Arkistoista: Rentoilua pikkulasten kanssa

Löysin arkistojen kätköistä jutun kesäkuulta 2019, jota en koskaan ehtinyt julkaista. Kirjoituksen oli tarkoitus olla vierasblogi lapsiperheen arjesta, mutta ennenkuin ehdin viimeistellä tämän kirjoituksen, esikoisemme uhmaikä iski toden teolla, eikä “rentoilu”-otsikolla oleva kirjoitus tuntunut enää aidolta. Sitten iski sellainen globaali pandemia, jonka nimeä en juuri nyt muista, mutta olisikohan se alkanut k:lla..?

Nyt tämän kirjoituksen lukeminen toi suorastaan nostalgian väreet mieleeni: Miten ihanaa olikaan se tavallinen arki, kun kävimme taidemuseoissa, sisäleikkipuistoissa ja Vauvakinoissa. Ja uimahallissa! Miten ihanaa oli ylipäätään asua kotona Espoossa tämän iänikuisen (joskin valtavan etuoikeutetun) mökkievakon sijaan. En raaskinut heittää tätä kirjoitusta virtuaaliseen roskakoriin vaan jaan sen nyt teille, tuulahduksena siitä hyvästä arjesta vuosi sitten, joka kyllä vielä palaa.

Kesäkuussa 2019

Sain toiveen kirjoittaa arjestamme. Pääsääntöisesti elomme on varsin leppoisaa, jos nyt niin voi sanoa arjesta vauvan ja uhmaikäisen kanssa. Kuten aiemmin kerroin, en ole puhdasverisin mininalisti, vaan haen ennen kaikkea arjen leppoisuutta. Minimalismi auttaa leppoistamaan arkea joissain asioissa. Esimerkiksi siivoaminen on helppoa, kun koti ei ole täynnä tavaravuoria. Joissain asioissa puolestaan täytyy olla valmis esimerkiksi jätteen syntymiseen, jos haluaa päästä mahdollimman helpolla. Silloin saa minimalismi väistyä.

Meille on suotu kaksi ihanaa pientä tyttöä, jotka ovat nyt 2,5-vuotias taapero (esikoinen) ja 9 kuukauden ikäinen vauva (kuopus). Kumpaakin hoidan kotona, eikä kuviossa ole vielä mitään päiväkerhojakaan. Hoitovastuun jakavat kanssani mieheni, “Isi”, ja vähintään kerran viikossa äitini, “Mummi”. Heinäkuussa alkaa hoitovapaa, ja tarkoitukseni on jatkaa osa-aikaisten töiden tekemistä vielä pitkään, niin että lapset saavat olla pääsääntöisesti kotona.

Tämä on siis meidän valintamme tällä hetkellä. Lastenhoitoratkaisut riippuvat monesta asiasta ja meillä onkin mietitty laps(i)en luonnetta, koko perheen jaksamista ja terveyttä, taloudellista pärjäämistä, minun uraani, eläkekertymää ja osakkuutta kasvuyrityksessä sekä saatavilla olevaa hoitoapua (osa-aikaista työskentelyäkin ajatellen). Jokainen tekee omat ratkaisunsa ja jo sekin, että vanhempainvapaat kestävät Suomessa melkein vuoden, on globaalissa vertailussa kova juttu.

Pyrkimykseni helppoon arkeen näkyy päivittäisessä elämässämme monella tavalla. Tässä muutamia avainasioita leppoisasta olostamme.

Rutiinit ja aikataulut

En kertoisi tätä neuvolassa, mutta meillä ole tarkkoja ruokailu- tai oikein muitakaan aikoja. Ymmärrän, että on lapsia, jotka eivät syö tai nuku ollenkaan, jos asiat eivät tapahdu kellontarkasti samaan aikaan, mutta näitä ei näytä häiritsevän. Aikatauluja ei tehdä kuin silloin, kun sovitaan treffejä muiden kanssa. Silloin varataan reilusti aikaa, että oltaisiin edes suunnilleen ajoissa paikalla. Aikataulutettuja harrastuksiakaan ei vielä ole. Silloin tällöin käymme avoimen päiväkodin ilmaisissa muskareissa tai temppuradoilla.

Näin Helsingin neuvoloissa jaettavan lapun, jossa oli määritelty vauvan päivärytmi jopa puolen tunnin tarkkuudella. Se suorastaan salpasi henkeni. Eipä ollut itselleni tullut mieleenkään, että äitiyttä voisi noin suorittaa! Aloin toisaalta ymmärtää paremmin kuulemiani tarinoita, joissa esimerkiksi vauva ei näe toisella paikkakunnalla asuvia isovanhempiaan, koska matka sinne sotkisi päivärytmin.

