Kirjavinkki: Hyvän mielen vaatekaappi

Soisin jokaisen, joka joskus ostaa vaatteita, lukevan Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin. “Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat” kuuluu mainoslause kirjan kannessa, ja tuo lupaus lunastuisi, jos jokainen lukisi kirjan ja toimisi sen oppien mukaan. Jotain innostani kirjaa kohtaan kertoo se, että vaikka kirjaa ei ole saatavilla sähköisenä, on se ollut minulla kirjastosta lainassa jo kahdesti. (Yleensähän paperikirjat jäävät minulla täysin lukematta.)

Kirja tarjoilee aluksi tuhdin tietopaketin juurikin niistä vaateteollisuuden epäkohdista. Niin tuhdin, että kirjan luettuani lopetin uusien vaatteiden ostamisen käytännössä kokonaan. Sinua on varoitettu. Jäävätpähän ainakin halvat paljettipaidat kauppaan. Tärkein asia sisäistää on tämä: Vaatteet ovat aina käsintehtyjä! Niitä ei pusketa mistään tehdaslinjastolta, vaan ompelukoneita käyttävät aina ihmiset. Usein hyvin köyhät, hyvin kurjissa oloissa elävät ihmiset. Lapsetkin. Jos paljettien ompelu on puolen tunnin homma, ja uusi paljettipaita maksaa kolmekymppiä… Siitä voi sitten laskea. Saramäki on laskenut. Kirjassaan hän selittää seikkaperäisesti, että jos tavallisesti paita maksaa 13,19 €, kaikille valmistusketjun jäsenille reilu paita maksaisi 23,68 € (olettaen, että isot valmistajat tekisivät reiluja vaatteita). Jos tyytyy siihen, että ompelija saisi reilun palkan, tulisi paidalle hintaa 15,67 €. Siis pari euroa lisää! Shut up and take my money!

Yksi kirjan pysäyttävimpiä faktoja on, että Greenpeacen mukaan maailmassa valmistetaan 80 miljardia vaatekappaletta vuodessa. Vielä pysäyttävämpää on, että 10/hlö tuntuu länsimaalaisesta vähältä.

Jos kokonaisen kirjan lukeminen menee sinulle täysin TLDR-osastoon, tässä pyyntö: Kysy vaatefirmalta, millaisissa oloissa ja miten tuotetuista materiaaleista vaate on tehty! Kun kyselyitä sataa niin paljon, että firmojen täytyy palkata niihin vastaamiseen omia henkilöitä, alkaa asioiden muuttaminen aidosti kiinnostaa.

Hyvän mielen vaatekaappi sai minut huomaamaan myös seikan, jota en kaikkina mallivuosinakaan ole tullut ajatelleeksi: Muotilehdissä ei koskaan kirjoiteta vaatteista negatiivisesti. Ymmärrän, ettei ruokkivaa kättä (eli mainostajia) mielellään purra, mutta miten ihmeessä autolehdet uskaltavat silti kirjoittaa autojen epäkohdista ja teknologialehdet uusien laitteiden bugeista? Muotilehdethän eivät koskaan myöskään oikeasti testaa vaatteita. Ne vain asetellaan nuppineuloilla sovitellen mallin päälle, mutta eihän niitä oikeasti käytetä tai pestä. Sellainen jos mikä kiinnostaisi, ainakin minua.

Synkän alun jälkeen Saramäki johdattelee iloisempiin aiheisiin. Ensin etsitään omaa tyyliä ja mietitään paljonko ja minkälaisia vaatteita oikeasti tarvitsee. Kirjan parhaimmistoa on mielestäni yksityiskohtainen budjettilaskelma, jossa kuvataan viidessä vuodessa 1000 euron vuosibudjetilla kasattava vaatekaappi. Siihen kuuluu pääsääntöisesti melko kalliita vaatteita, mm. mittatilauksena teetettävät jakkupuku, pikkumusta ja suorat housut. Laskelma sisältää muutaman kirpparilöydön ja (uusista kankaista) itsetehdyn vaatteen, mutta jos jaksaa nähdä vaivaa käytetyn etsimiseksi, pärjää varmasti vähemmälläkin – Etenkin jos ei koe tarvitsevansa 630 euron mittatilausjakkupukua… Vaikka juuri tämä laskelma sellaisenaan ei kolahtaisikaan, kannattaa siihen kuitenkin perehtyä ja alkaa miettiä vastaavaa omalle kohdalleen.

