Minimaalisesti uutisia

Olin ennen varsinainen uutisnarkkari. Päivitin kotimaisia uutissivustoja kymmeniä kertoja päivässä, luin Newsweekiä ja katsoin Kympin Uutiset – ainoa kerta päivässä, kun avasin television, paitsi ulkomaanmatkoilla, joilla saatoin pitää kansainvälisiä uutissivustoja auki useamman tunnin. Koska valtamedioihin ei tietenkään voinut luottaa, seurasin aktiivisesti myös somekanavia saadakseni vaikkapa Krimin sotaan ukrainalaisten kavereideni näkökulman.

En tullut hullua hurskaammaksi. Sen sijaan minun oli vaikea nukahtaa iltaisin (tai aamuöisin, kun viimein ehdin nukkumaan) ja näin paljon painajaisia. En useinkaan uutisten aiheista, joten en nähnyt yhteyttä.

Uutisdieetti toi makoisammat unet

On ihme, etten muista mistä ensimmäisen kerran luin uutisminimalismista, sillä tuo oivallus muutti elämäni kertaheitolla muutama vuosi sitten. Ryhdyin uutisdieetille välittömästi.

Nykyisin uutiskulutukseni näyttää tältä: Avaan aamulla Hesarin ja Ylen sivuilta kiinnostavat uutisotsikot uusiin välilehtiin puhelimeni selaimella. Jos Hesarin sivuilla olevasta Ilta-Sanomien bannerista osuu silmiini kiinnostava viihde- tai lifestyleuutinen, avaan senkin odottamaan. Klikkiotsikoita tosin en klikkaa ihan periaatteesta. Luettavia artikkeleja tulee tälläkin metodilla aivan liikaa, joten en maksa kuukausimaksua nähdäkseni Hesarin ”timanttijuttuja”.

Silmäilen avaamani välilehdet aamiaisen aikana tai viimeistään lounastauolla. En palaa uutissivuille saati iltapäivälehtiin enää sen jälkeen. En selaa muita sivustoja – joskus seuraamani minimalismiblogit ovat nekin taas unohtuneet useammaksi kuukaudeksi. Televisiouutisia en katso ollenkaan ja televisio onkin meillä lähinnä elokuvien ja urheilun katsomista varten.

Kuten kerroin blogissani e-kirjoista, en ole enää vuosiin selaillut somea, joten uutisia ei tunge kasvoille sieltäkään. Vaikka iso osa puhelimenkäytöstäni on viestittelyä läheisteni kanssa, aika harvoin tulee käsiteltyä uutisaiheita.

Selailen satunnaisesti miehelleni tulevia talouslehtiä ja olen kuunnellut muutaman Nordnetin Rahapodin, mutta tärkein talousuutisten lähde on mieheni. Hänen kanssaan keskustelen paljon myös yhteiskunnallisista asioista, mutta en enää iltapalan jälkeen. Jos läheiseltä paloasemalta ei kuulu yleishälytystä, uutinen voi odottaa seuraavaan aamuun. Menen ajoissa sänkyyn ja nukahdan pian – ellen jumitu ahmimaan jotain kirjaa.

Tipahdinko tampioksi?

Uutisaddiktiaikoinani olisin pyöritellyt päätäni nykyminälle: Eihän noin vähäisellä uutiskulutuksella voi mitenkään pysyä ajan tasalla! Mikä sivistymätön moukka! Yllättävää kyllä, koen nykyisin olevani paremmin perillä maailman tapahtumista. Entisestä uutistulvasta mieleen jäi vain murto-osa, nyt muistan uutiset paremmin.

Otsikkotaso uutisista useimmiten riittää. ”Trump antoi potkut kyberturvallisuudesta vastaavalle johtajalle, joka tyrmäsi väitteet vaalivilpistä.” Ennen olisin klikannut uutisen auki, mutta henkilön nimi tai tapauksen yksityiskohdat eivät kuitenkaan olisi jääneet mieleeni. Mielestäni on hyvä tietää Yhdysvaltojen ja muiden voimakkaan vaikutusvaltaisten maiden tärkeimmät kuulumiset, mutta yksityiskohtaisempi informaatio menee jo harrastuksen puolelle – eikä tämä ole enää valitsemani harrastus.

On varmasti kavereita, joiden mielestä olen auttamattomasti aivopesty, kun seuraan vain ”vihervassareiden” Yleä ja Hesaria. Minulle kupla sopii ja sen aiheet kiinnostavat minua, mutta toki tunnistan suuntauksen. En lähtökohtaisesti usko salaliittoteorioihin ja luotan, että jos jokin niistä osoittautuu todeksi, saan lukea siitä riittävän pian Yleltä.

