonani tai mielialani kuvaamiseen. “Nimeni on Körmy ja tapani tulette tuntemaan”, Heikki Kinnunen sanaili yhdessä lapsuuteni lempielokuvista kuolematonta Täällä Pohjantähden Alla -lausahdusta soveltaen. Vääpeli luotti siihen, että persoonattomasta univormusta huolimatta alokkaille tulisi selviämään, ettei tässä mikään Koskela olla. Uskon omankin luonteeni tulevan esille vaatteista riippumatta. (Se on jossain Körmyn ja Koskelan välimaastossa.)

Vuoden 2012 toiseksi viimeinen päivä oli viimeinen kerta, kun oikein tosissani shoppailin. Ostoskierros Riikassa uuvutti myös matkaseurani Pölö-pöllön. Käytössä ovat edelleen silloin ostamani Eccon nilkkurit ja mötivin shortsit. Tuolloin ostamani rintsikat käytin seuraavien vuosien aikana loppuun. Mutta mukaan tarttui myös biletoppi, joka pääsi päälleni ehkä kolme kertaa, ja feikkinahkatrikoot, jotka kuluivat puhki nopeasti.

  • Kaupat eivät enää oikeastaan kiinnosta minua kauhean paljon. Taidemuseot, kirjastot, puistot ja kahvilat vievät voiton reaalimaailmassa, silloin kun niihin pääsee, ja laadukas sisältö voittaa nettikaupat puhelimessa.
  • Kun on ostanut pitkään lähes kaiken käytettynä, kauppojen hinnat tuntuvat hirveiltä. Neljäkymppiä paidasta?! Eikä tämä edes ole niin kiva kuin se minkä ostin vitosella!
  • Uusien vaatteiden ostaminen on ihan arpapeliä. Vaate kulahtaa joko nopeasti tai ei ollenkaan. Muutaman kerran käytetystä kirpparilöydöstä tietää, kumpi.
  • En altista itseäni mainosviestinnälle niiltä osin, kun voin itse siihen vaikuttaa: Ovessa lukee “ei mainoksia”, en tilaa uutiskirjeitä jne.
  • Vaikka en tietenkään ole immuuni kaikkialta vyöryvälle mainonnalle, katson sitä kuitenkin ehkä erilaisin silmin kuin on tarkoitus. Hieno kuva, kukakohan sen on ottanut? Omituinen fonttivalinta. Hyvä tempo tässä videossa.
  • Luettuani Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin totesin, että olen mieluummin osa ratkaisua, kuin osa ongelmaa.
  • Olen mieluummin aikaani edellä. Meidän kaikkien on pakko vähentää kulutusta ennemmin tai… No, todennäköisesti ennemmin.

Koronakammoisen miniloma Tallinnassa

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, toinen varattuna olleista koko perheen Tukholmanristeilyistä vaihtui kahden hotelliyön Tallinnanreissuksi kahdestaan. Vaihtokauppa ei ollut huono, sillä olemme sattuneesta syystä olleet erittäin paljon perheen kesken viime aikoina. Tytötkin vaikuttivat erittäin tyytyväisiltä saadessaan jäädä kotiin (missä emme kukaan ole juurikaan olleet sitten maaliskuun alun) sen sijaan, että olisivat lähteneet kanssani pankkiin, verovirastoon ja hammaslääkäriin, ja erityisesti saadessaan seurakseen Mummin.

Niin, tosiaan, tämä ei ollut sellainen laivan pubista Petri Nygårdin riimeillä alkava Tallinnanreissu. 2,5 tunnin menomatka aamupäivän Viking XPRSillä meni mukavasti kahvilan nurkkapöydässä näitä blogeja kirjoittaessa. Laivalta suuntasimme suoraan Rotermanniin Pulliin lounaalle. Poltettu vuohenjuusto vei kielen mennessään ja kauniissa, tilavassa ravintolassa oli oikein viihtyisää.

Lomafiilis jäi valitettavasti lyhyeksi, sillä jatkoin jo mainittuihin pankkiin ja verovirastoon hoitaakseni muutaman (pöytälaatikossa majailleen) tytäryhtiömme asian yhdessä kirjanpitäjämme kanssa. Olin päästänyt Viron e-kansalaisuuteni vanhenemaan, eivätkä sähköiset allekirjoitukset onnistuneet. Kello läheni iltaseitsemää, kun pääsimme viimein kirjautumaan sisään uudenkarheaan Hestia Hotel Kentmanniin – joka muuten on entinen oikeustalo, päivän virastokiintiö tuli siis täytettyä. Kiittelin päätöstämme varata yhden sijaan kaksi hotelliyötä, vaikka pieniä typyjämme oli jo tässä vaiheessa kova ikävä.

Hölmöläläisiltä ei onnistunut valon kantaminen säkillä, mutta Viru Keskuksen Roberts Coffeessa ongelma oli ratkaistu. Ihanat pikkukahvilat saivat tällä reissulla väistyä, sillä viihdyimme vain väljissä sisätiloissa, joissa turvavälit oli helppo pitää.
Tätä Sushi Pandan pöytäasetelmaa ehti tuijotella 45 minuutin odotuksen aikana rauhassa.

Kiitämme koronaa halvasta hotellista

Hotel Kentmanni oli oikein positiivinen yllätys. Vain pari kuukautta avoinna ollut hotelli kustansi alle 62 €/yö. Hintaan sisältyi ihan ok aamiainen ja spa-osaston vapaa käyttö. Kävimmekin kumpanakin iltana isossa porealtaassa ja höyrysaunassa. Välimatkojen pitäminen onnistui hyvin, sillä hotelli ei ollut lähelläkään täyttä. Huono heille, hyvä meille.

Hotel Kentmannin huoneissa oli myös kylpytakit. Omani oli kokoa 128 cm. En jaksanut vaatia uutta.

Hotellin sijainti on oikein toimiva tervejalkaiselle aikuiselle, 10-15 minuutin kävelymatkan päässä Viru Keskukselta rauhallisella alueella. Naapurissa on Yhdysvaltojen lähetystö. Yöt sai nukkua täysin rauhassa.

Lasketaanko hammaslääkäri hemmotteluksi?

Kirjoitin viime viikolla mitä lomaltani kaipaan. Hemmottelu oli listallani ja sitä on Tallinnassa tarjolla runsain mitoin reippaasti Suomen hintoja edullisemmin. Hinta ei kohdallani ole ainoa ratkaiseva tekijä, sillä enemmän vaikuttaa se, että normaalisti minun on sangen vaikeaa päästä mihinkään normaaleina aukioloaikoina, kun seuranani on kaksi pientä neitiä. Niinpä bookkasin 2,5 vuorokauden Tallinnanlomalleni peräti kaksi hoitola-aikaa, joskin hemmottelu näihin ei valitettavasti mahtunut.

Ensimmäinen tapaamiseni oli hammaslääkärissä. Olen äärimmäisen tarkka leegoistani ja käyn puhdistuttamassa niitä vuosittain, vaikka päivittäinenkin hampaidenhoitoni on melkoisen rituaalista. Espoon kaupunki perui hampaiden puhdistusaikani koronan takia, joten varasin ajan Happy Smile Hambraviin Rotermanniin. Venäjänkielinen hammaslääkäri (siis ihan lääkäri) teki soodapuhdistuksen rivakasti ja perusteellisesti. Englanti ei oikein taittunut, mutta sain selvitettyä, että musiikin kuuntelu toimenpiteen aikana oli ok. Melkein spa-elämys, siis. Hammaslääkärillä ja hoitajalla oli luonnollisesti kasvomaskit. Hintaa tuli 70 euroa eli hieman vähemmän kuin Suomessa. Pääsin käyttämään Duolingolla ahkerasti kartuttamaani (mutta edelleen aivan olematonta) venäjäntaitoani kahden sanan verran.

Onneksi on Bolt

Toinen tapaamiseni piti olla heti perään viereisessä Decus-kauneushoitolassa, mutta sen ovi pysyi suljettuna. Nopea puhelu selvitti, etten ole saanut viestiä aikani siirtämisestä Mustamäen toimipisteeseen. Bolt-taksi (entinen Taxify eli paikallinen Uber; samalla alustalla kuljetetaan myös ruokaa) kuskasi minut viiden kilometrin päähän Mustamäelle vartissa alle viidellä eurolla. Olin vieraillut alueella viimeksi yli 25 vuotta sitten. Silloin siellä oli legendaarinen feikkituotteita ja sianpäitä myyvä tori, nyt Rimi-market, Hesburger ja rivi huipputeknologisia kauneushoitoloita.

