Mitä mukaan Tallinnan minilomalle

Ennen kaikkea tätä poikkeavaa meillä oli kaksikin Tukholmanristeilyä varattuna tälle kesälle. No, ongelma ei ollut yksinomaan se Tukholma (senhän olisi voinut vaihtaa ihanaan Maarianhaminaan!), vaan ihan jo ne pitkät laivamatkat, etenkin 1- ja 3-vuotiaiden kanssa. Vaikka tytöt ovat kiltisti kaupassa koskematta mihinkään, olisi sama vaatimus risteilyllä vähän kohtuuton.

Niinpä toinen koko perheen Tukholmanristeilyistä vaihtui kahden hotelliyön Tallinnanmatkaan kahdestaan puolison kanssa. Ei huono sekään, viimeksi olemme olleet yön yli reissussa kahdestaan kaksi vuotta sitten, kun odotin kuopustamme. Palaan itse reissuun myöhemmin – ”Koronakammoinen Tallinnassa” – mutta ensin kerron vähän, mitä tällainen minimalisti pakkasi mukaan.

Repulla mennään

Kai sitä pitäisi taas aloittaa disclaimerillä: vähemmälläkin varmasti pärjäisi. Extremeimmät minimalistit omistavat sen verran vaatteita, mitä minulla on mukana. Koska aika moni näyttää kuitenkin vetävän perässään matkalaukkua Tallinnanlaivalle, saattaa jotain kiinnostaa, mitä otan mukaan pärjätäkseni kahden yön ja kolmen päivän reissun repulla.

Repun kanssa matkustamisessa on valtavasti hyviä puolia. Se on helppo ja kevyt kantaa mukana etenkin tällaisissa tilanteissa, kun hotelliin ei pääse suuntaamaan ensimmäisenä. Reppuni oli jo aikoinaan suoraan sanottuna järkyttävän kallis, mutta se on vuosien ahkeran käytön jälkeen yhä kuin uusi. (Sanon ”jo aikoinaan”, koska sen hintaa on sittemmin vain nostettu.) Se on riittävän tyylikäs mihin tahansa tilanteeseen. Sen paksua materiaalia ei helposti viilletä ja sen vetimet saa kätevästi lukittua toisiinsa, joten taskuvarkaat ovat ainakin tähän asti valinneet toisen kohteen. Passi ja puhelin kulkevat huomenlahjaksi saamassani käsilaukussa, jota kannan olan yli, vielä repun alla, silloin kun minulla on kummatkin. (Kuten kuvassa terminaalista hieman alempana.)

Odotettavissa: sadetta ja verovirasto

Sääennustus heinäkuun lopun Tallinnaan ei ollut imartelevin: silkkaa sadetta, lämpöä sentään päivisin 18-20 astetta. Yksillä vaatteilla ei siis pärjäisi jo ihan sen takia, että välillä pitäisi saada toiset kuivumaan. Samasta syystä pakkasin mukaan toiset kengät, vaikka yleensä teen pidemmätkin reissut pelkillä Converseilla. Totesin myös, että illalliselle Ö-ravintolaan voi olla mukavaa laittaa jotkut muut kengät.

Vaikka kyseessä on lomamatka, tuli eteen muutama työasia, jotka piti saada hoidettua samalla. Perustimme muutama vuosi sitten tytäryhtiön Viroon, ja sen ollessa välillä pöytälaatikossa sähköinen id-korttini oli päässyt vanhentumaan. Niinpä ensimmäisen matkapäiväni ohjelmaan tuli pankki- ja verovirastovierailut, ja niiden myötä päätin vetää päälleni jakun – kevyen collegejakun, mutta kuitenkin.

Mitä pakkasin?

Ylläolevasta kuvasta lähtöpäivänä päälleni pääsi raidallinen jakku ja Freddyn housut sekä Converset. Tämän setin totesin riittävän siistiksi pankkiin ja verovirastoon, vaikka virolaiset vastinparini toki pukeutuvat tyylikkäämmin. Minä olen sentään lomalla!

Vaihtovaatteiksi mukaan pääsi alushousujen, sukkien ja toppien lisäksi ohut musta paita ja musta hame (viime viikon kirppislöytöjä kummatkin – Italiassa valmistettu paita neljällä eurolla ja laadukas vintagehame 1,50 €). Vaihtokengiksi otin Eleven Parisin ihastuttavat mutta todella paljon käytetyt Marilynit.

