Joogaa joka päivä

Jooga tuntuu olevan joka toisen minimalistin luottoharrastus. Syy vai seuraus, en tiedä. Olen joogannut parikymmentä vuotta. Koskaan en ole kuitenkaan joogannut päivittäin viikkoa pidempää aikaa. Koronavuosi 2020 muutti tämänkin.

Jooga on kuulunut elämääni aina aikuisiällä jollain muotoa. Vuonna 2014 aloitin opettajakoulutuksen ja aloin myös ohjata joogaa. Hankalimpina aikoina, kuten selkäni vihoitellessa pahiten tai kuopuksen vaikean raskauden aikana, olen tehnyt vain yksittäisiä liikkeitä. Toisina vuosina olen osallistunut hot jooga -leireille ja ohjannut joogaa parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) kahdeksan tuntia viikossa päivätöiden päälle. Ohjelmat olen aina suunnitellut omien joogaharjoitusten lomassa matolla.

Artikkelin kuvat ovat vuodelta 2014 verkkojoogapalvelu Yogaian – silloisen Yoogaian – mainoskuvauksista, joissa olin mallina. Full disclosure: Sijoitin minimisumman heidän joukkorahoituksessaan.

Ikävä ohjaamaan

Vaikken ole suostunut ottamaan omia viikkotunteja ohjattavaksi nyt lasten ollessa pieniä, olen ollut vakituuraaja tutulla joogakoululla. Aloitin jopa jouluaattoaamun joogaohjauksella, ja onkin vaikea keksiä ihanampaa juhla-aamun avausta. Maaliskuussa jouduin koronan vuoksi ilmoittamaan, etten voi tehdä tuurauksia. Viimeisen puolen vuoden aikana olen ohjannut vain kasvojoogaa, sitäkin lähinnä etänä, ja kuvannut YouTube-kanavalleni hieman ilmajoogaa. Ohjaamista on ikävä, mutta toistaiseksi kymmenien, maskittomien, vaihtuvien ihmisten tapaaminen sisätiloissa ei tule kohdallani kysymykseen.

Päähänpistosta rutiiniksi

Ajattelin heti maaliskuun alussa, että nyt täytyy etsiä tälle pilvelle hopeisia reunuksia ja vähän äkkiä. Päätin joogata joka päivä. Kyse ei ollut mistään suuresta lupauksesta vaan ennemminkin päähänpistosta. Nyt yli puoli vuotta myöhemmin huomaan pitäneeni päätökseni: olen joogannut joka ikinen päivä jo lähes 200 päivän ajan.

Useimpina päivinä joogaan 20-30 minuuttia, joskus enemmän. Yleensä teen jonkinlaisen flow-joogan, johon yhdistyy myös vatsalihaserkaumaani korjaavia harjoitteita. Joinain päivinä, jotka ovat muutenkin kuormittavia, teen hyvin kevyen, hyvään uneen valmistavan iltajoogan. Tai jotain siltä väliltä. Tärkeintä on se, että joogaan. Joka namasteen päivä.

Omaa aikaa vai perheen yhteinen harrastus

Jooga on niitä harvoja hetkiä päivässä, jotka otan kokonaan itselleni. Se on itsekästä, sillä koko muukin perhe kuopusta myöten pitää joogasta. Tarvitsen kuitenkin päivään jonkin hetken, jolloin en ole lasten kanssa. Kun sellaisia hetkiä alkaa löytyä muualta, olisi mahtavaa joogata taas enemmän koko perheen voimin.

Päivittäinen joogaaminen on vaatinut minulta valtavaa päättäväisyyttä nimenomaan ajan ottamisen puolesta. Kahden pienen lapsen kanssa kaksi aikuista olisi toki aina kiva, ja etenkin aluksi tuntui todella vaikealta jättää toinen milloin mihinkin tilanteeseen ainoana aikuisena. Sain muistuttaa itseäni, että minähän olen lastemme kanssa koko päivän kolmistaan. Olisin säälinyt itseäni, jos joku olisi kertonut minulle viisi vuotta sitten, että käyn mieheni kanssa keskustelua siitä, onko ihan ok joogata puoli tuntia. Eipä näitä yhden lapsen vanhempina vielä tarvinnutkaan käydä, mutta kun lapsiluku kasvoi kahteen, oma aika mystisesti katosi. Päätellen siitä, miten paljon kunnioitusta olen saanut muilta 2-3 lapsen äideiltä päivittäisestä joogaamisesta, en ole yksin aikahaasteideni kanssa. Onneksi minulla on fysioterapeutit puolellani.