Decuksessa sain laserhoitoa, jonka toivon auttavan taistelussani vatsalihasten erkaumaa vastaan – jos ei muuten niin tuomalla motivaatiota päivittäiseen harjoitteluuni ja kiihdyttämällä kollageenintuotantoa. Raskauksista aiheutunut vatsalihasten erkauma on vitsaus, joka ansaitsee oman kirjoituksensa joskus. Joka tapauksessa: 20 minuutin laserhoito ja 20 minuutin koneellinen hieronta sen päälle kustansivat 40 euroa eli alle puolet Suomen normaalihinnasta – pelkän laserin saattaa joskus tarjouksesta löytää tuolla noin neljälläkympillä.

Pidin kasvomaskia koko hoitolavierailun ajan, vaikka sain olla hoitohuoneissa lähes koko ajan yksin koneiden hoitaessa homman. Laserkäsittely ei tuntunut miltään ja oli siis lähes rentouttavaa, mutta konehieronta oli melkoista höykytystä. Käytin ajan kuuntelemalla musiikkia ja tavaamalla ruumiinosien venäjän- ja vironkielisiä nimiä hoitohuoneen seinällä olevista ohjekuvista.

Paras dinner ikinä

Tallinnasta saa nykyisin mielettömän hyvää ruokaa. Kolme päivää olivat silkkaa makuaistin hyväilyä alkaen siitä Pullin lounaasta, Sushi Pandan susheihin (joita sai tosin odottaa 45 minuuttia) ja Suhkringelin macaronseihin (erityisesti mustaviinimarja, josta tuli uusi macaron-suosikkini).

Suhkringelin kahvila oli pieni, mutta olimme sen ainoat asiakkaat.

Pohjat veti kuitenkin ravintola Ö, Rotermannissa sekin, jonka seitsemän ruokalajin illallisessa kaikki oli aivan mielettömän hyvää. Ehdinkin jo tuupata instagramiin useamman kuvan tuolta Viron makumatkalta, mutta tässä se uskomattomin: jälkiruokien (huom. monikko) seuraksi pöytään luotiin ”some Estonian forest magic”.

Ruokakin on Tallinnassa edelleen piirun verran Helsinkiä edullisempaa. Ö:n seitsemän ruokalajin (+keittiön tervehdykset) illallisen tarjosi aviomieheni, mutta lunttasin ruokalistasta sen maksavan 59 €. Saman verran kulutin yhteensä kolmen päivän ruokiin, smoothieihin ja matcha latteihin. Alkoholihan ei minulle maistu ollenkaan, mikä on tietysti silkkaa säästöä.

Shoppailusaldo 7 euroa voitolla

Shoppailu ei ole aikoihin varsinaisesti kuulunut lomiini. En jaksa kierrellä vaatekauppoja, sillä olen pahimman luokan aliostaja enkä kuitenkaan koskaan saa ostettua mitään, vaikka tarvitsisinkin. Viime vuosina olen ostanut lähestulkoon kaikki tarvitsemani vaatteet käytettynä ja se on tehnyt uusien vaatteiden ostamisesta entisestä vaikeampaa. Koen tekeväni suorastaan ympäristörikosta ostaessani uutta vaatetta, ja uusien vaatteiden hinnatkin tuntuvat aivan pöyristyttäviltä niiden laatuun nähden. Neljäkymppiä jakusta, joka on kymmenen käytön jälkeen nukkainen? Tai 250 euroa jakusta, joka hyvällä tuurilla ei ole?

Kirpparit ovat usein kaukana keskustoista ja vaikeita löytää. Mainostamiseen ei ymmärrettävästi ole henkkamaukkojen budjettia. Tallinnan keskustan Humana tekee kuitenkin poikkeuksen, se on aivan ytimessä ja isojen ikkunoittensa ansiosta mahdoton missata.

Humanan valikoima vastasi aika pitkälti vakiokauppani Sellon UFF:n valikoimaa, aika paljon pikamuotia mutta myös laadukkaampi helmiä. Olen tullut entistä nirsommaksi vaatteiden suhteen ja suosin laadukasta ompelutyötä. Aasian maissa tuotettavan massamuodin kohdalla ompelijoille ei usein anneta aikaa tehdä työtään kunnolla, joten saumat irvistävät, kiertävät ja ratkeilevat jo muutaman käytön jälkeen. Minimalistisessa vaatekaapissa se on ongelma, sillä korvaavia vaatekappaleita ei välttämättä ole.

Tällä kertaa minua lykästi, ja löysin täydellisesti istuvat Drykornin housut. Ne on ommeltu Serbiassa. Housujen ovh lienee ollut Drykornille tyypillinen 149 € – hinta ei ole laadun tae, mutta näiden ompelujälki oli upeaa ja kangas laadukas. Housut olivat minulle liian lyhyet, mutta huomasin ne itse lyhennetyiksi – kääntövaraa oli runsaasti ja lahkeet olivat siistit, joten asia on helposti korjattavissa. Lisäksi ostin Anna Fieldin hihattoman, pitsikoristeisen paidan (made in Bulgaria) ja vielä tummansinisen maksimekon, josta en löytänyt valmistusmaata, mutta jonka materiaali ja ompelujälki vakuutti. Humanalla sattui olemaan kahden euron päivät, joten housuille, paidalle ja mekolle tuli hintaa yhteensä kuusi euroa.

Sitten tein jotain, mitä yleensä en tee, vannon! Näin rekissä uudenveroiset Vimman naisten leggingsit. Omaan jalkaani ne eivät istu, mutta mietin niiden tulevaa kohtaloa: jos ne eivät nyt tekisi kauppaansa, ne laivattaisiin säkissä Afrikkaan, missä niitä ei arvostaisi kukaan. Niinpä nappasin leggarit mukaani kahdella eurolla ja kuvasin hotellihuoneessa ne Toriin. Ne tekivät välittömästi kauppansa 15 euron hintaan ja kas, koko ostosreissuni oli kuitattu ja pari matcha lattea päälle. Leggingsien ostaja vaikutti tyytyväiseltä edulliseen löytöönsä, joten en tuntenut tunnontuskia hetkestäni trokarina.

Kahdella eurolla ostetut Vimman leggarit tekivät kauppansa Torissa alle tunnissa.

Ihana Fotografiska ja upea Noblessner

Viime kesän Norjanmatkalta palatessa pääsin ensimmäistä kertaa vierailemaan Tukholman Fotografiska Museetissa. Tallinnan uusi Fotografiska oli yhtä upea. Koronan takia jatkoaikaa saaneet valokuvanäyttelyt tarjoilivat hyvän kattauksen kaunista, vaikuttavaa ja sivistävää. Täytyy myöntää, etten tiennyt Bryan Adamsin olevan myös erittäin lahjakas valokuvaaja!

Rammstein Bryan Adamsin kuvaamana.

Tallinnaa tuli kierrettyä kolmen päivän aikana melko laajasti, sillä verovirasto sijaitsi Ülemistessä, hoitola tosiaan yllättäen Mustamäellä, Fotografiska Telliskivessä ja lisäksi kävelimme reilun pari kilometriä rantaa pitkin uudelle Noblessnerin alueelle, jossa kehumani Suhkringelin leipomokin sijaitsee. Tallinnan arkkitehtuuri on aivan mielettömän upeaa. Vanhaa ja uutta tunnutaan yhdistävän paljon ennakkoluulottomammin kuin 82 kilometriä pohjoisempana.

Entäs se korona?

Tallinnassahan on vähemmän koronatartuntoja kuin HUSin alueella. Koin siis oloni Tallinnassa vähintään yhtä turvalliseksi kuin olisin Helsingissäkin tuntenut – konditionaali, koska en ollut ennen terminaaliin tuloa edes käynyt Helsingin keskustassa melkein viiteen kuukauteen. Olen astmaatikko enkä missään nimessä halua koronaa, etenkin kun lähipiirissänikin on riskiryhmäläinen. Baltian maat ja Norja ovat suunnilleen ainoat ulkomaankohteet, joihin voisin matkustaa. Tallinnaa en osaa oikein mieltää ulkomaiksi, kun olen siellä töidenkin puolesta paljon käynyt. Eikös kaikki 100 kilometrin säteellä ole lähimatkailua?

Suurin koronamyönnytyksemme oli, että tytöt jäivät kotiin. Vaikka syksyllä 2 ja 4 täyttävät tyttömme ovat sangen kilttejä ja tottelevat käskyä olla koskematta mihinkään esimerkiksi kaupassa, ei samaa voi vaatia kolmen päivän lomalta. Tytöt suhtautuvat käsidesiin suorastaan innostuneesti, mutta silti sormet ehtivät välillä liian nopeasti suun tai silmien tietämille – tai nenään. Maskeja ei olla tytöille vielä edes yritetty pukea, pienemmälle se ei varmasti onnistuisikaan.

Toinen koronamyönnytys oli kansanmaskit, eli Tehon kertakäyttöiset Sievi-maskit, joita käytimme esimerkiksi julkisissa kulkuvälineissä ja laivaterminaalissa sekä laivan myymälöissä – eli aina silloin, kun suositeltuja etäisyyksiä ei ollut mahdollista pitää. Kaikkialla tosin oli melko väljää, niin laivalla kuin Tallinnassakin. Maskeja näkyi melko vähän.