Erilaisissa sosiaaliturvaa haarukoivissa laskelmissa kohtuulliset vaate-/kenkä-asustekulut on laskettu n.450-550 euroon vuodessa. Ottaen huomioon, että ostan lähes kaiken käytettynä, tulee minunkin omasta mielestäni pärjätä sillä. Enhän muuten voisi uskottavasti richsplainata, miten se tapahtuu…

Kirjassa käydään myös tarkasti läpi erilaiset materiaalit ja vaatteiden hoito. Opin valtavasti lisää niin uusista kuin vanhoistakin tekstiileistä ja tiedän nyt entistä tarkemmin, mitä kirpparilla etsin. Kaiken kaikkiaan kyse on sellaisesta tietopaketista, että tämä pitäisi käännättää (ja lokalisoida) kaikille kulutusyhteiskuntien kielille ja sitten suunnata torille, kun Saramäki muuttaisi maailman. Ainoa moite tulee kummallisen hattaraisesta ulkoasusta, joka ei vastaa alkuunkaan asiapitoista sisältöä. Toivottavasti tästä saadaan uusi painos, jonka ulkoasuun voidaan ottaa mallia vaikka tyylikkäästä Otso Sillanaukeen Zero Waste -kirjasta.

Minimalistin takit

Takki on yleensä vaatekaupan kalleimpia vaatteita. Suomessa takkia tarvitsee lähes ympäri vuoden, eikä yhdellä pärjää oikein millään. Olen leveäharteinen ja minun on usein vaikea löytää takkeja, joissa kädentiet ovat riittävän väljät. Olen takkieni suhteen muutenkin aika vaativa. Haluan takkieni olevan laadukkaita, tyylikkäitä ja erittäin monikäyttöisiä. Oletan takin kestävän käytössä vähintään kymmenen vuotta, joten voin ostaa sen melkein yhtä hyvin uutena kuin käytettynä – Kustannus tai ympäristökuorma ei muodostu kohtuuttomaksi kummallakaan tavalla.

Etsin yli vuoden vedenpitävää, ohutta kuoritakkia. Ensimmäinen Torista ostamani olikin liian pieni ja päätyi takaisin myyntiin, toisen Zadaasta löytämäni takin myyjä ghostasi minut totaalisesti. Mietin jo uuden ostamista, kunnes Facebook Marketplacesta löytyi juuri sopiva, Partioaitan oman Frilufts-merkin musta, vedenpitävä kuoritakki. 32,90 € posteineen, eli 1/3 uuden hinnasta. Uuden ostamalla olisi toki päässyt helpommalla, mutta tässä oli jännitystä ja löytämisen riemua.

Kuoritakin myötä takkikokoelmani on (minulle) täydellinen ja voin esitellä sen ylpeänä.

1. Se täydellinen musta nahkatakki

Käytössä aina kuin vain mahdollista. Sopii kaikkeen. Löytyi käytettynä vuonna 2012 huutonetistä, ja kustansi 47 €. Elloksen omaa JSFN-merkkiä ja yllättänyt laadullaan. Itken vuolaasti, jos tämä joskus katoaa.

Nahkatakki käytössä elämäni ensimmäisessä instakuvassa 2013. Mulberryn huivin ja laukun, Ray-Banit ja Niken kiilakorkotennarit olen myynyt eteenpäin, topin kulutin tekstiilijätteeksi asti, mutta farkkujen kohtalosta ei valitettavasti ole mielikuvaa.

2. Klassinen musta trenssitakki

Stockmannin omaa mallistoa. Ostin uutena alennuksesta 2014.

Trenssitakissa Web Summitissa Dublinissa 2015. Vierellä kaksi Rekin perustajista, Bertha ja Tero. Rekki myy laadukkaita käytettyjä vaatteita verkossa.

3. Tummansininen toppatakki

En käytä untuvaa enkä turkiksia, en mielelläni edes tekoturkista (koska en halua olla luomassa kysyntää turkiksille). Ostin G-Star RAWn tummansinisen vanutäytteisen Whistler-toppatakin Zürichistä 2014 ja olen käyttänyt sitä nyt viisi talvea. (Viime talveksi ostin käytetyn Makian parkan, jonka alle mahtui kantorepussa nuorempi tyttäremme, mutta se menee takaisin kiertoon syksyllä.) G-Starin vanutoppis ei ole lämpimin mahdollinen takki, mutta pitkänmallisena ja malliltaan “tiiviinä” riittävän lämmin, ja onkin käytössä puolet vuodesta. Tämä takki sopii niin pulkkamäkeen kuin talvihautajaisiinkin, jos on liian kylmää trenssitakille. Toppatakin etutaskut ovat harmillisen pienet, sillä sormikkaat tai lapaset meinaavat aina tippua niistä. Olenkin välillä klipsannut sormikkaat kiinni hihoihin kuin pikkulapsilla. Vuorikangasta olen joutunut kerran korjaamaan, mutta muutoin takki on kuin uusi ja menee toivottavasti vielä ainakin toiset viisi vuotta.

Toppatakissa markkinointitoimistomme laamavaelluksella.

