Loppuiko kulutus koronaan?

Jopa Kauppalehden toimittaja ihmetteli, että rahaa jää näin sosiaalisen eristyksen aikana enemmän käteen kuin normaalisti. Varmistin pariin kertaan, että eikö kysymys tosiaankaan ollut esimerkiksi Cosmopolitanin toimittajasta. Ei ollut. Tuntuu itsestään selvältä, että jos lomautus ei ole osunut omalle kohdalle vaan työt ovat siirtyneet kotitoimistolle, jää rahaa nyt enemmän käyttöön. Kotilounaat ovat paljon edullisempia, kulkemiseen ei kulu rahaa eikä palveluitakaan voi juurikaan käyttää. Matkustelu ei tule kysymykseenkään. Tottakai rahaa jää enemmän! Paitsi että… Hetkonen, jääkö minulle?

Disclaimer: Tämä on kirjoitus henkilökohtaisesta kulutuksestani. Vaikka kirjoitus liittyykin koronaan, en tässä kirjoituksesta kerro suuresta huolestani sairastuneita tai maapallon vähäosaisempia kohtaan. Yrittäkää kestää.

Ruokaa laatikkokaupalla

Tilaamme ruokaa kaupasta kerran viikossa, 3-4 pahvilaatikollista – tai seitsemän ostoskassillista – kerrallaan. 28 ruokakassia kuussa! Niistä tehdään nyt lounasta myös aiemmin työpaikkaruokalassa käyneelle miehelle, ja niillä korvataan tietysti myös ne muutamat kerrat kuussa, jolloin olen käynyt tyttöjen kanssa ulkona syömässä tai kahvilla. Kaikki tämä huomioiden meillä kuluu nyt yhteensä n. 250 € vähemmän ruokaan kuukauden aikana. Kotona syöminen ja myös parempi ateriasuunnittelu sekä esimerkiksi kotona leivotut leivät ovat tuoneet säästöä.

Mekin muuten olemme yrittäneet tukea ravintolayrittäjiä noutoruoalla, mutta 45 minuutin ruoan odotus lounasaikaan oli todella haasteellinen. Niillä, jotka jaksavat aktiivisesti (päivittäin!) markkinoida noutoruokaa, tuntuu kiirettä riittävän.

Ruoassa säästöä siis tulee, mutta se kohdistuu enemmän päivittäin kodin ulkopuolella syöneeseen mieheeni. Hyvä sekin tietysti!

Harrastukset siirtyivät kotiin

Kevään tanssikausi loppui neljä viikkoa aiemmin kuin piti, enkä vielä tiedä, saako siitä jotain hyvitystä tai pidetäänkö tunnit myöhemmin. Olen käynyt työväenopiston edullisilla mutta superhauskoilla tanssitunneilla, ja uskon, että heidän toimintansa ei tähänkään kriisiin kaadu.

3-vuotiaan loppukauden tanssitunnit korvattiin tanssinopettajien tekemillä opetusvideoilla, joita nyt olemme tyttöjen kanssa tahkonneet useamman kerran viikossa.

Aikana e.K. (ennen Koronaa) kävin satunnaisesti tankotanssi- ja joogatunneilla, mutta enimmäkseen joogaan kotona. Olen joogannut 20 vuotta ja olen joogaohjaaja itsekin, joten en välttämättä kaipaa ohjattuja tunteja. Kun haluan jonkun muun suunnittelevan harjoituksen puolestani, etsin YouTubesta sopivan joogatunnin. Ikisuosikkini on Boho Beautiful upeine maisemineen. Nyt olen raivannut joogalle tilaa joka päivä, joten sen suhteen tilanne on jopa aiempaa parempi. Ja kustannus 0 €.

Ahkera joogaaminen on nyt välttämätöntä myös selkäni terveyden kannalta, sillä ihan hetkeen en pääse osteopaatille. Ostin jo valmiiksi itselleni neljän käynnin lahjakortin odottomaan.

Voisimmeko siirtää..?

Olimme ehtineet jo bookata kaikki vuoden lomareissut: kaksi lahjakorteilla lunastettua Tukholmanristeilyä, ilmaisien lentojen Krakovanmatka ja lähes perinteeksi muodostunut Aasianreissu loppuvuodelle. Kukaan ei vielä voi tietää, lennämmekö marraskuussa Bangkokiin, mutta kaikki muut reissut ainakin siirtyvät eteenpäin. Toistaiseksi siis tappioita ei näissä ole tullut, mutta ei säästöäkään – reissut näyttävät vain kerääntyvän yhdeksi sumaksi loppuvuodelle. Siirtäisimme mielellämme Krakovanmatkan ensi kevääseen, mutta niin pitkälle ei Norwegian vielä anna vaihtaa. Saa nähdä meneekö konkurssiin koko yhtiö.

Entäs hankinnat?

Joillekin nähtävästi syntyy säästöä siitä, että kaupoissa tai kirppareilla ei voi kierrellä huvikseen. Valitettavasti korona ei lyhentänyt tarvitsemiemme tavaroiden listaa, melkeinpä päinvastoin.

Poikkeustilasta huolimatta lapsemme ovat jatkaneet kasvamista, ja niinpä ostin nettikirppareilta toiselle välikausihousut ja toiselle haalarin. Isosisko saa myös ensimmäisen kellonsa, sillä löysin viimein pitkään etsimäni sveitsiläisen Flik Flakin käytettynä (15 € posteineen).

Koska kerhoa ei ole eikä kirjastoon, museoihin tai leikkipuistoihin pääse, on 3-vuotiaamme tehnyt ihan kohtuuttoman paljon palapelejä. Ostin niitä nettikirpparilta kuusi kappaletta lisää (19 € posteineen). Suurimmassa 180-palaisessa oli jo hieman haastetta itsellenikin.

Kuudesta palapelistä vain yhdestä puuttui pala. Koska hinta oli ollut kohtuullinen, en lähtenyt tinkimään. Tämä 80 palan palapeli on oma suosikkini, sillä siinä näkyy monia osaomistamiani hahmoja. Lue eteenpäin niin ymmärrät intoni!

Koska totesimme olevamme ensi kesänä pääsääntöisesti mökillä, päätimme hankkia sinnekin voimistelurenkaat tytöille. Suomen Voimistelutuotteen renkaat löytyivät Torista (40 € posteineen), mutta kattokiinnityksiä ja karabiinerejä en turvallisuussyistä osta käytettynä.

Pitkäkestoisen mökillä asumisen varalta piti sinne viimeinkin hankkia myös minulle sopiva tyyny – eli samanlainen Familonin Muumityyny kuin tytöillämmekin (8 € posteineen). Se pääsee saavuttuaan 95 asteen pesuun ja vielä pariksi päiväksi -18-asteiseen pakastimeen.

Tässä vaiheessa saattaa tulla mieleen, että miksei minimalisti ota näitä asioita mukaan kotoa. Ottaisinkin, mutta automme on mökkireissuilla jo entuudestaan melko täynnä. Koska en siedä ruokahävikkiä, mukaan lähtevät aina kaikki pilaantuvat elintarvikkeet. Kotiin päin lähtiessä autossa on kierrätyskartonkia, -muovia, lasia, metallia ja paperia, jotka viemme joko läheisen marketin ekopisteelle tai tuomme kotiin. Mökkivaatteita meillä ei ole, joten tuomme kaikki vaatteet aina kotoa. Lapset haluavat tietysti aina pakata mukaan kasan leluja, vaikka mökillä on omakin pieni leluvarasto ja kasa lapsiemme rakastamia kirjoja. Normaalistikin käymme mökillä ympäri vuoden vähintään kerran kuussa, joten on ollut ihan perusteltua hankkia sinne tarvittavia asioita – mahdollisimman pitkälti käytettyinä, tietysti.

Itse asiassa näyttää siltä, että saatamme tarvita mökille myös omat rattaat, jos siellä kuluu koko kesä. Haussa on edulliset tuplarattaat, tietenkin käytettynä, jotka voi myöhemmin myydä hankintahintaan pois. Rattaat täyttäisivät koko takaluukun, joten niitä ei ole mitään mahdollisuutta tuoda kotoa. Yhden hengen matkarattailla ei oikein pärjää kahden kanssa yhtään haastavammassa maastossa.

Hakuvahdeissa on nyt myös pieni kahluuallas, sillä mökin läheinen uimaranta kaikessa ihanuudessaan ei välttämättä ole ensi kesänä mahdollinen retkikohde. Se kun on todella suosittu, etenkin loppukesästä, kun kaikkialla muualla on levää.

