Päiväreissu Ähtärin eläinpuistossa

Somen selailu ei enää kuulu harrastuksiini, mutta olen kuullut, että kotimaan matkailuvinkeille on nyt sattuneesta syystä kova kysyntä, joten tässä yksi sellainen lisää. Me päätimme toteuttaa pitkään puheissa olleen reissun ja vierailla Ähtäri Zoossa. Edellisestä vierailustani olikin jo 12 vuotta.

Ilvekset kamustelivat vuonna 2008 näin söpösti. Eilen näimme yhden ilveksen, mutta se pysytteli kauempana aitauksessaan.

Vierailumme ei ollut 2018 tarhaan saapuneiden pandojen ansiota, vaan ollut listalla jo pidempään. Nyt kun olemme oleilleet pidempään mökillämme Hämeenlinnassa, totesimme 2,5h ajomatkan suuntaansa olevan vielä ihan mahdollinen päiväreissulle. Anteeksi, ettemme jääneet tukemaan Ähtärin hotelleja. Astmaatikkona jätän vielä esimerkiksi buffet-ruokailut väliin vaikka hotelliaamiainen muutoin maistuisikin. Matkaseuraksemme saimme ystäväperheen, jotka olivat kanssamme viime kesänä niin Vallisaaressa kuin ikimuistoisella Norjan kiertomatkallakin.

Ostimme liput etukäteen netistä vaikka kummoista ruuhkaa ei kesäkuun lopun lauantaina sitten ollutkaan. Käsidesiä ja käsienpesupisteitä oli runsaasti ja Pandataloa ahtaammat sisätilat oli fiksusti suljettu. Liput ovat suhteellisen suolaisen hintaiset – aikuiselta 34 € ja kolmivuotiaskin kustansi 19 €. No, pandoja on toki Kiinan ulkopuolella vain parissakymmenessä paikassa ja nykyisin samalla lipulla pääsee siis hienoon Pandataloon, ihanaan metsään rakennettuun eläinpuistoon ja kivalle ”maatilalle”.

1v9kk kuopuksemme näyttää innoissaan, missä Lumi-panda lepäilee. Pandatalossa pitää olla hiljaa, sillä pandat haluavat chillata rauhassa.

Ähtärin eläintarha on yksi kivoimmista, missä olen vieraillut, ja vertailukohtia on kymmenittäin. Ähtäristä tekee erityisen mieluisan eläinten selvästi keskimääräistä mukavammat olot. Siksi lippujen hinta ei tunnu kohtuuttomalta.

Visentinpoikanen suhtautui pitkään jatkuneisiin helteisiin näin.

Ähtärin eläintarha on erittäin selkeä kierrettävä: hieman yli kolmen kilometrin kierroksella näkee kaikki eläimet. Kierros alkaa Pandatalosta (jota kiinalaiset tarkastuskäynnillään kiittelivät hienoimmaksi kotimaansa ulkopuolella) ja päättyy Maatilalle, josta löytyy muun muassa suomenhevonen ja lehmiä.

Maatilalla pääsin myös kokeilemaan puujalkoja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Se on hieno laji, jolle soisin kovasti lisää suosiota!

Viihdyimme eläinpuistossa noin 3,5h. Kierroksen puolivälistä on jonkinlainen kahvila, mutta viikkoa aiemmin puistossa vieraillut kaverini kuvaili sen tarjontaa lähinnä ranskalaisiksi ja hodareiksi. Niinpä söimme Ähtärin keskustassa juuri ennen puistoon menoa, emmekä pitäneet eläintarhassa kuin yhden pienen evästauon. Pandatalossa on kuulemma siistimpi kahvila, mutta siihenkään ei tullut tällä kertaa tutustuttua.

Vaikka villisika elää Suomessakin luonnonvaraisena, hämmentyisin kyllä suuresti, jos sellainen kävelisi metsässä vastaan.

Ähtäri Zoon vieressä on seikkailupuisto Flowpark ja kivannäköinen chalet-hotelli. Väkisinkin tuli mieleen, että olisihan tänne voinut yöksikin jäädä. Ehkä ensi kerralla!