Aikahaasteessa on hyväkin puolensa: motivaatiota ei tarvitse edes miettiä. Jos johonkin tarpeelliseen on hetki aikaa, teen sen, huvitti tai ei.

Koska hengaan päivät pienten tyttöjeni kanssa mm leikkipuistoissa ja myös työt hoituvat etänä, olen käytännössä aina vaatteissa, joissa voin myös joogata. Vaatteiden vaihtoon ei siis kulu aikaa. Olen myös tottunut joogaamaan niin heti ruokailun jälkeen kuin nälkäisenäkin. Ei ideaalia, mutta mieluummin joogaan kuin jään odottamaan sitä täydellistä hetkeä, jota luultavasti ei koskaan tule – ei ainakaan joka päivä.

Uskokaa tai älkää, ihan jopa ostin jotain

Tein jopa itselleni harvinaisen tavarahankinnan edistääkseni rauhallisia joogahetkiäni: ostin langattomat nappikuulokkeet, törkeän hintaiset Apple AirPod Prot. Hankinta on ollut kyllä joka euron väärti, sillä kuulokkeet pysyvät korvissa joogatessa ja blokkaavat ulkopuolista melua. Kun suljen oven perässäni (makuuhuoneeseen tai parvekkeelle, lämpötilasta riippuen) ja laitan AirPodit korville, saan hetken rauhaa keskittyä.

Joogahetken lisäksi AirPodit ovat käytössä päivittäisissä Duolingo-harjoituksissa. Lisäksi ne ovat tehneet etätyöarjesta helpompaa, koska liikkuminen palaverin aikana onnistuu esteettä. Hyvä hankinta siis, vaikka uuden elektroniikan ostaminen kirpaisikin niin kukkaroa kuin periaatteitani. Valitettavasti tämä ei ole maksettu mainos. En ole löytänyt tahoa, joka haluaisi lähettää minimalistibloggaajalle ilmaisia Applen tuotteita.

Ihana Juliana

Vaikka osaisin tietysti koostaa omat joogaharjoitukseni, mutta kuten monet muutkin ohjaajat, nautin heittäytyä jonkun muun ohjattavaksi. Pidän valtavasti Boho Beautifulin YouTube-kanavasta. Kauniissa maisemissa kuvatut tunnit, joita on kertynyt vuosien mittaan valtava valikoima, auttavat myös korona-ajan kaukokaipuuseen. Boho-Julianan lempeä ääni rauhoittaa ja motivoi tekemään niitäkin liikkeitä, jotka eivät ole lemppareitani.

Vatsalihaserkaumani vuoksi joudun soveltamaan Bohon harjoituksia, mutta se sujuu lennosta. Juliana myös teettää niin paljon alaspäin katsovaa koiraa ja chaturanga-punnerruksia, että ranteeni ovat olleet aika kovilla. Niissäkin olen päätynyt modifioimaan asanoita. Välillä olen yhdistänyt 10 minuutin keskivartalon pilatesharjoituksen 20 minuuttiin joogaa. Boho Beautifulin valikoima on onneksi todella laaja kattaen myös pilatesta. Pidempiä harjoituksia saa lisämaksusta esimerkiksi Boho Beautifulin Patreonista.

YouTube ja netti ylipäätään on täynnä muitakin ihania joogaharjoituksia, myös suomeksi. Jos kaipaa vuorovaikutusta, Yogaia on tosi hyvä vaihtoehto. En kuitenkaan suosittele oikein minkään liikuntaharrastuksen aloittamista netin varassa. Jooga kannattaa aloittaa mieluiten ihan alkeiskurssilta, mutta jos se ei ole mahdollista, kannattaa etsiä harjoituksia aloittelijoille ja tehdä oikeasti varovasti ja ohjeita kuunnellen.