Uusi patakinnaskin oli pakko hankkia sen jälkeen, kun olin kirjaimellisesti ollut liekeissä. Vannon, etten syttynyt tuleen tahallani, vaikka (lahjana saatu) Unikko-kuosi ei suosikkini olekaan. Silikoninen patakinnas löytyi Torista kolmella eurolla, toinen mokoma kului posteihin.

Itselleni ostin Torista vitosella (postikulut sisältäen) LED-salaman, jonka avulla voin toivottavasti jatkossa kuvata kasvojoogavideoita myös silloin, kun aurinko ei paista. Kasvojooga jos mikä piristää tällaisena aikana, ja se sopiikin parhaiten kotona tehtäväksi. Minulta on pyydetty kasvojoogavideoita vuosien ajan, mutta vasta tässä poikkeustilanteessa sain aikaiseksi niitä tehdä.

Pidetään pyörät pyörimässä ja sitä rataa

Kansantalouden kannalta kulutuksen ylläpitäminen on kriittisen tärkeää, joten minua ei ainakaan voi syyttää rahahanojen sulkemisesta. Oma kulutukseni toki on melko pientä ja kohdistuu pitkälti käytettyyn tavaraan, tällä hetkellä vieläpä vertaiskauppaan, mistä ei verotuloja valtiolle heru. No, ainakin kaappejaan tyhjentävät nettikirppismyyjät saavat roposeni omaa kulutustaan varten.

Monelle tämä on varmasti hyvä hetki pohtia omaa kulutustaan. Valitettavan monelle se tulee pakolliseksi tulojen laskiessa. Suosittelen lämpimästi aloittamaan kirjoittamalla kaikki hankinnat ylös.

Ostohousut jalassa

Yhdessä asiassa olen ollut innoissani ostokannalla: Osakkeet ovat nyt todella halpoja! Toteutin muun muassa pitkäaikaisen haaveeni ja ostin Disneytä. Voin luvata, että jatkossa viittaan meidän elokuviimme ja meidän elämyspuistoihimme.

Mitä tehdä vanhoille päiväkirjoille?

Olen pitänyt päiväkirjaa siitä asti, kun opin kirjoittamaan, eli yli 30 vuotta. Harmikseni heitin ensimmäiset kirjat menemään joskus ala-asteella, mutta 9-vuotiaasta eteenpäin ne ovat tallella. Pisimmät kirjoitustauot ovat olleet joitain kuukausia, ei koskaan vuosia. Viime vuonna myönsin itselleni, että sähköisesti kirjoittaminen on muodostunut minulle paljon kynää ja paperia luontevammaksi, ja siirryin päiväkirjoissakin digiaikaan.

Fyysisiä opuksia oli kertynyt 20, ja loppupäässä olin jo hylännyt söpöt muistikirjat ja siirtynyt A4-koon paksuihin kierrekansioihin. Kirjat täyttivät yhden hyllyn vaatekaapistani, IKEA-kassillisen tilavuuden. Olin kantanut niitä muutosta toiseen ja toisaalta ne eivät kuitenkaan koskaan olleet saatavilla silloin, kun olisin niitä kaivannut – vaikkapa lomamatkalla, jossa viimein tuntui olevan aikaa ajatella menneitä ja tulevaa.

Tiedän ystävieni polttaneen omia vanhoja päiväkirjojaan. Joitain se harmittaa kovastikin, etenkin jos hävittämisen syynä on ollut puolison mustasukkaisuus menneisyydestä tai jotain muuta typerää. Toiset taas ovat sitä mieltä, että moisesta teiniangstista oli syytäkin päästä eroon.

Päiväkirjojen välistä löytyi monenlaisia helmiä, kuten ysiluokkalaisena pitämäni kevätjuhlapuhe.

Olen palannut vanhojen päiväkirjojeni pariin usein. Lopputulos on aina sama: Olen armollisempi itselleni ja entistä tyytyväisempi nykytilanteeseen. On myös mahtavaa huomata, että monet haaveeni ovat toteutuneet. Vaikka mukaan mahtuu aimo annos sitä teiniangstiakin, ei sekään ole minulle syy luopua noista muistoista. Ehkäpä päiväkirjani vielä joskus auttavat ymmärtämään omia tyttäriäni paremmin.

Oli siis selvää, etten halua kokonaan luopua päiväkirjoistani, mutten myöskään säilyttää niitä fyysisessä muodossaan. Yhtenä vaikuttimena oli se, että vanhempi tyttäreni oppii lähivuosina lukemaan, enkä halunnut päästää häntä selailemaan kyseisiä opuksia kaikkine teini-iän ryyppyreissuineen. Halusin kirjat digitaaliseen muotoon ja pilveen, niin että ne olisivat aina saatavilla, mutta suojattavissa salasanoilla. Koska olen jo vuosia lukenut kaikki kirjat ja lehdet digitaalisina ja tallentanut muistojani muutenkin pitkälti valokuvin, ei päiväkirjojenkaan säilyttäminen fyysisessä muodossaan tuntunut mitenkään tärkeältä. (Siltä varalta, että joku tähän viisastelee jotain dementiasta ja fyysisestä paperista, sanottakoon, että tuollaisessa harvinaisessa tapauksessa voi aina tulostaa.)

Yleensä siirryn tuumasta toimeen lähes välittömästi – silloinkin, kun harkinta olisi ihan järkevää – mutta tätä massiivista urakkaa pyörittelin päässäni useamman vuoden. Jossain vaiheessa mietin jopa, voisiko homman teettää jollain suomea osaamattomalla turvapaikanhakijalla… Sitten tuli koronakevät 2020, ja tällaisten kotona suoritettavien projektien siirtäminen “siihen, kun aikaa on enemmän” ei enää mennyt läpi.

Viisi uusinta päiväkirjaa olivat A4-koon kansioita.

Päiväkirjani eivät olleet pelkästään tekstiä, vaan niiden välissä oli kaikenlaisia niitattuja tai teipattuja, usein taiteltuja papereita, ja sekalainen kavalkaadi esitteitä, kuvia, rannekkeita, vanhoja jäsenkortteja, kulkulupia ja sen sellaista. Epämääräisten kokonaisuuksien tasoskannaaminen olisi ollut liian vaivalloista ja puhelinsovelluksella skannaaminen käytännössä mahdotonta. Digitalisointimetodiksi valikoitui siis puhelimella valokuvaaminen ja kääntäminen pdf:ksi. Ainakin Androidilla tosin on 50 sivun rajoitus kuvista tehdyissä pdf:issä, joten joistain päiväkirjoista on a-, b-, c- ja d-osat – kahdessa jopa e-osat, sillä ne olivat kokonaisuudessaan kaikkine lisälappuineen 237- ja 250-sivuisia. Päiväkirjojen lisäksi kuvasin useita paksuja kirjepinoja digitaaliseen muotoon.

Kanssani työskennelleet tietävät, että käsitykseni ergonomisista työskentelyasennoista poikkeaa normista.

Olisi pitänyt käyttää jotakin timeria mittaamaan projektin kesto, mutta puhutaan joka tapauksessa vähintään 50 tunnista, sillä 18 peräkkäisenä päivänä edistin hommaa useita tunteja päivittäin. En ole varma, oliko muutenkin aavistuksen ahdistava sosiaalisen eristäytymisen aika paras hetki tällaiselle projektille, mutta jos en olisi tehnyt sitä nyt, en olisi ikinä löytänyt tarpeeksi aikaa moiseen urakkaan. Mieleen tulvi niin hyviä kuin huonojakin muistoja ja sain projektistani tekosyyn ottaa yhteyttä moniin vanhoihin ystäviin. Yhtä lukuunottamatta kaikki vastasivatkin, ja oli ihanaa kuulla heidän kuulumisiaan tämän eristyksen keskellä.

Kaiken kaikkiaan urakka ehdottomasti kannatti, sillä alkuperäisten papereiden tuhoaminen toi kummaa mielenrauhaa. Digitaalisena muistotkin ovat kevyempiä kantaa!

Pahoitteluni pienhiukkasista, mutta näitä ei voinut vain heittää paperinkeräykseen.

Diamonds are a girls best friend

Markkinointi-ihminen valitsee provosoivan, mutta selitettävissä olevan otsikon: kyseinen laulu on minulle rakas kymmenen vuoden takaa, jolloin teimme siihen esityksen Kannelmäen Voimistelijoiden tanssiryhmän kanssa. Niitä harvoja kertoja, kun olen tanssinut korkkarit jalassa lavalla! Käyttämämme versio laulusta on tuttu kokonaisuudessaan loistavasta Baz Luhrmannin Moulin Rouge -musikaalista (johon Luhrmannin vaimo Catherine Martin teki Oscarin arvoisen puvustuksen, jota mekin resurssiemme puitteissa kanavoimme esiintymisasuihimme).

Voi itku miten ikävöinkään näitä timanttisia naisia! Allekirjoittanut vasemmassa reunassa.