4. Musta kuoritakki

Kirjoituksen alussa mainittu kuoritakki on siis uusin tulokas takkikaapissani. Lämpimän mikrokuituhupparin avulla siitä saa sopivan ympäri vuoden lukuunottamatta kovimpia pakkasia, milloin urheilen toppatakissa. Takki pitää vettä ja tuulta. Aloittaessani kuoritakin metsästyksen luovuin kymmenvuotiaasta laskettelutakista, sadetakista ja juoksutakista, joista oikein mikään ei päässyt koskaan käyttöön. Toivottavasti Frilufts lunastaa odotukset!

Jos oikeasti haluaisi pärjätä vain yhdellä takilla, musta kuoritakki olisi hyvä vaihtoehto.

Artikkelikuva on lavastettu. Oikeasti toppatakki viettää kesät vaatekaapin ylähyllyllä toppahousujen kanssa.

Tämä ei ole mikään “nämä takit tarvitset” -ohjeisto. Pyh sellaisille! Juoksija tarvinnee juoksutakin, laskettelija laskettelutakin, yksi ei käytä nahkaa ja toinen inhoaa trenssitakkeja. Nämä ovat ne takit, millä minä rullaan. Olisi tosi kiinnostavaa tietää, millaisia takkeja sinun kaapistasi löytyy, ja oletko niihin tyytyväinen.

Raittiita ajatuksia

Teininä join liikaa, kuten aivan liian moni 90-luvun Suomessa varttunut. Vielä parikymppisenä vaihto-oppilaanakin alkoholi jaksoi innostaa, puolen lukukauden ajan. Silloin tuli ensimmäisen kerran mitta täyteen, ja vietin 1,5 vuotta raivoraittiina, kieltäytyen jopa lempijälkiruoastani tiramisusta sen sisältämän vähäisen alkoholin takia. Raittiusjakso muutti jotain, koska sen jälkeen juominen ei ollut enää yhtä hauskaa. En halunnut menettää kontrollia. Join silloin tällöin, yhä harvemmin ja harvemmin, ja näin touhussa yhä vähemmän mieltä. Viimeiset vuodet join enää lasin viiniä silloin tällöin, korkeintaan kaksi. Ei punaista, koska se värjää hampaat. Joskus hieman viskiä ollakseni cool. En ollut.

Esikoisen saatuani, imetyksen loputtua, saatoin vielä skoolata skumpalla tai juoda lasin valkoviiniä kalan kanssa. Vajaan vuoden aikana join yhteensä ehkä viisi annosta alkoholia. Toisen raskauden aikana kypsyi ajatus, että tässä asiassa haluan olla mustavalkoinen. En juo enää mitään alkoholia.

Tässä hajatelmia raivoraittiista elämästäni:

  • Kaipaan lapsuuteni superhienoa karusellikynää enemmän kuin alkoholia.
  • Jos iltaisin kaipaa rentoutusta, kannattaa juoda kamomillateetä. Rauhoittava vaikutus perustuu joka tapauksessa eniten rituaaliin, ja yksikin alkoholiannos voi heikentää unenlaatua. En paheksu vähäistä alkoholinkäyttöä millään tapaa, haluaisin vain ihmisten olevan tietoisempia pientenkin alkoholimäärien vaikutuksesta.
  • En halua jakaa ison seurueen ravintolalaskua tasan, jos muut juovat alkoholia. Jos pyöräytit tälle silmiäsi, suosittelen kirjaamaan vuoden ajan ylös, paljonko rahaa käytät alkoholiin.
  • Jos joka viikko juo 10 euron viinilasin ravintolassa ja 10 euron viinipullon kotona, menee siihen vuodessa yli tonni riihikuivaa rahaa. Suomalainen käyttää keskimäärin alkoholia (100-prosenttikseksi muutettuna) yli 10 litraa vuodessa, joten laskelmani on erittäin maltillinen. (Viiniksi muutettuna tuo keskiarvo on noin 107 pullollista eli pari pulloa viikossa.)
  • Pahoitteluni ravintoloille, että heidän kurkkukuohuvalla alkava ja kuusenkerkkäsiirappiin päättyvä 60 euron alkoholiton juomamenunsa jää minulta ostamatta. Olen otettu huomioinnista, mutta ei. (Ymmärrän, että alkoholin myynti on tärkeä ravintoloille katemielessä. Yrityksien täytyy uusiutua, BTDT.)
  • Mocktailit… Miksi? Onko joku joskus juonut Harvey Wallbangeria tai Sex on the Beachia maun takia? En kaipaa mehuuni siirappia, kiitos.
  • Miksi on normaalia juoda kolme puolen litran siideriä putkeen, mutta 1,5 litran vissypullon juominen yhdeltä istumalta on outoa. Teininä kaverini joi usein 12-packin siideriä illassa. Kuka ylipäätään juo neljä litraa yhtikäs mitään nestettä muutamassa tunnissa? Ei edes maratoonari!
  • Jos joku tekee ääneen oletuksen, että juomattomuuteni liittyy lapsiin, autoiluun tai muuhun vastaavaan syyhyn, korjaan olevani raitis. (Olen oppinut myös sanomaan olevani kasvissyöjä sen sijaan, että sanoisin “en syö lihaa”.)
  • Oikein toivon, että minulle tyrkytettäisiin alkoholia nähdäkseni ilmeiden kirjon, kun kerron olleeni raittiina kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yksitoista päivää (tai jonkun muun täysin päästä keksityn mutta tarkan päivälukeman). En tarkoita vitsailla alkoholismilla, vaan ennemminkin tasoittaa tietä je suis -hengessä.
  • Kolmen euron kombuchapullo tekee uuden vuoden aatosta juhlavan. (Teen kombuchaa itsekin, mutta sitä ei ole koskaan oikeaan aikaan valmiina.) Saunan jälkeen parhaalta maistuu jääkylmä kookosvesi. Pommac on aina parempaa kuin juhlissa tarjottava Latviantuontiskumppa.