Jokapäiväisen joogan vaikutukset

Puolen tunnin harjoitus on melko lyhyt, mutta päivittäin toistettuana puolen vuoden ajan sen kerrannaisvaikutukset alkavat kyllä näkyä. Tärkeimpänä vatsalihaserkaumani osoittaa viimein lupaavia merkkejä paranemisen suuntaan. Tämä johtuu varmasti osittain siitä, etten ole enää puoleen vuoteen imettänyt, ja kudoksia pehmeinä pitäneet hormonit ovat siis poistumassa kehostani. Muualta vartalostakin huomaa joogan vaikutuksen, samoin siitä, että monet raskauksien jälkeen vaikeiksi käyneet asanat alkavat taas sujua. Mutta edelleenkään en saa kantapäitä maahan alaspäin katsovassa koirassa. 20 joogavuoden jälkeen alan epäillä, ettei se tule koskaan tapahtumaan.

Päivittäisen joogan psyykkinen vaikutus on vähintään yhtä merkittävä kuin fyysinen puoli. Lyhyelläkin joogaharjoituksella saa mielen rauhoittumaan, ja vaikkei seesteinen olo kestäkään vuorokautta, on lohdullista tietää, että seuraava joogasessio on jo lähellä. Kun pipo alkaa kiristää, on helpottavaa tietää, että olonsa voi omalla toiminnallaan muuttaa nopeastikin.

Juuri psyykkisten vaikutusten vuoksi alan kallistua siihen, että 20-30 minuutin jooga päivässä sopii itselleni paremmin kuin 90 minuutin jooga pari kertaa viikossa. Odotan sitä elämäntilannetta, että voin joogata joka päivä tuon 1,5 tuntia. Asetetaan tavoitteeksi!

Joogaatko sinä? Haluaisitko joogata? Kärsitkö aikahaasteista vai vaivaako motivaatiopula? Keskustellaan Facebookissa tai Instagramissa!

Miksi blogissani ei voi kommentoida ja missä sen sijaan voi

Olen saanut ihania viestejä, joissa kiitellään kivasta blogista ja toivotaan kommentointimahdollisuutta. Itse asiassa kommentointi on teknisesti ottaen ollutkin mahdollista, mutta vain WordPressiin kirjautuneille – ja kirjautuminen puolestaan on lievästi sanottuna takkuillut. No, otin muutama viikko sitten pois tuon kirjautumisvaatimuksen, ja sen jälkeen olenkin käyttänyt 20-30 minuuttia viikottain spämmipostin parissa. Vaikka olen kuinka säätänyt asetuksia ja asettanut kiellettyjä sanoja, spämmiä tulee silti päivittäin monta viestiä. Osa pääsee läpi, ja täytyy poistaa manuaalisesti. Tähän olisi olemassa toimiva, paljon mainostettu plugin – vain 7 eurolla kuussa! Arvaattekin jo, mitä mieltä olen tuollaisesta kiinteästä kuluerästä…

Kommentit olisivat kuitenkin erittäin tervetulleita, ja toivonkin, että te lukijat jaksaisitte osallistua keskusteluun. Blogilla on kuukausilukijoita jo yli 5 000, joten teillä olisi varmasti paljon annettavaa!

Keskusteluun voi jokaisen postauksen kohdalla osallistua kahdessa paikassa: Instagramissa ja Facebookissa, jossa postaan jokaisesta blogikirjoituksestani julkisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Matkalaukkuelämää ja prodepatukoita vuosilta 2012-2015

Aloitettuani tämän blogin piilotin vanhan, vuosina 2012-2015 pitämäni hyvinvointiblogin näkyvistä. En tiedä ajattelinko, että reissaaminen ympäri planeettaa veisi uskottavuuttani leppoisana minimalistina – leppoisia nuo vuodet eivät ainakaan olleet, tavaraa tosin ei kiinnostanut hankkia silloinkaan. Häpesin vähän myös trendinenääni: kirjoitin treenaamisesta silloin kun se oli coolia, nyt kirjoitan uudesta trendiaiheesta minimalismista.

Ajatus vanhan blogin julkaisemisesta uudestaan tuli lopulta pienestä asiasta. Kävin poistattamassa kaksi pientä luomea leuastani ja huomasin, että klinikka oli löytänyt edellisestä luomenpoistosta tekemäni blogikirjoituksen ja käytti sitä referenssinä – nyt vain linkki ei enää toiminut. Ajattelin ensin julkaista vain tuon kirjoituksen, mutta päädyin klikkailemaan näkyville kaikki melkein 300 postausta (tuohon tylsään tehtävään meni 20 minuuttia, jonka aikana ehdin katsoa Josh Kaufmanin mainion Ted Talkin siitä, kuinka 20 tunnissa oppii jo paljon).