Laulu on alun perin Marilyn Monroen, ja siinä nainen kertoo, kuinka haluaa rakkaudenosoitukseksi ensisijaisesti timantteja, sillä miehet saattavat hylätä vanhenevan naisen – tai jopa palata takaisin puolisoidensa luo! Silloin timantit tuovat turvaa vaikkapa vuokranmaksuun, laulaja pohtii.

Miksi en käytä timantteja

En omista tai käytä timantteja, sillä epäilen eettisiksi nimettyjen timanttien sekoittuvan Hollannissa niihin verisempiin. Eivätkä timanttien ongelmat rajoitu vain konfliktitimantteihin. Ns. eettiset – eli Kimberleyn sopimuksen täyttävät – timantit eivät totisesti ole mitään reilun kaupan tuotteita nekään.

En halua käyttää myöskään synteettisiä timantteja tai edes timantin näköisiä korukiviä, sillä pahimmassa tapauksessa joku inspiroituisi siitä ja ostaisi (tai ostattaisi) itselleen timantteja – eettisyydestä välittämättä. Vastaavasta syystä en käytä tekoturkiksia.

En tällä kirjoituksellani haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä. Epäilen, että suurin osa ihmisistä ei ole miettinyt timanttien eettisyyttä tai aidosti uskoo lupauksiin timanttien eettisyydestä. Kieltämättä pohdittavaa olisikin paljon, jos alkaisi miettiä myös esimerkiksi elektroniikassa olevia kaivostuotteita (palaan tähän!).

Diamonds are forever

Luitko väliotsikon Bond-tunnarin sävelellä? Kyseessä on De Beersin ikoninen mainoslause 1940-luvulta. Tuosta kampanjasta, ja sitä seuranneesta voimakkaasta tuotesijoittelusta Hollywood-elokuviin, ovat peräisin meillekin kotiutuneet jenkkiajatukset, että kihlasormuksen pitää maksaa miehen kahden kuukauden palkan verran. Ennen kyseistä kampanjaa timantit eivät olleet ollenkaan halutuimpia kiviä, ja ilman De Beersin toimia ne eivät olisi edes kovin harvinaisia.

Markkinointisuunnittelijana en voi kuin ottaa hatun päästä. Miten mieletön kampanja ja millaiset globaalit vaikutukset yhä 80 vuotta myöhemminkin! Tekisipä joku saman esimerkiksi eettiselle kuluttamiselle tai käytetyn ostamiselle.

Kuten sanottu, en todellakaan haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä! Jos nyt aloit ajatella olleesi mainoksen uhri, älä välitä: Niin ovat olleet miljoonat muutkin. Tarkoitukseni on ennemminkin antaa uusille pareille lupa ajatella toisin: parisuhteesta kertovien sormusten ei tarvitse olla kalliita! Jos rahaa sattuu olemaan, siitä saa tottakai nauttia, joten muistattehan – yhdessä! – miettiä, mihin haluaisitte sitä käyttää.

Enkö tosiaan itkisi kadonnutta vihkisormustani?

Taannoin Hesarin haastattelussa sanoin, etten itkisi, jos vihkisormukseni katoaisi, sillä se on vain esine. Kaverini irvaili ja kysyi, eikö miehenikään itkisi. Kerroin kommentin miehelleni ja hän vain nauroi sanoen, että silloin pitäisi hankkia uusi sormus. Vastasin, että minulle kelpaisi kyllä sitten paljon halvempikin sormus.

Kihla- ja vihkisormukseni (siis se yksi ja sama sormus) on kotimaista designia, punakultaa, ja maksanut satoja euroja, tarkkaa hintaa en tiedä. Kosinta oli elämäni pysähdyttävimpiä kokemuksia – unohdin jopa hetkeksi, että minun oli nälkä! Katsoin uutta sormustani ja totesin sen olevan täydellinen, ja myös merkki siitä, että mieheni tuntee makuni. Meillä on samanlaiset sormukset, mikä on mielestäni ihanaa. (Tosin mieheni sormus on mystisesti paljon paremmassa kunnossa kuin omani…)

Ensimmäisenä hääpäivänämme sain kihlasormukseni kaveriksi itävaltalaisen Thomas Sabon punakullatun, ohuen hopeasormuksen (49 €, olin mukana ostamassa), ja joku tuollainen kävisi minulle oikein hyvin ainoaksikin sormukseksi. En kuitenkaan oikeastaan koskaan hukkaa mitään, joten pelkoa alkuperäisen sormuksen katoamisesta ei ole.

Sormukset ylipäätään eivät olisi minulle mikään välttämättömyys enkä juuri välitä perinteistä. Muutaman kerran kurjissa tilanteissa, esimerkiksi sairaalassa, sormuksen pyörittely on toiminut minulle muistutuksena rakkaudesta. Se on mielestäni myös kohtelias ja kätevä tapa kertoa siviilisäätyni uusille tuttavuuksille.

Tuoreet kihlasormukset ja Boracayn silloin vielä puhdas ranta. Kaukomatkat eivät tietenkään ole mikään synnitön juttu nekään, mutta käsitellään ongelma kerrallaan.

Jätetään kristallitkin rauhan

Sanotaan nyt jälkikirjoituksen omaisesti tämäkin: En ikimaailmassa sotkeentuisi myöskään kristalleihin. Jos ihmettelet miksi, lue vaikka tämä Guardianin artikkeli. Millään niin epäeettisellä ei voi olla “hyvää energiaa”.

Tiedän tosiaan, että epäeettisiä kaivostuotteita löytyy esimerkiksi tästä puhelimesta, jolla tätä kirjoitan. Timantteja ja kristalleja on kuitenkin hyvin paljon helpompi välttää kuin elektroniikan käyttöä. Vinkkinä elektroniikkaan: Suosi käytettyä ja kierrätä elektroniikka aina asianmukaisesti, että arvometallit saadaan talteen!

Jos edelleen haluat ehdottomasti ihka aitoja timantteja, suosi niissäkin second handia (kirjaimellisesti, kun sormuksista puhutaan!) Se on vähintäänkin järkevää, sillä timanttisormuksen arvo tippuu jopa puoleen siinä vaiheessa, kun sen kantaa ulos kaupasta. Kukapa haluaisi aloittaa avioliittoaan niin huonolla sijoituksella! Ja jos kuulut heihin, joiden mielestä käytetyllä sormuksella on “huono karma”, niin sanon vain tämän: ei pahalla, mutta sen timanttisormuksesi huono karma tulee kyllä jostain ihan muusta kuin edellisestä omistajasta…

Jos olet aikoinasi saanut timanttisormuksen, mutta se ei enää tunnu arvomaailmasi mukaiselta, ehdota sen maksaneelle henkilölle sormuksen myymistä. Parhaassa tapauksessa joku muu jättää silloin uuden timanttisormuksen ostamatta ja te saatte rahaa toteuttaa jonkun yhteisen unelmanne – ja ostaa edullisemman sormuksen tilalle.

P.S. On veritimanteissa hyvääkin: niistä on tehty sykähdyttävä Blood Diamond -elokuva. Kuulun heihin, joiden mielestä Leonardo DiCaprio totisesti ansaitsi Oscarinsa, mutta sai sen väärästä elokuvasta. Tuona vuonna vain Forest Whitaker “Last King of Scotlandina” oli ylivoimainen.

Hesarin superraivaaja

Siltä varalta, etten ole ainoa, jonka minimalismi ja säästäväisyys ylettyy myös kaikenlaisiin digitaalisiin kuukausitilauksiin…

Tässä Helsingin Sanomissa sunnuntaina 29.3.2020 julkaistu juttu (tuo “superraivaaja” oli hs.fi:n otsikossa). Kannattaa tsekata myös nettisivuversio, sillä kommentit ovat todella kiinnostavia. On hyvin mielenkiintoista, millaisia oletuksia erityisesti avioliitostani tehdään. Tuntuu, että etenkin aikaansaavat naiset nähdään edelleen jonkinlaisina pirttihirmuina. Ei keikauta tätä laivaa suuntaan eikä toiseen, mutta yhtä kaikki kiinnostavaa luettavaa!

(Jos kuvat eivät zoomattuna ole luettavissa, kannattaa ladata ne ja zoomailla sitten niitä. Pahoitteluni vaivasta.)

Lockdownin lohdut

Miljardien ihmisten arki on tänä vuonna muuttunut. Meistä suurin osa on terveitä ja tylsistyneitä. Ainakin Suomessa enemmistö tuntuu ajattelevan, että rajoitukset ovat paikallaan, ja heihin kuulun itsekin. Astmaatikkona olen koronan riskiryhmää, ja me olemmekin viettäneet jo pari viikkoa vapaaehtoisesti välttäen vältettävissä olevia ihmiskontakteja. Jos kaikki toimisivat samoin, tämä olisi pian ohi.

