Päiväreissu Ähtärin eläinpuistossa

Somen selailu ei enää kuulu harrastuksiini, mutta olen kuullut, että kotimaan matkailuvinkeille on nyt sattuneesta syystä kova kysyntä, joten tässä yksi sellainen lisää. Me päätimme toteuttaa pitkään puheissa olleen reissun ja vierailla Ähtäri Zoossa. Edellisestä vierailustani olikin jo 12 vuotta.

Ilvekset kamustelivat vuonna 2008 näin söpösti. Eilen näimme yhden ilveksen, mutta se pysytteli kauempana aitauksessaan.

Vierailumme ei ollut 2018 tarhaan saapuneiden pandojen ansiota, vaan ollut listalla jo pidempään. Nyt kun olemme oleilleet pidempään mökillämme Hämeenlinnassa, totesimme 2,5h ajomatkan suuntaansa olevan vielä ihan mahdollinen päiväreissulle. Anteeksi, ettemme jääneet tukemaan Ähtärin hotelleja. Astmaatikkona jätän vielä esimerkiksi buffet-ruokailut väliin vaikka hotelliaamiainen muutoin maistuisikin. Matkaseuraksemme saimme ystäväperheen, jotka olivat kanssamme viime kesänä niin Vallisaaressa kuin ikimuistoisella Norjan kiertomatkallakin.

Ostimme liput etukäteen netistä vaikka kummoista ruuhkaa ei kesäkuun lopun lauantaina sitten ollutkaan. Käsidesiä ja käsienpesupisteitä oli runsaasti ja Pandataloa ahtaammat sisätilat oli fiksusti suljettu. Liput ovat suhteellisen suolaisen hintaiset – aikuiselta 34 € ja kolmivuotiaskin kustansi 19 €. No, pandoja on toki Kiinan ulkopuolella vain parissakymmenessä paikassa ja nykyisin samalla lipulla pääsee siis hienoon Pandataloon, ihanaan metsään rakennettuun eläinpuistoon ja kivalle ”maatilalle”.

1v9kk kuopuksemme näyttää innoissaan, missä Lumi-panda lepäilee. Pandatalossa pitää olla hiljaa, sillä pandat haluavat chillata rauhassa.

Ähtärin eläintarha on yksi kivoimmista, missä olen vieraillut, ja vertailukohtia on kymmenittäin. Ähtäristä tekee erityisen mieluisan eläinten selvästi keskimääräistä mukavammat olot. Siksi lippujen hinta ei tunnu kohtuuttomalta.

Visentinpoikanen suhtautui pitkään jatkuneisiin helteisiin näin.

Ähtärin eläintarha on erittäin selkeä kierrettävä: hieman yli kolmen kilometrin kierroksella näkee kaikki eläimet. Kierros alkaa Pandatalosta (jota kiinalaiset tarkastuskäynnillään kiittelivät hienoimmaksi kotimaansa ulkopuolella) ja päättyy Maatilalle, josta löytyy muun muassa suomenhevonen ja lehmiä.

Maatilalla pääsin myös kokeilemaan puujalkoja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Se on hieno laji, jolle soisin kovasti lisää suosiota!

Viihdyimme eläinpuistossa noin 3,5h. Kierroksen puolivälistä on jonkinlainen kahvila, mutta viikkoa aiemmin puistossa vieraillut kaverini kuvaili sen tarjontaa lähinnä ranskalaisiksi ja hodareiksi. Niinpä söimme Ähtärin keskustassa juuri ennen puistoon menoa, emmekä pitäneet eläintarhassa kuin yhden pienen evästauon. Pandatalossa on kuulemma siistimpi kahvila, mutta siihenkään ei tullut tällä kertaa tutustuttua.

Vaikka villisika elää Suomessakin luonnonvaraisena, hämmentyisin kyllä suuresti, jos sellainen kävelisi metsässä vastaan.

Ähtäri Zoon vieressä on seikkailupuisto Flowpark ja kivannäköinen chalet-hotelli. Väkisinkin tuli mieleen, että olisihan tänne voinut yöksikin jäädä. Ehkä ensi kerralla!

Lähimatkailua Laitikkalassa

Olemme viihtyneet jo kolme kuukautta “mökillämme” Hämeenlinnassa. Yleensä käymme mökillä keskimäärin kerran kuussa, ja silloin ihan vain se mökillä oleminen riittää – olkoonkin, että piipahdan joka kerta lempparikirppikselläni Aarreaitassa. Kolmen kuukauden jälkeen mökillä alkaa höpertyä, etenkin, kun se on koko kevään toimittanut myös työpaikan virkaa. Oli siis korkea aika alkaa tutustua lähiseutujen kohteisiin.

Full disclosure: Rönnvikin viinitila Laitikkalassa on osaomistamani markkinointitoimiston asiakas, ja monet teksteistä heidän sivuillaan minun näppäimistöltäni. Olin vieraillut tilalla aikaisemminkin ja saanut heiltä vinkkejä lähistön kohteista. Tätä juttua kirjoittaessa syntyi vastaava tuotos myös Rönnvikin viinitilan sivuille. Ai miten niin työn ja vapaa-ajan raja hämärtyy?

Meillä oli oikein onnistunut retkipäivä, ja kuvissa vilahtelevat 1,5- ja 3,5-vuotiaat tyttäremme olivat innoissaan jokaisesta kohteesta. Tänä kesänä kotimaanmatkailu saanee viimein ansaitsemaansa arvostusta, joten jaan vinkit sinullekin.

Hämeenlinnasta on Laitikkalaan puolen tunnin matka, Pälkäneen keskustaan 10 minuuttia enemmän. Tampereelta näihin ajaa reilusti alle tunnissa, Helsingistä menee vähän yli, samoin Lahdesta. Kaikki kohteet ovat avaria ulkotiloja, joten huolehtimalla hyvästä käsihygieniasta näissä voi vierailla huoletta tällaisena kummallisena koronakesänäkin.

Strutsitila Syrjynen Pälkäneellä

Päivän alkajaisiksi ajoimme suoraan Hämeenlinnasta katsoen kauimmaiseen kohteeseen Pälkäneen keskustan pohjoispuolelle: Strutsitila Syrjyselle. Aikuisilta peritään neljän euron sisäänpääsymaksu, lapsilta kahden, mutta alle 4-vuotiaamme pääsivät ilmaiseksi. Tilalta löytyy kahvila, mutta me emme vielä tässä vaiheessa reissua olleet sen tarpeessa. Nähtävää riitti, sillä strutsien lisäksi saimme ihastella lampaita, vuohia, kanoja, kukkoja, valkoisia kyyhkyjä ja kuusipeuroja, jotka pilkkuineen muistuttavat aivan Bambia. 

Syrjysen Strutsitila Pälkäne

Pyhän Mikaelin rauniokirkko ja Pälkäneen keskustan nähtävyyksiä

Pälkäneen keskustan lähellä, aivan tien vieressä seisoo keskiaikainen kivikirkko (joka komeilee tämän kirjoituksen artikkelikuvana). Kyseessä on Pyhän Mikaelin kirkko, jonka katto sortui raivoisassa myrskyssä vuonna 1890. Kirkko oli silloin jo muutenkin hylätty, sillä Pälkäneen keskustaan rakennettu uusi kivikirkko oli syrjäyttänyt sen. Rauniota alettiin kuitenkin pitää kunnossa ja siellä on järjestetty niin jumalanpalveluksia kuin perhejuhliakin. Vaikuttava paikka, johon voi vain kävellä sisälle. Alueella ei ole mitään palveluita.

Pyhän Mikaelin rauniokirkko oli vaikuttava paikka. Mairea hymyni johtuu kuitenkin osittain siitä, että sain päälläni olevan ihanan kesämekon eilen lahjaksi Kotirouvan kuvauksista. Kyseessä on toinen kerta 22-vuotisen mallinurani aikana, kun sain kuvauksista vaatteen omakseni!

