Korvattaisiinko selailu kirjoilla

Kirjoitus sisältää mainoslinkin*, josta saat itsellesi kahden viikon ilmaisen testijakson Nextoryn ääni- ja e-kirjoihin.

Viimeksi kerroin, että olen jo pitkään lukenut yksinomaan sähköisiä kirjoja. Kiitos ihanan kärsivällisen isoäitini, opin lukemaan jo viisivuotiaana. Niinpä muiden ekaluokkalaisten lukiessa ensimmäisiä satukirjojaan, minä luin jo täyttä päätä Alfred Hitchcockin mainiota ja yllättävän hyvin aikaa kestänyttä Kolme Etsivää -sarjaa. Rakkaus lukemiseen on säilynyt läpi elämän, ja minulla on käytännössä aina vähintään yksi kirja kesken.

Vuosikymmen lukemista missä vain

Luovuin fyysisistä kirjoista jo 10 vuotta sitten. Tarvitsin silloin kirjahyllyn toiseen käyttöön ja hieman surullisenakin luovuin moneen kertaan lukemistani lempikirjoista. Olin jo alkanut lukea kirjoja ensisijaisesti elektronisessa muodossa ja aina ennen kirjasta luopumista varmistin, että se on saatavilla sähköisenä. En ole koskaan omistanut tablettia tai kirjojen lukemiseen tarkoitettua laitetta, joten olen lukenut kirjat aina puhelimeni näytöltä. Jostain syystä monet pitävät tätä kummallisena, vaikka selaavat itse puhelimiaan kaiken aikaa ja lukevat näytöiltään paljon pienempääkin pränttiä. Kirjoissa sentään fonttikoon säätäminen helppoa, toisin kuin vaikkapa uutissivustoilla. Ja muuten, katsoessani puhelintani pidän sitä suunnilleen leuan korkeudella, kuten artikkelikuvassakin. En siis taita niskaani 90 asteen kulmaan. Puhelinta jaksan hyvin pitää näin, fyysisen kirjan kanssa on haastavampaa.

Silloin vanhassa normaalissa, kun vielä kävin jossain, luin mitä erikoisemmissa paikoissa. Tavanomaisten juna- ja bussimatkojen (miten niitäkin voi olla näin ikävä?) lisäksi saatoin avata puhelimelta kirjani vaikka kassajonossa seistessä (sitäkin on muuten ikävä). Fyysinen kirja ei olisi ollut noissa tilanteissa edes mukana. On huumaava ajatus, että sähköisten kirjojen myötä taskussani on enemmän ihania kirjoja, kuin mitä ikinä tulen ehtimään lukea.

Minulle kirjojen lukeminen sängyssä puhelimelta ei ole aiheuttanut mitään ongelmia, päinvastoin! Ongelmia oli silloin, kun joutui pitämään käsissään fyysistä, joskus painavaakin kirjaa. Vielä isompi ongelma oli valon päällä pitäminen, joka häiritsi muiden nukkujien lisäksi myös omaa melatoniinintuotantoani. Ostin jopa sellaisen pienen kirjaan kiinnitettävän led-valon, mutta se ei oikein ajanut asiaansa. Minusta on ihanaa lukea kirjoja itsevalaisevalta laitteelta. Luen valkoista mustalla, melko pienellä kirkkaudella, ja puhelin on makuuhuoneessa tietysti yhteydettömässä lentotilassa.

10 vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että tämä on ainoa oikea tapa lukea kirjoja. Puhelimelta, valkoista mustalla. Lukuvuorossa Merete Mazzarellan Alma – edelläkävijän tarina.

Mieluummin luen kuin selailen

Jos minulla ei ole kierrossa hyvää kirjaa, koen orpouden tunnetta. Silloin sorrun helposti selailemaan uutissivustoja, tai joskus jopa sosiaalisia medioita, joista en koe saavani yhtään mitään. On tavallaan viehättävä ajatus pystyä selaamaan, mitä kavereille kuuluu, mutta tosiasiassa päädyn lukemaan hyvänpäiväntutun poliittista manifestia tai kahden vuosikymmenen takaisen työkaverin päivitystä kesäkukkien istutuksesta. Lasten myötä olen vähentänyt sosiaalisen median käyttöä valtavasti, ja käytännössä käytän sitä vain ansaitsemiseen liittyen silloin, kun se esimerkiksi hyödyttää uraani jollain tavalla. Olen pahoillani, en ole varmastikaan se kivoin somekaveri.