En ole vielä hankkinut jenkkien muotivillitystä, pillinreiällistä kasvomaskia. Join matcha latteni ainoastaan puolityhjissä kahviloissa, joista upein oli Fotografiskan iso kahvila. Sen neljän euron matcha oli matkan kallein, halvimmalla pääsi Kohvipausissa, 2,40 €.

Käsihygienian suhteen olen aina ollut tarkka, nyt olen tehnyt asiasta taidetta. Käsidesipullo kulki käsilaukussani myös Tallinnassa koko ajan, ja oli ahkerassa käytössä. Ahdistavin hetki oli hotellin buffet-aamiainen. Vaikka sielläkin oli väljää, ei buffet-ruokailu itsessään houkutellut. Keräsimme aamiaisemme nopeasti ja desinfioimme kädet ennen ruokailun aloittamista. Lohdutin itseäni todennäköisyyksillä: Jos hotellin muutamasta kymmenestä vieraasta jollain olisikin ollut koronatartunta, hän tuskin olisi onnistunut hengittämään kurkkuviipaleisiin tartuntaa aiheuttavaa määrää virusta. Oireisia ihmisiä ei näkynyt koko reissulla laivaterminaalissa niistänyttä suomalaispoikaa lukuunottamatta. Kieltämättä mietin, mitäköhän hänen vanhempansa vastasivat lähtöselvitysautomaatin kysymykseen flunssaoireista…

Virolaisten suhtautuminen meihin oli yhtä ystävällistä kuin siististi käyttäytyviin suomalaisiin aina. Turisteja oli kaikkialla vähän, joten toisesta koronan hyvin hoitaneesta maasta tulevat vierailijat lienevät ihan tervetulleita. Siltä ainakin tuntui! Vain muutama umpihumalainen poro tuli vastaan iltakävelyllämme Vanhassa kaupungissa. Olimme Tallinnassa keskiviikosta perjantaihin, joten en osaa sanoa millaisia koronalinkoja siellä saadaan kehitettyä viikonloppuisin. Luultavasti samanlaisia kuin Helsingissäkin.

Kaiken kaikkiaan minilomamme Tallinnassa oli aivan ihana yhdistelmä monia niitä elementtejä, joita lomaltani kaipaan. Sateiseksi ennustettu sääkin muuttui aurinkoiseksi. Lapsia oli kova ikävä, sillä en ole ollut pian kaksi täyttävästä kuopuksestamme erossa kuin yhden yön – senkin vain pakon edessä umpilisäkeleikkauksen takia. Heillä oli Mummin kanssa kaikki oikein hyvin ja vastassa oli kaksi iloista tyttöä, joilla oli paljon asiaa.

Palasimme Tallinnasta Helsingin aurinkoiseen perjantai-iltaan ja ihmettelimme Senaatintorin terassin ja Rautatientorin oluttapahtuman ihmispaljoutta. Sellaisia ruuhkia ei Tallinnassa ainakaan arkipäivinä näkynyt. Isompi riski olisi ollut viettää vastaava staycation Helsingissä!

Mitä mukaan Tallinnan minilomalle

Ennen kaikkea tätä poikkeavaa meillä oli kaksikin Tukholmanristeilyä varattuna tälle kesälle. No, ongelma ei ollut yksinomaan se Tukholma (senhän olisi voinut vaihtaa ihanaan Maarianhaminaan!), vaan ihan jo ne pitkät laivamatkat, etenkin 1- ja 3-vuotiaiden kanssa. Vaikka tytöt ovat kiltisti kaupassa koskematta mihinkään, olisi sama vaatimus risteilyllä vähän kohtuuton.

Niinpä toinen koko perheen Tukholmanristeilyistä vaihtui kahden hotelliyön Tallinnanmatkaan kahdestaan puolison kanssa. Ei huono sekään, viimeksi olemme olleet yön yli reissussa kahdestaan kaksi vuotta sitten, kun odotin kuopustamme. Palaan itse reissuun myöhemmin – ”Koronakammoinen Tallinnassa” – mutta ensin kerron vähän, mitä tällainen minimalisti pakkasi mukaan.

Repulla mennään

Kai sitä pitäisi taas aloittaa disclaimerillä: vähemmälläkin varmasti pärjäisi. Extremeimmät minimalistit omistavat sen verran vaatteita, mitä minulla on mukana. Koska aika moni näyttää kuitenkin vetävän perässään matkalaukkua Tallinnanlaivalle, saattaa jotain kiinnostaa, mitä otan mukaan pärjätäkseni kahden yön ja kolmen päivän reissun repulla.

Repun kanssa matkustamisessa on valtavasti hyviä puolia. Se on helppo ja kevyt kantaa mukana etenkin tällaisissa tilanteissa, kun hotelliin ei pääse suuntaamaan ensimmäisenä. Reppuni oli jo aikoinaan suoraan sanottuna järkyttävän kallis, mutta se on vuosien ahkeran käytön jälkeen yhä kuin uusi. (Sanon ”jo aikoinaan”, koska sen hintaa on sittemmin vain nostettu.) Se on riittävän tyylikäs mihin tahansa tilanteeseen. Sen paksua materiaalia ei helposti viilletä ja sen vetimet saa kätevästi lukittua toisiinsa, joten taskuvarkaat ovat ainakin tähän asti valinneet toisen kohteen. Passi ja puhelin kulkevat huomenlahjaksi saamassani käsilaukussa, jota kannan olan yli, vielä repun alla, silloin kun minulla on kummatkin. (Kuten kuvassa terminaalista hieman alempana.)

Odotettavissa: sadetta ja verovirasto

Sääennustus heinäkuun lopun Tallinnaan ei ollut imartelevin: silkkaa sadetta, lämpöä sentään päivisin 18-20 astetta. Yksillä vaatteilla ei siis pärjäisi jo ihan sen takia, että välillä pitäisi saada toiset kuivumaan. Samasta syystä pakkasin mukaan toiset kengät, vaikka yleensä teen pidemmätkin reissut pelkillä Converseilla. Totesin myös, että illalliselle Ö-ravintolaan voi olla mukavaa laittaa jotkut muut kengät.

Vaikka kyseessä on lomamatka, tuli eteen muutama työasia, jotka piti saada hoidettua samalla. Perustimme muutama vuosi sitten tytäryhtiön Viroon, ja sen ollessa välillä pöytälaatikossa sähköinen id-korttini oli päässyt vanhentumaan. Niinpä ensimmäisen matkapäiväni ohjelmaan tuli pankki- ja verovirastovierailut, ja niiden myötä päätin vetää päälleni jakun – kevyen collegejakun, mutta kuitenkin.

Mitä pakkasin?

Ylläolevasta kuvasta lähtöpäivänä päälleni pääsi raidallinen jakku ja Freddyn housut sekä Converset. Tämän setin totesin riittävän siistiksi pankkiin ja verovirastoon, vaikka virolaiset vastinparini toki pukeutuvat tyylikkäämmin. Minä olen sentään lomalla!

Vaihtovaatteiksi mukaan pääsi alushousujen, sukkien ja toppien lisäksi ohut musta paita ja musta hame (viime viikon kirppislöytöjä kummatkin – Italiassa valmistettu paita neljällä eurolla ja laadukas vintagehame 1,50 €). Vaihtokengiksi otin Eleven Parisin ihastuttavat mutta todella paljon käytetyt Marilynit.

Hotellin allasosastoon varauduin bikineillä. Ne päälle lahoavat Tommy Hilfigerit, joista olen avautunut, päätyivät roskiin, kun tilalle löytyi kirpparilta kolmella eurolla kauniit H&M:n narubikinit, jotka vaativat vain vähän tuunausta. Päivittäistä joogaani varten otin pikkuruiset shortsit. Jos innostun hotellin salille, kengiksi laitan Converset – erillisiä salikenkiä en edes omista. Lisäksi yöpaita, sateenvarjo, kasvomaskeja, puhelimen laturi ja vähän kosmetiikkaa reppuun, käsilaukkuun vielä passi, puhelin, kuulokkeet ja käsidesi. Reppuun jäi vielä mukavasti tilaa siltä varalta, että innostun ostamaan vaikka jotain herkkuja kotiin.

Lomakin on asennekysymys

Elämä on opettanut (vai oliko se Anthony Robbins?), että et voi vaikuttaa kaikkeen, mitä sinulle tapahtuu, mutta voit aina vaikuttaa, miten siihen suhtaudut. Tämä kevät ja kesä ovat olleet oivaa aikaa harjoitella tätä taitoa, etenkin, jos kuuluu niihin hyväosaisiin, jotka täällä voileivän ja matcha latten ääressä joutavat tällaisia pohtimaan.