Kyllä meilläkin on rutiineja! Hampaat pestään joka aamu ja ilta. Aterioita syödään neljä, viisi tai kuusi ja päiväunia nukutaan tai ei nukuta.

Koskelan sanoin: “Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.”

Puuhat

Kuten monien uhmaikäisten kohdalla, esikoisemmekin kanssa sujuu paremmin muualla kuin kotona. Niinpä joka päivä tehdään jotain. Retkikohde voi olla museo (kiitos ja ylistys Museokortti!), kirjasto, Vauvakino-näytös (kiitos Finnkino!), puisto tai leikkipuisto, ostoskeskus leikkipaikkoineen ja ravintoloineen tai esimerkiksi Korkeasaari. Olemme myös käyneet monenlaisissa lapsille suunnatuissa teatteri-, tanssi- ja oopperanäytöksissä. Jos saadaan toinen aikuinen mukaan, voidaan suunnata vaikka Muumimaailmaan, HopLoppiin tai uimaan. En ole koskaan “kasvanut aikuiseksi” mitä tällaisiin rientoihin tulee. Rakastan HopLoppeja! (Mutta niihin pitää tietysti mennä arkena keskellä päivää!)

Esikoistyttömme on kiltti ja itkupotkuraivari-uhmakohtauksiaan lukuunottamatta rauhallinen. Hän ei karkaile, eikä esimerkiksi koske taideteoksiin museoissa. Siis aivan kuin isänsä tai minä pienenä. (Lapset usein muistuttavat vanhempiaan, luonnollisesti. Joku saattaa sanoa kadehtivansa, kun meillä on niin rauhallinen lapsi, vaikka tiedän, ettei sanoja itse ikinä jaksaisi kierrellä taidemuseoita tai lukea samaa kirjaa monta kertaa peräkkäin. Heidän vilkkaammat lapsensa ovat syntyneet aivan oikeisiin perheisiin.)

Kaikki sanoivat, ettei toinen lapsi voi olla yhtä rauhallinen kuin esikoisemme. Nähtävästi ei, sillä kuopustyttömme on paljon rauhallisempi. Lattialla yhdeksänkuukautisen vauhti on jo kova, mutta sylissä, rattaissa tai vaikka ravintolapöydässä hän viihtyy isosiskonsa touhuja katsellen tai kirjaa lukien. Uusien taitojen opettelulla ei tunnu olevan kiire, emmekä me hoputa.

Tietysti vietämme paljon aikaa kotonakin. Pikkuisten kanssa on mukavaa esimerkiksi joogata ja tanssia. Tanssi riehaannuttaa ja aktivoi, jooga pakottaa keskittymään ja rauhoittumaan. Rennolla otteella yhdessä touhuten saattaa saada itselleen hyvän treenin. Vatsalihaserkauman hyvä puoli on, että lapset ovat tottuneet äidin tekevän harjoituksiaan lattialla joka päivä. Se ei toki tarkoita, että harjoituksia saisi tehdä rauhassa.

Uni

Meillä valvotaan verrattain myöhään ja nukutaan pitkään. Arkena mies lähtee aikaisin töihin, mutta me tytöt jatkamme unia. Etenkin nuoremman unirytmi muuttuu vielä ihan kuukausittain, mutta tällä hetkellä hän nukkuu n.23-08 ilman suurempia heräämisiä, ilman yösyöttöjä. Itse pyrin nukkumaan 00-08, sen yhden tunnin käytän enimmäkseen kirjojen lukuun (olen toivoton lukutoukka ja silloin tällöin tunti venyy kahdeksi… tai kolmeksi). Välillä jatkamme pikkuisen kanssa vielä unia aamuimetyksen jälkeen. Vanhempi tyttö nukkuu suunnilleen 22-10:30, vähän riippuen onko nukkunut päiväunia vai ei. Jos päivällä on jännittävää tekemistä, ei malta nukkua. Pienempi nukkuu yhdet, kahdet tai kolmet päiväunet. Joskus neljät. Kumpikin voi nukkua päikkärinsä omassa sängyssään, autossa, rattaissa, kantorepussa (kyllä, myös se 14-kiloinen) tai joskus ihanina, harvinaisina hetkinä jonkun luottoaikuisen sylissä.

Meillä ei siis katsota väkivaltaisia TV-ohjelmia iltaisin. En osaa pitää tätä minkäänlaisena menetyksenä. Mielestäni illalla ei pidä katsoa edes uutisia.

Kumpikin lapsemme oli muuten aivan surkea nukahtaja ja nukkuja 7kk iässä pidettyyn unikouluun asti. Meillä herättiin kerran tunnissa. Unikouluyöt olivat toki rankkoja miehelleni, jonka tehtäväksi jäi silittely ja hyssyttely, mutta niitä ei onneksi tarvittu montaa. Unikoulu toimii tutkimusten mukaan 95 % lapsilla. 5/100 on toki paljon sekin.