Hotellin allasosastoon varauduin bikineillä. Ne päälle lahoavat Tommy Hilfigerit, joista olen avautunut, päätyivät roskiin, kun tilalle löytyi kirpparilta kolmella eurolla kauniit H&M:n narubikinit, jotka vaativat vain vähän tuunausta. Päivittäistä joogaani varten otin pikkuruiset shortsit. Jos innostun hotellin salille, kengiksi laitan Converset – erillisiä salikenkiä en edes omista. Lisäksi yöpaita, sateenvarjo, kasvomaskeja, puhelimen laturi ja vähän kosmetiikkaa reppuun, käsilaukkuun vielä passi, puhelin, kuulokkeet ja käsidesi. Reppuun jäi vielä mukavasti tilaa siltä varalta, että innostun ostamaan vaikka jotain herkkuja kotiin.

Lomakin on asennekysymys

Elämä on opettanut (vai oliko se Anthony Robbins?), että et voi vaikuttaa kaikkeen, mitä sinulle tapahtuu, mutta voit aina vaikuttaa, miten siihen suhtaudut. Tämä kevät ja kesä ovat olleet oivaa aikaa harjoitella tätä taitoa, etenkin, jos kuuluu niihin hyväosaisiin, jotka täällä voileivän ja matcha latten ääressä joutavat tällaisia pohtimaan.

Onnellisuuden sanotaan olevan odotusten ja todellisuuden erotus. Itse kyllä vaadin paljon, etenkin itseltäni, mutta joustan tavoitteista ja suunnitelmista sujuvasti olosuhteiden mukaan. Ja tänä kesänä ne olosuhteet laittoivat lomasuunnitelmat uusiksi lähes kaikilta, meiltäkin.

Nyt kesän ollessa kukkeimmillaan olemme olleet jo yli neljä kuukautta kesämökillämme Hämeenlinnassa, joten siitä en kauheasti lomafiilistä enää odottanut irtoavan. Mutta niin vain olosuhteiden muutokset tekivät muutamasta päivästä unohtumattomia, vaikka paikka ei vaihtunut.

Usko tai älä: yrittävä pätkätyöläinen lomailee

Vaikka olen ollut pian kaksi vuotta perhevapailla, olen koko ajan tehnyt osa-aikaisesti töitä. Äitiysvapaalla tietysti vain sunnuntaisin (huom. Kela!) mutta sittemmin melkeinpä joka päivä, yhteensä 10-20 tuntia viikossa. Blogissakin esille tulleiden mallintöiden ja joogaohjaamisen lisäksi minulla on ihan ns. kunniallinenkin työ osaomistamassani markkinointitoimistossa. Noita töitä, enimmäkseen sisällöntuotantoa, olen tehnyt lasten puuhatessa omiaan, iltaisin ja viikonloppuisin – tuttua monelle tältä etätyökeväältä.

Totaalista lomaa on tullut pidettyä aivan liian vähän, vaikka tuollainen puolikkaan työviikon tekeminenkin voi olla välillä aika kuormittavaa yhdistettynä pienten lasten hoitoon, puhumattakaan tämän kevään stressitekijöistä yt-neuvotteluineen. Päätin korjata asian ja ilmoitin olevani kaksi viikkoa poissa yrityksemme pikaviestimistä. Omistajalle tuo haaste on paljon suurempi kuin vaikkapa somelakko.

Yksi lapsihan on kuin ei olisi lapsia ollenkaan

Yhden lapsen äitinä inhosin, kun isompien perheiden vanhemmat vähättelivät yksilapsisia perheitä. Sitten sain itse toisen lapsen…

Pian kaksivuotias kuopuksemme on ollut maailman helpoin tapaus, jota olen kiikuttanut mukanani myös lukemattomiin työtapaamisiin hallituksen kokouksista lähtien. Pari vuotta vanhempi esikoisemmekin on rauhallinen ja viihtyy mainiosti tuntikausiakin esimerkiksi palapelien parissa. Mutta kun nuo kaksi ovat samassa paikassa, esikoisen uhmaikä pakottaa olemaan jatkuvasti hälytystilassa, sillä kuopus saattaa saada köniinsä pienestäkin virheestä. Vaikka 95 % ajasta menee hurjan hyvin, keho on jatkuvassa stressitilassa.

Niinpä laitamme mieheni kanssa aika usein lapset jakoon: hän tekee jotain toisen kanssa ja minä toisen. Niin kaikilla on leppoisaa. Yleensä kyse on tunnin tai parin hommista, mutta tällä kertaa mieheni vei esikoisen mukanaan peräti kolmeksi yöksi mummolaan. Vapaus!