Maailma tuntuu olevan rikki, ja välillä synkkyys uhkaa vallata mielen. YT:iltä ei vältytty osaomistamassani markkinointitoimistossakaan, ja niistä päättäminen oli välttämättömyydessäänkin todella raskasta.

Oman ja läheisten terveyden lisäksi huoli on huonompiosaisista niin Suomessa kuin maailmallakin. Serkuntytön lähettämässä meemissä muistutettiin, että Anne Frank asui kaksi vuotta komerossa. Kehtaako tässä maapallon etuoikeutetuimpaan prosenttiin kuuluvana edes myöntää, että peruutetut tanssitunnit harmittavat?

Ammattiauttajien haastatteluja lukiessa hyväosainenkin saa synninpäästön: Itselleen voi antaa luvan olla pahoillaan peruuntuneista suunnitelmista ja ikävöidä niitä läheisiä, joita ei voi nyt tavata. Huoli tulevasta on ymmärrettävää sekin.

Jos kuitenkin perusasiat (turvallinen paikka, terveys, ruoka, vessapaperi) ovat kunnossa, ei synkkyyteen ole mikään pakko vaipua. Itse pyrin etsimään lohtua pienistä asioista. Tässä niistä muutamia:

Matcha

Instagramiani seuranneet tietävät, että rakastan matchaa (jonka toivoisin kirjoitettavan suomalaisittain matsa). En juo kahvia, enkä tavallista teetä (kofeiinittomia joskus harvoin), mutta keitän joka päivä pari kertaa kupillisen matsa lattea kauramaitoon. Se on rutiini, josta haluan pitää kiinni poikkeustilanteessakin. Tuota vihreää ihmejauhetta on nyt kaapissa riittävästi, vaikka olisimme jumissa juhannukseen asti.


Kuva ajalta, jolloin matchaa vielä saattoi juoda kahvilassa.

Jokapäiväinen jooga

Jooga pitää minut järjissäni sekä lantiota ja alaselkääni 30 vuotta vaivanneen säryn jotenkin hallittavana. Erityisen tärkeää se on nyt, kun en hetkeen pääse osteopaatilleni. On hauskaa joogata koko perheen voimin, mutta pidän silti kiinni myös siitä, että saan joogata ihan yksin ja näin viettää myös hetken ilman lapsia.

Monilla joogayrittäjillä on nyt suuri ahdinko, joten heidän etätunneilleen osallistuminen on lämpimästi suositeltavaa! Itse kuvasin viisi kasvojoogaharjoitusta Yoga Nordicin juuri avattuun Omline-joogastudioon sekä pari lyhyempää ilmaista pätkää Instagramiin ja Kasvojoogaa -Facebook-sivulle.

Sain joululahjaksi YouTubesta tutun Boho Beautifulin täyspitkiä videoita. Kun ihastuttava Juliana kehoittaa hyväksymään elämän sellaisena kuin se on, minä hyväksyn.

Etäjutut

Olen tottunut tekemään töitä etänä, mutta nyt paljon muutakin elämää on verkon varassa. Onneksi nopealiikkeiset varhaiskasvattajat ovat kehittäneet niin muskareita (lasten musiikkituokioita) kuin lasten tanssituntejakin verkkoympäristöön. Esikoinen osaa jo kärttää videopuheluita rakkailleen ja itsekin olen vuosien tauon jälkeen löytänyt itseni rupattalemasta puhelimessa. Työt, joita itse teen osa-aikaisesti, ovat meillä jo pitkään hoituneet pääsääntöisesti etänä.

Ulkoilu

Ulkoilu kuuluu myös jokaiseen päivään, kuten varmaankin kaikissa pikkulapsiperheissä. Ulkoillessa huomaa olla kiitollinen siitä, että olemme menossa kevättä kohti. Leskenlehdet ja sinivuokot tuovat iloa ja toivoa. Samoin naapuruston suorissa riveissä nököttävät rintamamiestalot, jotka olemassaolollaan muistuttavat, että Suomi on selvinnyt pahemmastakin.

Projekti

Poikkeustilanteessa ihan tavallisesta arjesta selviäminenkin on jo aivan riittävä suoritus. Olen kuitenkin sitä sorttia, joka voi parhaiten, kun olo tuntuu aikaansaavalta. Niinpä otin työn alle projektin, joka on ollut listallani jo pitkään: Skannaan päiväkirjani, jotta voin hävittää alkuperäiset – ajoissa vielä ennenkuin lapseni oppivat lukemaan. Kyse ei ole mistään pikkuhommasta, sillä päiväkirjoja on yli 20 ja viimeisimmät ovat paksuja kansioita A4-koossa. Nyt on aikaa, ja kirja per päivä -tahti riittää mainiosti.

Kiitollisuusmantrat

Välillä hyvinvointivalmentajien hyväätarkoittavat vinkit menevät liian pitkälle. Ei ole kuitenkaan sattumaa, että jokainen heistä muistaa mainita saman harjoituksen:  listaa kiitollisuudenaiheesi – paperille, perheenjäsenille tai mielessäsi.
Itselläni on muutama lause, joita toistelen itselleni, jos ahdistus uhkaa.

The kids are having a great time. Lapsista ei tarvitse huolehtia. 3,5- ja 1,5-vuotiaat ovat muutenkin olleet kotihoidossa, ja vaikka esikoinen ikävöikin kerhoa ja tanssituntejaan, isin alituinen kotonaolo tuntuu painavan vaakakupin plussalle.

Olemme turvassa. Olemme omissa oloissamme ja tällä hetkellä ainoa tapa, jolla me voisimme saada koronan, olisi (netistä tilattujen) elintarvikkeiden pinnoilta. Eikä se taida olla kovin todennäköistä. Myös muut läheiseni ovat sangen eristyksissä.

Meillä on täällä hyvin. Vaikka Singaporen tehokkuutta sopiikin ihailla, ei moni kuitenkaan olisi valmis luopumaan suomalaisesta demokratiasta. Verrattuna vaikkapa Yhdysvaltojen, Brittien, tai naapureidemme Ruotsin ja Venäjän toimintatapoihin, meillä on fiksu hallitus, joka kuuntelee asiantuntijoita ja on valmis tekemään kipeitäkin ratkaisuja. Ihmishenget ovat Suomen johdolle tärkeimpiä, ei talous.

Ja tietysti aina niin lohdullinen vanha persialainen sanonta:

This too shall pass.

Pärjäisitkö 88 vaatteella?

Minulle minimalismi ei ole tavaroiden laskemista, mutta numerot voivat silti olla hyödyllisiä. Kirjoitin Google Spreadsheetiin omistamieni vaatteiden kappalemäärät, ja tajusinkin monen vaatteen kohdalla, että kyllähän tuolla määrällä täytyy pärjätä. Minulla on esimerkiksi 12 alushousut, joten pärjään kyllä, vaikka parit hajoaisivatkin.

Vaatteiden vähyys ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. Se käytätkö viittäkymmentä vai kolmeasataa vaatetta ei ole olennaista. Mutta se, että kierrättää vaatteet, joita ei koskaan käytä, ja harkitsee ostoksensa jatkossa erittäin tarkasti (ja ostaa välttämättömyydet mielellään eettisinä ja/tai käytettynä), tekee kyllä planeetallemme hyvää.

Paljonko vaatteita keskimäärin omistetaan

Virallista tutkimustietoa keskiverroista vaatemääristä ei taida olla olemassa, mutta muutaman vuoden takaisessa Ylen Kuningaskuluttajan #vaatehaaste :essa päästiin jonnekin 250-300 vaatteen huitteille. Jostain puolestaan luin Suomen Ympäristökeskuksen SYKEn laskeneen, että suomalaisella olisi keskimäärin 150 vaatekappaletta. Se tuntuu aika ympäristön kannalta optimistiselta arviolta, sillä ainakin monen tuttuni kaapit suorastaan pullistelevat vaatteita.

Helsingin Yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksen mukaan kaltaiseni alle 45-vuotiaan naisen pitäisi pärjätä ympäri vuoden 88 vaatteella, miehen 68:lla. Teineille pitäisi riittää vielä vähempi, ilmeisesti koska erillisiä työvaatteita ei varsinaisesti tarvita.