Lähimatkailua Laitikkalassa

Olemme viihtyneet jo kolme kuukautta “mökillämme” Hämeenlinnassa. Yleensä käymme mökillä keskimäärin kerran kuussa, ja silloin ihan vain se mökillä oleminen riittää – olkoonkin, että piipahdan joka kerta lempparikirppikselläni Aarreaitassa. Kolmen kuukauden jälkeen mökillä alkaa höpertyä, etenkin, kun se on koko kevään toimittanut myös työpaikan virkaa. Oli siis korkea aika alkaa tutustua lähiseutujen kohteisiin.

Full disclosure: Rönnvikin viinitila Laitikkalassa on osaomistamani markkinointitoimiston asiakas, ja monet teksteistä heidän sivuillaan minun näppäimistöltäni. Olin vieraillut tilalla aikaisemminkin ja saanut heiltä vinkkejä lähistön kohteista. Tätä juttua kirjoittaessa syntyi vastaava tuotos myös Rönnvikin viinitilan sivuille. Ai miten niin työn ja vapaa-ajan raja hämärtyy?

Meillä oli oikein onnistunut retkipäivä, ja kuvissa vilahtelevat 1,5- ja 3,5-vuotiaat tyttäremme olivat innoissaan jokaisesta kohteesta. Tänä kesänä kotimaanmatkailu saanee viimein ansaitsemaansa arvostusta, joten jaan vinkit sinullekin.

Hämeenlinnasta on Laitikkalaan puolen tunnin matka, Pälkäneen keskustaan 10 minuuttia enemmän. Tampereelta näihin ajaa reilusti alle tunnissa, Helsingistä menee vähän yli, samoin Lahdesta. Kaikki kohteet ovat avaria ulkotiloja, joten huolehtimalla hyvästä käsihygieniasta näissä voi vierailla huoletta tällaisena kummallisena koronakesänäkin.

Strutsitila Syrjynen Pälkäneellä

Päivän alkajaisiksi ajoimme suoraan Hämeenlinnasta katsoen kauimmaiseen kohteeseen Pälkäneen keskustan pohjoispuolelle: Strutsitila Syrjyselle. Aikuisilta peritään neljän euron sisäänpääsymaksu, lapsilta kahden, mutta alle 4-vuotiaamme pääsivät ilmaiseksi. Tilalta löytyy kahvila, mutta me emme vielä tässä vaiheessa reissua olleet sen tarpeessa. Nähtävää riitti, sillä strutsien lisäksi saimme ihastella lampaita, vuohia, kanoja, kukkoja, valkoisia kyyhkyjä ja kuusipeuroja, jotka pilkkuineen muistuttavat aivan Bambia. 

Syrjysen Strutsitila Pälkäne

Pyhän Mikaelin rauniokirkko ja Pälkäneen keskustan nähtävyyksiä

Pälkäneen keskustan lähellä, aivan tien vieressä seisoo keskiaikainen kivikirkko (joka komeilee tämän kirjoituksen artikkelikuvana). Kyseessä on Pyhän Mikaelin kirkko, jonka katto sortui raivoisassa myrskyssä vuonna 1890. Kirkko oli silloin jo muutenkin hylätty, sillä Pälkäneen keskustaan rakennettu uusi kivikirkko oli syrjäyttänyt sen. Rauniota alettiin kuitenkin pitää kunnossa ja siellä on järjestetty niin jumalanpalveluksia kuin perhejuhliakin. Vaikuttava paikka, johon voi vain kävellä sisälle. Alueella ei ole mitään palveluita.

Pyhän Mikaelin rauniokirkko oli vaikuttava paikka. Mairea hymyni johtuu kuitenkin osittain siitä, että sain päälläni olevan ihanan kesämekon eilen lahjaksi Kotirouvan kuvauksista. Kyseessä on toinen kerta 22-vuotisen mallinurani aikana, kun sain kuvauksista vaatteen omakseni!