Disclaimereita: En tarkoita sanoa, että yhden lapsen yksinhuoltajien elämä olisi yhtä auvoa. Kyse oli tässä aiemmin mainitusta olosuhteiden muutoksesta. En myöskään vaihtaisi ällösöpöä, äärimmäisen heteronormatiivista ydinperhettäni mihinkään maailmassa. Paitsi tällä tavalla puoleksi viikoksi.

Avataan Google Maps ja WhatsApp naapurille

Tämä on kotimaanmatkailun luvattu kesä ja mekin olemme ehtineet käydä jo ihastelemassa Laitikkalan hienoja maatiloja ja Ähtärin eläintarhaa. Olemme myös käyneet retkellä Saaren kansanpuistossa sekä Parolan Panssarimuseossa, vierailun arvoisia paikkoja nekin.

Jäimme kuopuksen kanssa jalkamiehiksi, mahdollisuudella ylentää itsemme polkupyöräkomppaniaan, sillä perheemme ainoa ajokelpoinen auto matkasi mummon luo. Niinpä potentiaaliset lomareissukohteemme piti valita hyvin läheltä. (Lähijunalla olisi toki päässyt ilmaiseksi vaikka Tampereelle, mutta junailu ei nyt houkutellut.)

Viiden kilometrin päästä löytyi Kissankulman kotieläinpiha ja naapuri osasi vielä vinkata Tiirinkosken kahvilan vohveleista kilometrin kauempana. Lomakohde päätetty!

Kissankulman kotieläinpihan kyyttövasikat ihastuttivat taaperoa.

Hyvän loman rakennuspalikat

Leppoisat ja ympäristön kannalta kestävät lomapäivät ilman moottoroitua matkustamista saivat miettimään, mitä ylipäätään lomaltani kaipaan. Ennen koronaa olisin ilman muuta vastannut ”matkan”, sillä tuon mallin opin yrittäjäisältäni. Hänellä oli oma autokoulu, ja jos hän ei matkustanut siitä vähintään satojen kilometrien päähän, hän ei osannut pitää lomaa. Aina oli joku, joka tarvitsi enää yhden ajotunnin päästäkseen inssiin… Niinpä yhteinen loma tarkoitti meille aina matkaa.

Nykypäivän tietotyöläinen voi työskennellä – tai olla työskentelemättä – missä vain. Mieli kuitenkin kaipaa lomaan jotain eroa arjesta. Kun lomalla tekee jotain mieleenpainuvaa, sen muistaa jälkikäteen paremmin, eikä loma tunnu valuneen hukkaan. Näin siis omalla kohdallani – jos sinä osaat vaihtaa lomamoodiin ihan vain painamalla läppärin kiinni ja lomailet tyytyväisenä kotisohvalla, nostan hattua. Itse kaipaan lomaani aika monenlaisia elementtejä:

  • Luontoa: Metsäretki tai puistokävely, kaikki käy, kunhan ympäristö on vihreä. Tämänkertaisella puolen viikon lomallamme pyöräilimme maalaismaisemissa ja poimimme vadelmia metsästä.
  • Citylaiffia: Nautin myös kaupunkilomista kulttuurielämyksineen ja kahviloineen. Tällä lomalla vierailimme useammalla kirpparilla (artikkelikuvan rannerenkaat maksoivat yhteensä 2 € Pelastusarmeijan iCare-kirppiksellä) ja istuimme ihanassa Tiirinkosken Tehtaan kahvilassa (takanurkassa desinfioituamme ensin pöydän, mutta kuitenkin).
  • Kulttuuria: Kirjat, elokuvat ja esitykset kuuluvat arkeenikin, mutta lomalla niille on erityisesti aikaa. Alle 2-vuotiaan kanssa korona-aikana kulttuurielämyksiä on tarjolla rajoitetusti, joten tällä kertaa tyydytin kulttuurinnälkääni katsomalla elokuvia pienen lomakaverini nukkuessa.
  • Hemmottelua: Jokaisella lomamatkallani yritän päästä tutustumaan paikalliseen spa-tarjontaan. Taaperon kanssa se ei onnistu, joten hemmottelua edusti saunominen ja kylpy. Kumpikin on paljon rauhallisempaa kahden kuin neljän hengen kanssa, kylpyammeessakin mahtui suoristamaan jalat. (Artikkelikuvan kasvonaamiot, yhteensä 0,99 € Lidlistä, levitin vartalolleni – kasvonaamion levittäminen vartalolle tuntuu aina äveriäältä.)
  • Herkkuja: Syön herkkuja arkenakin sopivan tilaisuuden tullen, mutta lomalla niitä tilaisuuksia tulee oikein järjestettyä. Tiirinkosken Tehtaan härkäpapuvohveli oli maineensa veroinen! (Artikkelikuvassa lempparisaunajuomani Coconaut ja ananaskirsikoita, joita rakastan.)
Tiirinkosken Tehtaan härkäpapuvohveli raparperihillolla jaettiin kristillisesti taaperon kanssa. Puolikkaassakin oli liikaa sokeria minulle, kaikkiruokainen taapero oli tästäkin vain mielissään.
  • Liikuntaa: Liikun arjessakin, mahdollisuuksien mukaan joka päivä, mutta etenkään lomalla en halua olla päivääkään liikkumatta. Tämän puoliviikkoisen aikana kävelin, pyöräilin taapero tarakalla 12-15 km lenkkejä ja joogasin, kaikkia joka päivä.
  • Lepoa: Nukun mainiosti arjessakin, mutta arkipäivinä ei aina jää muita lepohetkiä kuin yöuni. Lomalla täytyy saada välillä ihan vain lööbata, lueskella kirjaa tai kirjoittaa ajatuksiaan ylös, tai vain tuijotella ohilipuvia pilviä.