Onnellisuuden sanotaan olevan odotusten ja todellisuuden erotus. Itse kyllä vaadin paljon, etenkin itseltäni, mutta joustan tavoitteista ja suunnitelmista sujuvasti olosuhteiden mukaan. Ja tänä kesänä ne olosuhteet laittoivat lomasuunnitelmat uusiksi lähes kaikilta, meiltäkin.

Nyt kesän ollessa kukkeimmillaan olemme olleet jo yli neljä kuukautta kesämökillämme Hämeenlinnassa, joten siitä en kauheasti lomafiilistä enää odottanut irtoavan. Mutta niin vain olosuhteiden muutokset tekivät muutamasta päivästä unohtumattomia, vaikka paikka ei vaihtunut.

Usko tai älä: yrittävä pätkätyöläinen lomailee

Vaikka olen ollut pian kaksi vuotta perhevapailla, olen koko ajan tehnyt osa-aikaisesti töitä. Äitiysvapaalla tietysti vain sunnuntaisin (huom. Kela!) mutta sittemmin melkeinpä joka päivä, yhteensä 10-20 tuntia viikossa. Blogissakin esille tulleiden mallintöiden ja joogaohjaamisen lisäksi minulla on ihan ns. kunniallinenkin työ osaomistamassani markkinointitoimistossa. Noita töitä, enimmäkseen sisällöntuotantoa, olen tehnyt lasten puuhatessa omiaan, iltaisin ja viikonloppuisin – tuttua monelle tältä etätyökeväältä.

Totaalista lomaa on tullut pidettyä aivan liian vähän, vaikka tuollainen puolikkaan työviikon tekeminenkin voi olla välillä aika kuormittavaa yhdistettynä pienten lasten hoitoon, puhumattakaan tämän kevään stressitekijöistä yt-neuvotteluineen. Päätin korjata asian ja ilmoitin olevani kaksi viikkoa poissa yrityksemme pikaviestimistä. Omistajalle tuo haaste on paljon suurempi kuin vaikkapa somelakko.

Yksi lapsihan on kuin ei olisi lapsia ollenkaan

Yhden lapsen äitinä inhosin, kun isompien perheiden vanhemmat vähättelivät yksilapsisia perheitä. Sitten sain itse toisen lapsen…

Pian kaksivuotias kuopuksemme on ollut maailman helpoin tapaus, jota olen kiikuttanut mukanani myös lukemattomiin työtapaamisiin hallituksen kokouksista lähtien. Pari vuotta vanhempi esikoisemmekin on rauhallinen ja viihtyy mainiosti tuntikausiakin esimerkiksi palapelien parissa. Mutta kun nuo kaksi ovat samassa paikassa, esikoisen uhmaikä pakottaa olemaan jatkuvasti hälytystilassa, sillä kuopus saattaa saada köniinsä pienestäkin virheestä. Vaikka 95 % ajasta menee hurjan hyvin, keho on jatkuvassa stressitilassa.

Niinpä laitamme mieheni kanssa aika usein lapset jakoon: hän tekee jotain toisen kanssa ja minä toisen. Niin kaikilla on leppoisaa. Yleensä kyse on tunnin tai parin hommista, mutta tällä kertaa mieheni vei esikoisen mukanaan peräti kolmeksi yöksi mummolaan. Vapaus!

Disclaimereita: En tarkoita sanoa, että yhden lapsen yksinhuoltajien elämä olisi yhtä auvoa. Kyse oli tässä aiemmin mainitusta olosuhteiden muutoksesta. En myöskään vaihtaisi ällösöpöä, äärimmäisen heteronormatiivista ydinperhettäni mihinkään maailmassa. Paitsi tällä tavalla puoleksi viikoksi.

Avataan Google Maps ja WhatsApp naapurille

Tämä on kotimaanmatkailun luvattu kesä ja mekin olemme ehtineet käydä jo ihastelemassa Laitikkalan hienoja maatiloja ja Ähtärin eläintarhaa. Olemme myös käyneet retkellä Saaren kansanpuistossa sekä Parolan Panssarimuseossa, vierailun arvoisia paikkoja nekin.

Jäimme kuopuksen kanssa jalkamiehiksi, mahdollisuudella ylentää itsemme polkupyöräkomppaniaan, sillä perheemme ainoa ajokelpoinen auto matkasi mummon luo. Niinpä potentiaaliset lomareissukohteemme piti valita hyvin läheltä. (Lähijunalla olisi toki päässyt ilmaiseksi vaikka Tampereelle, mutta junailu ei nyt houkutellut.)

Viiden kilometrin päästä löytyi Kissankulman kotieläinpiha ja naapuri osasi vielä vinkata Tiirinkosken kahvilan vohveleista kilometrin kauempana. Lomakohde päätetty!

Kissankulman kotieläinpihan kyyttövasikat ihastuttivat taaperoa.

Hyvän loman rakennuspalikat

Leppoisat ja ympäristön kannalta kestävät lomapäivät ilman moottoroitua matkustamista saivat miettimään, mitä ylipäätään lomaltani kaipaan. Ennen koronaa olisin ilman muuta vastannut ”matkan”, sillä tuon mallin opin yrittäjäisältäni. Hänellä oli oma autokoulu, ja jos hän ei matkustanut siitä vähintään satojen kilometrien päähän, hän ei osannut pitää lomaa. Aina oli joku, joka tarvitsi enää yhden ajotunnin päästäkseen inssiin… Niinpä yhteinen loma tarkoitti meille aina matkaa.

Nykypäivän tietotyöläinen voi työskennellä – tai olla työskentelemättä – missä vain. Mieli kuitenkin kaipaa lomaan jotain eroa arjesta. Kun lomalla tekee jotain mieleenpainuvaa, sen muistaa jälkikäteen paremmin, eikä loma tunnu valuneen hukkaan. Näin siis omalla kohdallani – jos sinä osaat vaihtaa lomamoodiin ihan vain painamalla läppärin kiinni ja lomailet tyytyväisenä kotisohvalla, nostan hattua. Itse kaipaan lomaani aika monenlaisia elementtejä:

  • Luontoa: Metsäretki tai puistokävely, kaikki käy, kunhan ympäristö on vihreä. Tämänkertaisella puolen viikon lomallamme pyöräilimme maalaismaisemissa ja poimimme vadelmia metsästä.
  • Citylaiffia: Nautin myös kaupunkilomista kulttuurielämyksineen ja kahviloineen. Tällä lomalla vierailimme useammalla kirpparilla (artikkelikuvan rannerenkaat maksoivat yhteensä 2 € Pelastusarmeijan iCare-kirppiksellä) ja istuimme ihanassa Tiirinkosken Tehtaan kahvilassa (takanurkassa desinfioituamme ensin pöydän, mutta kuitenkin).
  • Kulttuuria: Kirjat, elokuvat ja esitykset kuuluvat arkeenikin, mutta lomalla niille on erityisesti aikaa. Alle 2-vuotiaan kanssa korona-aikana kulttuurielämyksiä on tarjolla rajoitetusti, joten tällä kertaa tyydytin kulttuurinnälkääni katsomalla elokuvia pienen lomakaverini nukkuessa.
  • Hemmottelua: Jokaisella lomamatkallani yritän päästä tutustumaan paikalliseen spa-tarjontaan. Taaperon kanssa se ei onnistu, joten hemmottelua edusti saunominen ja kylpy. Kumpikin on paljon rauhallisempaa kahden kuin neljän hengen kanssa, kylpyammeessakin mahtui suoristamaan jalat. (Artikkelikuvan kasvonaamiot, yhteensä 0,99 € Lidlistä, levitin vartalolleni – kasvonaamion levittäminen vartalolle tuntuu aina äveriäältä.)
  • Herkkuja: Syön herkkuja arkenakin sopivan tilaisuuden tullen, mutta lomalla niitä tilaisuuksia tulee oikein järjestettyä. Tiirinkosken Tehtaan härkäpapuvohveli oli maineensa veroinen! (Artikkelikuvassa lempparisaunajuomani Coconaut ja ananaskirsikoita, joita rakastan.)
Tiirinkosken Tehtaan härkäpapuvohveli raparperihillolla jaettiin kristillisesti taaperon kanssa. Puolikkaassakin oli liikaa sokeria minulle, kaikkiruokainen taapero oli tästäkin vain mielissään.
  • Liikuntaa: Liikun arjessakin, mahdollisuuksien mukaan joka päivä, mutta etenkään lomalla en halua olla päivääkään liikkumatta. Tämän puoliviikkoisen aikana kävelin, pyöräilin taapero tarakalla 12-15 km lenkkejä ja joogasin, kaikkia joka päivä.
  • Lepoa: Nukun mainiosti arjessakin, mutta arkipäivinä ei aina jää muita lepohetkiä kuin yöuni. Lomalla täytyy saada välillä ihan vain lööbata, lueskella kirjaa tai kirjoittaa ajatuksiaan ylös, tai vain tuijotella ohilipuvia pilviä.