  • Ei tarvitse koskaan miettiä, koska ehtii Alkoon ennen jotain juhlapäivää. Ei tarvitse koskaan miettiä, onko sopivia ruokajuomia.
  • Ei tarvitse koskaan miettiä, onko ajokunnossa, tai mikä kyseisen maan promilleraja on. (Perheellisestä ei onneksi tehdä automaattisesti juoppokuskia.)
  • Ei kiinnosta pätkääkään, mikä pullo on tarjouksessa Ruotsinlaivan tax freessä tai paljonko viinan hinta halpenee Virossa. No, jälkimmäinen kiinnostaa yhteiskunnallisista syistä vähäsen.

Viking Gracen mainoskuvauksissa muutama vuosi sitten. Voin hyvin skoolata skumpalla kuvauksissa, sehän on eräänlaista näytelmää. En paheksu vähäistä alkoholinkäyttöä millään tavalla. Kuvan otti huippukuvaaja Juha Mustonen.

  • Olisipa all inclusive -hotelleista ja buffeteista alkoholiton hinnoittelu!
  • Ei tunnu sopivalta viedä kyläilypaikkaan viinipulloa.
  • Juhlistimme avioitumistamme kavereidemme kanssa kahvilassa. Alkoholin vaihtoehtona skoolata sai erikoiskahvilla tai smoothiella.
  • Monien yritysten kulttuuri tuntuu pyörivän yhteisen alkoholinjuonnin ympärillä. Asiakastilaisuuksissa ja liikelahjoissa on jo siirrytty eteenpäin, mutta sisäisesti meininki on kuin suoraan yrityksiä johtavien, 90-lukua nostalgisoivien keski-ikäisten nuoruudesta.
  • Monen aikuisen ihmisen elämä tuntuu pyörivän alkoholinjuonnin ympärillä. Ihmiset sanovat “tarvitsevansa” alkoholia.
  • Mommy doesn’t need a glass of wine. En kaipaa keskushermostoa lamauttavia aineita selvitäkseni arjesta lasteni kanssa. Kaipaan läheisten apua, joogaa ja matcha lattea, mutta en alkoholia.
  • Olen varmasti päässyt tosi helpolla raittiuteni kanssa, koska olen naimisissa, pienten lasten äiti, ja ihmiset ympärilläni ovat tottuneet jo ajat sitten siihen, että en juo.

Hauska mallikeikka vuosien takaa: 50-luvun kotiäitinä Alkon asiakaslehdessä.

Ja vielä kaksi hajatelmaa loppuun:

  • Miten raittius voi olla poikkeus ja alkoholin juominen normi?
  • Jos alkoholi keksittäisiin nyt, saisiko sitä myydä ollenkaan?

Oikeaan aikaan myymisestä

“Mikäs meininki teillä on, kun kaikki muu paitsi lapsi näyttää olevan myynnissä?” kysyi kaverini kerran minulta. Meininkinä oli toinen raskaus, sen aiheuttama sairasloma (liikaa kotona vietettyä aikaa) ja tarve tehdä tilaa toisen lapsen tavaroille. Isoa osaa tavaroista myin mieheni puolesta, mutta niin vain omistakin tavaroista löytyi edelleen myytävää, vaikka olenkin lähes aina suosinut minimalismia. Paras aika myydä tavaraa on tietysti silloin, kun tarvitsee joko tilaa, rahaa tai on ylipäätään aikaa moiseen projektiin.