Nautimme jätskit Pälkäneen keskustassa (lämmin suositus Kolmen Kaverin vegaaniselle uutuusjädepuikolle!) ja ajelimme hieman ympäriinsä. Keskustasta löytyy komea vanha tuulimylly, jonka sisälle pääsee keskikesällä rajattuna aikoina tutustumaan.

Joen rannassa on Pohjan Sodan suurimman taistelun muistomerkki. Selostin Googlen avulla taistelun kulkua ääneen ajaessamme takaisin kohti Laitikkalaa. On hauskaa pohtia, miten erilaiselta Pohjola saattaisi näyttää, jos Kostianvirralla olisi käynyt toisin. Olisiko Ruotsi yhä Pohjois-Euroopan suurvalta, jonka osana suomalaiset nauttisivat jopa nykyistäkin suuremmasta vauraudesta? Historian tuntemukseni ei valitettavasti riitä laajaan spekulointiin.

Suttisen tila

Seuraavaksi vierailimme Suttisen tilalla, jossa myydään tuoreita kasviksia ja marjoja aina ajankohdan mukaan. Ihanasta tilapuodista lähti mukaamme punajuuria ja kevätsipulia. Pihapiirissä majailee normaalisti kaneja, mutta tällä kertaa ne olivat piilossa. Ihastelimme sievää valkoista ponia, mutta tyttöihin teki suurimman vaikutuksen jäätelökioskin takaa löytyneet lainattavat keppihevoset ja niille tehty esterata.

Suttisen marjatila

Rönnvikin viinitila

Päätimme retkipäivän Rönnkivin viinitilalle, jossa kuopuksemme oli vieraillut jo aiemmin asiakastapaamisessa. Tutustuimme mieheni kanssa vuorotellen Tallinvintin taidenäyttelyyn ja tilaviinien ja Rönnvikin historiasta kertovaan ulkoilmanäyttelyyn, sillä lapset säntäsivät leikkipaikalle, eivätkä olisi enää pois lähteneet. Puiden varjossa oleva leikkipaikka karhu-, ilves- ja varsapatsaineen tuntui olevan pienten silmissä maaginen paikka. Vieressä virtaa pieni puro, jonka yli on aseteltu lankkuja sillaksi. Viinitila oli päivän kohteista hieman yllättäen ainoa, josta lähtemisestä jouduimme neuvottelemaan.

Kuten olen kertonutkin, en itse käytä alkoholia ollenkaan, mutta Rönnvik on silti mielestäni aivan ihana paikka. Voisin istuskella tilan vehreällä pihamaalla tuntitolkulla, vaikka sitten paikallista mehua juoden ja tilalla sijaitsevan leipomon antimia nauttien. Tällä kertaa mukaan tarttui Beritin leipoma saaristolaisleipä.

Tiloilta ostetuista herkuista huolimatta lomapäivän kokonaiskustannus jäi hyvin kohtuulliseksi, ja todelliselle budjettimatkaajalle löytyy matkan varrelta ihania retkipaikkoja omien eväiden nauttimiseen. Sisäänpääsymaksu on vain Syrjysen Strutsitilalla, ja sekin tosiaan erittäin kohtuullinen. Kauniina kesäpäivänä elämykset ja tunnelma olivat aivan mahtavia.

Paluumatkalla Hämeenlinnaan kumpikin tyttö simahti autoon, myös päiväunista jo ajat sitten luopunut esikoinen. Illan mittaan hauskaa päivää muisteltiin moneen otteeseen.

Ja laulun tämän lauloi mulle tuuli: On kaikkein kaunein aina oma maa.
Niin moni muuta paremmaksi luuli, mut pettymyksen itsellensä saa. (Tapio Rautavaaran laulusta Kulkuri ja Joutsen)

Ostolakko on ohi

Kerroin huhtikuussa joutuneeni elämäni ensimmäiseen ostolakkoon, kun koronan suljettua kirpparit Postin sekoilu teki nettikirppareilta ostamisestakin mahdotonta. Jäin siis sen varaan, mitä ruoan nettikaupasta sai. Kaikenlaista, muuten. Olisin ostanut uuden vispilän ja terottimen mieluummin käytettynä Kierrätyskeskuksesta, mutta minkäs teet. En halunnut sanoa lapsille, että piirtäminen jatkuu, kun kirpparit ovat taas auki.

Aluksi jouduin miettimään, millä korvata kirppistelyn tuoma löytämisen riemu, mutta pian uuteen normaaliin tottui siinäkin asiassa. Parissa kuukaudessa harvoin oikeasti tarvitsee mitään, ja nytkin ainoaksi ongelmaksi meinasi muodostua atomeiksi hajonnut kasvohoitoni kulmakivi konjac-sieni. Sen suhteen sain turvauduttua verkkokauppaan ja Matkahuoltoon, joten kaikki hyvin ensimmäisessä maailmassa.

Paluu Aarreaittaan

Yksi ehdottomista lempikirppareistani on Aarreaitta Hämeenlinnassa. Olen käynyt siellä aina mökillä ollessani, ja onkin ollut aikamoisen outoa viettää täällä kolme kuukautta ilman Aarreaitta-vierailua! Aarreaitan yrittäjä käytti tauon viisaasti ja remontoi koko kirpparin uuteen uskoon, ja 1.6. se kaikessa uljaudessaan aukesi.

Viikon maltoin, mutta kun päivittäiset tartuntaluvut alkoivat näyttää nollaa, uskaltauduin itsekin vierailemaan Aarreaitassa. Olemme eläneet aika eristyksissä, ja tuo tuulahdus normaaliutta oli kyllä todella tervetullut! Kirpparivisiitti venähti, kun etsin kaikenlaista muuttoa tekevälle kaverilleni. Löysin myös korvaajat kahdelle eristyksen aikana hajonneelle tavaralle: Hupparin kuopukselle ja lelukorin.

Hyväkuntoinen Lindexin huppari, 2,50 €

Ostolakkoni – jollaiselle en olisi koskaan halunnutkaan – jäi siis vain parin kuukauden mittaiseksi. Suuria oivalluksia se ei tuonut, mutten niitä toki odottanutkaan. Minimalismi ei minun kohdallani tarkoita pyrkimystä kuluttamisen täydelliseen lopettamiseen, ei edes tavaroiden kohdalla. Olen säästäväinen ja ostan kaiken mahdollisen käytettynä, joten ostolakko ei tuonut suurta muutosta talouteen. Kirpparireissuja oli kova ikävä, ja olen iloinen, että olen saanut ne nyt takaisin.

Huovasta tehty H&M:n pupukori maksoi 2 €. Se korvaa monesta kohtaa teipatun paperikassin lasten pikkulelujen säilytyspaikkana ja palkitsee sangen kiltisti jälkensä siivoavia typyjämme.

Minimaalinen vaikutusyritys

On vaikea kuvitella etuoikeutetumpaa olentoa kuin keskiluokkaisen perheen kasvatti Pohjoismaissa, etenkin, jos sattuu olemaan vielä ihan kirjaimellisesti sinisilmäinen. Tai ei sen silmien värin tietenkään niin väliä ole, pointti on tässä kelmeänvaaleassa ihossa, jonka läpi verisuonet kuultavat sinisinä, ja jonka pinnassa jokainen pieni pöydänjalan kolhaisu loistaa mustelmana. Omaan silmääni tämä ei ole kovin kaunis sävy iholle, mutta nyt ei arvioidakaan kauneutta.