Mitä lomaani ei tarvitse kuulua

  • Matkustamista. Olin hieman yllättynyt tästä, mutta nähtävästi lomafiilis tosiaan löytyy ilman lento-, juna-, laiva- tai automatkaakin. Tosin ensi viikolla tarkoitus on rohkaistua Tallinnaan asti, mutta se on jo toinen juttu.
  • Puuhastelua. Rautakauppojen myynneistä päätellen suomalaisten kesälomiin kuuluu tänä vuonna kaikenlaisia remppa- ja pihaprojekteja. Itsehän en lomallani mielellään edes siivoa tai laita ruokaa. Tämäkin puoliviikkoinen mentiin kokonaisuudessaan niin, että vaativin kokkaukseni oli mikrokaurapuuro. Olisimme kernaasti syöneet ulkona useammankin kerran, mutta kiinnostavat ravintolat Hämeenlinnan keskustassa olivat niin täynnä, että päädyimme ostamaan valmisruokaa. Ryysikseen en mene.
  • Aurinkoa. Minun käy hieman sääliksi heitä, jotka eivät pääse lomatunnelmaan, ellei aurinko porota. Pidän kyllä monista lämpimistäkin matkakohteista – suosikkinani Singapore – mutta helteinen sää ei ole minulle pakkomielle. En välitä rusketuksesta enkä siksi auringonotostakaan. Suomen kesän pilvipoutainen 15-20 astetta on mitä mainioin retkeily- ja pyöräilysää, joten kunhan ei ihan aamusta iltaan sada, olen tyytyväinen. Ja välillä sadepäivätkin ovat mukavia.

Kun ajoin polkupyörällä pellon laitaa puolipilvisellä säällä, palasin mielessäni lapsuuteni maalaiskesiin, joista vähintään puolet tuntui kuluvan polkupyörän selässä. Sen syvemmälle lomafiilikseen en voisi päästä missään.

Mistä sinun lomatunnelmasi syntyy?

Minimalismista ja kauneusihanteista

Tämä kirjoitus on kuplinut mielessäni pitkään. Siitä tuli sangen polveileva, mutta pointtinani on selventää, miksi pitkäaikaisesta minimalismistani huolimatta olen yhä kiinnostunut ulkonäöstäni, ja miksi oman kauneusihanteen löytäminen on mielestäni hyvä asia. Kuten aina, lukijalla on oikeus tehdä aiheesta omat päätelmänsä: Koulukiusaamisen traumatisoima? Mallimaailman pinnallistama? Median aivopesun uhri? Narsisti? Laskelmoiva? Esteetikko? Ihan tavallinen ihminen?

Ei naista karvoihin katsominen

Minimalismia on montaa sorttia. Extremeimmät ovat suorastaan askeetikkoja, joiden ajatusmaailmakin on kehittynyt viis veisaamaan monista maallisista seikoista – vaikkapa ulkonäöstä. Erityisesti naiset ovat kieltämättä käyttäneet maailman historiassa aivan liikaa aikaa ulkonäkönsä murehtimiseen, ja sille on jo aikakin tarjota vaihtoehtoja. Ilahtuneena olen seurannut bloggaajien meikittömyyskokeiluja ja säärikarvojen kasvatusta. Onhan se nyt aika absurdia, että sääriään ajelematon nainen on länsimaiden mittapuulla yhtä outo kuin niitä ajeleva mies.

Kauneusvaatimusten absurdiudesta huolimatta kuulun itse siihen lajiin minimalisteja, joille yksi ajuri on estetiikan kaipuu. (Kauneus on aina katsojan silmässä, ja tiedän, ettei minimalistisesti sisustettu koti ole monenkaan mielestä viehättävä, mutta minua se miellyttää.) Arvostan kauneutta niin kodissani, käyttötavaroissa kuten autoissa kuin ihmisissäkin. Tuosta luettelosta viimeisen myöntäminen tuntuu kauhealta: saako ihmisen kauneutta enää sanoa arvostavansa?

Ysärin superit 4ever

Olin yläasteella, kun 90-luvun supermallit – tiedättehän: Cindy, Claudia, Naomi, Linda ja Christy – olivat huipulla. Sain kopioida koulukaverini aarteen, Cindy Crawfordin jumppavideon, ja tahkosin sitä tunnista toiseen. (Nyt se löytyy YouTubesta!)

En ymmärtänyt, kuinka etuoikeutettu olin, että viidestä maailman kauneimpana pidetystä naisesta neljä oli edes jossain määrin samasta muotista kuin minä. Totesin vain, että tuohan olisi varmaan kivaa hommaa, ja marssin mallitoimistoon. Tuo päätös kiihdytti koulukiusaamistani, ja sain kuulla yläasteella päivittäin haukkumista niin pienistä rinnoistani kuin ”rumuudestani”. Satunnaisesti kiusaaminen oli fyysistä, enimmäkseen huutelua. Voisinpa sanoa, etten välittänyt.

Kahdeksasluokkalaisena kotipihassani. Leveä hymy on kuvan ottaneelle parhaalle ystävälleni Anulle. Kesämekon ja verkkatakin yhdistelmä on pettämätöntä Lohjaa, mutta kouluun pukeuduin muistaakseni rahtusen tyylikkäämmin. Hiusten punerrus on hennasta. Tämän jälkeen sorruin melkein 20 vuodeksi raidoittamaan hiuksiani vaaleammiksi.

Kesti pari vuotta löytää oikea toimisto ja päästä alkuun, mutta sen jälkeen olenkin tehnyt mallintöitä keikkaluontoisesti muiden töiden ohella jo yli kahden vuosikymmenen ajan. En ole koskaan ollut lähelläkään huippua edes Suomen mittakaavassa, mutta olen saanut tehdä sadoittain kivoja keikkoja ihanien ihmisten kanssa ja saanut sen verran lisätienestejä, että esimerkiksi opintolainaa en tarvinnut koskaan. Olen idoleilleni kovasti kiitollinen inspiraatiosta.

Vanhemmiten tajusin, että yksikään Supereista ei esimerkiksi ollut aasialaissyntyinen, ja että vartaloltaan he olivat kuin yhdestä puusta – pitkiä ja hoikkia. Kauneusvirhettä heissä edusti Cindy Crawfordin kuuluisa luomi.

Ensimmäiset mallikansiokuvaukseni vuonna 1998 kuvattiin sittemmin tuhopoltetuilla VR:n makasiineilla. Meikin teki Outi Varppee, mutta valokuvaajasta muistan vain etunimen Lasse. Onneksi kulmakarvani kasvoivat takaisin, tuollaisiksi ohuiksi nypin niitä vain hetken. Vetyperoksidiblondiuttakaan ei kestänyt kauaa. 16-vuotiaana hain vielä omaa ”lookiani”, mikä kuulunee nuoruuteen.

Tatuoinnit, arvet ja muut kauneusvirheet

Mallimaailma on vääjäämättä jättänyt jälkensä kauneuskäsitykseeni. Ohjeet karvojen poistamisesta, ihon kuorimisesta ja kynsien hoidosta ovat muuttuneet arjekseni, joista en laista silloinkaan, kun kuvauksia ei ole. En ottaisi rakennekynsiä tai ripsenpidennyksiä, sillä ne eivät mallille sovi, ja (ehkä siksi) ne näyttävät mielestäni edelleen kantajillaan kummallisilta.

Huippumalleilla näkee nykyisin usein tatuointeja, mutta aloittaessani 90-luvulla ne merkattiin mallin tiedoissa kohtaan ”arvet, tatuoinnit ja muut kauneusvirheet”. Silloin kuvattiin vielä filmille, jolloin kuvien jälkikäsittely oli vaivalloista ja harvinaista. Finni saattoi viedä työkeikat, tatuoinneista puhumattakaan.

Verkkokauppojen myötä tuotettavien kuvien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti, eikä asiakkaalla ole mahdollisuutta käsitellä ”kauneusvirheitä” pois kaikista kuvista, joita saatetaan päivän aikana ottaa jopa sadoittain. Niinpä kuvauskeikan saadessani skannaan heti vartaloni mustelmien varalta ja aloitan tarmokkaan Hirudoid Forte -kuurin niiden häivyttämiseksi. Tatuointeja tulen tuskin koskaan ottamaan.

Oma kauneusvirheeni on lonkan kohdalla kulkeva pitkä arpi, joka on ollut minulla lapsuudesta saakka. Olen korjauttanut arpea useampaan otteeseen ja hieronut sitä ahkerasti. Nykyisin se on lähes huomaamaton eikä ole muodostunut esteeksi alusvaatekuvauksillekaan. Rannalla käytän aina bikineitä, enkä peittele arpeani. Kauneusvirhe se kuitenkin omassa ajatusmaailmassani on.