Luen parhaillaan Cal Newportin kirjaa digitaalisesta minimalistista, ja sen myötä olen alkanut entistä tarkemmin kiinnittää huomiota puhelimen käyttööni. Kännykkäni on minulle tärkeä apuväline, mutta haluan olla tiedostava sen suhteen, miten sitä käytän. Olen päättänyt, että vilkaisen Hesarin ja Ylen uutiset aamulla – pääsääntöisesti otsikkotasolla. Muut sivustot olen oikeastaan hylännyt, mitä nyt paria minimalismiblogia vilkaisen muutaman viikon välein – tosin en osaa oikein sanoa, alkaako sekin lipsua enemmän sisällöntuottajan työhöni liittyvän benchmarkkaamisen puolelle.

Olen huomannut, että viisi minuuttia mukaansatempaavan kirjan parissa rentouttaa aivan toisella tavalla kuin samat minuutit sivustoja selaten. Ja tietysti välillä on ihanaa – ja tärkeääkin – olla tekemättä mitään.

Tositarinoita tai teinifiktiota

Minulla on kirjojen suhteen aika erikoinen maku. Luen lähes yksinomaan non-fiktiota, ja senkin genren suht suhteen olen nirso. Erityisesti rakastan elämänkertoja, ja aivan erityisesti ei-tunnettujen henkilöiden mielenkiintoisia elämäntarinoita. Viime vuonna minuun teki erityisen vaikutuksen Tara Westoverin Educated (suom. Opintiellä), joka kertoo voimakkaan uskonnollisessa perheessä Yhdysvalloissa kasvaneen naisen koulutuksen janosta. Ilmaisen korkeakoulutuksen maassa oli hyvä muistutus lukea, kuinka paljon jotkut ovat valmiita tekemään saadakseen kunnollisen koulutuksen.

Myös Trevor Noahin Born a Crime oli kiehtovaa luettavaa. Etelä-Afrikassa mustalle äidille ja valkoiselle isälle apartheidin aikana syntynyt poika näki kummankin maailman hyvät ja huonot puolet ainutlaatuisella tavalla. Kuten näistäkin saattaa päätellä, en useinkaan malta odottaa suomennoksia. Luen mielelläni alkuperäiskielellä, jos suinkin osaan sitä riittävän hyvin. Kielitaitoni riittää lähinnä englannin- ja ruotsinkieliseen kirjallisuuteen.

Nuorempana tutustuin innokkaasti fiktion klassikoihin, ja luin esimerkiksi paljon John Irvingin tuotantoa. Aikuistuttuani olen siirtynyt enemmänkin nuorille tarkoitettu fiktioon. Harry Potterit olen lukenut useaan kertaan niin suomeksi kuin englanniksi. Myönnettäköön, että osaan myös Twilight-kirjasarjan juonenkäänteet ulkoa. Olen lukenut melko paljon fantasiakirjallisuuttakin, mutta jostain syystä en vain jaksa innostua aikuisille tarkoitettu realistisesta fiktiosta. Olen aina ajatellut, että sen aika ei vain ole vielä, mutta olen jo 38-vuotias ja alkanut miettiä, onko minussa jotain vikaa. Aikuisten fiktio vain on usein niin synkkää, ja minun on usein vaikea samaistua romaanien roolihahmoihin.

Äänikirjat pelastivat sängyn pohjalla

Siirryin sähköisiin kirjoihin ystävistäni lähes ensimmäisenä, eivätkä kaikki ole tuota askelta ottaneet vieläkään. En muutenkaan ole millään tapaa teknologia- tai muutosvastainen, päinvastoin. Niinpä olen ilahtuneena seurannut kuinka monet ovat löytäneet kirjojen ihmemaan äänikirjojen kautta. Itsekin turvauduin äänikirjoihin, kun toisen raskauteni alussa jopa tekstin katsominen heikensi oloani entisestään.