Maailmankuvaa ei mielestäni ylipäätään kannattaisi perustaa uutisiin. Itse ainakin koen esimerkiksi kirjallisuuden, matkailun ja kavereiden kanssa käytävien keskustelujen kautta saavani paremman kuvan vaikkapa Etelä-Afrikan nykyisyydestä kuin yksittäisten, Suomen mediaan asti suodattuvista uutisista.

Koronarepsahdus kostautui

Uutisdieettini piti pitkään hienosti, mutta maaliskuun koronavyöryn myötä repsahdin. Parin viikon ajan katsoin hallituksen tiedotustilaisuuksia ja päivitin uutisia yömyöhään. Vaikka meillä henkilökohtaisesti oli edelleen kaikki hyvin, ahdistus vyöryi päälleni enkä saanut iltaisin unta.

Ymmärsin pian, että koronatilanne tulee kestämään pitkään, mitään merkittävää ei tapahdu vuorokaudessa eikä jatkuvasta uutisten seuraamisesta ole yhtään mitään hyötyä. Palasin uutisdieettiini ja yöunet palasivat.

Vaikka korona jyllää maailmalla ja Yhdysvaltojen demokratia on kriisissä Valko-Venäjän, Puolan ja Unkarin hallinnoista puhumattakaan, minulla ja perheelläni on kaikki hyvin. En saa muiden maiden sotkuja setvittyä, eikä kukaan hyödy siitä, että vatvon niitä aamusta iltaan.

Extra extra this just in

Tuntuu, että nykyiselläänkin tulen lukeneeksi liikaa uutisia. Usein aamulla avaamistani uutisista osa on vielä iltapäivälläkin lukematta. Tai oikeastaan ongelma ovat ”uutiset”. Mikä siinä onkin, että pitää muka tietää enemmän joulukuusesta, joka tulee tänä jouluna Senaatintorille? Miksi klikkaan auki taas yhden otsikon, jossa kerrotaan entisen formulakuskin kertovan mielipiteensä nykyisestä formulakuskista?

Kirjoitan työkseni kaupallisia sisältöjä ja siinä työssä yleissivistys on toki tarpeen. Senaatintorin joulukuusen alkuperä tuskin kuitenkaan tulee työelämässä eteen, ainakaan niin että sitä pitäisi etukäteen tietää. Uskon, että takana on enemmänkin FOMO eli paitsi jäämisen pelko. Mitä jos jossain uutisessa onkin jotain kiinnostavaa? Mitä jos jossain porukassa herää keskustelu jostain pseudouutisesta ja olen ainoa, joka ei tiedä kyseistä tarinaa? Kestän sen, etten voi koskaan keskustella mistään TV-sarjoista, kun en sellaisia katso, mutta nämä ovat uutisia!

On käsittämätöntä, kuinka paljon uutisia pystytään tuottamaan vuorokaudessa! Joskus valitsemallani kerran päivässä -metodilla meinaa jäädä tärkeitäkin uutisia kokonaan väliin. Esimerkiksi vuosi sitten kuulin (uutissivuja useammin päivittävältä) mieheltäni, että Antti Rinne on eronnut pääministerin tehtävästään. Seuraavana aamuna kyseistä uutista ei Hesarin sivuilla enää näkynyt vaan sen tilalle oli tullut asiaa taustoittavia kirjoituksia. Otsikoista ei itse pääministeriero enää selvinnyt. Vanha uutinen!

Olenkin oppinut lukemaan uutisia niin, että jos otsikossa kerrotaan Sean Conneryn upeasta elokuvaurasta, se tarkoittanee Sir Conneryn siirtyneen ajasta iäisyyteen. Asia on kuitenkin tullut julkisuuteen jo useita tunteja aiemmin, eikä siksi ole varsinaisesti enää polttava uutinen.

Kuten tästä käy ilmi, olen miettinyt yhä tiukempaa linjaa uutiskulutukseeni. Ehkä voisin katsoa aamulla Areenasta neljän minuutin uutislähetyksen? Tai lukea Hesarista vain sarjakuvat ja luottaa uutisissa yksin Yleen – kaikki oikeasti tärkeät uutiset löytyvät varmasti sieltä.

Miten sinä kulutat uutisia? Liikaa? Liian vähän? Kerro minulle Facebookissa tai Instagramissa!