Miesten vai asiakkaiden mieleen

Miesten miellyttämiselle olen tehnyt elämässäni yhden myönnytyksen, jota kadun. Tarina menee näin: Sain alkuvuodesta 2004 halutun työkeikan, Cutrinin kampanjakuvaukset. Huippukampaaja Harri Paananen leikkasi juuri ja juuri olkapäilleni ulottuneet hiukset upeaksi polkaksi. Palkkio oli nelinumeroinen ja olisin tehnyt freesillä tukallani varmasti hyvin kuvauksia. Kotiin tullessani silloinen avomieheni katsoi minua kerran. Sen jälkeen hän ei päiväkausiin katsonut minua päinkään, tai puhunut minulle. Menin ottamaan kalliit ja hankalat hiustenpidennykset, ja olin niiden takia kuukausia kokonaan sivussa mallintöistä. Miehenpuolikas oli tyytyväinen.

Tämä Harri Paanasen tekemä ja valokuvaaja Marko Rantasen ikuistama look ei kelvannut silloiselle avomiehelleni.

Yritän olla ymmärtäväinen menneitä valintojani kohtaan. Suhde oli ensimmäiseni, ja olin muutamaa kuukautta aiemmin menettänyt rakkaan isäni. Myöhemmin sama miesystävä uhkaili jättävänsä minut, jos en heti palaa kotiin Wienin mallimarkkinoilta, joilla olin juuri saanut ensimmäiset kuvaukseni. Häpeäkseni on sanottava, että palasin. Keittiöpsykologi voisi sanoa jotain kauneuden näkemisestä uhkana. Myöhemmät miesystäväni ovat suhtautuneet työntekooni kannustavammin.

Muuttuvatko kauneusihanteemme?

Kuusi vuotta sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun kahden amerikan-aasialaisen joogaopettajan kanssa. He olivat pariskunta, mies ja nainen, kuvankauniita kaikilla mittapuilla kummatkin. Ihmettelin, miksi monissa Aasian maissa halutaan näyttää länsimaisilta. Kiinahan rahoitti Yhdysvaltoja – ja koko maailmaa – jo tuolloin voimakkaasti, mikseivät kaikki halua näyttää kiinalaisilta? Pariskunta katsoi minua sillä tavalla säälien, kuten hieman yksinkertaista ihmistä katsotaan. ”Kauneusihanteemme ovat Antiikin Kreikasta, eivät ne meidän elinaikanamme muutu”, mies sanoi.

Nyt elän toivossa, että tuo arvio olisi vanhentunut. Muutoksen vauhti pois tiukoista kauneusnormeista tuntuu kiihtyneen. Veturina ovat niin ruohonjuuritason toimijat kuin mainostajatkin. Erilaisista huippumalleista voi lukea vaikka tästä Glorian artikkelista.

Vaikka Winnie Harlow, Ashley Graham, Lupita Nyong’o ja Kim Kardashian ovat kaikki pyörryttävän upeita naisia, en osaa pitää heitä kauneusihanteinani, koska he eivät ole minun näköisiäni. Mielestäni kauneusihanteen pitäisi kannustaa huolenpitoon itsestään. Katsoessani ysärin supereita – ja muutamaa heidän jalanjäljissään kävelevää Victoria’s Secret -mallia – inspiroidun yrittämään olla paras versio itsestäni: syömään terveellisesti, liikkumaan (näihin asioihin minulla on tietysti paljon muitakin motivaattoreita kuin ulkonäkö!), pitämään huolta hiuksistani ja ihostani, kasvojoogaamaan.

Jos kauneusihanteeni olisi liian kaukana omasta ulkomuodostani – jos vaikka kokisin painetta näyttää muodokkaalta Kim Kardashianilta – iskisi epätoivo. Jos kauneusihanteesi on saavutettavissa vain kirurgin veitsellä, kannattaa ehkä vielä tarkistaa, löytyisikö nykymaailman laajentuneesta valikoimasta passelimpaa ihannetta. Kuten sanottu: Toivoisin jokaiselle ulkonäöstään kiinnostuneelle sitä etuoikeutta, että oma kauneusihanne löytyisi suhteellisen läheltä omia lähtökohtia.

Oman elämänsä superiksi – hinnalla millä hyvänsä tai ihan ilman

2006 Seppälä toi mainoskuviinsa ”Oman elämänsä supermallit”, niin sanotusti ”teki Dovet” eli käytti mainoksissaan ns. tavallisia ihmisiä (termi ei todellakaan ole minun). Samoihin aikoihin muotilehtien kansia ensin Yhdysvalloissa, sitten Suomessa, alkoivat kansoittaa mallien sijaan julkkikset. Tällaisena epätavallisena(?) ihmisenä minua harmitti, sillä mallien työt vähenivät. Ammatillisesti ei tuntunut reilulta, että ”Sirpa Seinäjoelta” teki työni ilmaiseksi – tästä ilmiöstä ei toimistotöissä joudu kärsimään. Iän ja sen myötä perspektiivin ja oman taloudellisen turvan karttuessa aloin pitää mainoskuvissa nähtävien ihmisten monimuotoistumista yksinomaan hyvänä asiana – joskin olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että kuvassa mallina toimivalle henkilölle kuuluu aina kunnollinen rahapalkkio siinä missä muillekin kuvausryhmän jäsenille.

Even I don’t look like Cindy Crawford in the morning

Upea Cindy Crawford on sanonut, ettei hänkään herätessään näytä Cindy Crawfordilta. Toivottavasti kaikille on selvinnyt, kuinka paljon ammattitaitoa tarvitaan, että mallit näyttävät siltä, millaisina olemme tottuneet heidät näkemään. Kyse ei aina ole kuvankäsittelystä, sillä jo ammattimeikkaaja, hyvä valaistus ja osaava valokuvaaja tekevät valtavasti. (Eihän monikaan näytä tiistaiaamuisin samalta kuin hääkuvassaan.)

Tältä näytän puhelimen etukameralla otetussa selfiessä, kun en ole edes harjannut kulmakarvojani. Ikkunasta tuleva kaunis valo kompensoi meikittömyyttä, mutta en vain totu selfiekameroiden vääristämiin kasvonpiirteisiin. Vertaapa vaikka nenäni kokoa allaoleviin kuviin. Unohda selfiekamerat!
Tältä näytän passikuvassani, joka otettiin parvekkeellamme kauniissa ilta-auringossa. Valo ratkaisee! Silmissäni on sisäkajalia, jota en laittaisi edes juhliin. Passikuvan pikselimössössä se pelastaa… no, ei juurikaan mitään. Mutta ainakin yritin.
Tämä kuva on Kotirouvan katalogikuvauksista. Tällä kertaa käytössä ei koronatilanteen vuoksi ollut meikkaajaa, joten taiteilin vähäisen meikin ja hiusten laineet itse. Kuva otettiin yksinkertaisella ns. videovalaistuksella ja kuvaajana toimi Kotirouvan in-house kuvaaja Laura.
Tämä Citymarketin katalogikuva otettiin toukokuussa 2018 kesken pahinta raskauspahoinvointiani. Minut meikkasi Leena Waggoner, yksi Suomen rautaisimmista meikkaaja-ammattilaisista. Kuvan otti Fotonokan Kristiina Hemminki, maamme huippuja hänkin. En näytä yhtään pahoinvoivalta, vai mitä?

Vuodesta toiseen itseni näköinen

Oman kauneusihanteen löytämistä voi mielestäni verrata oman tyylin löytämiseen, jota yleisesti pidetään hyvänä asiana. Minun kauneustyyliini kuuluvat esimerkiksi omat kulmakarvani, joita en tummenna, vaalenna tai kavenna sanoipa muoti mitä tahansa. En ikimaailmassa laitattaisi kasvoihini mesolankoja näyttääkseni enemmän ketulta – mitä jos ensi vuoden muotieläin onkin vaikka pöllö?

Edes vuosia jatkunut koulukiusaaminen tai kauneusklinikan perustajaan tutustuminen eivät saaneet minua harkitsemaan rintaimplantteja. Vartaloni on hoikka, lihaksikas ja kurviton riippumatta siitä, onko se muodikas vai ei. Hiusten raidoittamisenkin lopetin jo vuosia sitten. Maantienharmaaksi juurikasvun perusteella olettamani väri olikin ihan kaunis, vähän punertava vaaleanruskea, joka vaalenee auringon vaikutuksesta.

En tuomitse kauneustoimenpiteitä millään muotoa, en isojakaan leikkauksia. Päin vastoin, mielestäni on mahtavaa, että saatavilla on toimenpiteitä, jotka voivat esimerkiksi pelastaa romuttuneen itsetunnon. Muotivirtausten perässä itsensä operoiminen sen sijaan ei tunnu järkevältä ja käy raskaaksi niin kropalle kuin lompakolle.