Monet kuuntelevat äänikirjoja esimerkiksi siivotessaan, mikä on mielestäni mahtavan ihailtavaa tehokkuutta. Itse olen niin laiska siivooja, että sillä metodilla saisin kuunneltua ehkä kirjan vuodessa. Auton ratissakaan ei tule vietettyä paljon aikaa, mutta pidemmillä matkoilla kuuntelisin ehdottomasti mielummin laadukasta kirjaa kuin radiojuontajien mukanokkelaa sanailua.

Olen kuitenkin suoraan sanottuna huono kuuntelija. Henkilökohtaisessa keskustelussa läheisten ihmisten kanssa keskityn kyllä kiitettävästi, ja muistini on hyvä. Mutta kuten koulukaverini tietävät, ei kuullusta oppiminen ole minulla kovin vahvaa. Ymmärsin jo peruskoulussa, että opin lukemalla paremmin kuin opettajaa kuuntelemalla. Ajatukseni harhailevat helposti, ja näin ollen joudun todella keskittymään, jos aion ymmärtää kuulemani. Tämä on heikkous, jota pyrin kehittämään, mutta kirjojen suhteen olen toistaiseksi pitäytynyt luetussa sanassa. Ainoastaan Michelle Obaman Becoming-kirjan kohdalla epäröin: sen ääniversion lukee kuitenkin Michelle itse!

Sähköiset kirjastot kovassa käytössä

Kuten toistuvasti on käynyt ilmi, olen innokas julkisten palveluiden käyttäjä, ja rakkaus kirjastoa kohtaan on meillä suorastaan sukuvika. Suurin osa viime vuosina lukemistani kirjoista on ollut kirjastojen elektronisten kirjojen kokoelmasta. Uutuuskirjoja joutuu siellä toki odottamaan siinä missä fyysisessäkin kirjastossa. Parissa kuukaudessa olen päässyt Loiri-kirjan jonossa sijalle 64, joten saattaa olla, että ihan loppuun asti en malta odottaa. Onneksi ei tarvitsekaan!

Minimalismi-aiheisessa blogissa ei totisesti halua mainostaa mitään turhaa. Tämä yhteistyömahdollisuus kuitenkin miellyttää minua suuresti. *Tästä linkistä sinä saat kahden viikon ilmaisen kokeilun Nextoryn kattaviin ääni- ja e-kirjavalikoimiin. Minä puolestani saan jokaisesta kokeilijasta muutaman euron korvauksen.

Nextoryssa on aivan hillitön valikoima suosittuja e-kirjoja (ei kuitenkaan kaikkia tässä mainitsemiani kirjoja, ainakaan ennenkuin niille saadaan suomennokset). Nextoryn kirjoja voi lukea ja kuunnella kiinteällä kuukausimaksulla niin paljon kuin haluaa. Kahden viikon ilmaisen kokeilun jälkeen tilaus maksaa alkaen 13,99 €/kk, mutta mitään sitoutumispakkoa tarjouksessa ei ole.

Paljastanpa vielä loppuun rehellisyyden nimissä, miten itse toimin näiden kuukausilaskutteisten palveluiden kanssa: Kuten kaikki blogiani lukevat tietävät, olen aika tarkka rahoistani. En salli minkään kuukausilaskutteisten palveluiden syödä rahojani taustalla, jos en niitä käytä. Niinpä enimmäkseen turvaudun kirjaston valikoimaan, mutta kun lukulistalleni kertyy useampi kiinnostava uutuus, otan jonkun maksullisen palvelun käyttööni kuukaudeksi tai pariksi. Silloin suorastaan ahmin kirjoja – olenhan maksanut niistä! Mutta toisaalta, erästä edesmennyttä, henkilökohtaisissa suhteissaan ilmeisen dorkaa kulttuurin moniottelijaa siteeratakseni: Lukeminen kannattaa aina.