Listasin maaliskuussa asioita, joista sain lohtua lockdowniin. Siinäkin yhteydessä tuli mainittua, kuinka kiitollinen olen Suomen täyspäisestä valtionjohdosta. Ilman muuta meillä on omat haasteemme, kuten kaikilla, mutta kokonaisuutena parempaa maata saa kyllä ihan objektiivisestikin arvioituna etsiä. Eivät Pohjoismaat ihan vahingossa niitä kaikkia vertailuja voita. Mites vaikka se, että meillä poliisit käyvät ammattikorkeakoulun, jossa kolmen vuoden ajan opetetaan selviämään hankalistakin tilanteista ensisijaisesti puhumalla? Onhan siinä eroa verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa paremmin komedialeffojen tapahtumapaikaksi soveltuvat police academyt kestävät 2-9 kuukautta ja opettavat lähinnä voimankäyttöä.

Tuntuu, että on kovin vähän mitään, mitä voisin tehdä, että osoittaisin edes tukeni heille, jotka Yhdysvalloissa nyt taistelevat perusoikeuksiensa puolesta. Somea en juuri käytä ja mielenosoitus on pandemia-aikana huono idea. Niinpä teen tämän minimaalisen asian: ehdotan sinulle yhtä loistavaa kirjaa ja yhtä pysähdyttävää elokuvaa. Valitse mieleisesi kulttuurimuoto, vaikutu, ja keksi ehkä parempi tapa vaikuttaa. Kerro minullekin!

Angie Thomasin kirja: The Hate U Give / Viha jota kylvät

Angie Thomasin menestysromaani The Hate U Give (suomennettu Viha jota kylvät) kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka elää kahdessa maailmassa: mustien ja valkoisten. Vaikka viimeksi kirjoitin, etten juurikaan lue fiktiota, tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen ja se totisesti kannatti. Thomasin inspiraationa oli nuoren mustan miehen kuolema poliisin käsissä, ja sama tarina – joka toistuu todellisuudessa joka tuhannennen mustan miehen kohdalla Yhdysvalloissa – aloittaa tämänkin kirjan tapahtumat. En haluaisi spoilata juonta, mutta se, mitä nyt tapahtuu Minneapoliksessa ja muissakin kaupungeissa on kerrassaan Life imitating art.

Starr on älykäs ja kova tekemään töitä niin lukiossa kuin isänsä yrityksessä, rakastaa tennareita ja kuuntelee Tupacia. Löysin hänestä paljon samaistumispintaa omaan lukioaikaiseen minääni. Mutta hetkonen, minun vanhempani eivät koskaan opettaneet, miten toimia, jos poliisi pysäyttää! Tämä kirja auttaa kaltaisiani etuoikeutettuja sinisilmiä näkemään, miten erilaisessa todellisuudessa mustat elävät – Yhdysvalloissa, mutta varmasti muuallakin.

Loistavasta kirjasta on tehty myös ihan mukiinmenevä leffa, joka nyt kannattaa ainakin katsoa, jos kirja ei tule kysymykseen.

Kathryn Bigelown Detroit-elokuva

Hurt Lockerin (2008) ohjauksesta Oscarin voittaneen Kathryn Bigelown Detroit (2017) kertoo vuoden 1967 tapahtumista Algiers-motellissa. En itse tuntenut tarinaa, joten sallin sinullekin ilon – tai tuskan – katsoa elokuva tietämättä, mitä on tulossa. Tämän sanon: elokuvan jälkeen en voinut kuin ihmetellä, miten vähän ”maailman mahtavin maa” on tilannetta pystynyt parantamaan yli 50 vuodessa! Yhdysvallat on rikki.

Puhuin aiheesta ystäväni kanssa. Hän totesi todella osuvasti, että kun hänen isoisänsä syntyi Suomessa 1901, hän syntyi yhteen Euroopan köyhimmistä ja takapajuisimmista maista, ja kun hän kuoli 1992, hän kuoli yhdessä maailman rikkaimmista ja sivistyneimmistä maista.

Muistan, kuinka kasari-Suomessa USA:ta ihailtiin. Taisi minullakin olla tennissukat, joissa oli tähtilogo ja USA-teksti. Oliko muunlaisia edes?

Nyt jaan sinulle kirja- ja leffavinkkejä, joiden avulla pyritään levittämään tietoisuutta USA:n vakavista ongelmista. Se on vähintä, mitä voin tehdä.

Korvattaisiinko selailu kirjoilla

Kirjoitus sisältää mainoslinkin*, josta saat itsellesi kahden viikon ilmaisen testijakson Nextoryn ääni- ja e-kirjoihin.

Viimeksi kerroin, että olen jo pitkään lukenut yksinomaan sähköisiä kirjoja. Kiitos ihanan kärsivällisen isoäitini, opin lukemaan jo viisivuotiaana. Niinpä muiden ekaluokkalaisten lukiessa ensimmäisiä satukirjojaan, minä luin jo täyttä päätä Alfred Hitchcockin mainiota ja yllättävän hyvin aikaa kestänyttä Kolme Etsivää -sarjaa. Rakkaus lukemiseen on säilynyt läpi elämän, ja minulla on käytännössä aina vähintään yksi kirja kesken.

Vuosikymmen lukemista missä vain

Luovuin fyysisistä kirjoista jo 10 vuotta sitten. Tarvitsin silloin kirjahyllyn toiseen käyttöön ja hieman surullisenakin luovuin moneen kertaan lukemistani lempikirjoista. Olin jo alkanut lukea kirjoja ensisijaisesti elektronisessa muodossa ja aina ennen kirjasta luopumista varmistin, että se on saatavilla sähköisenä. En ole koskaan omistanut tablettia tai kirjojen lukemiseen tarkoitettua laitetta, joten olen lukenut kirjat aina puhelimeni näytöltä. Jostain syystä monet pitävät tätä kummallisena, vaikka selaavat itse puhelimiaan kaiken aikaa ja lukevat näytöiltään paljon pienempääkin pränttiä. Kirjoissa sentään fonttikoon säätäminen helppoa, toisin kuin vaikkapa uutissivustoilla. Ja muuten, katsoessani puhelintani pidän sitä suunnilleen leuan korkeudella, kuten artikkelikuvassakin. En siis taita niskaani 90 asteen kulmaan. Puhelinta jaksan hyvin pitää näin, fyysisen kirjan kanssa on haastavampaa.

Silloin vanhassa normaalissa, kun vielä kävin jossain, luin mitä erikoisemmissa paikoissa. Tavanomaisten juna- ja bussimatkojen (miten niitäkin voi olla näin ikävä?) lisäksi saatoin avata puhelimelta kirjani vaikka kassajonossa seistessä (sitäkin on muuten ikävä). Fyysinen kirja ei olisi ollut noissa tilanteissa edes mukana. On huumaava ajatus, että sähköisten kirjojen myötä taskussani on enemmän ihania kirjoja, kuin mitä ikinä tulen ehtimään lukea.

Minulle kirjojen lukeminen sängyssä puhelimelta ei ole aiheuttanut mitään ongelmia, päinvastoin! Ongelmia oli silloin, kun joutui pitämään käsissään fyysistä, joskus painavaakin kirjaa. Vielä isompi ongelma oli valon päällä pitäminen, joka häiritsi muiden nukkujien lisäksi myös omaa melatoniinintuotantoani. Ostin jopa sellaisen pienen kirjaan kiinnitettävän led-valon, mutta se ei oikein ajanut asiaansa. Minusta on ihanaa lukea kirjoja itsevalaisevalta laitteelta. Luen valkoista mustalla, melko pienellä kirkkaudella, ja puhelin on makuuhuoneessa tietysti yhteydettömässä lentotilassa.

10 vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että tämä on ainoa oikea tapa lukea kirjoja. Puhelimelta, valkoista mustalla. Lukuvuorossa Merete Mazzarellan Alma – edelläkävijän tarina.