Minimaalisella vaivalla

Olen kertonut minimalistisesta kasvojenhoitorutiinistani niin täällä kuin kavereillenikin. Usein saan siihen kommentiksi: ”Joo, mäkään en enää jaksa välittää.” Eih! Kyse ei kohdallani ole ollenkaan tuosta. Muistetaan nyt, että tiettyä kuplaa lukuunottamatta ulkonäöllä on edelleen erittäinkin paljon väliä niin parinmuodostuksessa kuin työelämässäkin – sellaisillakin, jotka eivät ole työkseen malleja.

Kauneudenhoidossa pyrin optimoimaan prosessia. Kun kestovärjään ripseni (kehittämälläni superhelpolla tyylillä) säästän aikaa ripsarin laitossa ja puhdistamisessa, enkä altista silmänympärysihoa hankaamiselle. Säästyneet minuutit voin käyttää vaikka kasvojoogalaite Lipperin parissa, millä on pitkällä aikavälillä iso vaikutus ulkonäkööni.

Kuvauksia lukuunottamatta en juurikaan meikkaa töihin, ja hiustenlaitto tarkoittaa kohdallani niiden harjaamista ja mahdollisesti letittämistä, ei hiustuotteiden tai muotoiluvälineiden käyttöä. Laittautumisen vaikutus ulkonäkööni ei mielestäni ole vaivan arvoinen. Ihosta, hiuksista ja vartalosta huolehtimisella sen sijaan on suuri merkitys ulkonäkööni.

Eikö kukaan ajattele lapsia?

En ole pahoillani, jos tyttärilläni ei koskaan ole omia kauneusihanteita. Sellaiset eivät liene mitenkään välttämättömiä, sillä terveyden vaalimiseen löytyy ulkonäköä parempiakin syitä. (Terveys on minulle – melko paljon sairastaneelle – itseisarvo, jonka vaalimisesta en neuvottele.) Ehkä tyttäreni saavat varttua vähemmän ulkonäkökeskeisessä maailmassa, tai valitsevat vaikka ammatit, joissa ulkonäköä ei tule murehdittua.

Tyttäreni ovat vaaleita ja sinisilmäisiä, ja heistä tulee geeniensä puolesta pitkiä ja hoikkia. Nykystandardeilla upeita ilmestyksiä. Ehkä aasialaiset kaverini olivat väärässä, ja tyttärieni look ei ole enää tulevaisuudessa muodissa. Minua se ei haittaa pätkääkään, minun silmissänihän he ovat joka tapauksessa maailman kauneimpia. Toivottavasti onnistun kasvattamaan heidät niin, ettei heidän itsetuntonsa riipu siitä, ovatko he kulloisenkin kauneuskäsityksen mukaisia.

Onko sinulla kauneusihanteita? Ovatko ne muuttuneet ajan myötä? Olisi ihanaa kuulla ajatuksianne tästä kovin henkilökohtaiseksi muuttuneesta kirjoituksesta kommenteissa!

Artikkelikuva on vuonna 1999 tai 2000 tehdystä meikkikoulun loppukokeesta, jossa olin mallina. Meikkaajan nimi oli Laura, kuvaajasta ei valitettavasti ole mitään tietoa.

Päiväreissu Ähtärin eläinpuistossa

Somen selailu ei enää kuulu harrastuksiini, mutta olen kuullut, että kotimaan matkailuvinkeille on nyt sattuneesta syystä kova kysyntä, joten tässä yksi sellainen lisää. Me päätimme toteuttaa pitkään puheissa olleen reissun ja vierailla Ähtäri Zoossa. Edellisestä vierailustani olikin jo 12 vuotta.

Ilvekset kamustelivat vuonna 2008 näin söpösti. Eilen näimme yhden ilveksen, mutta se pysytteli kauempana aitauksessaan.

Vierailumme ei ollut 2018 tarhaan saapuneiden pandojen ansiota, vaan ollut listalla jo pidempään. Nyt kun olemme oleilleet pidempään mökillämme Hämeenlinnassa, totesimme 2,5h ajomatkan suuntaansa olevan vielä ihan mahdollinen päiväreissulle. Anteeksi, ettemme jääneet tukemaan Ähtärin hotelleja. Astmaatikkona jätän vielä esimerkiksi buffet-ruokailut väliin vaikka hotelliaamiainen muutoin maistuisikin. Matkaseuraksemme saimme ystäväperheen, jotka olivat kanssamme viime kesänä niin Vallisaaressa kuin ikimuistoisella Norjan kiertomatkallakin.

Ostimme liput etukäteen netistä vaikka kummoista ruuhkaa ei kesäkuun lopun lauantaina sitten ollutkaan. Käsidesiä ja käsienpesupisteitä oli runsaasti ja Pandataloa ahtaammat sisätilat oli fiksusti suljettu. Liput ovat suhteellisen suolaisen hintaiset – aikuiselta 34 € ja kolmivuotiaskin kustansi 19 €. No, pandoja on toki Kiinan ulkopuolella vain parissakymmenessä paikassa ja nykyisin samalla lipulla pääsee siis hienoon Pandataloon, ihanaan metsään rakennettuun eläinpuistoon ja kivalle ”maatilalle”.

1v9kk kuopuksemme näyttää innoissaan, missä Lumi-panda lepäilee. Pandatalossa pitää olla hiljaa, sillä pandat haluavat chillata rauhassa.

Ähtärin eläintarha on yksi kivoimmista, missä olen vieraillut, ja vertailukohtia on kymmenittäin. Ähtäristä tekee erityisen mieluisan eläinten selvästi keskimääräistä mukavammat olot. Siksi lippujen hinta ei tunnu kohtuuttomalta.

Visentinpoikanen suhtautui pitkään jatkuneisiin helteisiin näin.

Ähtärin eläintarha on erittäin selkeä kierrettävä: hieman yli kolmen kilometrin kierroksella näkee kaikki eläimet. Kierros alkaa Pandatalosta (jota kiinalaiset tarkastuskäynnillään kiittelivät hienoimmaksi kotimaansa ulkopuolella) ja päättyy Maatilalle, josta löytyy muun muassa suomenhevonen ja lehmiä.

Maatilalla pääsin myös kokeilemaan puujalkoja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Se on hieno laji, jolle soisin kovasti lisää suosiota!

Viihdyimme eläinpuistossa noin 3,5h. Kierroksen puolivälistä on jonkinlainen kahvila, mutta viikkoa aiemmin puistossa vieraillut kaverini kuvaili sen tarjontaa lähinnä ranskalaisiksi ja hodareiksi. Niinpä söimme Ähtärin keskustassa juuri ennen puistoon menoa, emmekä pitäneet eläintarhassa kuin yhden pienen evästauon. Pandatalossa on kuulemma siistimpi kahvila, mutta siihenkään ei tullut tällä kertaa tutustuttua.

Vaikka villisika elää Suomessakin luonnonvaraisena, hämmentyisin kyllä suuresti, jos sellainen kävelisi metsässä vastaan.

Ähtäri Zoon vieressä on seikkailupuisto Flowpark ja kivannäköinen chalet-hotelli. Väkisinkin tuli mieleen, että olisihan tänne voinut yöksikin jäädä. Ehkä ensi kerralla!

Lähimatkailua Laitikkalassa

Olemme viihtyneet jo kolme kuukautta “mökillämme” Hämeenlinnassa. Yleensä käymme mökillä keskimäärin kerran kuussa, ja silloin ihan vain se mökillä oleminen riittää – olkoonkin, että piipahdan joka kerta lempparikirppikselläni Aarreaitassa. Kolmen kuukauden jälkeen mökillä alkaa höpertyä, etenkin, kun se on koko kevään toimittanut myös työpaikan virkaa. Oli siis korkea aika alkaa tutustua lähiseutujen kohteisiin.

Full disclosure: Rönnvikin viinitila Laitikkalassa on osaomistamani markkinointitoimiston asiakas, ja monet teksteistä heidän sivuillaan minun näppäimistöltäni. Olin vieraillut tilalla aikaisemminkin ja saanut heiltä vinkkejä lähistön kohteista. Tätä juttua kirjoittaessa syntyi vastaava tuotos myös Rönnvikin viinitilan sivuille. Ai miten niin työn ja vapaa-ajan raja hämärtyy?

Meillä oli oikein onnistunut retkipäivä, ja kuvissa vilahtelevat 1,5- ja 3,5-vuotiaat tyttäremme olivat innoissaan jokaisesta kohteesta. Tänä kesänä kotimaanmatkailu saanee viimein ansaitsemaansa arvostusta, joten jaan vinkit sinullekin.

Hämeenlinnasta on Laitikkalaan puolen tunnin matka, Pälkäneen keskustaan 10 minuuttia enemmän. Tampereelta näihin ajaa reilusti alle tunnissa, Helsingistä menee vähän yli, samoin Lahdesta. Kaikki kohteet ovat avaria ulkotiloja, joten huolehtimalla hyvästä käsihygieniasta näissä voi vierailla huoletta tällaisena kummallisena koronakesänäkin.