Markkinointi-ihmisen tuskin tarvitsee häpeillä trendien haistamista, eikä minulla ole muutakaan syytä hävetä elämääni elämää – lentomailitkin kertyivät lähes yksinomaan töiden puolesta. Tässä lyhyt alustus siihen, mistä hyvinvointiblogissani oli kyse, ja muutama lukuvinkki, jotka saattavat kiinnostaa myös minimalisteja.

(Pahoitteluni, että vanhimpien postausten kuvat eivät vanhassa blogissa tule näkyville, eivätkä kaikki sisäiset linkit toimi. Yritän saada nämä fiksattua.)

Go POLE! or Go Home

Tankotanssittuani parin vuoden ajan olin spinnannut itseni niin syvälle peliin, että aloin pitää tankotanssiaiheista blogia. Elettiin maaliskuuta 2012 kun julkaisin ensimmäisen, englanninkielisen tankotanssin SM-kisoja käsittelevän kirjoitukseni silloin Go POLE! or Go Home -nimisessä blogissani. Kieli oli helppo valita, sillä Oona Kivelän myötä Suomi oli tiukasti tankotanssin maailmankartalla ja maamme tankotanssiskene kiinnosti kansainvälisestikin.

Tankoilusta kirjoittamisen oli tarkoitus olla vain harrastus, mutta minulla on mysteerinen tapa / kyky / vika tehdä harrastuksista vähintäänkin sivuduuneja. Niinpä päädyin matkustamaan ympäri maailmaa tekemässä livestreameja tankotanssitapahtumista. Joskus leikkipuistossa kiipeillessäni muistelen esimerkiksi sitä kertaa, kun päädyin Harlem Shake -videolle maailman huipputankoilijoiden kanssa.

Koska en koskaan kuvitellut joutuvani elämään ilman tankotanssia, kirjoitin yhteenvedon kaikesta, mitä tankoilu elämässäni muutti. Kaipaan tankotanssia valtavasti, mutta minulla on edelleen vatsalihaserkaumaa raskauksista, joten paria yksittäistä kokeilua lukuunottamatta en ole uskaltanut tankoiluun vielä palata. Yksi motivaattoreistani erkauman päivittäiseen kuntouttamiseen on juurikin takaisin tangolle pääseminen. Ehkä yhtenä syynä vanhan blogin piilottamiseen olikin, että entisten, upeiden vatsalihaksieni katseleminen tekee minut aavistuksen surulliseksi. Vanity, definitely my favourite sin, kuten Al Pacino sanoi Paholaisen asianaja -elokuvassa.

Kotimaisen, nyt jo kuopatun tankoiluvaatemerkin Flow Motion Wearin mallina. Nuo lihakset!

Matkalaukkuelämästä leppoisaan perhearkeen

Olen usein sanonut, että uskon olevani niin valtavan onnellinen kotona lasteni kanssa, koska je ne regrette rien. Ehdin elää aivan riittävästi matkalaukkuelämää (kirjaimellisesti!), jopa aivan liikaakin. Kulminoitumispisteenä pidän erästä kertaa, kun seisoin yhtiökumppanini kanssa Helsinki-Vantaan lentokentällä lähtöselvityksestä, eikä kumpikaan meistä tiennyt, minne olimme lentämässä. Asiakas oli ostanut lentomme ja järjestänyt meille kyydin lentokentältä. Lentokenttävirkailijan ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän kysyi, emmekö todellakaan tiedä, missä tuo lentokenttä on. “Italiassa?” ehdotin.

Tuo oli kuitenkin vain sivutyöni. Päätyöni markkinointitoimistossa vei minua välillä kuukausiksi Tansaniaan. Dar es Salaamissa sattui mitä ihmeellisimpiä asioita. Kaipaan välillä Afrikan värejä, mutta lähinnä kaipaan kourallista ihmisiä, joista vain pari ylipäätään asuu enää Tansaniassa. Aika aikaansa kutakin.

I kissed a giraffe and I liked it. Ainakin, kunnes ystäväni huomautti, että kirahvi (ainoana eläimenä) yltää puhdistamaan kaikki ruumiinaukkonsa kielellään.