Olen aina ollut kovempi myymään kuin ostamaan, oli kyse sitten tavaroista tai yritysmaailman palveluista. Pari kertaa elämässäni olen ollut myös tilanteessa, että väliaikaisesti ainoa tulonlähde on ollut kirppismyynti. Kai siitäkin on sitten tullut tehtyä omanlaistaan taidetta.

Muutaman kerran olen itsekin seisoskellut päivän myymässä kirpparilla. Se on ihan hauskaa ja sosiaalista puuhaa, mutta kannattavampaa on myydä netissä.

Tärkein asia kaiken tavaran myymisessä on ajoitus. Tämän suhteen olen yleensä ollut aika onnekas (toisin kuin vaikkapa parin kryptovaluutan kanssa). Useimmiten kyse on ollut yksinkertaisesti siitä, että olen ollut valmis luopumaan tavarasta ajoissa. Myin muutaman kansion kokoisen postimerkkikokoelmani melkein kaksi vuosikymmentä sitten, aika pian ensimmäisten tarramerkkien ilmestyttyä. Jaaha, se on tämä huvi sitten ohitse, totesin kyynel silmäkulmassa käteviä tarralappuja pyöritellessäni. Sain kokoelmastani ihan hyvän hinnan. Nykyisin vastaavasta ei meinaa päästä eroon ilmaiseksikaan. Olisinpa ottanut kokoelmistani valokuvia!

Mittavan Barbie-kokoelmani myin yläasteikäisenä. Vaikka nuket olivat todella siistikuntoisia, pikkutavarat ja myyntipakkauksetkin tallessa, arvokkaita keräilyaarteita niistä ei olisi tullut, koska ne olivat kuitenkin käytettyjä. Aika pian Barbien ruumiinrakenne muuttui, eivätkä vanhanmalliset olisi enää kelvanneet leikkeihinkään. Onneksi en myöskään kuvitellut säästäväni niitä omille lapsilleni, sillä niissä oli varmasti jos jonkinlaista muovinpehmennintä. Jopa Barbien ostaja surkutteli: Voi, etkö aio säästää näitä! Yläasteikäisen hyvä tili vai kasa jätettä (jota kantaa asunnosta toiseen)? Barbeistakaan en hoksannut silloin ottaa kuvia, mutta onneksi löysin netistä kuvia innokkaiden Barbie-keräilijöiden 80-90-lukujen aarteista. Ne ovat nyt tallessa, tiedostoina siis.

Kokoelmaani kuului esimerkiksi tällainen Barbie + pandanpoikanen -kombinaatio. Eipä taitaisi tällaisesta enää oikein hyvä heilua, ja olen iloinen, ettei tullut tätäkään omille lapsille säästettyä.

Kirjani myin vuonna 2011 tyhjentääkseni vitriinikaapin silloisen poikaystäväni pokaalikokoelmalle. Se kirpaisi kaltaistani lukutoukkaa, mutta olen ollut asiasta lukemattomat (heh) kerrat kiitollinen. Nykyisin kirjat kierrätetään paperinkeräykseen, kannet kartonki/pahvinkeräykseen, minä sain omistani vielä rahaa viimeisten joukossa. Erottuamme myin koko vitriinin, eikä esittelyhyllytilaa ole sen jälkeen kodissani enää ollut.

Nämä Harry Potterit tuli luettua moneen kertaan. Nyt luen kirjani elektronisina, joten näille ei ollut tarvetta.

Myös DVD:t ja CD:t sain myytyä viime tingassa. Ei minulla mitään hienoja kokoelmia ollutkaan, mutta toistasataa CD:tä ja joitain kymmeniä leffoja kuitenkin, sain muutaman euron kappaleelta. Toistaiseksi CD- ja DVD-levyjä voi viedä Kierrätyskeskukseen, mutta pian nekin muuttuvat sekajätteeksi.

Tällä hetkellä myyntisuositukseni osuu Muumimukeihin. Omani myin muutamia vuosia sitten ennen valmistuksen siirtymistä Thaimaaseen, eivätkä vanhojekaan mukien hinnat ole siitä enää nousseet. Muumimukiskene on niin ylikuumentunut, etten oikein usko jatkuvaan arvonnousuun. Mutta tehkää omat ratkaisunne. Jos mukit jaksavat ilahduttaa, mikäs niitä katsellessa.

Erityisen muotia juuri nyt on kaikki retro, joten jos 70-luvun huonekalut tai astiat pölyttyvät varastossa, kauppaa ne ennenkuin on liian myöhäistä! Nyt jo näkee huolestuneita kirjoituksia vanhojen astioiden materiaaleista, joka lienee lopun alkua retroastioiden matkalla sekajätteeseen. Juuri mitään ei ylipäätään kannata säilyttää, jos ei sitä aktiivisesti itse käytä. Moni kokee saavansa jonkinlaista turvaa tavaroista, mutta mitä ihmeen turvaa tuovat vähitellen jätteeksi muuttuvat tavaravuoret?