Kaduttaako minimalismi nyt

Hesarin Superraivaaja-juttu ilmestyi juuri kun suomalaiset olivat käpertyneet koteihinsa koronavirusta pakoon. Kommenteissa muutama arvioi, että kyllä nyt mahtaa minimalismi kaduttaa. Ja kyllä, yhden esineen myymistä olen hieman harmitellut. Mutta muutoin olen ennemminkin jatkanut kaappien raivaamista ja mm. päässyt eroon fyysisistä päiväkirjoistani.

Ajatus roinan säästämisestä “pahan päivän varalle” taitaa juontaa sotavuosilta tai mahdollisesti kylmän sodan ajalta, jolloin ajoittain oltiin huolissaan ulkomailta tuotavien materiaalien saatavuudesta ja niinpä aktiivisimmat säästivät jopa muoviroskansa. Isänmaallista toimintaa aikanaan, toki.

Tässä kirjoituksessa pohdin, mitä tavaroita voisin kaivata, ja kerron, miksi en kaipaa. Paljastan myös sen ainoan esineen, jota on vähän ikävä.

Viihde

Minimalistina siirryin jo ajat sitten lukemaan digitaalisia kirjoja. Nykyisin en saa fyysisiä kirjoja oikein edes luettua. Ne tuntuvat käsissä niin painavilta, eivät ole aina mukana ja vaativat valoa.

Jos internet kaatuu, pärjään muutaman päivän niillä kirjoilla, jotka minulla on kulloinkin puhelimelleni ladattuna. Jos internet kaatuu pidemmäksi aikaa, meillä on todella paljon vakavampia ongelmia kuin lukemisen puute.

Itsestäänselvästi elokuvien ja musiikin suhteen on sama tilanne. Lehtiä en juurikaan enää lue, mutta ainakin pk-seutulaisille helmet-kirjaston aikakauslehtivalikoima on oikein hyvä.

Digitaaliseen on-demand (tarpeen/kulutuksen mukaan) viihteeseen luottava kuluttaja nauttii poikkeustilanteessakin siitä viihteestä, mikä sillä hetkellä kiinnostaa. Minulla ei ole mitään fyysisten lahjakirjojen tai lehtitilausten pinoa, joka katsoisi minua syyttävästi: Eikö muka nytkään ole aikaa?

Muistoesineet

Kerroin omassa postauksessaan, miksi minulla on hyvin vähän muistoesineitä. Tämä poikkeustila on ollut oivallinen ajankohta pienentää tunnesyistä säilytettävien tavaroiden määrää entisestään. Koska olen digitoinut kaiken, ovat muistoni nyt aina klikkauksen päässä puhelimellani tai tietokoneellani. Siitä on ollut iloa erityisesti nyt, kun olemme poikkeustilan vuoksi olleet pitkään poissa kotoa. Jos muistoesineeni olisivat yhä fyysisessä muodossaan, olisin nyt kaukana niistä. Tässä suhteessa minimalismi on siis ollut iso ilo poikkeustilassa.

Harrastukset

Suomalaiset ovat siirtyneet sankoin joukoin sisäliikuntaharrastuksistaan ulkoiluun. Näin tämän mahtavana tilaisuutena, ja myin pois niin vaelluskenkäni kuin lenkkitossunikin. Niin poikkeuksellista aikaa en osaa kuvitella, että alkaisin harrastaa juoksua (ainakaan niissä varpaista painavissa lenkkareissani) ja vaelluskenkiä olen tarvinnut tasan kerran elämässäni: Uuden-Seelannin Tongarino crossingilla (artikkelin kuvassa), jossa vuokrasin sellaiset muistaakseni kympillä, koska en ollut raahannut omiani planeetan toiselle puolelle. Kotimaan päivävaellukset ovat sujuneet paljon miellyttävämmin Converseilla, eikä sen vaativampia lenkkejä ole luvassa ainakaan lähivuosina lasten ollessa pieniä.

Hyppynarun ja rullaluistinten kanssa eletään now or never -hetkiä. Jos ne eivät tänä kesänä pääse käyttöön, ne lähtevät kiertoon. No, hyppynarun voin ehkä säästää tytöilleni.