On jännittävää, kuinka puheeseemme on vakiintunut tuo verbi “elää” synonyymina erittäin kuluttavalle elämälle, johon tuntuu kuuluvan paljon matkustamista, paljon töitä ja harrastuksia ja paljon ihmissuhteita. Voin vakuuttaa, että käydessäni nukkumaan mieheni viereen, lasteni tuhistessa viereisessä huoneessa, tunnen paljon voimakkaammin olevani elossa kuin esimerkiksi nukkuessani Zürichin lentokentällä.

Prodepatukoita ja muita tärppejä

Vanhassa blogissani tarjoilin muutamia helppoja reseptejä, kuten superherkullisen ja täyttävän Green with envy -smoothien (joka ei kuitenkaan ole vihreää), banskupannarit, joiden yksinkertaisinta versiota tarjoilen nyt myös lapsilleni, ja prodepatukat, joita pitäisikin taas pitkästä aikaa tehdä.

Olen sivunnut joogaa tässä minimalismiblogissanikin. Hyvinvointiblogia pitäessäni kävin joogaopettajakoulutuksen ja kirjoitin aiheesta enemmänkin, mm. näkemyksestäni joogan hengellisestä puolesta. Julkaisin blogissani myös koko joogaopettajakoulutuksen lopputyöni, Yoga for Pole Dancers. Noista liikkeistä on hyötyä kenelle tahansa, tankotanssija tahi ei!

Vanha blogini kokonaisuudessaan löytyy osoitteesta https://paivisusannas.wordpress.com/
Lue omalla vastuulla!

Miten meillä pidetään lelut järjestyksessä

Meillä on pian 2 ja 4 täyttävät tyttäret. He eivät ole minimalisteja, kuten ei varmaan moni ikätoverinsakaan. He rakastavat lelujaan, ja koska kumpikaan ei ole vielä päivähoidossa, kodin lelut ovat ahkerassa käytössä aamusta iltaan.

Olen monesti maininnut, etten halua pakottaa lapsiani niukkuuteen. Sellainen aiheuttaa usein vastareaktioita myöhemmin elämässä, ja lelut myös saavat lapset viihtymään. Ja tietysti leikkiminen kehittää, sehän on lasten työtä! Olen lukenut leluttomuuskokeiluista saksalaisessa päiväkodissa ja tiedän, että lapsi voi hyvin olla onnellinen muutaman puupalikan ja pallonkin kanssa. Muistan kuitenkin, kuinka lapsena rakastin omia lelujani, enkä näe syytä kieltää sitä typyiltämme.

Lapsillamme on siis leluja. Ihan tavallisia, kaupallisia brändileluja, mielestäni ihan normaali määrä. Miten ihmeessä meillä kuitenkin on aina illalla nukkumaanmenoaikaan siistiä?

Jokainen lapsi on tietysti erilainen, kuten perheetkin, mutta kerron tässä, mikä toimii meillä. Jos siitä on apua teillä, olen todella iloinen. Jos ei, ethän suutu.

Lastenhuoneessa on tilaa leikkiä

Tyttöjen makuuhuone on kooltaan seitsemän neliötä. Neliösenttikin vähemmän, eikä sitä laskettaisi enää huoneeksi. Ja siellä asuu siis kaksi lasta. Kuitenkin huoneessa on runsaasti tilaa leikkiä, mikä auttaa tavaroita pysymään edes osittain siellä – mikä helpottaa niiden siivoamista illalla.

Huonekaluja lastenhuoneessa on kaksi: Ikean kapea vaatekaappi ja pienin mahdollinen kerrossänky. Lisäksi huoneessa säilytetään kahta varapatjaamme, joiden päällä tytöt tykkäävät kiipeillä ja leikkiä. Huoneessa ei ole söpöjä lastentuoleja tai -pöytää, ei ihania säkkituoleja eikä muutakaan, mitä tämän ikäiset eivät oikeasti tarvitse. Lastenhuone ei näytä kovin kummoiselta blogikuvissa, mutta se onkin sisustettu leikki ja viihtyminen edellä, ei somepreesensin ajamana.

Pienikokoinen, kotimainen kerrossänky oli huippulöytö Torista – hintaa 30 €. Pehmokaverit asuvat sängyssä, mutta etsin niille sopivaa huopakoria.

Leluille on tilaa kaapissa

Lastenhuoneessa on siis yksi säilytyskaluste, vaatekaappi. Se kätkee sisäänsä niin tyttöjen käytössä olevat vaatteet, käyttövuoroaan odottavat talvivaatteet ja liian suuret vaatteet, kengät, lakanat ja lelut.