Mitä lomaani ei tarvitse kuulua

  • Matkustamista. Olin hieman yllättynyt tästä, mutta nähtävästi lomafiilis tosiaan löytyy ilman lento-, juna-, laiva- tai automatkaakin. Tosin ensi viikolla tarkoitus on rohkaistua Tallinnaan asti, mutta se on jo toinen juttu.
  • Puuhastelua. Rautakauppojen myynneistä päätellen suomalaisten kesälomiin kuuluu tänä vuonna kaikenlaisia remppa- ja pihaprojekteja. Itsehän en lomallani mielellään edes siivoa tai laita ruokaa. Tämäkin puoliviikkoinen mentiin kokonaisuudessaan niin, että vaativin kokkaukseni oli mikrokaurapuuro. Olisimme kernaasti syöneet ulkona useammankin kerran, mutta kiinnostavat ravintolat Hämeenlinnan keskustassa olivat niin täynnä, että päädyimme ostamaan valmisruokaa. Ryysikseen en mene.
  • Aurinkoa. Minun käy hieman sääliksi heitä, jotka eivät pääse lomatunnelmaan, ellei aurinko porota. Pidän kyllä monista lämpimistäkin matkakohteista – suosikkinani Singapore – mutta helteinen sää ei ole minulle pakkomielle. En välitä rusketuksesta enkä siksi auringonotostakaan. Suomen kesän pilvipoutainen 15-20 astetta on mitä mainioin retkeily- ja pyöräilysää, joten kunhan ei ihan aamusta iltaan sada, olen tyytyväinen. Ja välillä sadepäivätkin ovat mukavia.

Kun ajoin polkupyörällä pellon laitaa puolipilvisellä säällä, palasin mielessäni lapsuuteni maalaiskesiin, joista vähintään puolet tuntui kuluvan polkupyörän selässä. Sen syvemmälle lomafiilikseen en voisi päästä missään.

Mistä sinun lomatunnelmasi syntyy?

Minimalismista ja kauneusihanteista

Tämä kirjoitus on kuplinut mielessäni pitkään. Siitä tuli sangen polveileva, mutta pointtinani on selventää, miksi pitkäaikaisesta minimalismistani huolimatta olen yhä kiinnostunut ulkonäöstäni, ja miksi oman kauneusihanteen löytäminen on mielestäni hyvä asia. Kuten aina, lukijalla on oikeus tehdä aiheesta omat päätelmänsä: Koulukiusaamisen traumatisoima? Mallimaailman pinnallistama? Median aivopesun uhri? Narsisti? Laskelmoiva? Esteetikko? Ihan tavallinen ihminen?

Ei naista karvoihin katsominen

Minimalismia on montaa sorttia. Extremeimmät ovat suorastaan askeetikkoja, joiden ajatusmaailmakin on kehittynyt viis veisaamaan monista maallisista seikoista – vaikkapa ulkonäöstä. Erityisesti naiset ovat kieltämättä käyttäneet maailman historiassa aivan liikaa aikaa ulkonäkönsä murehtimiseen, ja sille on jo aikakin tarjota vaihtoehtoja. Ilahtuneena olen seurannut bloggaajien meikittömyyskokeiluja ja säärikarvojen kasvatusta. Onhan se nyt aika absurdia, että sääriään ajelematon nainen on länsimaiden mittapuulla yhtä outo kuin niitä ajeleva mies.