Sata plus

Omasta vaatevarastostani löytyy hieman yli sata vaatekappaletta, mukaanlukien seitsemän sukkaparia, ne 12 alushousut, takit ja hatut. Jos haluaisin päästä johonkin tiettyyn lukemaan, vaikka siihen sataan, se kävisi helposti karsimalla neljästä identtisestä mustasta topista kahteen jne. Mutta mitä sitten, kun ne kaksi jäljelle jäänyttä toppia hajoaisivat kovasta käytöstä? Menisinkö ostamaan uusia? Liian usein minimalismin nimissä hävitetään käyttökelpoista tavaraa, ja sitten ostetaan uutta tilalle. Ei kovin ympäristöystävällistä, eikä mielestäni oikein minimalismiakaan.

Olen varautunut urheiluun niin sisällä kuin ulkona, pakkaseen ja helteeseen, työhön, juhlaan ja arkeen kotona lasten kanssa. Tästä päästäänkin erääseen havaintooni…

Urheillaanko?

Eräs tekemäni havainto monista vaatehaasteessa esitellyistä vaatekaapeista oli, että niissä ei ollut urheiluvaatteita, tai niitä ei oltu laskettu mukaan. Itselläni on:

  • 3 pitkät urheilutrikoot, joilla tanssin, joogaan, ilmajoogaan yms
  • 2 urheilu-T-paitaa (ilmajoogassa kainalot täytyy olla peitettynä)
  • 2 hihatonta urheilupaitaa
  • 2 urheilutoppia (ei ihan urheilurintsikat mutta sinne päin)
  • 2 urheilushortsit (tankotanssiin ja hot joogaan)
  • Säärystimet (tankotanssiin ja kaikenlaiseen tanssiin, missä on konttaamista, myös polvisuojiksi)

Tämäkin arsenaali on joskus meinannut loppua kesken, kun on ollut esimerkiksi kaksi hot jooga -ohjausta peräkkäin ja sen jälkeen jotain muuta urheilua. Sellaiset tilanteet ovat kuitenkin niin harvinaisia, että olen päättänyt vain luovia niistä, sillä suurimman osan aikaa lisävaatteet vain seisoisivat kaapissa.

Univormulla helppoutta

Paljon vähemmälläkin vaatemäärällä kuin 88 tietysti pärjää. Isolla osalla maailman ihmisistä ei ole vaihtoehtoja, mutta myös vapaaehtoisesti voisi tietysti karsia vaatteensa mimimiin. Äärimmäisen minimalisminsa dokumentoinnista kuuluisuuteen nousseella Fumio Sasakilla on kuulemma vain kolme paitaa, neljät housut ja neljät sukat. Myös esimerkiksi Mark Zuckerbergin ja edesmenneen Steve Jobsin univormut ovat hyvin tunnettuja. Suomalaisista Peter Vesterbacka luottaa punaisen hupparin voimaan.

Univormu on mielestäni oikein varteenotettava vaihtoehto. Itselläni ei ole mitään varsinaista univormua, mutta omistan vaatteita sen verran maltillisesti, että ylläni nähdään usein sama asu. Jos Jane Fonda esiintyy nykyisin aina samassa punaisessa takissa (osoittaakseen kulutuskriittisyyttä), ei minunkaan varmasti tarvitse yllättää jatkuvasti uusilla vaatteilla. Eikä vaatteiden tarvitse olla mustia ja mitäänsanomattomia, “ettei vain kukaan noteeraisi, että ne ovat aina samat”. Pikamuodin kiroista puhutaan niin paljon, että samoissa vaatteissa näyttäytyminen herättää ennemmin arvostusta kuin kummastelua.

Vaatteet, joita en käytä

Olen käynyt jokaikisen omistamani vaatekappaleen hyvin tarkasti läpi, ja osaan luetella ne silmät suljettuina. Pukeutumista helpottaa valtavasti, että tietää, mitä omistaa! Kaapissani ei siis ole salamatkustajia, eikä sieltä löydy yllätyksiä. Siellä keikkuu kuitenkin muutama vaate, joita en ole käyttänyt vuosiin. Mitä ihmettä?

Viimeiset neljä vuotta olen enimmäkseen ollut raskaana tai imettänyt. Kumpikin tilanne asettaa erityisvaatimuksia vaatteille, ja niinpä kaapista löytyy esimerkiksi kirppislöytö Naketanon “arkimekko”, jota en ole päässyt käyttämään vielä kertaakaan. Uskon sen pääsevään ahkeraan käyttöön, nyt kun en joudu enää miettimään rintojeni saatavuutta.

Kaapistani löytyy myös kolme juhlamekkoa, joista kahta (käytettynä ostettua) en ole vielä koskaan päässyt käyttämään. Juhlia kuitenkin aina tulee, enkä todellakaan halua kutsun tullessa joutua miettimään, omistanko sopivia vaatteita. Niinpä nuo kirppislöydöt ovat saaneet tulla valmiiksi kaappiini.

Sen sijaan vielä hiljattain omistamani noin viisitoistavuotiaan kerraston päästin jatkamaan matkaansa. Lienen käyttänyt sitä viimeksi viisi vuotta sitten pulkkamäessä. Pärjään yhtä hyvin trikoilla ja pitkähihaisella T-paidalla, sillä en ole kovin kummoinen talviurheilija, enkä taida sellaiseksi ihan äkkiä muuttuakaan.

Vaatekaappini ja sen sata vaatetta – muutama oli toki päällä ja pesussa, käytössä olevat ulkovaatteet eteisen kaapissa. Jutun kuvituskuva on lavastettu mökin tyhjässä vaatekaapissa, sillä oikeasti en säilytä mitään henkareissa.

Entäs epämuodikkaat vaatteet?

Säilytänkö vaatteita, jotka eivät ole muodin mukaisia? Voi kuulkaa, en ainoastaan säilytä, vaan käytän. Aina löytyy jostain joku influensseri, joka on juuri käyttänyt samanlaista. Jos ei ketään muuta, niin minä. Muodinmukaisuus ei ole kovinkaan merkittävä vaikutin vaatevalinnoissani, ja lasken tähän myös sellaiset hienovaraiset muodin aallot, joita tavallinen kuluttaja ei kuulemma tunnista. Eli siis:

  • Käytin leveitä lahkeita, kun muut käyttivät kapeita, ja toisin päin. Nykyisin asialla ei onneksi ole mitään väliä, sillä on ihan naurettavaa, että kaikkien pitäisi käyttää identtisiä housuja.
  • Hameeni ovat aina hieman polven yläpuolelle, koska se on mielestäni minulle imartelevin pituus, vaikka muodissa olisivat lyhyet hameet tai pohjepituus (joka ei muuten imartele ketään, mutta mitäpä senkään on väliä).
  • Olen käyttänyt samoja korkokenkiä (silloin erittäin harvoin kuin niitä käytän) kahdeksan vuotta. En tiennyt silloin, enkä tiedä nyt, ovatko ne muodin mukaiset.
  • Yksi olkapää paljaana oli hyvä look kasarilla ja se on hyvä look nyt, ja jos minulta kysytään, se ei mennyt koskaan pois. Jos jotkut lakkasivat käyttämästä sitä tässä välissä, ei se ole minun ongelmani.
  • Käytän aina mustaa, harmaata, sinistä ja pinkkiä, kylmiä sävyjä. Kuvauksissa on tullut todettua, että minulle sopivat värit hyvin laajalla skaalalla, mutta yhdistettävyyden säilyttääkseni en lähde laajentamaan omaa vaatekaappiani noista. Valkoista en omista edes T-paidan vertaa, sillä se ei ole järin pitkäikäinen väri.

Vaatekaappini luurangot

Yksi vaateryhmä kaapissani aiheuttaa minulle murhetta: Villasukat. Olen aina ollut hieman yliherkkä villalle, mutta jalkani ovat kai olleet niin parkkiintuneet, että olen pystynyt pitämään villasukkia. Vuosikaudet pidin sellaisia päivin ja öin, päivällä toisten sukkien päällä, öisin mahdollisimman pehmeitä ja kutittamattomia. Raskauksien myötä tulin kuitenkin entistä herkemmäksi esimerkiksi tuoksuille ja myös villalle. Nyt minulla on kahdet puuvillaiset “villasukat”, mutta puuvilla ei ole yhtä kestävää ja olenkin joutunut jo parsimaan niitä monesta kohdasta. Elättelen vielä toivoa, että allergiani lievenisi, ja säästän kahdeksaa paria villasukkia ainakin nyt vielä toistaiseksi. Järki sanoo, että paranemisen mahdollisuus on melko pieni, mutta en henno ainakaan vielä laittaa minulle varta vasten tehtyjä sukkia kierrätykseen.