Tuo kaappi on lasten tavaran mittapuu meillä: Jos tavarat eivät enää meinaa mahtua kaappiin, on jostain karsittava. Yleensä tätä ongelmaa ei ehdi tulla, sillä meillä laitetaan tavaraa ahkerasti kierrätykseen. Palaan tähän pian!

Toiseksi ylimmällä hyllyllä on esikoisen vaatteet, kolmannella kuopuksen. Liian isot vaatteet, talvi-/kesävaatteet ja varalakanat ovat kaapin vasemmalla puolella liukuoven takana.

Leluja on kohtuullinen määrä

Meillä on leluja mielestäni ihan mukava määrä. Tekemistä tuntuu riittävän aamusta iltaan, ja kaikki lelut pääsevät vuorollaan käyttöön. Kaikkea ei kuitenkaan ole, sillä lapset eivät tietenkään voi saada kaikkea haluamaansa. Meillä ei esimerkiksi ole lääkärileluja, vaikka vanhempi lapsista leikkiikin kuulemma kerhossa ahkerasti lääkäriä. Lapsemme eivät ole koskaan olleet kipeänä (yhteenlaskettuna kolmea nuhaa lukuunottamatta) ja säästän lääkärilelujen ostoa siihen, että niille on joskus tarvetta kasvatuksellisessa mielessä. Paria Ryhmä Hau -pehmoa lukuunottamatta kaikki lelut ovat tulleet meille käytettynä.

Meillä muuten oli niitä heti alussa mainittuja puupalikoita. Ne eivät koskaan oikein innostaneet tyttöjämme. On tietysti mahdollista, että niillä olisi innostuttu leikkimään joskus myöhemmin, mutta en jäänyt odottamaan sitä. Meillä on kuitenkin melko paljon Duplo-Legoja rakennettavaksi.

Lego Duplot asuvat omassa laatikossaan lattialla. Laatikon voi toki työntää sängyn alle.

Leluja ei ilmesty lisää

Meille ei tule yhtään uutta lelua ilman meidän, lasten vanhempien, hyväksyntää. Meistä tämä on täysin luonnollista: me olemme kotimme koon päättäneet, miksi ihmeessä meidän pitäisi antaa muiden täyttää se tavaralla? Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että esimerkiksi leikkikeittiö on pääkaupunkiseudulla 5 000 euron hintainen hankinta, sillä se vie neliön asuintilaa. Sellainen meiltä löytyy ja se onkin päivittäisessä käytössä – leikkikeittiö oli äitini kirpparilöytö, jonka hän osti luvallamme, kun leikkikeittiö oli ollut jo pitkään harkinnassa.

Varsinaisia kaverisynttäreitä emme ole vielä pitäneet, koska toistaiseksi lapset kaveeraavat meidän kavereidemme lasten kanssa. Synttärikutsut ovat aina lähteneet ohjeella, että lahjaksi voi halutessaan tuoda muutaman kolikon säästöpossuihin laitettavaksi. Syntymäpäiväkortit tuntuvat joka tapauksessa olevan lahjoja tärkeämpiä! Kavereilta ei vielä ole opittu odottamaan lahjoja. Tämä varmasti muuttuu pian, mutta teen kaikkeni opettaakseni tyttäreni arvostamaan kaikenlaisia lahjoja.

Kummeilta olemme saaneet yhdessä sovittuja, heidän lapsiltaan kierrätettyjä lahjoja. Mökin lelukokoelman helmi on tällainen kierrätetty Ryhmä Hau -Vahtitorni koirineen. Kotona taas intoillaan toisesta kummiperheestä saadusta Petsien puusta. Petsejä on saatu myös kolmannesta kummiperheestä sen jo aikuistuneiden tyttöjen peruina, ja niistä on tullut minunkin suosikkilelujani: pieniä, supersuloisia, laadukkaita ja erittäin hyvin eteenpäin kierrätettäviä!

”Petsipuu” on vanhan My Little Pony- ja Barbie-fanin silmissä aivan ihana. Tässä leikkialustana vieraspatja, johon pitäisi ommella suoja. Huomaa ”kulkukortti” esikoisen kaulassa.