Miksi blogissani ei voi kommentoida ja missä sen sijaan voi

Olen saanut ihania viestejä, joissa kiitellään kivasta blogista ja toivotaan kommentointimahdollisuutta. Itse asiassa kommentointi on teknisesti ottaen ollutkin mahdollista, mutta vain WordPressiin kirjautuneille – ja kirjautuminen puolestaan on lievästi sanottuna takkuillut. No, otin muutama viikko sitten pois tuon kirjautumisvaatimuksen, ja sen jälkeen olenkin käyttänyt 20-30 minuuttia viikottain spämmipostin parissa. Vaikka olen kuinka säätänyt asetuksia ja asettanut kiellettyjä sanoja, spämmiä tulee silti päivittäin monta viestiä. Osa pääsee läpi, ja täytyy poistaa manuaalisesti. Tähän olisi olemassa toimiva, paljon mainostettu plugin – vain 7 eurolla kuussa! Arvaattekin jo, mitä mieltä olen tuollaisesta kiinteästä kuluerästä…

Kommentit olisivat kuitenkin erittäin tervetulleita, ja toivonkin, että te lukijat jaksaisitte osallistua keskusteluun. Blogilla on kuukausilukijoita jo yli 5 000, joten teillä olisi varmasti paljon annettavaa!

Keskusteluun voi jokaisen postauksen kohdalla osallistua kahdessa paikassa: Instagramissa ja Facebookissa, jossa postaan jokaisesta blogikirjoituksestani julkisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Korvattaisiinko selailu kirjoilla

Kirjoitus sisältää mainoslinkin*, josta saat itsellesi kahden viikon ilmaisen testijakson Nextoryn ääni- ja e-kirjoihin.

Viimeksi kerroin, että olen jo pitkään lukenut yksinomaan sähköisiä kirjoja. Kiitos ihanan kärsivällisen isoäitini, opin lukemaan jo viisivuotiaana. Niinpä muiden ekaluokkalaisten lukiessa ensimmäisiä satukirjojaan, minä luin jo täyttä päätä Alfred Hitchcockin mainiota ja yllättävän hyvin aikaa kestänyttä Kolme Etsivää -sarjaa. Rakkaus lukemiseen on säilynyt läpi elämän, ja minulla on käytännössä aina vähintään yksi kirja kesken.

Vuosikymmen lukemista missä vain

Luovuin fyysisistä kirjoista jo 10 vuotta sitten. Tarvitsin silloin kirjahyllyn toiseen käyttöön ja hieman surullisenakin luovuin moneen kertaan lukemistani lempikirjoista. Olin jo alkanut lukea kirjoja ensisijaisesti elektronisessa muodossa ja aina ennen kirjasta luopumista varmistin, että se on saatavilla sähköisenä. En ole koskaan omistanut tablettia tai kirjojen lukemiseen tarkoitettua laitetta, joten olen lukenut kirjat aina puhelimeni näytöltä. Jostain syystä monet pitävät tätä kummallisena, vaikka selaavat itse puhelimiaan kaiken aikaa ja lukevat näytöiltään paljon pienempääkin pränttiä. Kirjoissa sentään fonttikoon säätäminen helppoa, toisin kuin vaikkapa uutissivustoilla. Ja muuten, katsoessani puhelintani pidän sitä suunnilleen leuan korkeudella, kuten artikkelikuvassakin. En siis taita niskaani 90 asteen kulmaan. Puhelinta jaksan hyvin pitää näin, fyysisen kirjan kanssa on haastavampaa.

Silloin vanhassa normaalissa, kun vielä kävin jossain, luin mitä erikoisemmissa paikoissa. Tavanomaisten juna- ja bussimatkojen (miten niitäkin voi olla näin ikävä?) lisäksi saatoin avata puhelimelta kirjani vaikka kassajonossa seistessä (sitäkin on muuten ikävä). Fyysinen kirja ei olisi ollut noissa tilanteissa edes mukana. On huumaava ajatus, että sähköisten kirjojen myötä taskussani on enemmän ihania kirjoja, kuin mitä ikinä tulen ehtimään lukea.

Minulle kirjojen lukeminen sängyssä puhelimelta ei ole aiheuttanut mitään ongelmia, päinvastoin! Ongelmia oli silloin, kun joutui pitämään käsissään fyysistä, joskus painavaakin kirjaa. Vielä isompi ongelma oli valon päällä pitäminen, joka häiritsi muiden nukkujien lisäksi myös omaa melatoniinintuotantoani. Ostin jopa sellaisen pienen kirjaan kiinnitettävän led-valon, mutta se ei oikein ajanut asiaansa. Minusta on ihanaa lukea kirjoja itsevalaisevalta laitteelta. Luen valkoista mustalla, melko pienellä kirkkaudella, ja puhelin on makuuhuoneessa tietysti yhteydettömässä lentotilassa.