Mitä sitten suosittelisin säästämään? Oikeasti vanhat esineet, tuollaiset maailmansotien aikaiset tai vanhemmat, eivät ole tällä hetkellä arvossaan. Satavuotiaita vintagekorujakin saa muutamalla kympillä! Globaali Konmaritushuuma on saanut ihmiset tyhjentämään kaappinsa niistä todellisistakin aarteista ja tietysti nykyisten kuolinpesien myötä tarjonnasta ei ole pulaa. Tuolta aikakaudelta näihin päiviin säilyneet esineet ovat kuitenkin huippulaadukkaita ja uskon niiden arvostuksen nousevan vielä uudestaan. Ei tällaistakaan tavaraa tietysti kannata säilyttää, jos tilasta on muutoinkin pulaa. Tavara, jonka omistat, määrittelee käsityksesi tilantarpeestasi. Jos säästät sitä sun tätä arvonnousun toivossa, päädyt pahimmillaan vuokraamaan/ostamaan tarpeettoman ison asunnon. Se siitä tienaamisesta.

Vintagekorujen suhteen saattaisin olla jopa ostokannalla, sillä ne ovat juhlakoruina taatusti ketjuliikkeiden pukukoruja kiinnostavampia eivätkä vie säilytyksessäkään paljoa tilaa. Älä kuitenkaan osta sellaista mitä et itse käytä. Suosittelen etsimään sijoituskohteet lähtökohtaisesti muualta kuin tavaroista.

Rentoa osakestovaippailua

Kirjoitus on julkaistu myös Kodin Kestot ry:n Kestoillaan-blogissa.

Ehdimme elää kahdeksan kuukautta kahden vaippaikäisen taloudessa, kunnes esikoinen 2,5 vuoden iässä oppi kertaheitolla päiväkuivaksi. Kuopus on käynyt nelikuisesta potalla aina ruokailun jälkeen, ja jo tottunut tekemään isommat tarpeensa pottaan, jos vain mahdollisuus suodaan.

Meillä osakestoillaan mahdollisimman rennolla otteella, eli kotona pidetään kestovaippoja ja kodin ulkopuolella kertakäyttövaippoja. Meillä on vain yhdenlaisia kestovaippoja, samanlaisia Pilvi-vaippoja kuin 2016 saamassamme äitiyspakkauksessa. Niissä on tasku, johon laitetaan kaksi imua eli suorakaiteen muotoista tyynyä. Meillä on käytössä samanlaiset mikrokuituimut kuin äitiyspakkauksessakin oli. Kestovaippojahan on valtavasti erilaisia, mutta en jaksanut lähteä vertailuun ja testailuun. Pilvi-vaippoja löytyy hyvin käytettynä juuri siksi, että ainakin parin vuoden ajan sellaisen sai äitiyspakkauksesta. Meillä olevat yhdeksän vaippaa imuineen maksoivat käytettynä yhteensä 18,50€, millä saisi uutena yhden. Pari kappaletta lisääkin saisi olla, joten pidän silmät auki kirppareilla.

Märät vaipat heitetään ihan normaalisti pesukoriin (housut tarrat suljettuna ja imut erikseen) ja pestään muun pyykin kanssa 60 asteessa. Pesukone pyörii muutenkin vähintään joka toinen päivä, ja muutama kestovaippa mahtuu hyvin mukaan. Imut kuivuvat kuivausrummussa harsojen ja pyyhkeiden kanssa, housut kuivaustelineessä. Koska vaippoihin tulee vain pisuja, en ole tutustunut riisipapereihin, jotka on kai tarkoitettu helpottamaan kakkojen heittämistä pönttöön. Ilmeisesti aika moni pitää niitä turhina ainakin isompien vauvojen kohdalla. Voisihan ne kakat varmasti tipauttaa pönttöön tarvittaessa käsisuihkulla huuhtoen.

En tiedä kestovaippailusta oikein mitään, eikä nähtävästi tarvitsekaan.

Vaippoja kuluu vauvalla keskimäärin seitsemän päivässä ja meillä niistä puolet on kestoja, joten säästöä tulee pari pakettia eli n.20 € kuussa. Kertakäyttövaipoista käytämme vain kotimaisia Pirkkaa ja Muumia ja niitä raahataan ulkomaanmatkoillekin. Ne sopivat perheen pienimmän herkälle iholle muita kertakäyttövaippoja merkittävästi paremmin.

Pieniä ohivuotoja tulee enemmän kuin kertakäyttövaipoissa, pari viikossa. Se ei ainakaan näin kesäaikaan ole ongelma, mutta vaikuttaa osaltaan siihen, ettei kestoissa lähdetä lähipuistoa tai -kauppaa kauemmas kotona. Ehkä joku toinen vaippamalli toimisi paremmin. Kestot ovat myös aika massiivisia kooltaan niin vaatteiden alla kuin kaapissakin, kertakäyttövaipat vievät paljon vähemmän tilaa hoitolaukussa.