Mieluummin luen kuin selailen

Jos minulla ei ole kierrossa hyvää kirjaa, koen orpouden tunnetta. Silloin sorrun helposti selailemaan uutissivustoja, tai joskus jopa sosiaalisia medioita, joista en koe saavani yhtään mitään. On tavallaan viehättävä ajatus pystyä selaamaan, mitä kavereille kuuluu, mutta tosiasiassa päädyn lukemaan hyvänpäiväntutun poliittista manifestia tai kahden vuosikymmenen takaisen työkaverin päivitystä kesäkukkien istutuksesta. Lasten myötä olen vähentänyt sosiaalisen median käyttöä valtavasti, ja käytännössä käytän sitä vain ansaitsemiseen liittyen silloin, kun se esimerkiksi hyödyttää uraani jollain tavalla. Olen pahoillani, en ole varmastikaan se kivoin somekaveri.

Luen parhaillaan Cal Newportin kirjaa digitaalisesta minimalistista, ja sen myötä olen alkanut entistä tarkemmin kiinnittää huomiota puhelimen käyttööni. Kännykkäni on minulle tärkeä apuväline, mutta haluan olla tiedostava sen suhteen, miten sitä käytän. Olen päättänyt, että vilkaisen Hesarin ja Ylen uutiset aamulla – pääsääntöisesti otsikkotasolla. Muut sivustot olen oikeastaan hylännyt, mitä nyt paria minimalismiblogia vilkaisen muutaman viikon välein – tosin en osaa oikein sanoa, alkaako sekin lipsua enemmän sisällöntuottajan työhöni liittyvän benchmarkkaamisen puolelle.

Olen huomannut, että viisi minuuttia mukaansatempaavan kirjan parissa rentouttaa aivan toisella tavalla kuin samat minuutit sivustoja selaten. Ja tietysti välillä on ihanaa – ja tärkeääkin – olla tekemättä mitään.

Tositarinoita tai teinifiktiota

Minulla on kirjojen suhteen aika erikoinen maku. Luen lähes yksinomaan non-fiktiota, ja senkin genren suht suhteen olen nirso. Erityisesti rakastan elämänkertoja, ja aivan erityisesti ei-tunnettujen henkilöiden mielenkiintoisia elämäntarinoita. Viime vuonna minuun teki erityisen vaikutuksen Tara Westoverin Educated (suom. Opintiellä), joka kertoo voimakkaan uskonnollisessa perheessä Yhdysvalloissa kasvaneen naisen koulutuksen janosta. Ilmaisen korkeakoulutuksen maassa oli hyvä muistutus lukea, kuinka paljon jotkut ovat valmiita tekemään saadakseen kunnollisen koulutuksen.

Myös Trevor Noahin Born a Crime oli kiehtovaa luettavaa. Etelä-Afrikassa mustalle äidille ja valkoiselle isälle apartheidin aikana syntynyt poika näki kummankin maailman hyvät ja huonot puolet ainutlaatuisella tavalla. Kuten näistäkin saattaa päätellä, en useinkaan malta odottaa suomennoksia. Luen mielelläni alkuperäiskielellä, jos suinkin osaan sitä riittävän hyvin. Kielitaitoni riittää lähinnä englannin- ja ruotsinkieliseen kirjallisuuteen.

Nuorempana tutustuin innokkaasti fiktion klassikoihin, ja luin esimerkiksi paljon John Irvingin tuotantoa. Aikuistuttuani olen siirtynyt enemmänkin nuorille tarkoitettu fiktioon. Harry Potterit olen lukenut useaan kertaan niin suomeksi kuin englanniksi. Myönnettäköön, että osaan myös Twilight-kirjasarjan juonenkäänteet ulkoa. Olen lukenut melko paljon fantasiakirjallisuuttakin, mutta jostain syystä en vain jaksa innostua aikuisille tarkoitettu realistisesta fiktiosta. Olen aina ajatellut, että sen aika ei vain ole vielä, mutta olen jo 38-vuotias ja alkanut miettiä, onko minussa jotain vikaa. Aikuisten fiktio vain on usein niin synkkää, ja minun on usein vaikea samaistua romaanien roolihahmoihin.

Äänikirjat pelastivat sängyn pohjalla

Siirryin sähköisiin kirjoihin ystävistäni lähes ensimmäisenä, eivätkä kaikki ole tuota askelta ottaneet vieläkään. En muutenkaan ole millään tapaa teknologia- tai muutosvastainen, päinvastoin. Niinpä olen ilahtuneena seurannut kuinka monet ovat löytäneet kirjojen ihmemaan äänikirjojen kautta. Itsekin turvauduin äänikirjoihin, kun toisen raskauteni alussa jopa tekstin katsominen heikensi oloani entisestään.

Monet kuuntelevat äänikirjoja esimerkiksi siivotessaan, mikä on mielestäni mahtavan ihailtavaa tehokkuutta. Itse olen niin laiska siivooja, että sillä metodilla saisin kuunneltua ehkä kirjan vuodessa. Auton ratissakaan ei tule vietettyä paljon aikaa, mutta pidemmillä matkoilla kuuntelisin ehdottomasti mielummin laadukasta kirjaa kuin radiojuontajien mukanokkelaa sanailua.

Olen kuitenkin suoraan sanottuna huono kuuntelija. Henkilökohtaisessa keskustelussa läheisten ihmisten kanssa keskityn kyllä kiitettävästi, ja muistini on hyvä. Mutta kuten koulukaverini tietävät, ei kuullusta oppiminen ole minulla kovin vahvaa. Ymmärsin jo peruskoulussa, että opin lukemalla paremmin kuin opettajaa kuuntelemalla. Ajatukseni harhailevat helposti, ja näin ollen joudun todella keskittymään, jos aion ymmärtää kuulemani. Tämä on heikkous, jota pyrin kehittämään, mutta kirjojen suhteen olen toistaiseksi pitäytynyt luetussa sanassa. Ainoastaan Michelle Obaman Becoming-kirjan kohdalla epäröin: sen ääniversion lukee kuitenkin Michelle itse!

Sähköiset kirjastot kovassa käytössä

Kuten toistuvasti on käynyt ilmi, olen innokas julkisten palveluiden käyttäjä, ja rakkaus kirjastoa kohtaan on meillä suorastaan sukuvika. Suurin osa viime vuosina lukemistani kirjoista on ollut kirjastojen elektronisten kirjojen kokoelmasta. Uutuuskirjoja joutuu siellä toki odottamaan siinä missä fyysisessäkin kirjastossa. Parissa kuukaudessa olen päässyt Loiri-kirjan jonossa sijalle 64, joten saattaa olla, että ihan loppuun asti en malta odottaa. Onneksi ei tarvitsekaan!

Minimalismi-aiheisessa blogissa ei totisesti halua mainostaa mitään turhaa. Tämä yhteistyömahdollisuus kuitenkin miellyttää minua suuresti. *Tästä linkistä sinä saat kahden viikon ilmaisen kokeilun Nextoryn kattaviin ääni- ja e-kirjavalikoimiin. Minä puolestani saan jokaisesta kokeilijasta muutaman euron korvauksen.

Nextoryssa on aivan hillitön valikoima suosittuja e-kirjoja (ei kuitenkaan kaikkia tässä mainitsemiani kirjoja, ainakaan ennenkuin niille saadaan suomennokset). Nextoryn kirjoja voi lukea ja kuunnella kiinteällä kuukausimaksulla niin paljon kuin haluaa. Kahden viikon ilmaisen kokeilun jälkeen tilaus maksaa alkaen 13,99 €/kk, mutta mitään sitoutumispakkoa tarjouksessa ei ole.

Paljastanpa vielä loppuun rehellisyyden nimissä, miten itse toimin näiden kuukausilaskutteisten palveluiden kanssa: Kuten kaikki blogiani lukevat tietävät, olen aika tarkka rahoistani. En salli minkään kuukausilaskutteisten palveluiden syödä rahojani taustalla, jos en niitä käytä. Niinpä enimmäkseen turvaudun kirjaston valikoimaan, mutta kun lukulistalleni kertyy useampi kiinnostava uutuus, otan jonkun maksullisen palvelun käyttööni kuukaudeksi tai pariksi. Silloin suorastaan ahmin kirjoja – olenhan maksanut niistä! Mutta toisaalta, erästä edesmennyttä, henkilökohtaisissa suhteissaan ilmeisen dorkaa kulttuurin moniottelijaa siteeratakseni: Lukeminen kannattaa aina.