Nautimme jätskit Pälkäneen keskustassa (lämmin suositus Kolmen Kaverin vegaaniselle uutuusjädepuikolle!) ja ajelimme hieman ympäriinsä. Keskustasta löytyy komea vanha tuulimylly, jonka sisälle pääsee keskikesällä rajattuna aikoina tutustumaan.

Joen rannassa on Pohjan Sodan suurimman taistelun muistomerkki. Selostin Googlen avulla taistelun kulkua ääneen ajaessamme takaisin kohti Laitikkalaa. On hauskaa pohtia, miten erilaiselta Pohjola saattaisi näyttää, jos Kostianvirralla olisi käynyt toisin. Olisiko Ruotsi yhä Pohjois-Euroopan suurvalta, jonka osana suomalaiset nauttisivat jopa nykyistäkin suuremmasta vauraudesta? Historian tuntemukseni ei valitettavasti riitä laajaan spekulointiin.

Suttisen tila

Seuraavaksi vierailimme Suttisen tilalla, jossa myydään tuoreita kasviksia ja marjoja aina ajankohdan mukaan. Ihanasta tilapuodista lähti mukaamme punajuuria ja kevätsipulia. Pihapiirissä majailee normaalisti kaneja, mutta tällä kertaa ne olivat piilossa. Ihastelimme sievää valkoista ponia, mutta tyttöihin teki suurimman vaikutuksen jäätelökioskin takaa löytyneet lainattavat keppihevoset ja niille tehty esterata.

Suttisen marjatila

Rönnvikin viinitila

Päätimme retkipäivän Rönnkivin viinitilalle, jossa kuopuksemme oli vieraillut jo aiemmin asiakastapaamisessa. Tutustuimme mieheni kanssa vuorotellen Tallinvintin taidenäyttelyyn ja tilaviinien ja Rönnvikin historiasta kertovaan ulkoilmanäyttelyyn, sillä lapset säntäsivät leikkipaikalle, eivätkä olisi enää pois lähteneet. Puiden varjossa oleva leikkipaikka karhu-, ilves- ja varsapatsaineen tuntui olevan pienten silmissä maaginen paikka. Vieressä virtaa pieni puro, jonka yli on aseteltu lankkuja sillaksi. Viinitila oli päivän kohteista hieman yllättäen ainoa, josta lähtemisestä jouduimme neuvottelemaan.

Kuten olen kertonutkin, en itse käytä alkoholia ollenkaan, mutta Rönnvik on silti mielestäni aivan ihana paikka. Voisin istuskella tilan vehreällä pihamaalla tuntitolkulla, vaikka sitten paikallista mehua juoden ja tilalla sijaitsevan leipomon antimia nauttien. Tällä kertaa mukaan tarttui Beritin leipoma saaristolaisleipä.

Tiloilta ostetuista herkuista huolimatta lomapäivän kokonaiskustannus jäi hyvin kohtuulliseksi, ja todelliselle budjettimatkaajalle löytyy matkan varrelta ihania retkipaikkoja omien eväiden nauttimiseen. Sisäänpääsymaksu on vain Syrjysen Strutsitilalla, ja sekin tosiaan erittäin kohtuullinen. Kauniina kesäpäivänä elämykset ja tunnelma olivat aivan mahtavia.

Paluumatkalla Hämeenlinnaan kumpikin tyttö simahti autoon, myös päiväunista jo ajat sitten luopunut esikoinen. Illan mittaan hauskaa päivää muisteltiin moneen otteeseen.

Ja laulun tämän lauloi mulle tuuli: On kaikkein kaunein aina oma maa.
Niin moni muuta paremmaksi luuli, mut pettymyksen itsellensä saa. (Tapio Rautavaaran laulusta Kulkuri ja Joutsen)

Ostolakko on ohi

Kerroin huhtikuussa joutuneeni elämäni ensimmäiseen ostolakkoon, kun koronan suljettua kirpparit Postin sekoilu teki nettikirppareilta ostamisestakin mahdotonta. Jäin siis sen varaan, mitä ruoan nettikaupasta sai. Kaikenlaista, muuten. Olisin ostanut uuden vispilän ja terottimen mieluummin käytettynä Kierrätyskeskuksesta, mutta minkäs teet. En halunnut sanoa lapsille, että piirtäminen jatkuu, kun kirpparit ovat taas auki.