Strutsitila Syrjynen Pälkäneellä

Päivän alkajaisiksi ajoimme suoraan Hämeenlinnasta katsoen kauimmaiseen kohteeseen Pälkäneen keskustan pohjoispuolelle: Strutsitila Syrjyselle. Aikuisilta peritään neljän euron sisäänpääsymaksu, lapsilta kahden, mutta alle 4-vuotiaamme pääsivät ilmaiseksi. Tilalta löytyy kahvila, mutta me emme vielä tässä vaiheessa reissua olleet sen tarpeessa. Nähtävää riitti, sillä strutsien lisäksi saimme ihastella lampaita, vuohia, kanoja, kukkoja, valkoisia kyyhkyjä ja kuusipeuroja, jotka pilkkuineen muistuttavat aivan Bambia. 

Syrjysen Strutsitila Pälkäne

Pyhän Mikaelin rauniokirkko ja Pälkäneen keskustan nähtävyyksiä

Pälkäneen keskustan lähellä, aivan tien vieressä seisoo keskiaikainen kivikirkko (joka komeilee tämän kirjoituksen artikkelikuvana). Kyseessä on Pyhän Mikaelin kirkko, jonka katto sortui raivoisassa myrskyssä vuonna 1890. Kirkko oli silloin jo muutenkin hylätty, sillä Pälkäneen keskustaan rakennettu uusi kivikirkko oli syrjäyttänyt sen. Rauniota alettiin kuitenkin pitää kunnossa ja siellä on järjestetty niin jumalanpalveluksia kuin perhejuhliakin. Vaikuttava paikka, johon voi vain kävellä sisälle. Alueella ei ole mitään palveluita.

Pyhän Mikaelin rauniokirkko oli vaikuttava paikka. Mairea hymyni johtuu kuitenkin osittain siitä, että sain päälläni olevan ihanan kesämekon eilen lahjaksi Kotirouvan kuvauksista. Kyseessä on toinen kerta 22-vuotisen mallinurani aikana, kun sain kuvauksista vaatteen omakseni!

Nautimme jätskit Pälkäneen keskustassa (lämmin suositus Kolmen Kaverin vegaaniselle uutuusjädepuikolle!) ja ajelimme hieman ympäriinsä. Keskustasta löytyy komea vanha tuulimylly, jonka sisälle pääsee keskikesällä rajattuna aikoina tutustumaan.

Joen rannassa on Pohjan Sodan suurimman taistelun muistomerkki. Selostin Googlen avulla taistelun kulkua ääneen ajaessamme takaisin kohti Laitikkalaa. On hauskaa pohtia, miten erilaiselta Pohjola saattaisi näyttää, jos Kostianvirralla olisi käynyt toisin. Olisiko Ruotsi yhä Pohjois-Euroopan suurvalta, jonka osana suomalaiset nauttisivat jopa nykyistäkin suuremmasta vauraudesta? Historian tuntemukseni ei valitettavasti riitä laajaan spekulointiin.

Suttisen tila

Seuraavaksi vierailimme Suttisen tilalla, jossa myydään tuoreita kasviksia ja marjoja aina ajankohdan mukaan. Ihanasta tilapuodista lähti mukaamme punajuuria ja kevätsipulia. Pihapiirissä majailee normaalisti kaneja, mutta tällä kertaa ne olivat piilossa. Ihastelimme sievää valkoista ponia, mutta tyttöihin teki suurimman vaikutuksen jäätelökioskin takaa löytyneet lainattavat keppihevoset ja niille tehty esterata.

Suttisen marjatila

Rönnvikin viinitila

Päätimme retkipäivän Rönnkivin viinitilalle, jossa kuopuksemme oli vieraillut jo aiemmin asiakastapaamisessa. Tutustuimme mieheni kanssa vuorotellen Tallinvintin taidenäyttelyyn ja tilaviinien ja Rönnvikin historiasta kertovaan ulkoilmanäyttelyyn, sillä lapset säntäsivät leikkipaikalle, eivätkä olisi enää pois lähteneet. Puiden varjossa oleva leikkipaikka karhu-, ilves- ja varsapatsaineen tuntui olevan pienten silmissä maaginen paikka. Vieressä virtaa pieni puro, jonka yli on aseteltu lankkuja sillaksi. Viinitila oli päivän kohteista hieman yllättäen ainoa, josta lähtemisestä jouduimme neuvottelemaan.

Kuten olen kertonutkin, en itse käytä alkoholia ollenkaan, mutta Rönnvik on silti mielestäni aivan ihana paikka. Voisin istuskella tilan vehreällä pihamaalla tuntitolkulla, vaikka sitten paikallista mehua juoden ja tilalla sijaitsevan leipomon antimia nauttien. Tällä kertaa mukaan tarttui Beritin leipoma saaristolaisleipä.

Tiloilta ostetuista herkuista huolimatta lomapäivän kokonaiskustannus jäi hyvin kohtuulliseksi, ja todelliselle budjettimatkaajalle löytyy matkan varrelta ihania retkipaikkoja omien eväiden nauttimiseen. Sisäänpääsymaksu on vain Syrjysen Strutsitilalla, ja sekin tosiaan erittäin kohtuullinen. Kauniina kesäpäivänä elämykset ja tunnelma olivat aivan mahtavia.

Paluumatkalla Hämeenlinnaan kumpikin tyttö simahti autoon, myös päiväunista jo ajat sitten luopunut esikoinen. Illan mittaan hauskaa päivää muisteltiin moneen otteeseen.

Ja laulun tämän lauloi mulle tuuli: On kaikkein kaunein aina oma maa.
Niin moni muuta paremmaksi luuli, mut pettymyksen itsellensä saa. (Tapio Rautavaaran laulusta Kulkuri ja Joutsen)

Ostolakko on ohi

Kerroin huhtikuussa joutuneeni elämäni ensimmäiseen ostolakkoon, kun koronan suljettua kirpparit Postin sekoilu teki nettikirppareilta ostamisestakin mahdotonta. Jäin siis sen varaan, mitä ruoan nettikaupasta sai. Kaikenlaista, muuten. Olisin ostanut uuden vispilän ja terottimen mieluummin käytettynä Kierrätyskeskuksesta, mutta minkäs teet. En halunnut sanoa lapsille, että piirtäminen jatkuu, kun kirpparit ovat taas auki.

Aluksi jouduin miettimään, millä korvata kirppistelyn tuoma löytämisen riemu, mutta pian uuteen normaaliin tottui siinäkin asiassa. Parissa kuukaudessa harvoin oikeasti tarvitsee mitään, ja nytkin ainoaksi ongelmaksi meinasi muodostua atomeiksi hajonnut kasvohoitoni kulmakivi konjac-sieni. Sen suhteen sain turvauduttua verkkokauppaan ja Matkahuoltoon, joten kaikki hyvin ensimmäisessä maailmassa.

Paluu Aarreaittaan

Yksi ehdottomista lempikirppareistani on Aarreaitta Hämeenlinnassa. Olen käynyt siellä aina mökillä ollessani, ja onkin ollut aikamoisen outoa viettää täällä kolme kuukautta ilman Aarreaitta-vierailua! Aarreaitan yrittäjä käytti tauon viisaasti ja remontoi koko kirpparin uuteen uskoon, ja 1.6. se kaikessa uljaudessaan aukesi.

Viikon maltoin, mutta kun päivittäiset tartuntaluvut alkoivat näyttää nollaa, uskaltauduin itsekin vierailemaan Aarreaitassa. Olemme eläneet aika eristyksissä, ja tuo tuulahdus normaaliutta oli kyllä todella tervetullut! Kirpparivisiitti venähti, kun etsin kaikenlaista muuttoa tekevälle kaverilleni. Löysin myös korvaajat kahdelle eristyksen aikana hajonneelle tavaralle: Hupparin kuopukselle ja lelukorin.

Hyväkuntoinen Lindexin huppari, 2,50 €

Ostolakkoni – jollaiselle en olisi koskaan halunnutkaan – jäi siis vain parin kuukauden mittaiseksi. Suuria oivalluksia se ei tuonut, mutten niitä toki odottanutkaan. Minimalismi ei minun kohdallani tarkoita pyrkimystä kuluttamisen täydelliseen lopettamiseen, ei edes tavaroiden kohdalla. Olen säästäväinen ja ostan kaiken mahdollisen käytettynä, joten ostolakko ei tuonut suurta muutosta talouteen. Kirpparireissuja oli kova ikävä, ja olen iloinen, että olen saanut ne nyt takaisin.

Huovasta tehty H&M:n pupukori maksoi 2 €. Se korvaa monesta kohtaa teipatun paperikassin lasten pikkulelujen säilytyspaikkana ja palkitsee sangen kiltisti jälkensä siivoavia typyjämme.