Kaduttaako minimalismi nyt

Hesarin Superraivaaja-juttu ilmestyi juuri kun suomalaiset olivat käpertyneet koteihinsa koronavirusta pakoon. Kommenteissa muutama arvioi, että kyllä nyt mahtaa minimalismi kaduttaa. Ja kyllä, yhden esineen myymistä olen hieman harmitellut. Mutta muutoin olen ennemminkin jatkanut kaappien raivaamista ja mm. päässyt eroon fyysisistä päiväkirjoistani.

Ajatus roinan säästämisestä “pahan päivän varalle” taitaa juontaa sotavuosilta tai mahdollisesti kylmän sodan ajalta, jolloin ajoittain oltiin huolissaan ulkomailta tuotavien materiaalien saatavuudesta ja niinpä aktiivisimmat säästivät jopa muoviroskansa. Isänmaallista toimintaa aikanaan, toki.

Tässä kirjoituksessa pohdin, mitä tavaroita voisin kaivata, ja kerron, miksi en kaipaa. Paljastan myös sen ainoan esineen, jota on vähän ikävä.

Viihde

Minimalistina siirryin jo ajat sitten lukemaan digitaalisia kirjoja. Nykyisin en saa fyysisiä kirjoja oikein edes luettua. Ne tuntuvat käsissä niin painavilta, eivät ole aina mukana ja vaativat valoa.

Jos internet kaatuu, pärjään muutaman päivän niillä kirjoilla, jotka minulla on kulloinkin puhelimelleni ladattuna. Jos internet kaatuu pidemmäksi aikaa, meillä on todella paljon vakavampia ongelmia kuin lukemisen puute.

Itsestäänselvästi elokuvien ja musiikin suhteen on sama tilanne. Lehtiä en juurikaan enää lue, mutta ainakin pk-seutulaisille helmet-kirjaston aikakauslehtivalikoima on oikein hyvä.

Digitaaliseen on-demand (tarpeen/kulutuksen mukaan) viihteeseen luottava kuluttaja nauttii poikkeustilanteessakin siitä viihteestä, mikä sillä hetkellä kiinnostaa. Minulla ei ole mitään fyysisten lahjakirjojen tai lehtitilausten pinoa, joka katsoisi minua syyttävästi: Eikö muka nytkään ole aikaa?

Muistoesineet

Kerroin omassa postauksessaan, miksi minulla on hyvin vähän muistoesineitä. Tämä poikkeustila on ollut oivallinen ajankohta pienentää tunnesyistä säilytettävien tavaroiden määrää entisestään. Koska olen digitoinut kaiken, ovat muistoni nyt aina klikkauksen päässä puhelimellani tai tietokoneellani. Siitä on ollut iloa erityisesti nyt, kun olemme poikkeustilan vuoksi olleet pitkään poissa kotoa. Jos muistoesineeni olisivat yhä fyysisessä muodossaan, olisin nyt kaukana niistä. Tässä suhteessa minimalismi on siis ollut iso ilo poikkeustilassa.

Harrastukset

Suomalaiset ovat siirtyneet sankoin joukoin sisäliikuntaharrastuksistaan ulkoiluun. Näin tämän mahtavana tilaisuutena, ja myin pois niin vaelluskenkäni kuin lenkkitossunikin. Niin poikkeuksellista aikaa en osaa kuvitella, että alkaisin harrastaa juoksua (ainakaan niissä varpaista painavissa lenkkareissani) ja vaelluskenkiä olen tarvinnut tasan kerran elämässäni: Uuden-Seelannin Tongarino crossingilla (artikkelin kuvassa), jossa vuokrasin sellaiset muistaakseni kympillä, koska en ollut raahannut omiani planeetan toiselle puolelle. Kotimaan päivävaellukset ovat sujuneet paljon miellyttävämmin Converseilla, eikä sen vaativampia lenkkejä ole luvassa ainakaan lähivuosina lasten ollessa pieniä.

Hyppynarun ja rullaluistinten kanssa eletään now or never -hetkiä. Jos ne eivät tänä kesänä pääse käyttöön, ne lähtevät kiertoon. No, hyppynarun voin ehkä säästää tytöilleni.

Lukemista, kirjoittamista ja elokuvien katselua lukuunottamatta harrastukseni ovat pääsääntöisesti liikunnallisia. Esimerkiksi käsityöpuolella keskityn yksinomaan vaatteiden korjausompeluun ja korkeintaan pieniin muutoksiin. Ne ovat nyt tauolla, koska ompelupaikkani kirjasto on kiinni. Voisin ostaa oman ompelukoneen, mutta kokemukseni mukaan se olisi kuitenkin aina rikki (tämä kolmen erimerkkisen koneen kokemuksen perusteella). Poikkeusaikana pärjään vähemmilläkin vaatteilla, joten korjausommeltavien pino saa odottaa parempia aikoja – ellen sitten päädy korjaamaan vaatteitani käsin.

Poikkeusaika on tuonut pieniä muutoksia harrastuksiini. Kevään loput tanssitunnit peruttiin, mutta olen päässyt tanssimaan tyttäreni videotanssituntien tahtiin. Joogaharrastukselleni tämä erikoinen ajanjakso on ollut paras juttu ikinä. Olen jo 1,5 kuukauden ajan joogannut joka ikinen päivä.

Toin mökille myös ilmajoogaliinani. Ilmajooga on minulle valtavan rakas laji, jonka pariin löysin 2012. Viime vuodet olen joutunut ottamaan sen suhteen hyvin varovaisesti, sillä kuntoutan edelleen raskauksista jäänyttä vatsalihaserkaumaa. Nyt liikkeet alkavat taas onnistua kunnialla ilman keskivartalon tuen menetystä.

Intouduin myös opettelemaan Adoben Premiere Rush -videokäsittelyohjelman käytön ja kuvaamaan ilmajoogavideoita YouTubeen. Pääsin aloittamaan uuden opettelun vasta saatuani massiivisen päiväkirjaprojektini tehtyä. Olen todella iloinen, että isot raivausprojektit alkavat sen myötä olla takana päin. Aika monella taitaa tämän lockdownin myötä olla viimeinkin aika aloittaa kaappien raivaus.

Mitä sitten olen kaivannut?

Se ainoa esine, jota olen nyt kaivannut, liittyy sekin liikuntaan. Ennen lapsia ehdin harrastaa tankotanssia kuuden vuoden ajan. “Harrastaa” on lievä ilmaus, sillä elin ja hengitin kyseistä lajia, vaikken mikään lahjakkuus ollutkaan. Saatoin käydä kahdella tankotanssitunnilla putkeen ja jatkaa vielä harjoituksia kotona.

Vuosien ajan näin kaikkialla vain tankoja, vaikka omakin olisi ollut.

Kun vatsalihaserkauma oli pakottanut minut eroon tangostani pariksi vuodeksi, myin tankoni, sillä pelkäsin sen vain vaurioituvan säilytyksessä. Lisäksi säikähdin näkemääni videota, jossa tanko kaatui lattialla makoilleen vauvan viereen. Totesin, että jos palaan tankoiluun, teen sen mieluummin muualla kuin kotona. Olin saanut tangon työni puolesta erittäin hyvällä diilillä ja sain siitä myydessä omani pois.

Taas pari vuotta eteenpäin – eli neljän vuoden tankoilutauon jälkeen – sain äitiysfysioterapeutiltani (ihana Maija Sinisalo) vaaleanvihreää valoa varovaiseen tankoiluun. Ehdin käydä kuudella tankotanssitunnilla rakastamallani Pole4fitillä ennenkuin maailma sulkeutui.