10 vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että tämä on ainoa oikea tapa lukea kirjoja. Puhelimelta, valkoista mustalla. Lukuvuorossa Merete Mazzarellan Alma – edelläkävijän tarina.

Mieluummin luen kuin selailen

Jos minulla ei ole kierrossa hyvää kirjaa, koen orpouden tunnetta. Silloin sorrun helposti selailemaan uutissivustoja, tai joskus jopa sosiaalisia medioita, joista en koe saavani yhtään mitään. On tavallaan viehättävä ajatus pystyä selaamaan, mitä kavereille kuuluu, mutta tosiasiassa päädyn lukemaan hyvänpäiväntutun poliittista manifestia tai kahden vuosikymmenen takaisen työkaverin päivitystä kesäkukkien istutuksesta. Lasten myötä olen vähentänyt sosiaalisen median käyttöä valtavasti, ja käytännössä käytän sitä vain ansaitsemiseen liittyen silloin, kun se esimerkiksi hyödyttää uraani jollain tavalla. Olen pahoillani, en ole varmastikaan se kivoin somekaveri.

Luen parhaillaan Cal Newportin kirjaa digitaalisesta minimalistista, ja sen myötä olen alkanut entistä tarkemmin kiinnittää huomiota puhelimen käyttööni. Kännykkäni on minulle tärkeä apuväline, mutta haluan olla tiedostava sen suhteen, miten sitä käytän. Olen päättänyt, että vilkaisen Hesarin ja Ylen uutiset aamulla – pääsääntöisesti otsikkotasolla. Muut sivustot olen oikeastaan hylännyt, mitä nyt paria minimalismiblogia vilkaisen muutaman viikon välein – tosin en osaa oikein sanoa, alkaako sekin lipsua enemmän sisällöntuottajan työhöni liittyvän benchmarkkaamisen puolelle.

Olen huomannut, että viisi minuuttia mukaansatempaavan kirjan parissa rentouttaa aivan toisella tavalla kuin samat minuutit sivustoja selaten. Ja tietysti välillä on ihanaa – ja tärkeääkin – olla tekemättä mitään.

Tositarinoita tai teinifiktiota

Minulla on kirjojen suhteen aika erikoinen maku. Luen lähes yksinomaan non-fiktiota, ja senkin genren suht suhteen olen nirso. Erityisesti rakastan elämänkertoja, ja aivan erityisesti ei-tunnettujen henkilöiden mielenkiintoisia elämäntarinoita. Viime vuonna minuun teki erityisen vaikutuksen Tara Westoverin Educated (suom. Opintiellä), joka kertoo voimakkaan uskonnollisessa perheessä Yhdysvalloissa kasvaneen naisen koulutuksen janosta. Ilmaisen korkeakoulutuksen maassa oli hyvä muistutus lukea, kuinka paljon jotkut ovat valmiita tekemään saadakseen kunnollisen koulutuksen.

Myös Trevor Noahin Born a Crime oli kiehtovaa luettavaa. Etelä-Afrikassa mustalle äidille ja valkoiselle isälle apartheidin aikana syntynyt poika näki kummankin maailman hyvät ja huonot puolet ainutlaatuisella tavalla. Kuten näistäkin saattaa päätellä, en useinkaan malta odottaa suomennoksia. Luen mielelläni alkuperäiskielellä, jos suinkin osaan sitä riittävän hyvin. Kielitaitoni riittää lähinnä englannin- ja ruotsinkieliseen kirjallisuuteen.

Nuorempana tutustuin innokkaasti fiktion klassikoihin, ja luin esimerkiksi paljon John Irvingin tuotantoa. Aikuistuttuani olen siirtynyt enemmänkin nuorille tarkoitettu fiktioon. Harry Potterit olen lukenut useaan kertaan niin suomeksi kuin englanniksi. Myönnettäköön, että osaan myös Twilight-kirjasarjan juonenkäänteet ulkoa. Olen lukenut melko paljon fantasiakirjallisuuttakin, mutta jostain syystä en vain jaksa innostua aikuisille tarkoitettu realistisesta fiktiosta. Olen aina ajatellut, että sen aika ei vain ole vielä, mutta olen jo 38-vuotias ja alkanut miettiä, onko minussa jotain vikaa. Aikuisten fiktio vain on usein niin synkkää, ja minun on usein vaikea samaistua romaanien roolihahmoihin.