Lukemista, kirjoittamista ja elokuvien katselua lukuunottamatta harrastukseni ovat pääsääntöisesti liikunnallisia. Esimerkiksi käsityöpuolella keskityn yksinomaan vaatteiden korjausompeluun ja korkeintaan pieniin muutoksiin. Ne ovat nyt tauolla, koska ompelupaikkani kirjasto on kiinni. Voisin ostaa oman ompelukoneen, mutta kokemukseni mukaan se olisi kuitenkin aina rikki (tämä kolmen erimerkkisen koneen kokemuksen perusteella). Poikkeusaikana pärjään vähemmilläkin vaatteilla, joten korjausommeltavien pino saa odottaa parempia aikoja – ellen sitten päädy korjaamaan vaatteitani käsin.

Poikkeusaika on tuonut pieniä muutoksia harrastuksiini. Kevään loput tanssitunnit peruttiin, mutta olen päässyt tanssimaan tyttäreni videotanssituntien tahtiin. Joogaharrastukselleni tämä erikoinen ajanjakso on ollut paras juttu ikinä. Olen jo 1,5 kuukauden ajan joogannut joka ikinen päivä.

Toin mökille myös ilmajoogaliinani. Ilmajooga on minulle valtavan rakas laji, jonka pariin löysin 2012. Viime vuodet olen joutunut ottamaan sen suhteen hyvin varovaisesti, sillä kuntoutan edelleen raskauksista jäänyttä vatsalihaserkaumaa. Nyt liikkeet alkavat taas onnistua kunnialla ilman keskivartalon tuen menetystä.

Intouduin myös opettelemaan Adoben Premiere Rush -videokäsittelyohjelman käytön ja kuvaamaan ilmajoogavideoita YouTubeen. Pääsin aloittamaan uuden opettelun vasta saatuani massiivisen päiväkirjaprojektini tehtyä. Olen todella iloinen, että isot raivausprojektit alkavat sen myötä olla takana päin. Aika monella taitaa tämän lockdownin myötä olla viimeinkin aika aloittaa kaappien raivaus.

Mitä sitten olen kaivannut?

Se ainoa esine, jota olen nyt kaivannut, liittyy sekin liikuntaan. Ennen lapsia ehdin harrastaa tankotanssia kuuden vuoden ajan. “Harrastaa” on lievä ilmaus, sillä elin ja hengitin kyseistä lajia, vaikken mikään lahjakkuus ollutkaan. Saatoin käydä kahdella tankotanssitunnilla putkeen ja jatkaa vielä harjoituksia kotona.

Vuosien ajan näin kaikkialla vain tankoja, vaikka omakin olisi ollut.

Kun vatsalihaserkauma oli pakottanut minut eroon tangostani pariksi vuodeksi, myin tankoni, sillä pelkäsin sen vain vaurioituvan säilytyksessä. Lisäksi säikähdin näkemääni videota, jossa tanko kaatui lattialla makoilleen vauvan viereen. Totesin, että jos palaan tankoiluun, teen sen mieluummin muualla kuin kotona. Olin saanut tangon työni puolesta erittäin hyvällä diilillä ja sain siitä myydessä omani pois.

Taas pari vuotta eteenpäin – eli neljän vuoden tankoilutauon jälkeen – sain äitiysfysioterapeutiltani (ihana Maija Sinisalo) vaaleanvihreää valoa varovaiseen tankoiluun. Ehdin käydä kuudella tankotanssitunnilla rakastamallani Pole4fitillä ennenkuin maailma sulkeutui.

Vaikka tankotanssikoulutkin saavat luultavasti pian avata ovensa, yritän astmaatikkona malttaa vielä pysyä poissa.

Voisin toki ostaa käytetyn tangon suunnilleen samalla hinnalla, kuin mitä tangostani sain. Ehkä on kuitenkin parempi, ettei minulla ole tankoa kotona. Vatsalihaksillani on vielä matkaa täysin terveiksi, ja tankoilu on yksi kaikkein rankimmista lajeista keskivartalon kannalta. Jos minulla olisi oma tanko, tulisi vatsalihaksille helposti liikaa rasitusta. Ja kun kodin ulkopuolella uskaltaa taas liikkua, suuntaan Pole4fitin koreo-tunneille, joilla tehdään opettajan johdolla tankotanssikoreografiaa.