Vaikka tankotanssikoulutkin saavat luultavasti pian avata ovensa, yritän astmaatikkona malttaa vielä pysyä poissa.

Voisin toki ostaa käytetyn tangon suunnilleen samalla hinnalla, kuin mitä tangostani sain. Ehkä on kuitenkin parempi, ettei minulla ole tankoa kotona. Vatsalihaksillani on vielä matkaa täysin terveiksi, ja tankoilu on yksi kaikkein rankimmista lajeista keskivartalon kannalta. Jos minulla olisi oma tanko, tulisi vatsalihaksille helposti liikaa rasitusta. Ja kun kodin ulkopuolella uskaltaa taas liikkua, suuntaan Pole4fitin koreo-tunneille, joilla tehdään opettajan johdolla tankotanssikoreografiaa.

Toistaiseksi siis minimalismi 6 – poikkeustila 0.

Onko minimalisti aina tyytyväinen?

Minimalismi tuo ajan mittaan usein mukanaan eräänlaista tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olen yhä matkalla tämän asian suhteen. Koen osaavani arvostaa sitä kaikkea, mitä minulla on, pärjään ilman ravintoloita ja shoppailua (etenkin, kun on pakko) ja olen reissannut elämässäni niin paljon, että pärjään kyllä ainakin tämän vuoden ilman ulkomaanmatkojakin.

Mutta mikään zen-mestari en totisesti vielä ole. Haluan kirjastoon! Haluan taidemuseoon! Haluan tanssitunnille! Haluan sisäleikkipuistoon lapsieni kanssa! En tule olemaan ensimmäisten joukossa näihin palaamassa, sillä astmaatikkona olen valmis odottamaan pysyäkseni koronattomana. Mutta epätietoisuus ja jonkinasteinen pelkokin on todella raastavaa.

Toisaalta tässähän sitä nyt on oiva tilaisuus harjoitella myös sitä minimalismin henkistä puolta. Niin että namaste vaan.

Isoisän olkihattu vai väärä jumala

Muistot ovat minulle todella tärkeitä. Jaan mielelläni muistojani muiden kanssa ja minusta on todella kiinnostavaa kuulla ystävieni muistoja. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun joku minulle tärkeä henkilö jakaa palan menneisyyttään kanssani.

Muistoesineitä sen sijaan en kaipaa.

Kosketus ei ole vahvimpia aistejani, enkä myöskään tunne elottomien esineiden energioita (siis tavalla, kuten vaikkapa toisen ihmisen läheisyyden aistii). En koe museoissa minkäänlaista kiusausta kosketella taideteoksia, vaikka niiden tekijä olisi kuinka kuuluisa. Käytetty vauvanvaate on minulle vain kierrätyskelpoinen tavara, vaikka sen sisällä olisivat aiemmin viihtyneet minulle maailman rakkaimmat ihmiset.

Tätä ihastuttavaa, lahjaksi saatua pupumekkoa ovat asuttaneet kummatkin tyttömme. Myin sen tietysti eteenpäin.

Tarvitseeko muistoon tavaraa?

Elokuvissa romantisoidaan tilanteita, joissa päähenkilö löytää muistoesineen ja tekee käänteentekevän ratkaisun elämässään. Ehkä en ole tällaisten puhtaasti tunnepohjaisten ratkaisujen suurin fani muutoinkaan.

Esikoiseni vaatii joka ilta minun laulavan yhden Helismaa/Rautavaara-hitin: joko Päivänsäde ja menninkäinen, Kulkuri ja joutsen tai Isoisän olkihattu. “Niin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon/ ja mietin miten kaunis sentään ihmiselo on/ vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain/ kuin isoisän tarinasta olkihattu vain.”

Uskon, että isoisän romanttinen tarina olisi muistunut Rautavaaran mieleen, vaikka hän olisi nähnyt hatusta vain kuvan. Muistot ovat mielessämme, eivät esineissä, ja ne tulevat esiin sopivan laukaisijan myötä.

En voi kehuskella valokuvamuistillani, mutta olen kuitenkin aina esimerkiksi oppinut parhaiten lukemalla, en kuuntelemalla. Se ilmeisesti viittaa jonkinlaiseen visuaalisen muistijäljen vahvuuteen. Itselleni ainakin riittää muistijälken laukaisijaksi vain kuva tavarasta.

Pisteet silti siitä, että laulun isoisästä ei ollut säästetty kaiken maailman muistosälää, vaan vain olkihattu. Mutta eikö tuollainen laadukas, ilmeisen kestävä olkihattu kannattaisi ennemmin ottaa käyttöön ja käyttää loppuun? Olen varma, että sitä isoisä olisi toivonut!

Love people, use things.

Isovanhempieni häälahjakirjan annoin naiselle, joka tekee vanhoista kuvista kortteja.

Mitä jos ei raaski luopua?

Ymmärrän, että on vaikeaa luopua tavarasta, jonka on saanut rakkaalta ihmiseltä. Ymmärrän todella hyvin, sillä olen menettänyt erittäin läheiset äidinäitini sekä isäni. Olen pyöritellyt pitkään käsissäni esimerkiksi heiltä saatuja onnittelukortteja. Iskä on kirjoittanut tämän!

Mutta sitten olen tullut järkiini, napannut kuvan muistoksi käsialasta ja nakannut kortin paperinkeräykseen. Ihanko tosissani alkaisin vaalia rakkaan perheenjäsenen muistoa postikortissa?

Tai kiteyttäisinkö suhteen entisen poikaystävän kanssa säästämällä häneltä saadun korun, jota en käytä? Vaalin mieluummin muistoa upeista yhteisistä kokemuksista, ja ne palautuvat minulle parhaiten valokuvista. (Ja niistä digitoiduista päiväkirjoista löytyy tarvittaessa syyt, miksi ne mukavat miehet ovat minun kohdallani nimenomaan entisiä poikaystäviä, jos muistini tekisi tepposet.)

Jollain tapaa ajatus tavaran säästämisestä muistona rakkaasta ihmisestä tuntuu jopa kornilta. Tavara, vaikka miten hieno tai arvokas, ei kuitenkaan koskaan ole yhtään mitään verrattuna läheiseen ihmiseen. Luterilainen kasvatukseni taitaa puhua: älä pidä vääriä jumalia.

Sivuhuomautuksena olen myös aina ollut häpeällisen huono käymään rakkaitteni haudoilla, vaikka he ovat mielessäni päivittäin. Edelleen, vaikka isoäitini kuolemasta tulee 28 ja isäni kuolemasta 17 vuotta.

En ole säästänyt hymypatsastani.
Sain ala-asteella hymypatsaan, kuten moni muukin pienessä koulussamme. Olin otettu saamastani tunnustuksesta, en kipsiesineestä, jota kuitenkin velvollisuudentunnosta säästin pitkään.

Aarrearkku ja sen hinta

Palataan ruumisarkuista aiemmin tavaranraivaus-postauksessa antamaani neuvoon aarrearkusta. Kerää yhteen paikkaan kaikki ne tavarat, joita et käytä, mutta säästät tunnesyistä. Siis omat ja muiden lapsuusmuistot, valokuvat, tunnesyistä säästettävät vaatteet (häämekko!), muistot edesmenneistä sukulaisista, määritelmään osuvat saamasi lahjat jne. Ole armoton. Jos et ostaisi kyseistä tavaraa kaupasta, mutta siitä tuntuu vaikealta luopua jostain tunnesyystä, se kuuluu tuohon kasaan.

Paljonko tavaraa on? Pieni arkistolaatikollinen? Vaatekaapin hyllyllinen? Kaapillinen? Yhden huoneen täytteeksi?

Paljonko olet valmis maksamaan tuon tavaran varastoinnista? Kahden neliön kaapin ostohinta on pääkaupunkiseudulla hyvin lähellä kymppitonnia. Pelkkä lattiatila, ilman kaappia tai sen alaan kohdistuvaa kuukausivastiketta.