Kauneusvaatimusten absurdiudesta huolimatta kuulun itse siihen lajiin minimalisteja, joille yksi ajuri on estetiikan kaipuu. (Kauneus on aina katsojan silmässä, ja tiedän, ettei minimalistisesti sisustettu koti ole monenkaan mielestä viehättävä, mutta minua se miellyttää.) Arvostan kauneutta niin kodissani, käyttötavaroissa kuten autoissa kuin ihmisissäkin. Tuosta luettelosta viimeisen myöntäminen tuntuu kauhealta: saako ihmisen kauneutta enää sanoa arvostavansa?

Ysärin superit 4ever

Olin yläasteella, kun 90-luvun supermallit – tiedättehän: Cindy, Claudia, Naomi, Linda ja Christy – olivat huipulla. Sain kopioida koulukaverini aarteen, Cindy Crawfordin jumppavideon, ja tahkosin sitä tunnista toiseen. (Nyt se löytyy YouTubesta!)

En ymmärtänyt, kuinka etuoikeutettu olin, että viidestä maailman kauneimpana pidetystä naisesta neljä oli edes jossain määrin samasta muotista kuin minä. Totesin vain, että tuohan olisi varmaan kivaa hommaa, ja marssin mallitoimistoon. Tuo päätös kiihdytti koulukiusaamistani, ja sain kuulla yläasteella päivittäin haukkumista niin pienistä rinnoistani kuin ”rumuudestani”. Satunnaisesti kiusaaminen oli fyysistä, enimmäkseen huutelua. Voisinpa sanoa, etten välittänyt.

Kahdeksasluokkalaisena kotipihassani. Leveä hymy on kuvan ottaneelle parhaalle ystävälleni Anulle. Kesämekon ja verkkatakin yhdistelmä on pettämätöntä Lohjaa, mutta kouluun pukeuduin muistaakseni rahtusen tyylikkäämmin. Hiusten punerrus on hennasta. Tämän jälkeen sorruin melkein 20 vuodeksi raidoittamaan hiuksiani vaaleammiksi.

Kesti pari vuotta löytää oikea toimisto ja päästä alkuun, mutta sen jälkeen olenkin tehnyt mallintöitä keikkaluontoisesti muiden töiden ohella jo yli kahden vuosikymmenen ajan. En ole koskaan ollut lähelläkään huippua edes Suomen mittakaavassa, mutta olen saanut tehdä sadoittain kivoja keikkoja ihanien ihmisten kanssa ja saanut sen verran lisätienestejä, että esimerkiksi opintolainaa en tarvinnut koskaan. Olen idoleilleni kovasti kiitollinen inspiraatiosta.

Vanhemmiten tajusin, että yksikään Supereista ei esimerkiksi ollut aasialaissyntyinen, ja että vartaloltaan he olivat kuin yhdestä puusta – pitkiä ja hoikkia. Kauneusvirhettä heissä edusti Cindy Crawfordin kuuluisa luomi.

Ensimmäiset mallikansiokuvaukseni vuonna 1998 kuvattiin sittemmin tuhopoltetuilla VR:n makasiineilla. Meikin teki Outi Varppee, mutta valokuvaajasta muistan vain etunimen Lasse. Onneksi kulmakarvani kasvoivat takaisin, tuollaisiksi ohuiksi nypin niitä vain hetken. Vetyperoksidiblondiuttakaan ei kestänyt kauaa. 16-vuotiaana hain vielä omaa ”lookiani”, mikä kuulunee nuoruuteen.

Tatuoinnit, arvet ja muut kauneusvirheet

Mallimaailma on vääjäämättä jättänyt jälkensä kauneuskäsitykseeni. Ohjeet karvojen poistamisesta, ihon kuorimisesta ja kynsien hoidosta ovat muuttuneet arjekseni, joista en laista silloinkaan, kun kuvauksia ei ole. En ottaisi rakennekynsiä tai ripsenpidennyksiä, sillä ne eivät mallille sovi, ja (ehkä siksi) ne näyttävät mielestäni edelleen kantajillaan kummallisilta.