Laske, jos huvittaa

Suosittelen vaatteiden laskemista samasta syystä kuin ostoksien kirjaamista ylös: siinä tulee oivalluksia. Vaatteet pitää kirjata nimenomaan kategorioittain: 5 T-paitaa, 3 housut, 7 sukkaparia (parin lasken yhdeksi vaatteeksi), 4 huivia. (Nämä esimerkkiluvut ovat omasta vaatekaapistani.) Omia oivalluksiani oli esimerkiksi, että viisi T-paitaa on aika paljon, sillä käytän T-paitoja harvoin. Sen sijaan kolmet housut ovat melkeinpä liian vähän, sillä lasten myötä käytän vähemmän hameita ja mekkoja ja enemmän kontatessakin säädyllisiä housuja. Niinpä voisin kirppareilla käydessäni unohtaa T-paidat, jotka usein pistävät silmään, ja yrittää kartuttaa ennemmin housuvarastoani.

Lipperistä tehoa kasvojoogaan

Kaupallinen yhteistyö. Törmäsin Lipperiin sattumalta messuilla. Puhuin itselleni ilmaisen testikappaleen kasvojoogaopettajuuteen vedoten, ja ennakkoluuloistani huolimatta tykästyin laitteeseen kovasti. Nykyisin teemme niin sisältöyhteistyötä blogini kuin markkinointiyhteistyötä osaomistamani markkinointitoimiston kautta.

Olen tehnyt kasvoharjoituksia lapsesta saakka. Kerroin viimeksi, että päivittäisiin rituaaleihini kuuluu kasvojen verenkiertoa parantavia liikkeitä sekä otsan silittämistä. Lisäksi viihdytän lapsiani esimerkiksi tekemällä poskilihaksia vahvistavaa Väiski Vemmelsääri -liikettä, joka muistuttaa kanin puputusta.

Kasvojoogasta voi hakea apua monenlaisiin vaivoihin kasvohalvauksista puhevikoihin ja hampaiden narskutteluun. Suurimmalle osalle syy harjoitteluun on puhtaasti esteettinen, eli kasvojoogasta haetaan nuorekkaampaa, positiivisempaa ilmettä.

Mikä ihmeen Lipper Facelifter?

Törmäsin Lipper Facelifteriin sattumalta I <3 Me -messuilla viime lokakuussa. Olin mennyt messuille osallistuakseni koko päivän jooga- ja kehonhuoltotunneille, ja kiersin loputtomia myyntikojuja vain pikaisesti. Lipperin kohdalla kuitenkin oli pakko pysähtyä.

Kyseessä on pieni, ei juuri erotuomarin pilliä suurempi laite, joka asetetaan huulien väliin ja jota sitten huulien avulla vedetään lähemmäs. (Video kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten kurkkaa Lipper-käyttäjien kokemuksia täältä.)

Lipper antaa siis vastusta kasvoharjoituksiin. Sitä käyttämällä aktivoituvat suun ympärillä oleva kehälihas, iso ja pieni poskiluulihas, ylähuulen ja nenänpielen kohottajalihas ja kaulan iholihas. Nämä mainitaan Lipperin käyttöohjeessa, ja oman kokemukseni perusteella voin kertoa tämän luettelon pitävän paikkansa, mutta lisäisin listaan vielä hymylihaksen eli risoriuksen. Palaan tähän.

Hyödyt ovat samoja kuin kyseisen alueen kasvojoogalla: poskien ja leuan alueen kohottaminen ja kiinteyttäminen ja huulien kiinteyttäminen. Vastuksen avulla vain saman määrän työtä pystyy tekemään vähemmässä ajassa.

Niin ja mikä mahtavinta: Lipper on suomalainen keksintö!

Kasvojoogalaite! Sitä oli toki pakko testata.

Epäluuloista testailua

Jos sanon olleeni laitteen suhteen skeptinen, se on melkoista vähättelyä. Epäluulooni oli monia syitä: Olen tehnyt kasvoharjoituksia todella pitkään, mitä laite voisi muka tarjota minulle? Tarvitaanko todella tähänkin laite, kysyi minimalisti-minä, kasvojoogahan on jo keksitty! Tuolla varmaan saa vain leuat jumiin, epäili yönarskutteleva ystävänä. Ja hartiat, lisäsi toinen.

Olin kuitenkin luvannut testata laitetta ja varsin utelias sen suhteen, joten testasin sitä ohjeen mukaan minuutin-pari päivässä usean viikon ajan. Olin kuullut lukuisia ylistäviä käyttökokemuksia, sillä moni saa Lipperin käytöstä näkyvän kasvojenkohotuksen jo ensimmäisistä viikoista. Jotkut ovat nyt yhtä riippuvaisia Lippereistään kuin hammasharjoistaan. Kuulin myös naisesta, joka oli vaihtanut säännöllisen kalliiden pistosten ottamisen Lipperiin, ja on nyt paljon tyytyväisempi ulkonäköönsä.

Minun naamassani ei tuntunut tapahtuvan muuta kuin verenkierron vilkastumista, mikä toki on loistava asia, mutta saavutettavissa myös kasvojoogalla muutamassa minuutissa.

kasvojoogalaite Lipper Facelifter

Lisää treeniä!

Totesin, että runsaan kasvoharjoittelun takia lähtötasoni on varmaan keskivertotestaajaa korkeampi, ja päätin nostaa panoksia. Aloin käyttää Lipperiä iltaisin 20-30 minuutin ajan kirjaa lukiessa, päivän ainoana rauhallisena hetkenä.

Parin viikon jälkeen huomasin jo selkeän muutokset: suupieleni hakeutuivat ylöspäin! Siis silloinkin, kun pidin kasvojani täysin rentona. Risorius- eli hymylihas oli selvästi päässyt töihin ja tykännyt hommastaan.

Tämä ei minulle ollut mikään vähäpätöinen muutos, sillä alaspäin painuvat suupielet on ollut piirre, miten olen pelännyt. Minulle ei ole tärkeää näyttää nuorelta. Olen 40 ikävuoden lähestyessä merkittävästi onnellisempi kuin parikymppisenä, enkä haikaile nuoruutta. Nuoren sijaan haluan näyttää positiiviselta, ja ylöspäin kareilevat suupielet auttavat siinä merkittävästi.

Lipperin käytön lisäännyttyä huomasin myös entuudestaankin korkeiden poskipäitteni muuttuneen vieläkin voimakkaimmiksi. Myös nenäjuonteeni tuntuivat madaltuneen!

Muutokset eivät ehkä olleet niin suuria, että muut olisivat niitä huomanneet, mutta itse olin aika yllättynyt. Kaikki ne tunnit kasvojoogaa, ja silti pystyin vielä tehostamaan harjoittelua, kun sain mukaan vastusta!

Northwesternin yliopistossa tehdyssä kasvojoogatutkimuksessa todettiin, että eniten ilmeeseen vaikuttaa poskilihasten vahvistaminen. Lipper osuu juuri niihin lihaksiin, joita kehittämällä se suurin saatavilla oleva muutos on tarjolla.

Sopiva treenitahti löytyy

Puoli tuntia Lipperiä päivässä oli pidemmän päälle minulle liikaa, ja muutaman viikon kokeilun jälkeen palasin takaisin minuutin tai kahden päivärytmiin. Lipperillä saa  minuutissa esimerkiksi poskipäälihakset ja ylähuulen kohottajalihakset yhtä väsyneiksi kuin 20 minuutin kasvojoogalla. Tällä logiikalla 20 minuuttia Lipperillä vastaa melkein täyttä työpäivää kasvojoogaa, mikä ymmärrettävästi käy lihaksille liian rankaksi. Tuo 1-2 minuuttia päivässä selvästikin riittää ylläpitämään saavuttamaani tasoa, eikä haittaa, vaikka homma jäisikin välistä parina päivänä viikossa.

Muistan kyllä asian aina ennenkuin astun kameran eteen. Minuutin Lipperöinnillä saa hehkua kasvoille ja huulet turpeiksi ja punakoiksi. Erinomainen minulle, joka en käytä huulillani kosmetiikkaa!

Lopetanko nyt kasvojoogan?

Jos kerran Lipperillä saa nopeasti treenattua kasvojen parhaimmin kehittyviä lihaksia, lopetanko nyt kasvojoogan? Voi, en todellakaan!

Kasvojoogan parasta antia minulle on ollut oppia niin sanotusti kantamaan kasvojani, olemaan kurtistelematta, mutristelematta ja siristelemättä. Lihasten vahvistaminen auttaa tässä siinä missä keskivartalon lihasten treenaaminen auttaa ryhdin ylläpitämisessä, mutta hyvään ryhtiin vaaditaan silti ennenkaikkea kehotietoisuutta. Samoin, etenkin iän karttuessa, kauniiseen kasvojen kantamiseen vaaditaan tietoisuutta omista kasvoista lihaksineen. Sitä tuo kasvojooga.