Älä tee mitään hätiköityä

Tiedän, että jotkut pitävät tapaani suhtautua tavaroihin tavaroina jokseenkin karuna. Jos tämän jutun lukeminen herätti sinussa kauhistusta, ei sinun varmastikaan kannata heivata rakkaita tavaroitasi kierrätykseen. Sinun tavarasi eivät ole minun asiani. Ne ovat sinun ja sinun perijöittesi asia.

Jos sen sijaan olet itsekin jonkinlaisella minimalismimatkalla, voit rauhassa mutustella ajatuksiani. Jos päädyt keräämään aarrearkun tai -komeron, voit hyvin säästää sen sellaisenaan vaikka vuoden ajan. Säästä ne tavarat, joita kaipaat tuona aikana – ja muista kuvata ne, joista päätät luopua kokonaan.

Millä korvata shoppailu

Tämä kirjoitus on ollut luonnoksena ainakin vuoden päivät. Nyt kun jouduin elämäni ensimmäiseen ostolakkoon, se alkoi tuntua kummasti ajankohtaiselta.

Ihminen on metsästäjä-keräilijä, eikä vaivaiset 10 000 vuotta maanviljelystä sitä mihinkään muuta. Ostoksilla ollessaan ihminen kokee löytämisen riemua, etenkin kokiessaan löytävänsä jotain erityistä tai erityisen edullista.

En ole asiantuntija, mutta olen pohtinut, mahtaako ostohimo johtua pitkälti tarpeesta tyydyttää tuota löytämisen riemua. Muitakin syitä on varmasti riittämiin, kuten tarve muokata itseään haluamaansa suuntaan ostamisen keinoin. Tiedättehän: dress for the job you want, not the one you have ja sitä rataa (älkää siis ihmetelkö, jos näette minut pukeutuneena Batmaniksi).

Käytetyn ostaminen on tuonut löytämisen riemua

Vaikka olen jo pitkään ostanut vain tarpeeseen ja pääsääntöisesti käytettyä, on siinä kuitenkin tarjolla runsaasti löytämisen riemua. Tiettyjä hakemiani tuotteita, kuten tietynkokoista lasten ulkohaalaria, olen saattanut etsiä nettikirpparilta joka päivä. Parhaat nimittäin tekevät kauppansa nopeasti, ja laadukkaan, edelleen hyväkuntoisen haalarin nappaaminen parillakympillä on hyvin tyydyttävä tunne.

Kaltaiseni kirppistelijä ei siis välttämättä ole mitenkään ostohimon ulottumattomissa. Käytetyn ostaminen vaatii usein enemmän aikaa ja vaivaa kuin uuden, joten ostohimoaan saa tyydyttää pidemmän aikaa.

Olen ajatellut käytetyn ostamisen olevan kuitenkin niin paljon uuden ostamista parempi vaihtoehto, etten ole pyrkinyt kokonaan eroon ostamisesta. Kirppistely on kuin parantuisi alkoholismista ja jäisi koukkuun kahviin. Ei täydellinen ratkaisu, mutta iso askel oikeaan suuntaan. Se on riittänyt minulle.

Mitäs nyt sitten?

Nyt kirppikset ovat kiinni ja kiitos Postin sekoilun, en uskalla ostaa mitään nettikirppareiltakaan. Eikä tässä kotoillessa kyllä rehellisesti sanottuna mitään tarvitsekaan. Meillä on ihan kaikkea riittävästi, eikä sosiaalisesti eristyksissä haittaa, vaikkei kaikki olisi niin hienoa ja ehjääkään.

Mutta se löytämisen riemu! Sitä tarvitaan jostain, kipeästi, koska uutiset pikkuisen kuplamme ulkopuolelta ovat huolestuttavia.

Tämä teksti Lindexin näyteikkunassa sai minut jotenkin näkemään punaista.

Mietin, mistä saan samanlaista riemua kuin hyvästä kirppislöydöstä. Tässä muutamia keksimiäni:

Elokuvabongaukset

Kuten olen kertonut, meillä ei avata televisiota, ellei sieltä tule jotain katsomisen arvoista. Joka aamu selaan TV-ohjelman toiveikkaana, että ohjelmistossa olisi joku hyvän IMDB-arvostelun saanut, kiinnostava elokuva, jota en ole vielä nähnyt. Kulttileffoiksi muodostuneet rainat käyvät, vaikka arvostelu olisi heikompikin. Uuden leffan bongaus tyydyttää metsästäjä-keräilijän sieluani hetkeksi.

Kirjaston kirjavaraukset

Luen melko paljon kirjoja, muutaman kymmenen vuodessa. Olen jo vuosia lukenut yksinomaan sähköisiä kirjoja puhelimeltani. Uusien lukuelämysten etsiminen on ihanaa, saati sitten se, kun kauan odotettu varaus kilahtaa lukuohjelmaan.

Sijoittaminen pörssissä

Ostamista se on osakkeiden ostaminenkin, mutta ei ehkä samalla tavalla shoppailu-kategoriassa. Monet kiinnostavat osakkeet olivat hetki sitten ostohinnoissa, mm pitkäaikainen haaveeni Disney.

Aina välillä mietin, että jos olisin esimerkiksi Louis Vuittonin Michael-repun sijasta ostanut LVMH:n osakkeita, olisi niiden arvo noussut aika mukavasti. Repunkaan arvo ei ole onneksi kauheasti laskenut, ja olen toisaalta käyttänyt sitä tässä vajaan kymmenen vuoden aikana jo useamman tuhat kertaa. Ja reppu on edelleen kuin uusi. En varsinaisesti ihmettele, että LVMH:n osake ei laskenut vieläkään sellaiselle tasolle, että olisin halunnut sitä ostaa.

Bongailu

Metsästäjä-keräilijän viettiä tyydyttäisi varmasti parhaiten metsästys ja keräily. Ensiksi mainittu vain on kasvissyöjälle turhauttavaa puuhaa, ja keräilyyn täytyy palata syksymmällä, sillä korvasienet eivät houkuttele.

Olen tyytynyt tekemään luontobongailua vain silmilläni. Peuroja, jäniksiä, oravia, perhosia, pikkulintuja, fasaani ja jonkin sortin pyy on ainakin tullut bongattua, vaikka olen pysynyt vilkkailla kävelyreiteillä.

Muutakin kuin löytämisen iloa

Löytämisen riemun lisäksi moni pyrkii shoppailulla myös tulemaan enemmän haaveittensa kaltaiseksi. Ikäänkuin kynähameen ostaminen varmistaisi työmenestyksen ja uudet lautaset perheen idylliset ruokahetket. Tätä itsensä kehittämisen tarvetta voi täyttää paremmin muilla keinoin. Mutta se ansaitsee oman kirjoituksensa.

Shoppailu ei pitäisi olla harrastus

Markkinointitoimiston osakkaana olen saanut lukea tuhansia työhakemuksia, joista valtaosa on ollut nuorehkoilta naisilta. Vielä muutama vuosi sitten harrastuksena mainittiin usein shoppailu, mutta sitä ei selvästikään enää pidetä mainostamisen arvoisena aktiviteettina. Hyvä niin.

Ajan henki on jo muutenkin ollut ylikuluttamista vastaan, ja perusarvojen ääreen pysäyttävä sosiaalinen eristys pelaa toivottavasti samaan pussiin. Saa nähdä, muuttaako tämä pakotettu ostolakko omaa kulutuskäyttäytymistäni entistäkin niukemmaksi.

Kirjavinkki: The Year of Less

Cait Flanders on kanadalainen freelance-kirjoittaja ja ex-bloggaaja. Hänen kirjansa The Year of Less kertoo kuinka Cait päätti lopettaa shoppailun kokonaan vuodeksi. Hän oli hiljattain päässyt kuiville alkoholismista ja maksanut 30 000 dollarin luottokorttivelat, mutta käytti yhä ostamista keinona toteuttaa itseään.