Huippumalleilla näkee nykyisin usein tatuointeja, mutta aloittaessani 90-luvulla ne merkattiin mallin tiedoissa kohtaan ”arvet, tatuoinnit ja muut kauneusvirheet”. Silloin kuvattiin vielä filmille, jolloin kuvien jälkikäsittely oli vaivalloista ja harvinaista. Finni saattoi viedä työkeikat, tatuoinneista puhumattakaan.

Verkkokauppojen myötä tuotettavien kuvien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti, eikä asiakkaalla ole mahdollisuutta käsitellä ”kauneusvirheitä” pois kaikista kuvista, joita saatetaan päivän aikana ottaa jopa sadoittain. Niinpä kuvauskeikan saadessani skannaan heti vartaloni mustelmien varalta ja aloitan tarmokkaan Hirudoid Forte -kuurin niiden häivyttämiseksi. Tatuointeja tulen tuskin koskaan ottamaan.

Oma kauneusvirheeni on lonkan kohdalla kulkeva pitkä arpi, joka on ollut minulla lapsuudesta saakka. Olen korjauttanut arpea useampaan otteeseen ja hieronut sitä ahkerasti. Nykyisin se on lähes huomaamaton eikä ole muodostunut esteeksi alusvaatekuvauksillekaan. Rannalla käytän aina bikineitä, enkä peittele arpeani. Kauneusvirhe se kuitenkin omassa ajatusmaailmassani on.

Miesten vai asiakkaiden mieleen

Miesten miellyttämiselle olen tehnyt elämässäni yhden myönnytyksen, jota kadun. Tarina menee näin: Sain alkuvuodesta 2004 halutun työkeikan, Cutrinin kampanjakuvaukset. Huippukampaaja Harri Paananen leikkasi juuri ja juuri olkapäilleni ulottuneet hiukset upeaksi polkaksi. Palkkio oli nelinumeroinen ja olisin tehnyt freesillä tukallani varmasti hyvin kuvauksia. Kotiin tullessani silloinen avomieheni katsoi minua kerran. Sen jälkeen hän ei päiväkausiin katsonut minua päinkään, tai puhunut minulle. Menin ottamaan kalliit ja hankalat hiustenpidennykset, ja olin niiden takia kuukausia kokonaan sivussa mallintöistä. Miehenpuolikas oli tyytyväinen.

Tämä Harri Paanasen tekemä ja valokuvaaja Marko Rantasen ikuistama look ei kelvannut silloiselle avomiehelleni.

Yritän olla ymmärtäväinen menneitä valintojani kohtaan. Suhde oli ensimmäiseni, ja olin muutamaa kuukautta aiemmin menettänyt rakkaan isäni. Myöhemmin sama miesystävä uhkaili jättävänsä minut, jos en heti palaa kotiin Wienin mallimarkkinoilta, joilla olin juuri saanut ensimmäiset kuvaukseni. Häpeäkseni on sanottava, että palasin. Keittiöpsykologi voisi sanoa jotain kauneuden näkemisestä uhkana. Myöhemmät miesystäväni ovat suhtautuneet työntekooni kannustavammin.

Muuttuvatko kauneusihanteemme?

Kuusi vuotta sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun kahden amerikan-aasialaisen joogaopettajan kanssa. He olivat pariskunta, mies ja nainen, kuvankauniita kaikilla mittapuilla kummatkin. Ihmettelin, miksi monissa Aasian maissa halutaan näyttää länsimaisilta. Kiinahan rahoitti Yhdysvaltoja – ja koko maailmaa – jo tuolloin voimakkaasti, mikseivät kaikki halua näyttää kiinalaisilta? Pariskunta katsoi minua sillä tavalla säälien, kuten hieman yksinkertaista ihmistä katsotaan. ”Kauneusihanteemme ovat Antiikin Kreikasta, eivät ne meidän elinaikanamme muutu”, mies sanoi.

Nyt elän toivossa, että tuo arvio olisi vanhentunut. Muutoksen vauhti pois tiukoista kauneusnormeista tuntuu kiihtyneen. Veturina ovat niin ruohonjuuritason toimijat kuin mainostajatkin. Erilaisista huippumalleista voi lukea vaikka tästä Glorian artikkelista.

Vaikka Winnie Harlow, Ashley Graham, Lupita Nyong’o ja Kim Kardashian ovat kaikki pyörryttävän upeita naisia, en osaa pitää heitä kauneusihanteinani, koska he eivät ole minun näköisiäni. Mielestäni kauneusihanteen pitäisi kannustaa huolenpitoon itsestään. Katsoessani ysärin supereita – ja muutamaa heidän jalanjäljissään kävelevää Victoria’s Secret -mallia – inspiroidun yrittämään olla paras versio itsestäni: syömään terveellisesti, liikkumaan (näihin asioihin minulla on tietysti paljon muitakin motivaattoreita kuin ulkonäkö!), pitämään huolta hiuksistani ja ihostani, kasvojoogaamaan.