Osakestoilu on helpottanut elämäämme merkittävästi!

Kaksi vaippapakettia kuukaudessa vähemmän raahattavana helpottaa kauppareissuja, mitkä enimmäkseen teen tyttöjen kanssa kolmistaan. Koska esikoinen oppi päiväkuivaksi samaan aikaan, kun hankimme nuoremmalle kestot, mahtuu kärryjemme pieneen tavarakoriin nykyisin muutakin kuin vaippoja. Isoin helpotus on uloskantopuolella, sillä ennen vaipparoskis täytyi tyhjentää lähes päivittäin, nyt 4-5 päivän välein. Pissavaipat eivät juuri haise. Pahoittelumme Vantaan jätteenpolttolaitokselle, jolle materiaali kyllä kelpaisi.

Pilvi-vaippoja saa nepeillä säädettyä pienemmäksi, mutta 8kk ikäisellä nepit ovat jo kokonaan auki. Pilvit mahtuvat luultavasti 12-15kk ikään asti. Silloin täytyy miettiä ostetaanko isompia kestovaippoja. Toisaalta kuopuksen pottailu sujuu nytkin niin hyvin, että vaipat saattavat alkaa pysyä kuivana melko aikaisinkin. Veikkaan, että potalle täytyy päästä aina silloin kun isosiskokin…

Yksi potta ei riitä, kun siskosten pitää päästä samaan aikaan. Tällaisissa asioissa käytännöllisyys menee minimalismin edelle. Potat maksoivat käytettynä vitosen kappale ja menevät aikanaan seuraaville käyttöön.

Kirjavinkki: Tyylikkään köyhäilyn taito

Rakastan kirjoja, erityisesti nonfiktiota, ja luen vuosittain kymmenittäin kirjoja. Tämä kirja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, ja olen lukenut sen kolme tai neljä kertaa. Tämä oli viimeinen aikuisten kirja, jonka omistin paperiversiona. Laitoin sen kiertoon Facebookin minimalismiryhmässä, sillä se oli jo liian hiirenkorvilla lahjoitettavaksi kirjastoon. Nykyisin kirja löytyy myös sähköisenä ainakin pääkaupunkiseudun e-kirjastosta.

Kyseessä on kreivi Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito. “Kreivi” on vain taloudellisesti arvoton titteli, ja Schönburgin perhe on köyhtynyt vuosisatojen ajan. Von Schönburg kertoo mainioita tarinoita eksentrisistä sukulaisistaan, jotka ovat säilyttäneet arvokkuutensa, vaikka varallisuus on menetetty. Kreivi von Schönburg itse joutui työttömyyden myötä luopumaan monista asioista, jotka alkoivatkin sitten tuntua aika turhanpäiväisiltä. Oman osansa saavat niin rucola kuin kolmossarjan Bemaritkin (joita olen omistanut kuusi kappaletta).

Kirjaa on kuvailtu julistukseksi kerskakulutusta vastaan, ja sellaiseksi se on poikkeuksellisen viihdyttävä. Harva kyseisestä aiheesta kirjoittava on vieraillut Brunein sulttaanin luona! Alkuperäisteos Die Kunst des stilvollen Verarmens ilmestyi 2005 eli reippaasti ennen KonMari-huumaa. Tavoitteenani on jonain päiväni lukea alkuperäiskielinen teos, koulusaksapohjalla. Tämä on ylipäätään sellainen teos, johon palaan aika ajoin, sillä se mukavasti muistuttaa, kuinka hölmöjä ja teennäisiä tässä oikein ollaankaan.

Yksi pieni asia kirjassa on aina häirinnyt minua. Feikkituotteet rinnastetaan oikeisiin ollenkaan murehtimatta, että feikeillä rahoitetaan muun muassa terrorismia siinä missä muillakin laittomilla bisneksillä. Jätä feikit aina ostamatta!

Minimalismini rajat

Pitääköhän minun aloittaa jokainen kirjoitukseni disclaimerilla: Kaikissa piireissä minua ei pidettäisi minimalistina… Ehkä moinen vastuuvapauslause ei ole tarpeen. On monia minimalistisia pyrkimyksiä, joita edistän aktiivisesti: Vain tarpeellisen hankkiminen ja käytettynä aina kuin suinkin mahdollista, vaate-, tavara- ja kosmetiikka-arsenaalin minimointi ja kertakäyttöisten hyödykkeiden korvaaminen kestotuotteilla. Pyrin kuitenkin sekä turhan tavaran että turhan rasituksen minimoimiseen elämässäni, enkä siis anna tavaran minimoimisen hankaloittaa elämääni kohtuuttomasti.