Kaikelle on oma paikka

Päätin alkaa pitää käsivoidetta yöpöydällä, että käsiä tulisi rasvattua edes nukkumaanmennessä. Juuri kävelemään oppinut esikoiseni kiikutti voiteen kerta toisensa jälkeen takaisin kylpyhuoneeseen, sen omalle paikalle. Tarkkaavainen tyttö oli oppinut, että tavarat palautetaan omille paikoilleen. Eikä ihme, sillä olin osallistanut hänet jokailtaiseen lelujen paikalleenlaittoon siitä asti, kun hän alkoi liikkua.

Lastenhuoneen vaatekaapissa on jokaiselle lelulle tarkka oma paikkansa, Legoille oma laatikkonsa lattialla. Pian 2v täyttävä kuopuskin osaa nämä paikat virheettömästi. Kun hänelle osoittaa lelua ja pyytää ”vie tämä paikoilleen”, hän ei epäröi hetkeäkään vaan juoksee matkaan. Kuopus on ylpeä osaamisestaan. Tavaroiden vieminen paikoilleen on hänestä hauska, yhteinen leikki! En itsekään valita, lelujen kerääminen on aika monipuolista liikuntaa, eikä edes sieltä kaikkein tylsimmästä päästä.

Meillä luetaan valtavasti kirjoja, mutta niitä haetaan 500 metrin päässä olevasta kirjastosta – osa näistäkin kirjoista on sieltä. Pupukoriin piiloutuu illalla kaikki epämääräinen pikkutavara mainituista kulkukorteista yksinäisiin pikkuautoihin. Pupukori on mitta sille, paljonko tuollaista tavaraa saa olla.

Osallista pienestä asti

Osallistaminen ei muuten ole ollut mikään helppo homma. Lähes kolmen vuoden ajan ehdin miettiä, että keräisin nämä lelut kyllä nopeammin yksin. Mutta en luovuttanut, vaan velvoitin lapset keräämään joka ilta osansa leluista. Kiukkuiltoina ehkä vain muutaman. Pikkusiskohan tekee aina sitä mitä isosiskokin, joten kuopusta ei tarvinnut erikseen opettaa.

Hankalina iltoina olen sanonut, että jos lelut eivät löydä paikoilleen, ne viettävät seuraavan päivän kaapin päällä. Tätä uhkausta ei ole tarvinnut koskaan toteuttaa, sillä aina on saatu aikaiseksi joku diili: vie sinä nämä, niin minä vien nämä.

Sain roskan silmääni, kun tässä yhtenä iltana tavarat olikin kerätty paikoilleen ilman, että olin ehtinyt sitä edes pyytää.

Kirpparilta löytynyt Ikean leikkikeittiö on ainoa lelu, jonka säilytyspaikka on tyttöjen huoneen ulkopuolella. Pienellä maalaamisella se muuttui paljon paremman näköiseksi. Leluruokia meillä ei ainakaan toistaiseksi ole, mielikuvitus ja tarvittaessa Duplo-palikat ovat riittäneet.

Osa leluista välillä varastoon?

Noin vuosi sitten kokeilin hetken suosittua metodia, jossa osa leluista oli välillä varastossa, meidän tapauksessamme eteisen kaapin ylähyllyllä. Ideana on, että lelut tuntuvat taas uusilta oltuaan hetken varastossa.

Meillä tämä systeemi ei kuitenkaan toiminut. Tavaroistaan todella tarkka esikoinen kyseli välittömästi varastossa olevien lelujen perään. Toisaalta tällaista vaihtelua tulee meillä luonnostaan, koska meillä on mökillä eri lelut kuin kotona. Mökillä kirjoja, palapelejä, pelejä ja leluja on noin puolet siitä mitä kotona. Niiden näkemistä odotetaan, ja välillä esikoinen leikkii soittavansa mökillä odottavalle pehmokaverille puhelimella. Ei ihme, sillä koronakeväänä ja -kesällä olimme mökillä viisi kuukautta.

”Vihreällä mennään!”