Jos kauneusihanteeni olisi liian kaukana omasta ulkomuodostani – jos vaikka kokisin painetta näyttää muodokkaalta Kim Kardashianilta – iskisi epätoivo. Jos kauneusihanteesi on saavutettavissa vain kirurgin veitsellä, kannattaa ehkä vielä tarkistaa, löytyisikö nykymaailman laajentuneesta valikoimasta passelimpaa ihannetta. Kuten sanottu: Toivoisin jokaiselle ulkonäöstään kiinnostuneelle sitä etuoikeutta, että oma kauneusihanne löytyisi suhteellisen läheltä omia lähtökohtia.

Oman elämänsä superiksi – hinnalla millä hyvänsä tai ihan ilman

2006 Seppälä toi mainoskuviinsa ”Oman elämänsä supermallit”, niin sanotusti ”teki Dovet” eli käytti mainoksissaan ns. tavallisia ihmisiä (termi ei todellakaan ole minun). Samoihin aikoihin muotilehtien kansia ensin Yhdysvalloissa, sitten Suomessa, alkoivat kansoittaa mallien sijaan julkkikset. Tällaisena epätavallisena(?) ihmisenä minua harmitti, sillä mallien työt vähenivät. Ammatillisesti ei tuntunut reilulta, että ”Sirpa Seinäjoelta” teki työni ilmaiseksi – tästä ilmiöstä ei toimistotöissä joudu kärsimään. Iän ja sen myötä perspektiivin ja oman taloudellisen turvan karttuessa aloin pitää mainoskuvissa nähtävien ihmisten monimuotoistumista yksinomaan hyvänä asiana – joskin olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että kuvassa mallina toimivalle henkilölle kuuluu aina kunnollinen rahapalkkio siinä missä muillekin kuvausryhmän jäsenille.

Even I don’t look like Cindy Crawford in the morning

Upea Cindy Crawford on sanonut, ettei hänkään herätessään näytä Cindy Crawfordilta. Toivottavasti kaikille on selvinnyt, kuinka paljon ammattitaitoa tarvitaan, että mallit näyttävät siltä, millaisina olemme tottuneet heidät näkemään. Kyse ei aina ole kuvankäsittelystä, sillä jo ammattimeikkaaja, hyvä valaistus ja osaava valokuvaaja tekevät valtavasti. (Eihän monikaan näytä tiistaiaamuisin samalta kuin hääkuvassaan.)

Tältä näytän puhelimen etukameralla otetussa selfiessä, kun en ole edes harjannut kulmakarvojani. Ikkunasta tuleva kaunis valo kompensoi meikittömyyttä, mutta en vain totu selfiekameroiden vääristämiin kasvonpiirteisiin. Vertaapa vaikka nenäni kokoa allaoleviin kuviin. Unohda selfiekamerat!
Tältä näytän passikuvassani, joka otettiin parvekkeellamme kauniissa ilta-auringossa. Valo ratkaisee! Silmissäni on sisäkajalia, jota en laittaisi edes juhliin. Passikuvan pikselimössössä se pelastaa… no, ei juurikaan mitään. Mutta ainakin yritin.
Tämä kuva on Kotirouvan katalogikuvauksista. Tällä kertaa käytössä ei koronatilanteen vuoksi ollut meikkaajaa, joten taiteilin vähäisen meikin ja hiusten laineet itse. Kuva otettiin yksinkertaisella ns. videovalaistuksella ja kuvaajana toimi Kotirouvan in-house kuvaaja Laura.
Tämä Citymarketin katalogikuva otettiin toukokuussa 2018 kesken pahinta raskauspahoinvointiani. Minut meikkasi Leena Waggoner, yksi Suomen rautaisimmista meikkaaja-ammattilaisista. Kuvan otti Fotonokan Kristiina Hemminki, maamme huippuja hänkin. En näytä yhtään pahoinvoivalta, vai mitä?