Toistaiseksi siis minimalismi 6 – poikkeustila 0.

Onko minimalisti aina tyytyväinen?

Minimalismi tuo ajan mittaan usein mukanaan eräänlaista tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olen yhä matkalla tämän asian suhteen. Koen osaavani arvostaa sitä kaikkea, mitä minulla on, pärjään ilman ravintoloita ja shoppailua (etenkin, kun on pakko) ja olen reissannut elämässäni niin paljon, että pärjään kyllä ainakin tämän vuoden ilman ulkomaanmatkojakin.

Mutta mikään zen-mestari en totisesti vielä ole. Haluan kirjastoon! Haluan taidemuseoon! Haluan tanssitunnille! Haluan sisäleikkipuistoon lapsieni kanssa! En tule olemaan ensimmäisten joukossa näihin palaamassa, sillä astmaatikkona olen valmis odottamaan pysyäkseni koronattomana. Mutta epätietoisuus ja jonkinasteinen pelkokin on todella raastavaa.

Toisaalta tässähän sitä nyt on oiva tilaisuus harjoitella myös sitä minimalismin henkistä puolta. Niin että namaste vaan.

Isoisän olkihattu vai väärä jumala

Muistot ovat minulle todella tärkeitä. Jaan mielelläni muistojani muiden kanssa ja minusta on todella kiinnostavaa kuulla ystävieni muistoja. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun joku minulle tärkeä henkilö jakaa palan menneisyyttään kanssani.

Muistoesineitä sen sijaan en kaipaa.

Kosketus ei ole vahvimpia aistejani, enkä myöskään tunne elottomien esineiden energioita (siis tavalla, kuten vaikkapa toisen ihmisen läheisyyden aistii). En koe museoissa minkäänlaista kiusausta kosketella taideteoksia, vaikka niiden tekijä olisi kuinka kuuluisa. Käytetty vauvanvaate on minulle vain kierrätyskelpoinen tavara, vaikka sen sisällä olisivat aiemmin viihtyneet minulle maailman rakkaimmat ihmiset.

Tätä ihastuttavaa, lahjaksi saatua pupumekkoa ovat asuttaneet kummatkin tyttömme. Myin sen tietysti eteenpäin.

Tarvitseeko muistoon tavaraa?

Elokuvissa romantisoidaan tilanteita, joissa päähenkilö löytää muistoesineen ja tekee käänteentekevän ratkaisun elämässään. Ehkä en ole tällaisten puhtaasti tunnepohjaisten ratkaisujen suurin fani muutoinkaan.

Esikoiseni vaatii joka ilta minun laulavan yhden Helismaa/Rautavaara-hitin: joko Päivänsäde ja menninkäinen, Kulkuri ja joutsen tai Isoisän olkihattu. “Niin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon/ ja mietin miten kaunis sentään ihmiselo on/ vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain/ kuin isoisän tarinasta olkihattu vain.”

Uskon, että isoisän romanttinen tarina olisi muistunut Rautavaaran mieleen, vaikka hän olisi nähnyt hatusta vain kuvan. Muistot ovat mielessämme, eivät esineissä, ja ne tulevat esiin sopivan laukaisijan myötä.

En voi kehuskella valokuvamuistillani, mutta olen kuitenkin aina esimerkiksi oppinut parhaiten lukemalla, en kuuntelemalla. Se ilmeisesti viittaa jonkinlaiseen visuaalisen muistijäljen vahvuuteen. Itselleni ainakin riittää muistijälken laukaisijaksi vain kuva tavarasta.

Pisteet silti siitä, että laulun isoisästä ei ollut säästetty kaiken maailman muistosälää, vaan vain olkihattu. Mutta eikö tuollainen laadukas, ilmeisen kestävä olkihattu kannattaisi ennemmin ottaa käyttöön ja käyttää loppuun? Olen varma, että sitä isoisä olisi toivonut!

Love people, use things.