Jos lausahdus ”Vihreällä mennään!” ei ole sinulle tuttu, et ehkä ole katsonut yhtä paljon Ryhmä Hauta kuin allekirjoittanut. Suosikkikoirani ryhmästä on Rekku, joka on superkierrättäjä. Puhun esikoiseni kanssa kierrätysasioista viikottain. Kun ovisummerimme soi, todennäköisesti joku on tulossa ostamaan meiltä jotain käytettyä tavaraa. Lasten tavarat eivät koskaan vain mystisesti ”katoa”, koska niin ei toisen omaisuudelle saa tehdä. Neljän vuoden kierrätyspropaganda alkaa kuitenkin selvästi upota, sillä etenkin esikoisemme ymmärtää jo, että sellaiset lelut, joilla ei enää leikitä, kuuluvat kierrätykseen. Olemme puhuneet asiasta niin ympäristö- kuin sosiaalisesta näkökulmasta. Älkäämme aliarvioiko kolmevuotiaan käsityskykyä!

Esikoisemme tietää ja luottaa, että mikään hänelle rakas lelu ei mene kierrätykseen. Yksikään lelu ei katoa salaa ilman hänen suostumustaan. Toisaalta hän ymmärtää, että uusia leluja ei tule, jos vanhoja ei karsita. Erityisesti synttäreiden ja joulun alla tehdään tilaa, vaikka mitään lahjavyöryjä ei tulossa olekaan.

Viimeisimpänä sovimme, että vaihteluksi voimistelurenkaille olohuoneeseen hankitaan keinulauta, jos vähälle käytölle viime aikoina jääneestä keinuhepasta voidaan jo luopua. Sopimus tuli.

80-luvun keinuheppa sai lähtöpassit Toriin ja odottaa nyt uutta ratsastajaa verkkokellarissa.

En koskaan vie lelua suoraan kierrätykseen, vaan annan sen odottaa hetken piilossa oman vaatekaappini ylähyllyllä. Jos lelun perään kysellään, muistutan, että sehän piti jo laittaa kierrätykseen. Jos lelua on aidosti ikävä, se palaa takaisin leikkeihin. Usein kuitenkin hieman kaunisteltu kertomus siitä, että lelu menee kierrätyksestä sellaiselle lapselle, jolla on vain vähän leluja, riittää tuomaan hymyn huulille.

Koska kuopuskin täyttää jo kaksi, kaikki vauvalelut ovat jo siirtyneet meiltä eteenpäin. Jäljellä on pari rakasta jo vauvana saatua pehmoa. Joskus valokuvassa vilahtava vauvalelu saa aikaan huokaisun, mutta ne on aina käännetty positiiviseksi: olipa tuokin lelu ihana, ja nyt se ilahduttaa jotain vauvaa. Jos esikoiseni saisi päättää, meillä olisi tallessa kaikki sittereistä vauva-aikojen lelumattoihin! Koska se on mahdotonta, olen todennut, että raja täytyy vain vetää johonkin. Ja sen vetävät aikuiset, eivät lapset. Oikeasti kaksivuotias ei enää tarvitse helistintä, vaikka olikin tosi söpö sen kanssa puolitoista vuotta sitten.

Olen luopunut leluista rohkeasti tietäen, että samanlaisen löytää tarvittaessa käytettynä uudestaan. Pehmot toki muokkautuvat omanlaisikseen rakkaiksi takkukasoiksi, mutta kovien lelujen kohdalla on yleensä ihan sama, onko kyseessä juuri se sama kappale. Ainoastaan yhden kerran olen joutunut hankkimaan lelun takaisin. Esikoiseni kaipasi syvästi Brion perässä vedettävää puujunaa, joka joutui kierrätykseen aiheutettuaan miehelleni mustan silmän. Esikoisen synttäripaketista löytyi samanlainen (käytetty) juna, ja hän tiputti sen isovarpaalleen niin, että koko kynsi mustui. Jos jotain lelua vihaan niin sitä täyspuista murhavälinettä.

No, illalla on taas siistiä

Nämä keinot siis auttavat meillä: Leluja on kohtuullinen määrä, eikä niiden määrä kasva, sillä uusien kierrätyslelujen tieltä kierrätetään vanhoja pois. Kaikelle on tarkasti oma paikkansa, leikkikeittiötä lukuunottamatta lastenhuoneessa. Ja iltaisin tytöt keräävät lelut paikoilleen, tässä vaiheessa joskus jopa pyytämättä.

Päivällä meillä on ihan hirveä kaaos, mutta mitä sitten. Kohta ne makaavat sohvalla kännykät kädessään ja kaipaan aikaa, kun Petsit ja Autot-leffasta tutut Legot olivat se juttu.

Pysyvätkö lelut teillä järjestyksessä?