Lipper harjoittaa kasvojen keski- ja alaosan lihaksia hyvin laajalti, mutta otsaan ja silmiin se ei ylety. Jos haluaa pitää otsansa sileämpänä ja silmänsä avoimempina, kannattaa harjoitella kasvojoogaa.Aina lihaksia harjoitellessa myös lihashuolto ja rentouttaminen on tärkeää. Lihas kehittyy levossa, ei ylirasittuneen jumiutuneena. Lipper on tehokas laite, joten myös lihasten rentouttaminen on tärkeää. Kasvojoogaamalla oppii tehokkaat keinot rentouttaa leukoja ja poskia.

Lisäksi mielestäni kasvojooga on todella hauskaa! En aio vaihtaa muutakaan joogaa pelkkään punnertamiseen, joten en luovu kasvojoogastakaan Lipperin takia. Mutta käytän Lipperiä päivittäin ja säästän sen avulla paljon aikaa.

Plussat

  • Kehittää nopeasti niitä lihaksia, joilla on suurin merkitys kasvojen ulkonäön kannalta.
  • Normikäyttäjälle 1-2 minuuttia päivässä riittää.
  • Toimii tarpeen tullen pikafaceliftinä ja huulten esiintuojana esimerkiksi ennen kuvanottoa.
  • Minikokoinen laite mahtuu matkallekin mukaan.
  • Tyylikäs pakkaus ja yllättävän kestävän oloinen laite.
  • Suomalainen keksintö!
  • Lipperin käyttö herättää hilpeyttä kanssaihmisissä.

Miinukset

  • Toisin kuin kasvojooga, Lipper ei ole ilmainen (se maksaa 45 €).
  • Ei korvaa kasvojoogaa (jos joku niin ehti jo toivoa). Vaatii minimissään lihasten rentouttamisen opettelun, kasvojoogan tai muin keinoin.
  • Ei vaikuta otsan ja silmien alueelle.
  • Lipperin käyttö herättää hilpeyttä kanssaihmisissä.

Jos kiinnostuit niin paljon, että haluat oman Lipperisi, saat sellaisen täältä.

Nuo nettisivut saavat huhtikuussa uutta ilmettä, ja silloin siellä saattaa näkyä myös Päivi Salminen, kasvojoogaopettaja.

Parhaat raivausvinkit kaappien läpikäymiseen

Kotona oleskelulla on ainakin minuun ollut aina sama vaikutus: Kaikki ylimääräinen roina alkaa ärsyttämään. Sitä on säästänyt kaikenlaista “pahan päivän varalle”, mutta saakin huomata, ettei edes koko raskauden kestävä sairasloma ole riittävän paha päivä, että niihin tarvitsisi kajota. Elän toivossa, että kaikki ylimääräinen olisi jo karsittu kodistamme, mutta palataan asiaan muutaman viikon päästä, kun seiniä on taas tuijoteltu. Sillä aikaa parhaat vinkkini kaikille, jotka tällä hetkellä kodeissaan miettivät: “Jaa, kai sitä vois sitten vaikka viimeinkin siivota nuo kaapit.”

Raivausvinkki 1: Tyhjennä kaappi


Tästä kohdasta et pääse yli etkä ympäri: raivaaminen alkaa kaapin tyhjentämisellä. Kaapin voi tyhjentää (puhtaalle) lattialle tai vaikka sängylle. Tärkeintä on, että joka ikinen tavara tulee käsittelyyn. Napsimalla poistettavia tavaroita sieltä täältä tekee projektista varmuudella ikuisen.

Raivausvinkki 2: Tee tehokkaasti, älä tauotta


Keskity yhteen kaappiin/ kaapistoon/ lipastoon kerrallaan. Yksi kaappi per päivä on luultavasti hyvä tahti. Työskentele tunti kerrallaan ja pidä viiden minuutin tauko. Kolmen tunnin jälkeen voit pitää 15 minuutin ruokatauon, jolloin syöt jotain valmiina olevaa ruokaa, joka ei aiheuta väsymystä. Liian pitkät tauot tappavat flown. Tuntikausien rehkiminen ilman taukoja puolestaan uuvuttaa niin, että loput kaapit jäävät taatusti oman onnensa nojaan. Laita siis kello soimaan ja pidä ennaltapäätetyt tauot. Puhelin kannattaa laittaa lentotilaan.

Älä poistu valitun kaapin luota työaikana, jos suinkin mahdollista. Ota vesipullo lähelle ja käy vessassa tauoilla. Ideaalitilanteessa saat työskennellä yksin, mutta tarvittaessa selitä muille perheenjäsenille, että olet hetken käytettävissä, kun kello seuraavan kerran soi.

Raivausvinkki 3: Lajittele paikan päällä


Tavarat tai vaatteet, joita varmuudella tiedät vielä käyttäväsi, pääsevät heti takaisin kaappiin. Yleensä se, että tavara tai vaate on ollut hiljattain käytössä, on hyvä merkki siitä, että sille on jatkossakin käyttöä. Kaikki muut pääsevät johonkin seuraavista kasseista (ikea-kassit ovat loistavia tähän tarkoitukseen).
  • Ehkä. Jos et ole ihan varma tavaran tai vaatteen tarpeellisuudesta, laita se “ehkä”-kassiin. Sitten viet kassin puoleksi vuodeksi vaikkapa verkkokellariin ja huomaat, ettet tosiaan tarvitse mitään sieltä. Silloin voit lajitella sen sisällön kahteen seuraavaan kategoriaan.
  • Kirpparille. Laita tähän kassiin tavarat, joista uskot saavasi rahaa. Aseta itsellesi joku hintaraja, esimerkiksi 5 tai 20 euroa. Raja riippuu omasta viitseliäisyydestäsi ja taloustilanteestasi. Jos tavaran jälleenmyyntiarvo jää rajan alle, laita se seuraavaan kassiin. Aseta myös aikaraja, esimerkiksi yksi kuukausi: jos tavarat eivät ole kuukauden sisällä netti- tai kivijalkakirppiksellä, siirrä ne seuraavaan kategoriaan.
  • Lahjoitetaan. Hyväkuntoiset ja puhtaat vaatteet ja tavarat voit lahjoittaa esimerkiksi Fidalle, SPR:lle tai Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskukselle. Valitse omaan arvomaailmaasi sopiva taho. Tärkeää on myös, että lahjoitusten vieminen ole liian vaikeaa, koska silloin se jää helposti tekemättä. Itse vien kaiken tarpeettoman mutta hyväkuntoisen viereiseen kauppakeskukseen, Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen keräykseen.
  • Kierrätetään materiaalina. Laita sellaiset tavarat ja vaatteet, joita ei voi enää hyödyntää sellaisenaan, tässä vaiheessa yhteen kassiin. Koska tavoitteena on olla tehokas, ei kannata säntäillä ympäriinsä, vaan laittaa tekstiilijäte, paperit, metallit yms ja sekajäte samaan kassiin. Aseta tämänkin kassin käsittelylle selkeä ja lyhyt aikaraja, esimerkiksi yksi vuorokausi.
  • Kuuluu muualle. Tehokkuuden nimissä myös muualle kotiin kuuluvat tavarat kannattaa tässä vaiheessa laittaa yhteen kassiin. Jos lähdet säntäilemään ympäri asuntoa, ajatus helposti katkeaa ja päädyt tekemään jotain muuta. Tämänkin kassin sisältö käsitellään päivän päätteeksi.
    • Tämä kuva on edellisestä muutosta neljän vuoden takaa. Etualalla ovat ainoat esineet, joilla on minulle aidosti tunnearvoa. En puhu repusta.

    Raivausvinkki 4: Kuvaa, jos pelkäät kaipaavasi


    Jos säästät tavaroita ja vaatteita, joita et käytä, mutta joista et oikein haluaisi luopuakaan, ota niistä kuva. Itselläni on kuvia niin 80-90-luvun lempileluista (nämä tosin löysin netistä), omien lasteni vauvaleluista kuin vuosien mittaan kaapissani käyneistä vaatteistakin. Osa kuvista on tullut otettua nettikirppareita varten, osa vain muistoksi. Ainakin minulle kuvan katselu riittää muiston palauttamiseksi kaikkien muiden paitsi kolmen rakkaan pehmolelun kohdalla. Siitä päästäänkin seuraavaan vinkkiin…

    Kerran käytettyjä hääpukuja siellä, minne ne kuuluvat: Kierrätyskeskuksessa! Kuva Nihtisillasta.