En ole nollahukkaaja eli en pyri jätteettömään zero waste -elämään. Jätteen vähentäminen on ilman muuta kunnioitettava pyrkimys, jonka itsekin huomioin, mutta joskus pyrkimykseni turhan vaivan minimoimiseen menee tavara- tai jäteminimalismin ohi. En esimerkiksi ole kokannut lapsilleni yhtä ainutta sosetta itse (ellei smoothieita lasketa). Tytöt vetelevät tyytyväisenä Pilttiä ja kumppaneita, silloin kun sosetta syövät, pakkausmateriaalit kierrätetään asianmukaisesti ja säästynyt aika puuhastellaan jotain yhdessä.

Kun vaihtoehtona on käydä lattialle tällaisen kanssa puuhastelemaan, minua ei paljon hellan ääressä nähdä.

Meillä on kohtuullisen paljon leluja. Ei älyttömästi, muttei poikkeuksellisen vähänkään. Kumpikaan lapsista ei ole päivähoidossa, joten meiltä löytyy esimerkiksi leikkikeittiö, millaisella moni varmaan kokkailee lähinnä päiväkodissa. Lelut on ostettu käytettynä ja ilman käyttöä jäävät viedään Kierrätyskeskukseen. Meillä on ihan tavallisia leluja, enemmän ja vähemmän kehittäviä, puisia ja muovisia, kotimaisia ja kiinalaisia.

Omaa autoa minulla ei ole, mutta lainaan välillä (julkisilla töissä käyvän) mieheni autoa, jos olen menossa johonkin, mihin julkisilla ei pääse järkevästi. Autoilu on minulle tavallaan minimalismia, elämän helppoutta. En tarvitse autoa työmatkoihin (silloinkaan, kun käyn päivittäin töissä), mutta muuta liikkumista se helpottaa ja mahdollistaa kivoja retkiä, jotka muutoin jäisivät tekemättä. Viikonloppuisin ajelemme yhdessä mökille tai kyläilemään, taas paikkoihin, joihin julkisilla ei kätevästi kuljeta.

Niin, meillä tosiaan on mökki, tai ennemminkin kakkoskoti, mutta se tuli elämääni avioliiton myötä. Protestoin moista maksimalismia vastaan aikani, mutta nykyisin viihdyn siellä itsekin. Olkoon.

Kun lapset ovat sen verran isompia, etteivät tarvitse turvaistuimia ja jaksavat kantaa omat tavaransa lähimmille yhteiskäyttöautoille, voisimme periaatteessa elää ilman autoa, mutta en usko, että meistä tulee kovin pian kokonaan autottomia. Aiemmin autot olivat suorastaan harrastukseni, joten en koe auton pitämiseen liittyviä asioita vaivalloisina. Minulle auto on mieluisa tavara, jonka omistaminen helpottaa elämää ja mahdollistaa hauskoja asioita.

Kuvan auton hain itse Saksasta 2003. Kuuden vuoden ajan se toimi jäänmurtajana ja toi elämääni valtavasti uusia ystäviä. Samaisissa harrastuspiireissä tapasin myös aviomieheni. Kuva vuodelta 2005, ©Radalle.com

Oikeastaan aina, kun minimalismi alkaa hankaloittaa elämää, kyseenalaistan, onko se edes minimalismia. Jos ei voi omistaa edes sen vertaa vaatteita, että pystyisi pukeutumaan asianmukaisesti erilaisiin tilanteisiin, menee mielestäni liian vaikeaksi. Minimalistina voin mennä ystäväni häihin samassa pikkumustassa, jota pidin vaarini hautajaisissa. Ihminen, joka yrittää kyhätä itselleen sopivia hautajaisvaatteita pukemalla paidan hameeksi (ja stressaa sitten, näyttääkö ok:lta) vaikuttaa minusta uhranneensa mielenrauhansa omien aatteidensa alttarilla. Sellainen ei istu minun minimalismiini.

Minimalismiini kuuluu kiinteästi tietynlainen materialismi ja jopa elitismi. Koska olen aina ollut tarkka rahoistani ja vihannut roinaa, nyt omistamani käyttöesineet ja vaatteet ovat varsin laadukkaita. On helppo olla ostamatta uutta, kun vanhatkin tavarat miellyttävät silmää eivätkä hajoa käsiin. Olen siis minimalisti, jonka olalla keikkuu LV-logoinen laukku. Todennäköisesti vielä kymmenien vuosien päästä. Siis se sama laukku. Olisi liioittelua sanoa, että rakastan monia tavaroitani, mutta ne kyllä tuottavat minulle iloa päivittäin. Wishin tyyppinen halpisroska saa sappeni kiehumaan.