Isovanhempieni häälahjakirjan annoin naiselle, joka tekee vanhoista kuvista kortteja.

Mitä jos ei raaski luopua?

Ymmärrän, että on vaikeaa luopua tavarasta, jonka on saanut rakkaalta ihmiseltä. Ymmärrän todella hyvin, sillä olen menettänyt erittäin läheiset äidinäitini sekä isäni. Olen pyöritellyt pitkään käsissäni esimerkiksi heiltä saatuja onnittelukortteja. Iskä on kirjoittanut tämän!

Mutta sitten olen tullut järkiini, napannut kuvan muistoksi käsialasta ja nakannut kortin paperinkeräykseen. Ihanko tosissani alkaisin vaalia rakkaan perheenjäsenen muistoa postikortissa?

Tai kiteyttäisinkö suhteen entisen poikaystävän kanssa säästämällä häneltä saadun korun, jota en käytä? Vaalin mieluummin muistoa upeista yhteisistä kokemuksista, ja ne palautuvat minulle parhaiten valokuvista. (Ja niistä digitoiduista päiväkirjoista löytyy tarvittaessa syyt, miksi ne mukavat miehet ovat minun kohdallani nimenomaan entisiä poikaystäviä, jos muistini tekisi tepposet.)

Jollain tapaa ajatus tavaran säästämisestä muistona rakkaasta ihmisestä tuntuu jopa kornilta. Tavara, vaikka miten hieno tai arvokas, ei kuitenkaan koskaan ole yhtään mitään verrattuna läheiseen ihmiseen. Luterilainen kasvatukseni taitaa puhua: älä pidä vääriä jumalia.

Sivuhuomautuksena olen myös aina ollut häpeällisen huono käymään rakkaitteni haudoilla, vaikka he ovat mielessäni päivittäin. Edelleen, vaikka isoäitini kuolemasta tulee 28 ja isäni kuolemasta 17 vuotta.

En ole säästänyt hymypatsastani.
Sain ala-asteella hymypatsaan, kuten moni muukin pienessä koulussamme. Olin otettu saamastani tunnustuksesta, en kipsiesineestä, jota kuitenkin velvollisuudentunnosta säästin pitkään.

Aarrearkku ja sen hinta

Palataan ruumisarkuista aiemmin tavaranraivaus-postauksessa antamaani neuvoon aarrearkusta. Kerää yhteen paikkaan kaikki ne tavarat, joita et käytä, mutta säästät tunnesyistä. Siis omat ja muiden lapsuusmuistot, valokuvat, tunnesyistä säästettävät vaatteet (häämekko!), muistot edesmenneistä sukulaisista, määritelmään osuvat saamasi lahjat jne. Ole armoton. Jos et ostaisi kyseistä tavaraa kaupasta, mutta siitä tuntuu vaikealta luopua jostain tunnesyystä, se kuuluu tuohon kasaan.

Paljonko tavaraa on? Pieni arkistolaatikollinen? Vaatekaapin hyllyllinen? Kaapillinen? Yhden huoneen täytteeksi?

Paljonko olet valmis maksamaan tuon tavaran varastoinnista? Kahden neliön kaapin ostohinta on pääkaupunkiseudulla hyvin lähellä kymppitonnia. Pelkkä lattiatila, ilman kaappia tai sen alaan kohdistuvaa kuukausivastiketta.

Älä tee mitään hätiköityä

Tiedän, että jotkut pitävät tapaani suhtautua tavaroihin tavaroina jokseenkin karuna. Jos tämän jutun lukeminen herätti sinussa kauhistusta, ei sinun varmastikaan kannata heivata rakkaita tavaroitasi kierrätykseen. Sinun tavarasi eivät ole minun asiani. Ne ovat sinun ja sinun perijöittesi asia.

Jos sen sijaan olet itsekin jonkinlaisella minimalismimatkalla, voit rauhassa mutustella ajatuksiani. Jos päädyt keräämään aarrearkun tai -komeron, voit hyvin säästää sen sellaisenaan vaikka vuoden ajan. Säästä ne tavarat, joita kaipaat tuona aikana – ja muista kuvata ne, joista päätät luopua kokonaan.