    Raivausvinkki 5: Aarrelaatikko


    Valitse kaapista yksi hylly, kenkälaatikko tms ja nimeä se aarrelaatikoksesi. Siihen pitää mahtua kaikki ne tavarat ja myös vaatteet, joita et käytä tai jotka eivät ole esillä koristeena. Tähän kategoriaan menevät hääpuvut, lapsuusmuistot, päiväkirjat ja muut vastaavat. Aarrelaatikko voi toki olla isompikin, vaikka kokonainen kaappi tai lipasto. Olennaista on, että kaikki tavarat, joita säilytät vain niiden tunnearvon vuoksi, ovat yhdessä paikassa – esimerkiksi hääpuku ei kuulu muiden vaatteiden joukkoon vaatekaappiin (minun mielestäni se kuuluu kierrätykseen). Kun “aarteesi” ovat yhdessä paikassa, näet kuinka paljon ne vievät tilaa. Sitten voit verrata tuota tilaa kotisi neliöhintaan.

    Tsemppiä raivaukseen!

    Kohtuullisuuden aika

    Esikoisen syntymä ei vielä saanut tahtiani hidastumaan. Ensimmäisien 15 kuukautensa aikana hän matkusti kanssamme 11 ulkomaanmatkaa, enimmäkseen mieheni työmatkoja. Sitten tulikin täysstoppi.

    Toinen raskauteni ei ollut ihan yhtä mutkaton kuin ensimmäinen. Olin sairaslomalla koko raskauden, ison osan siitä vaakatasossa. 99 % ajasta olin kotona, yli kahdeksan kuukauden ajan. En voinut juurikaan harrastaa liikuntaa, enkä jaksanut kauheasti puuhastella mitään.

    Kirjoittelin näitä blogeja varastoon, luin kirjoja ja katselin elokuvia. Noiden pitkien raskauskuukausien aikana jokainen ystävän vierailu oli suuri ilo. Loppuvaiheessa voin jo paremmin ja kävin muutaman kerran esikoisen kanssa ravintolalounaalla puolen kilometrin päässä. Ne olivat niin suurta juhlaa, että muistan ne edelleen, vaikka kyse oli tavallisista buffet-lounaista – sellaisista, mitä moni syö päivittäin.

    Raskauden jälkeen oloni parani nopeasti. Aivan tavalliset asiat tuntuivat mahtavilta: Kävelyt, tanssitunnit, uimahallissa käyminen. Aivan tavallista elämää osasi arvostaa täysin uudella tavalla.

    Artikkelikuva on esikoiseni ottama lähikuva kirpparilta löytämästäni tyllihameesta. Korvatakseen perutun viikkotanssitunnin, hän tanssii nyt aamusta iltaan kotona.

    Katselusuositus: Verta, hikeä ja t-paitoja

    Meillä on iso televisio. Itseasiassa meillä on myös mökillä iso televisio, valtava suorastaan. (Jos kysytte kuinka suuri, täytynee kaivaa mittanauha.) Olen elänyt ilman televisiota enkä vuosiin ehtinyt sitä kaivatakaan, mutta nykyisin lasten ansiosta olen enemmän kotona ja itse asiassa ihan nautin television ääressä loikoilusta, silloin harvoin kun sitä ehdin tehdä.

    Pitkä alustus televisionkatselustani

    Rakastan elokuvia! Viikko on huono, jos aikaa ei ole vähintään parille uudelle elokuvalle. Aivan erityisesti rakastan tositarinoita.

    Lisäksi televisiossamme pyörii jääkiekkoa – lähinnä Jokereiden KHL-pelejä, joskus NHL:n alkuillan otteluita sekä Leijonien arvoturnauksia – ja Formula1-kisoja. Näitä en katso aktiivisesti, mutta ne saavat pyöriä taustalla, kun puuhastelen muuta. Olen seurannut jääkiekkoa ja formuloita pikkutytöstä asti, ja hitaasti mutta vääjäämättömästi nekin lajit tuntuvat kehittyvän nykyaikaisemmaksi. (Odotan kovasti, että formulat alkaisivat kulkea power-to-X:llä, mutta se on jo ihan toinen juttu ja nyt ollaan muutenkin kaukana otsikon aiheesta.)

    Fiktiivisiä TV-sarjoja en ole katsonut enää vuosikymmeneen ollenkaan. En ole nähnyt yhtään jaksoa Breaking Badia, GoT:ia, HIMYM:ia tai DDT:ia. Toinen aivan ehdoton ei on tosi-TV. Katsoin viisi minuuttia Ruotsin Big Brotheria vuonna 2002 ja se riitti minulle siitä sortista. Ikävöin yhä niitä aivosolujani, jotka noiden minuuttien aikana menettivät halunsa elää. (DDT on muuten hyönteismyrkky, ei TV-sarja, mutta ehkä sain sinut hetkeksi miettimään.)

    Äh, huijasin, on yksi fiktiivinen sarja, jota rakastan varauksetta ja jonka ilmestyneet jaksot olen nähnyt jo moneen kertaan: Muumilaakso! Uusi, upea Muumilaakso-sarja on ehkä hienoin (osittain) suomalainen aikaansaannos sitten Finlandia-hymnin ja Helene Schjerfbeckin Toipilaan. Torille!

    Kuvankaappaus tuoreesta Muumilaakso-jaksosta, jossa Muumipappa (äänenään nappiosuma Ville Haapasalo) perustaa yrityksen. Täyttä timanttia.

    Verta, hikeä ja… tosi-TV:tä?

    Leffojen, lätkän, formuloiden ja muumien lisäksi katson silloin tällöin harvakseltaan dokumentteja tai matkailuohjelmien tyyppisiä dokumentäärisiä TV-sarjoja (joista parhaana esimerkkinä Joanna Lumleyn ihanat matkailuohjelmat).

    Kun luin Ylen uudesta Verta, hikeä ja t-paitoja TV-sarjasta, totesin aiheen olevan mitä kiinnostavin, mutta toteutustapa arvelutti. Brittiformaattiin perustuvassa sarjassa neljä töidensä puolesta muotiin kosketuksissa olevaa suomalaista matkustavat Myanmariin. He pääsevät kokeilemaan erilaisia vaatealan töitä puuvillan poimimisesta pikamuotitehtaaseen.

    Sandra Hagelstam, Joona Puhakka ja Maiju Voutilainen ovat somevaikuttajia, Veikko Seppälä opiskelee vaatesuunnittelijaksi Milanossa. Maiju ja Veikko ovat jo entuudestaan sangen tiedostavia, Joona ja Sandra esitetään hieman… noh, tavallisempina kuluttajina. (Epäilen tosin, että Sandra ei voi olla oikeasti noin pihalla, sillä hän on opiskellut vaatesuunnittelua ja kihloissa Marimekollakin työskennelleen miehen kanssa.)

    Ei uutta tietoa mutta kannatti katsoa

    Työpäivät ovat tietysti rankkoja ja huonosti palkattuja. Työajat ovat aivan muuta kuin eteistaulussa länsimaisen vaateketjun nimissä luvataan. Työskentelypaikat näyttivät aivan siltä, mitä odotinkin, eikä mikään oikein päässyt yllättämään. Ohjelma täyttää minulle henkilökohtaisesti tärkeän kriteerin, eikä siinä näytetä mitään 1- ja 3-vuotiaiden silmille sopimatonta. (Artikkelikuvan tilanne tosin on lavastettu, tuolla intensiteetillä kuopus katsoo vain Muumilaaksoa, ja sitäkin vain minuutin kerrallaan.)

    No, nahankäsittelyjakso kyllä sai minut lupaamaan entistä pyhemmin, etten osta enää yhtään uutta vaatetta, laukkua, kenkäparia tai autoa, missä on nahkaa. Käytettynä voin edelleen nahkaa ostaa, tosin mikään suosikkimateriaalini se ei ole. Koska en osta oikein mitään uutena, tämä lupaus oli helppo tehdä. Ainoastaan talvikengät ilman nahkaa saattavat aiheuttaa hieman päänvaivaa, vaikka asia onkin nyt muutamaksi vuodeksi ratkaistu, kun löysin uudenveroiset Pomarin goretexit kirppikseltä.

    Pelkoni liiasta tositeeveemäisyydestä osoittautui enimmäkseen turhaksi. Osallistujien välit näyttivät pysyvän hyvinä koko pariviikkoisen ajan eikä kenenkään henkilökohtaisella elämällä lähdetty retostelemaan. Vaikka vieroksunkin tositeeveetä, oli tätä matkaa itse asiassa ihan mukavaa seurata tiettyjen henkilöiden silmin eikä vain dokumentinomaisesti. Erityisen mielenkiintoista oli kuulla muotisuunnittelijaksi opiskelevan Veikon, joka on taitava ompelija, kommentteja tehtaiden järjettömästä työtahdista, joka eivät jätä pienintäkään mahdollisuutta ommella laadukkaasti.

    Itse sisältöhän olisi mahtunut loistavasti tunnin dokumenttiin, mutta tämä lähestymistapa varmasti puhuttelee vaikuttajien seuraajia ja saa tärkeän viestin menemään perille. Yle, douze points.