Aluksi jouduin miettimään, millä korvata kirppistelyn tuoma löytämisen riemu, mutta pian uuteen normaaliin tottui siinäkin asiassa. Parissa kuukaudessa harvoin oikeasti tarvitsee mitään, ja nytkin ainoaksi ongelmaksi meinasi muodostua atomeiksi hajonnut kasvohoitoni kulmakivi konjac-sieni. Sen suhteen sain turvauduttua verkkokauppaan ja Matkahuoltoon, joten kaikki hyvin ensimmäisessä maailmassa.

Paluu Aarreaittaan

Yksi ehdottomista lempikirppareistani on Aarreaitta Hämeenlinnassa. Olen käynyt siellä aina mökillä ollessani, ja onkin ollut aikamoisen outoa viettää täällä kolme kuukautta ilman Aarreaitta-vierailua! Aarreaitan yrittäjä käytti tauon viisaasti ja remontoi koko kirpparin uuteen uskoon, ja 1.6. se kaikessa uljaudessaan aukesi.

Viikon maltoin, mutta kun päivittäiset tartuntaluvut alkoivat näyttää nollaa, uskaltauduin itsekin vierailemaan Aarreaitassa. Olemme eläneet aika eristyksissä, ja tuo tuulahdus normaaliutta oli kyllä todella tervetullut! Kirpparivisiitti venähti, kun etsin kaikenlaista muuttoa tekevälle kaverilleni. Löysin myös korvaajat kahdelle eristyksen aikana hajonneelle tavaralle: Hupparin kuopukselle ja lelukorin.

Hyväkuntoinen Lindexin huppari, 2,50 €

Ostolakkoni – jollaiselle en olisi koskaan halunnutkaan – jäi siis vain parin kuukauden mittaiseksi. Suuria oivalluksia se ei tuonut, mutten niitä toki odottanutkaan. Minimalismi ei minun kohdallani tarkoita pyrkimystä kuluttamisen täydelliseen lopettamiseen, ei edes tavaroiden kohdalla. Olen säästäväinen ja ostan kaiken mahdollisen käytettynä, joten ostolakko ei tuonut suurta muutosta talouteen. Kirpparireissuja oli kova ikävä, ja olen iloinen, että olen saanut ne nyt takaisin.

Huovasta tehty H&M:n pupukori maksoi 2 €. Se korvaa monesta kohtaa teipatun paperikassin lasten pikkulelujen säilytyspaikkana ja palkitsee sangen kiltisti jälkensä siivoavia typyjämme.

Minimaalinen vaikutusyritys

On vaikea kuvitella etuoikeutetumpaa olentoa kuin keskiluokkaisen perheen kasvatti Pohjoismaissa, etenkin, jos sattuu olemaan vielä ihan kirjaimellisesti sinisilmäinen. Tai ei sen silmien värin tietenkään niin väliä ole, pointti on tässä kelmeänvaaleassa ihossa, jonka läpi verisuonet kuultavat sinisinä, ja jonka pinnassa jokainen pieni pöydänjalan kolhaisu loistaa mustelmana. Omaan silmääni tämä ei ole kovin kaunis sävy iholle, mutta nyt ei arvioidakaan kauneutta.