Äänikirjat pelastivat sängyn pohjalla

Siirryin sähköisiin kirjoihin ystävistäni lähes ensimmäisenä, eivätkä kaikki ole tuota askelta ottaneet vieläkään. En muutenkaan ole millään tapaa teknologia- tai muutosvastainen, päinvastoin. Niinpä olen ilahtuneena seurannut kuinka monet ovat löytäneet kirjojen ihmemaan äänikirjojen kautta. Itsekin turvauduin äänikirjoihin, kun toisen raskauteni alussa jopa tekstin katsominen heikensi oloani entisestään.

Monet kuuntelevat äänikirjoja esimerkiksi siivotessaan, mikä on mielestäni mahtavan ihailtavaa tehokkuutta. Itse olen niin laiska siivooja, että sillä metodilla saisin kuunneltua ehkä kirjan vuodessa. Auton ratissakaan ei tule vietettyä paljon aikaa, mutta pidemmillä matkoilla kuuntelisin ehdottomasti mielummin laadukasta kirjaa kuin radiojuontajien mukanokkelaa sanailua.

Olen kuitenkin suoraan sanottuna huono kuuntelija. Henkilökohtaisessa keskustelussa läheisten ihmisten kanssa keskityn kyllä kiitettävästi, ja muistini on hyvä. Mutta kuten koulukaverini tietävät, ei kuullusta oppiminen ole minulla kovin vahvaa. Ymmärsin jo peruskoulussa, että opin lukemalla paremmin kuin opettajaa kuuntelemalla. Ajatukseni harhailevat helposti, ja näin ollen joudun todella keskittymään, jos aion ymmärtää kuulemani. Tämä on heikkous, jota pyrin kehittämään, mutta kirjojen suhteen olen toistaiseksi pitäytynyt luetussa sanassa. Ainoastaan Michelle Obaman Becoming-kirjan kohdalla epäröin: sen ääniversion lukee kuitenkin Michelle itse!

Sähköiset kirjastot kovassa käytössä

Kuten toistuvasti on käynyt ilmi, olen innokas julkisten palveluiden käyttäjä, ja rakkaus kirjastoa kohtaan on meillä suorastaan sukuvika. Suurin osa viime vuosina lukemistani kirjoista on ollut kirjastojen elektronisten kirjojen kokoelmasta. Uutuuskirjoja joutuu siellä toki odottamaan siinä missä fyysisessäkin kirjastossa. Parissa kuukaudessa olen päässyt Loiri-kirjan jonossa sijalle 64, joten saattaa olla, että ihan loppuun asti en malta odottaa. Onneksi ei tarvitsekaan!

Minimalismi-aiheisessa blogissa ei totisesti halua mainostaa mitään turhaa. Tämä yhteistyömahdollisuus kuitenkin miellyttää minua suuresti. *Tästä linkistä sinä saat kahden viikon ilmaisen kokeilun Nextoryn kattaviin ääni- ja e-kirjavalikoimiin. Minä puolestani saan jokaisesta kokeilijasta muutaman euron korvauksen.

Nextoryssa on aivan hillitön valikoima suosittuja e-kirjoja (ei kuitenkaan kaikkia tässä mainitsemiani kirjoja, ainakaan ennenkuin niille saadaan suomennokset). Nextoryn kirjoja voi lukea ja kuunnella kiinteällä kuukausimaksulla niin paljon kuin haluaa. Kahden viikon ilmaisen kokeilun jälkeen tilaus maksaa alkaen 13,99 €/kk, mutta mitään sitoutumispakkoa tarjouksessa ei ole.

Paljastanpa vielä loppuun rehellisyyden nimissä, miten itse toimin näiden kuukausilaskutteisten palveluiden kanssa: Kuten kaikki blogiani lukevat tietävät, olen aika tarkka rahoistani. En salli minkään kuukausilaskutteisten palveluiden syödä rahojani taustalla, jos en niitä käytä. Niinpä enimmäkseen turvaudun kirjaston valikoimaan, mutta kun lukulistalleni kertyy useampi kiinnostava uutuus, otan jonkun maksullisen palvelun käyttööni kuukaudeksi tai pariksi. Silloin suorastaan ahmin kirjoja – olenhan maksanut niistä! Mutta toisaalta, erästä edesmennyttä, henkilökohtaisissa suhteissaan ilmeisen dorkaa kulttuurin moniottelijaa siteeratakseni: Lukeminen kannattaa aina.