Vuodesta toiseen itseni näköinen

Oman kauneusihanteen löytämistä voi mielestäni verrata oman tyylin löytämiseen, jota yleisesti pidetään hyvänä asiana. Minun kauneustyyliini kuuluvat esimerkiksi omat kulmakarvani, joita en tummenna, vaalenna tai kavenna sanoipa muoti mitä tahansa. En ikimaailmassa laitattaisi kasvoihini mesolankoja näyttääkseni enemmän ketulta – mitä jos ensi vuoden muotieläin onkin vaikka pöllö?

Edes vuosia jatkunut koulukiusaaminen tai kauneusklinikan perustajaan tutustuminen eivät saaneet minua harkitsemaan rintaimplantteja. Vartaloni on hoikka, lihaksikas ja kurviton riippumatta siitä, onko se muodikas vai ei. Hiusten raidoittamisenkin lopetin jo vuosia sitten. Maantienharmaaksi juurikasvun perusteella olettamani väri olikin ihan kaunis, vähän punertava vaaleanruskea, joka vaalenee auringon vaikutuksesta.

En tuomitse kauneustoimenpiteitä millään muotoa, en isojakaan leikkauksia. Päin vastoin, mielestäni on mahtavaa, että saatavilla on toimenpiteitä, jotka voivat esimerkiksi pelastaa romuttuneen itsetunnon. Muotivirtausten perässä itsensä operoiminen sen sijaan ei tunnu järkevältä ja käy raskaaksi niin kropalle kuin lompakolle.

Minimaalisella vaivalla

Olen kertonut minimalistisesta kasvojenhoitorutiinistani niin täällä kuin kavereillenikin. Usein saan siihen kommentiksi: ”Joo, mäkään en enää jaksa välittää.” Eih! Kyse ei kohdallani ole ollenkaan tuosta. Muistetaan nyt, että tiettyä kuplaa lukuunottamatta ulkonäöllä on edelleen erittäinkin paljon väliä niin parinmuodostuksessa kuin työelämässäkin – sellaisillakin, jotka eivät ole työkseen malleja.

Kauneudenhoidossa pyrin optimoimaan prosessia. Kun kestovärjään ripseni (kehittämälläni superhelpolla tyylillä) säästän aikaa ripsarin laitossa ja puhdistamisessa, enkä altista silmänympärysihoa hankaamiselle. Säästyneet minuutit voin käyttää vaikka kasvojoogalaite Lipperin parissa, millä on pitkällä aikavälillä iso vaikutus ulkonäkööni.

Kuvauksia lukuunottamatta en juurikaan meikkaa töihin, ja hiustenlaitto tarkoittaa kohdallani niiden harjaamista ja mahdollisesti letittämistä, ei hiustuotteiden tai muotoiluvälineiden käyttöä. Laittautumisen vaikutus ulkonäkööni ei mielestäni ole vaivan arvoinen. Ihosta, hiuksista ja vartalosta huolehtimisella sen sijaan on suuri merkitys ulkonäkööni.

Eikö kukaan ajattele lapsia?

En ole pahoillani, jos tyttärilläni ei koskaan ole omia kauneusihanteita. Sellaiset eivät liene mitenkään välttämättömiä, sillä terveyden vaalimiseen löytyy ulkonäköä parempiakin syitä. (Terveys on minulle – melko paljon sairastaneelle – itseisarvo, jonka vaalimisesta en neuvottele.) Ehkä tyttäreni saavat varttua vähemmän ulkonäkökeskeisessä maailmassa, tai valitsevat vaikka ammatit, joissa ulkonäköä ei tule murehdittua.

Tyttäreni ovat vaaleita ja sinisilmäisiä, ja heistä tulee geeniensä puolesta pitkiä ja hoikkia. Nykystandardeilla upeita ilmestyksiä. Ehkä aasialaiset kaverini olivat väärässä, ja tyttärieni look ei ole enää tulevaisuudessa muodissa. Minua se ei haittaa pätkääkään, minun silmissänihän he ovat joka tapauksessa maailman kauneimpia. Toivottavasti onnistun kasvattamaan heidät niin, ettei heidän itsetuntonsa riipu siitä, ovatko he kulloisenkin kauneuskäsityksen mukaisia.

Onko sinulla kauneusihanteita? Ovatko ne muuttuneet ajan myötä? Olisi ihanaa kuulla ajatuksianne tästä kovin henkilökohtaiseksi muuttuneesta kirjoituksesta kommenteissa!

Artikkelikuva on vuonna 1999 tai 2000 tehdystä meikkikoulun loppukokeesta, jossa olin mallina. Meikkaajan nimi oli Laura, kuvaajasta ei valitettavasti ole mitään tietoa.