Listasin maaliskuussa asioita, joista sain lohtua lockdowniin. Siinäkin yhteydessä tuli mainittua, kuinka kiitollinen olen Suomen täyspäisestä valtionjohdosta. Ilman muuta meillä on omat haasteemme, kuten kaikilla, mutta kokonaisuutena parempaa maata saa kyllä ihan objektiivisestikin arvioituna etsiä. Eivät Pohjoismaat ihan vahingossa niitä kaikkia vertailuja voita. Mites vaikka se, että meillä poliisit käyvät ammattikorkeakoulun, jossa kolmen vuoden ajan opetetaan selviämään hankalistakin tilanteista ensisijaisesti puhumalla? Onhan siinä eroa verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa paremmin komedialeffojen tapahtumapaikaksi soveltuvat police academyt kestävät 2-9 kuukautta ja opettavat lähinnä voimankäyttöä.

Tuntuu, että on kovin vähän mitään, mitä voisin tehdä, että osoittaisin edes tukeni heille, jotka Yhdysvalloissa nyt taistelevat perusoikeuksiensa puolesta. Somea en juuri käytä ja mielenosoitus on pandemia-aikana huono idea. Niinpä teen tämän minimaalisen asian: ehdotan sinulle yhtä loistavaa kirjaa ja yhtä pysähdyttävää elokuvaa. Valitse mieleisesi kulttuurimuoto, vaikutu, ja keksi ehkä parempi tapa vaikuttaa. Kerro minullekin!

Angie Thomasin kirja: The Hate U Give / Viha jota kylvät

Angie Thomasin menestysromaani The Hate U Give (suomennettu Viha jota kylvät) kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka elää kahdessa maailmassa: mustien ja valkoisten. Vaikka viimeksi kirjoitin, etten juurikaan lue fiktiota, tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen ja se totisesti kannatti. Thomasin inspiraationa oli nuoren mustan miehen kuolema poliisin käsissä, ja sama tarina – joka toistuu todellisuudessa joka tuhannennen mustan miehen kohdalla Yhdysvalloissa – aloittaa tämänkin kirjan tapahtumat. En haluaisi spoilata juonta, mutta se, mitä nyt tapahtuu Minneapoliksessa ja muissakin kaupungeissa on kerrassaan Life imitating art.

Starr on älykäs ja kova tekemään töitä niin lukiossa kuin isänsä yrityksessä, rakastaa tennareita ja kuuntelee Tupacia. Löysin hänestä paljon samaistumispintaa omaan lukioaikaiseen minääni. Mutta hetkonen, minun vanhempani eivät koskaan opettaneet, miten toimia, jos poliisi pysäyttää! Tämä kirja auttaa kaltaisiani etuoikeutettuja sinisilmiä näkemään, miten erilaisessa todellisuudessa mustat elävät – Yhdysvalloissa, mutta varmasti muuallakin.

Loistavasta kirjasta on tehty myös ihan mukiinmenevä leffa, joka nyt kannattaa ainakin katsoa, jos kirja ei tule kysymykseen.

Kathryn Bigelown Detroit-elokuva

Hurt Lockerin (2008) ohjauksesta Oscarin voittaneen Kathryn Bigelown Detroit (2017) kertoo vuoden 1967 tapahtumista Algiers-motellissa. En itse tuntenut tarinaa, joten sallin sinullekin ilon – tai tuskan – katsoa elokuva tietämättä, mitä on tulossa. Tämän sanon: elokuvan jälkeen en voinut kuin ihmetellä, miten vähän ”maailman mahtavin maa” on tilannetta pystynyt parantamaan yli 50 vuodessa! Yhdysvallat on rikki.

Puhuin aiheesta ystäväni kanssa. Hän totesi todella osuvasti, että kun hänen isoisänsä syntyi Suomessa 1901, hän syntyi yhteen Euroopan köyhimmistä ja takapajuisimmista maista, ja kun hän kuoli 1992, hän kuoli yhdessä maailman rikkaimmista ja sivistyneimmistä maista.

Muistan, kuinka kasari-Suomessa USA:ta ihailtiin. Taisi minullakin olla tennissukat, joissa oli tähtilogo ja USA-teksti. Oliko muunlaisia edes?

Nyt jaan sinulle kirja- ja leffavinkkejä, joiden avulla pyritään levittämään tietoisuutta USA:n vakavista ongelmista. Se on vähintä, mitä voin tehdä.