Cait on osaava kirjoittaja, jonka pohdintoja on miellyttävä lukea. Erityisen kiinnostavaa oli, kuinka negatiivisesti jotkut hänen ystävänsä reagoivat ostolakkoon. Osaan nyt olla kiitollinen, että läheiset ihmiset ympärilläni ovat suhtautuneet omaan minimalismiini yksinomaan positiivisesti.

Kanadalaisuudesta huolimatta sisällöllä on paikoin jenkkisoundi. Cait kohtaa vuoden aikana vastoinkäymisen, joka minun korviini kuulosti aika tavanomaiselta, ja suorastaan romahtaa. Hän tuntuu kulkevan addiktiosta toiseen, mikä tuntuu minusta vieraalta, mutta tuo varmasti lohtua niille, jotka kamppailevat vastaavan taipumuksen kanssa.

Cait luopui hiljattain blogistaan, mutta nopealla googlauksella löytää lukuisia hänen puheitaan ja videohaastatteluitaan. (Niitä katsoessasi huomaa, että yksi mainitsemansa addiktio kirjailijalla on vielä selätettävänään, mutta niinhän meillä kaikilla.)

The Year of Less – How I stopped shopping, gave away my belongings, and discovered life is worth more than anything you can buy in a store löytyy e-kirjastosta ääni- ja e-kirjana. Suosittelen kirjaa erityisesti minimalismimatkansa alkupäässä olijoille.

Mökkeily johti ostolakkopakkoon

Olen kertonutkin, että en ole ostolakkoihmisiä. Minulla ei ole esimerkiksi mittavia kenkävarastoja, joten ainoiden sandaaleitteni hajotessa tarvitsen uudet.

Viimeksi kerroin, että korona ei juurikaan ole leikannut kulutustani.

Nyt täytyy nähtävästi syödä sanani kummankin asian suhteen, vaikkakin tällä kertaa päätöksen teki puolestani Suomen Posti. Antakaas kun selvennän.

Älkää kertoko Sanna Marinille, mutta…

Olen astmaatikko, elikkä ainakin joidenkin tulkintojen mukaan koronan riskiryhmää. Niinpä pakenimme “mökillemme” Hämeenlinnaan jo pari viikkoa ennen Uudenmaan rajan sulkemista. Lopetimme sosiaaliset kontaktit ja aloimme tilata ruoat verkosta. Mies työskentelee etänä täysipäiväisesti, minä sellaiset kymmenisen tuntia viikossa. Kumpikaan ei siis käy nyt missään työpaikalla, tai ylipäätään missään.

Uudenmaan rajan sulkeutuessa olimme olleet mökillämme eristyksissä jo niin kauan, ettei ollut pelkoa viattomien hämäläisten tartuttamisesta. Etenkään, kun olimme vältelleet kanssaihmisiä kuin ruttoa. Koska kyseessä ei oikeasti ole vapaa-ajan asunto, vaan ihka oikea talo, päätimme pysyä siellä. Järkeilimme, että jos tulee totaalinen ulkonaliikkumiskielto, olemme iloisia pienestä pihastamme. Leikkipuistoissa emme ole käyneet muutenkaan. Jos Suomessa olisi menty Norjan malliin ja laitettu armeija hakemaan mökkiläisiä kotiin, olisimme voineet vaikka siirtää kirjat mökillemme (mikä toki olisi sotkenut tyttöjen kerhohakemukset yms, joten onneksi siihen ei tarvinnut mennä).

Kesä kiellon päälle

Koska tilanne ei taida ihan äkkiä muuttua takaisin normaaliksi, päätimme, että vietämme koko kesän mökillä. (Tai siis Hämeenlinnan talollamme. Sen kutsuminen mökiksi saa yleensä aikaan huvittuneisuutta, sillä kyse on tosiaan ihan tavallisesta omakotitalosta tiiviisti asutussa korttelissa.) Tämä pysyvä kakkoskodissa asuminen tuntuu olevan kaikkien mielestä oikein hyvä ja turvallinen, hyväksyttävä ratkaisu. Kaikkien, paitsi Suomen Postin.

Viimeiset sata kilometriä on aina pitkät niin

Kuten viimeksi kerroin, lapseni eivät ole lakanneet kasvamasta ja tarvitsevat uusia – tai siis käytettyjä mutta heille uusia – vaatteita. Löysin Torista siistin välikausipuvun, kerroin myyjälle Hämeenlinnan osoitteemme ja lähimmän pakettiautomaatin. Pian sain Postilta tekstiviestin: “Lähetyksesi on ohjattu lähimpään vapaana olevaan noutopisteeseen. Lähetys JJFI1234567890 (lähettäjän nimi) 0.00 € noudettavissa 06.05.2020 asti Posti, K-citymarket Espoo (osoite) ESPOO. Hlökortti mukaan C1234.”

ESPOO?! Varmistin myyjältä, tiesikö hän espoolaisuudestani. Oliko se jotenkin luettavissa Tori-viestien rivien välistä? Ei ollut, hän oli lähettänyt paketin Hämeenlinnaan täysin tietämättömänä uusimaalaisuudestani. Postin on täytynyt lähetyksessä olleen puhelinnumeroni perusteella kaivaa esiin kotiosoitteeni, ja ohjata paketti sen perusteella Espooseen.

Ymmärrän, että Postilla on nyt ruuhkaa, mutta lähin vapaa automaatti ei voi olla sadan kilometrin päässä.

Mieheni neuvoi ilmoittamaan Postille mökin osoitteen rinnakkaisosoitteeksi. Sillä kuulemma välttäisi tulevaisuudessa vastaavat karikot.

No, ei välttänyt.

Puhtaasti turvallisuussyistä en osta akrobatiavälineiden tai vastaavien kiinnitystarvikkeita käytettynä. Niinpä tilasin voimistelurenkaiden kiinnitykseen tarvittavat karabiinerit kiipeilykauppa Camun verkkokaupasta, Hämeenlinnan osoitteeseen – en mihinkään tiettyyn automaattiin, vain osoitteella, olettaen niiden päätyvän johonkin kävelymatkan päässä olevaan postiin.

“Lähetyksesi on ohjattu lähimpään vapaana olevaan noutopisteeseen. Lähetys JJFI1234567890 Camu Oy noudettavissa 09.05.2020 asti Postin automaatti, (osoite), Espoo koodilla 1234 lokerosta 5.”

ESPOO.

Aika hyväksyä tosiasiat

Huokaisin todella syvään. Mietin Postin asiakaspalveluun soittamista, mutta totesin, että koska olin joka tapauksessa menossa hakemaan lisää tavaroita kotoa, olisi helpompaa, nopeampaa ja hermoja säästävämpää vain hakea paketit itse.

Menossa hakemaan paketteja Espoossa. Postissa pyydettiin nostamaan lasit silmiltä henkilöllisyyden tarkistamiseksi, mutta huiviin ei onneksi tarvinut koskea.

Ostolakkopakko

Niinpä, kiitos Postin, olen nyt sitten ensimmäistä kertaa elämässäni ostolakossa. En aio ajaa sataa kilometriä hakemaan pakettejani, enkä edes yrittää päästä läpi Postin asiakaspalveluun. Voisin periaatteessa edelleen ostaa nettikirppareilta tavaraa Hämeenlinnan alueella ja noutaa sen, mutta valikoima jää silloin toki sangen suppeaksi ja parempi varmasti välttää niitäkin ihmiskontakteja.

Eipä kai tässä ihmeitä tarvitse, kun ei missään käykään. Niitä ainoita sandaaleita suutari ei enää halunnut korjata, mutta tein parhaani pikaliimalla. Voihan kesä olla kylmäkin.

Sitä mitä ei ruokakaupan verkkokaupasta saa, sitä ei tarvita.

Prkl.