Stressinaiheet

Kauhean moni äiti ottaa kauheasti stressiä kauhean monesta asiasta. Voi kun se ei vielä tee tuota tai voi kun se nyt jo tekee tätä. Aivan sama! Lapsi oppii suurella todennäköisyydellä eskariin mennessä kuivaksi, pukemaan ja syömään itse ja puhumaan ymmärrettävästi. Kaikkien näiden taitojen kanssa voi hyvin odottaa vielä puoli vuotta ja kysyä sitten neuvolasta vinkkejä opetteluun, jos tarvetta oikeasti vielä on. Jos lapsi on perusterve, ei kannata stressata kuukaudesta sinne tai tänne.

Kukaan ei myöskään osaa sanoa vastaantulevasta aikuisesta, onko hän lapsena syönyt koti- vai valmisruokaa.

“Pitääkö kaksivuotiaalle järjestää teemasynttärit, jos lapsi ei osaa itse niitä vaatia?” Ei tarvitse, kaksivuotiaalle ei tarvitse järjestää minkäänlaisia syntymäpäiväjuhlia, jos ei halua. Juhlan kunniaksihan voi mennä vaikka jätskille ja antaa kahvilan henkilökunnan hoitaa jätskiannoksen koristelu. Kokonaiskustannus viisi euroa. Ne sukulaiset, joilla on taipumus vetää herneitä nenään, tekevät sen joka tapauksessa jostain asiasta. He löytävät kyllä syyn. “Väärin juhlittu!” (Esimerkit eivät ole fiktiivisiä.)

On asioita, joista meillä ollaan tarkkoja. Mitään väkivaltaa ei suvaita. Leluja ei viedä kädestä. Pitää sanoa kiitos ja osata pyytää anteeksi. Aikuinen tekee tärkeät päätökset. Meillä luetaan kirjoja joka päivä. Pyrimme käymään kolme kertaa kuukaudessa uimassa, että lapset oppisivat tuon elintärkeän taidon mahdollisimman varhain. Intoa kaikenlaiseen liikkumiseen, taiteeseen ja musisointiin tuetaan.

Sitten on asioita, millä ei ole mitään väliä: Pukeeko lapsi itse vai haluaako aikuisen auttavan. Syökö tänään itse vai haluaako olla syötettävänä ja samalla kerrata sadannen kolmannenkymmenennen kahdeksannen kerran, mitä se Viiru siinä näytelmässä tekikään.

Tavarat

Tämä on minimalistille kova paikka. Hankinko arkea helpottavan tavaran sillä uhallakin, että lasten kaappi on jo täynnä? Tässä asiassa minimalismini on saanut eniten väistyä leppoisuuden tieltä. Koska lapset ovat kotihoidossa, on mukavaa, että heillä on jonkin verran (käytettynä hankittuja) leluja. Pesukone käy päivittäin, mutta kummallakin on silti 5-6 housut ja 6-7 yläosaa, että tarvittaessa muutaman päivän selviää pyykkäämättäkin. Erityisen tarpeen varavaatteet olivat pottaharjoittelun aikaan.

Kuljetan nykyisin iloisesti mukanani jättimäistä hoitolaukkua, sillä sieltä löytyvä matkapotta (mainio Potette Plus) ja kasa teollisia, pitkään säilyviä eväitä mahdollistavat aikataulujen venymisen ja suunnitelmista poikkeamisen. Kun lapset vielä tarpeen tullen nukkuvat päiväunensa vaikka rattaissa, ei haittaa vaikka retki venyisi iltaan saakka. Ja koska nukkumaan mennään vasta melko myöhään, voi illallakin vielä tehdä monenlaista. (Sen kääntöpuolena sitten ne klo 8:30 vauvauintilaiset saavat meidän puolestamme uida aivan keskenään.)

Olen siis siinä onnekkaassa asemassa, että saan päivät pitkät tehdä mukavia juttuja kahden ihanan neidin kanssa. Kyllähän lastenhoidosta kaipaa välillä hetken hengähdystaukoa, mutta työtä tämä ei ole. Käytännössähän teen arkisin samoja asioita, mitä mieheni tekee vapaa-ajallaan.

Tällaista on siis elo meidän pikkuisten tyttöjemme kanssa juuri nyt. Puolen vuoden päästä näyttää varmasti jo monessa asiassa erilaiselta. Jotkut asiat ovat varmasti helpompia lapsien kasvaessa, toiset taas vaikeampia. Palataan siis asiaan!