Umpilisäkkeen poisto

Aihe ei ole leppoisa, ja minimalismiakin ainoastaan kieli poskessa tulkittuna: “Nyt sen Salmisen Päivin minimalismi meni niin pitkälle, että se alkoi jo konmarittaa ruumiinosiaankin”. Vaikka Marie Kondo ei olekaan ollut oma oppiäitini, voisi umpilisäkkeeni kohdalla kyllä todeta: “It didn’t spark joy in me anymore.” Kirurgian osastolla vuoroani odottaessa olin kiitollinen kaikille, jotka olivat jaksaneet kirjoittaa omista kokemuksistaan julkisesti, joten koen velvollisuudekseni jakaa oman, hyvin tavanomaisen tarinani parin kuukauden takaa.

Oireet ja virhediagnoosi: “Sulla on vain ilmavaivoja”

Perjantaina aamupäivällä maha meni sekaisin, mutta se nyt on sellaista välillä, en ajatellut asiaa sen enempää. Selviydyin hyvin päivän viiden kilometrin siirtymistä 40-kiloisia rattaita työnnellen. Iltaa kohden olo vähän heikkeni ja mökkimatka Espoosta Hämeenlinnaan kauppareissuineen tuntui pitkältä. Ilta päättyi iloiseen oksentamiseen ja jäin kauhulla odottamaan, sairastuisivatko mies ja tytöt. Lauantaina olin kuitenkin jokseenkin kunnossa ja sunnuntaina jaksoin vierailla kirpparilla. Muut porskuttivat terveinä.

Sunnuntai-iltapäivällä vatsani veti kokonaisvaltaiseen kramppiin. Yritin lievittää oloani Buranalla, mutta se tuli ylös. Umpilisäkkeen tulehdus tuli tässä vaiheessa mieleen, mutta hyppiminen ei aiheuttanut kipua. Toisena vaihtoehtona pelkäsin kohdunulkoista raskautta. Kipu oli melko samanlaista kuin synnytyssupistuksissa, mutta ei aaltoilevaa vaan jatkuvaa. Soitin Hämeenlinnan Keskussairaalaan, sillä ajatus yli tunnin kotimatkasta autossa tuntui kauhealta, ja nopealla googlauksella “uusi, paheneva vatsakipu on aina tutkittava”. “Sulla on vain ilmavaivoja sen perjantain vatsataudin jäljiltä”, Keskussairaalan päivystyksestä vastattiin. Totesin, että haluan kotiini Jorvin sairaalan läheisyyteen. (Tämä asia käytiin myöhemmin Hämeenlinnan Keskussairaalan kanssa läpi antamani ystävällisen palautteen perusteella, ja siellä otettiin asia vakavasti ja minuun oltiin yhteydessä niin puhelimitse kuin kirjeitse. Jos olet vastaavassa tilanteessa, mene lähimpään sairaalaan!)

Kotimatka pelkääjän paikalla pussiin tyhjää yökkäillen jäänee mieleen yhtenä elämäni ikävimmistä siirtymistä. (Lento Tansaniasta kotiin ripulissa ja lento Riikasta oksentaen vievät kuitenkin kärkipaikat.) Cuplatonista ei ollut mitään apua, joten aloin uumoilla, että ilmavaivoista ei tosiaankaan ole kyse. Espoon Terveysneuvonnasta kehotettiin kokeilemaan vielä uudestaan Buranaa ja Panadolia ja hakeutumaan päivystykseen, jos pikkuhiljaa enemmän ja enemmän oikealle alavatsalle paikantuva kipu ei niillä helpottaisi. Sain nukuttua 1,5h mahallaan siten, että oikea käteni painoi alavatsaa oikealta. Kun heräsin, tiesin, että nyt on pakko lähteä päivystykseen. Korvissa humisi hetken ja silmissä meinasi pimetä. Yritin syödä vähän ennen lähtöä. Pakkasin eväitä ja yöpymistarvikkeet ja katselin hetken tuhisevaa, viikon alle vuoden ikäistä kuopusta, jonka pelkäsin jäävän ilman aamumaitoaan. Onneksi olimme jo sopineet, että äitini tulisi aamulla hoitamaan tyttöjä, että saisin levätä “vatsataudin jäljiltä”. Hyppäsin autoon ja ajelin vartin matkan Jorviin.

Jorvin päivystyksessä

Jorvin päivystys tuli minulle valitettavan tutuksi kuopuksen raskausaikana ja sen jälkeenkin. Siellä on erittäin ystävällistä henkilökuntaa ja siistit tilat, mutta eihän se nyt ole kenenkään top-listalla paikoista, jossa haluaa olla puoli kolmelta yöllä. Aulassa olin ainoa, ja aloin jo miettiä, että hitsi, tämäkin keikka maksaa taas 32,90€ + pysäköintimaksut ja on todennäköisesti yhtä turha kuin viime lokakuun kohtutulehdusepäilyni. Ystäväni joutui kuitenkin taannoin viipymään sairaalassa pitkään uskottuaan työterveyden norovirusdiagnoosia, kun todellisuudessa kyse oli tulehtuneesta umpilisäkkeestä, joka pian sitten puhkesi. Hänen lähtönsä taisi käydä lähellä, ja mietin, etten halua vaihtaa hiippakuntaa lasten ollessa aivan pieniä.

Päivystyksessä, ainakin Jorvissa, tapaa aina ensimmäisenä hoitajan, joka kyselee oireet ja tutkii. Hoitaja painoi umpilisäkkeen kohdalta oikealta alavatsalta niin, että kipu alkoi jo helpottaa, mutta kun hän irrotti kätensä, vatsaa vihlaisi kunnolla. Lyhyen lääkärikonsultaation jälkeen sain lähetteen virtsa- ja verikokeisiin. Pian ensimmäisenä tapaamani hoitaja tuli hakemaan minut pyörätuolilla aulasta vuodepaikalle. Leukosyytit kuulemma ainakin olivat koholla, joten samoista näytteistä tilattiin lisää testejä. Olin aika kipeä, joten en vastustellut elämäni ensimmäistä pyörätuolikyytiä – jopa synnytysten jälkeen olen saanut sen vältettyä! Oli myös ihanaa päästä kylmästä aulasta peiton alle. Sain syömä- ja juomakiellon, mutta nestetipan ja parasetamolia suoneen. Olo oli niiden myötä oikeastaan ihan hyvä ja mietin, että ehkä kyse olikin vain nestehukasta.

Minut kärrättiin pyörätuolilla vatsan TT-kuvaan. Pian sen jälkeen hoitaja tuli kysymään, miksi olen vielä omissa vaatteissani. “Tuo kuulostaa siltä, että olen jäämässä tänne”, sanoin. Hoitaja ei ilmeisesti saa kertoa diagnoosia, joten odotin lääkäriä, ennenkuin suostuin vaihtamaan sairaalan vaatteisiin. Tiesin kuopuksen heräävän pian vaatimaan aamumaitoaan, miehen huomaavan minun häipyneen ja elättelin vielä toivoa kotiinpääsystä. Diagnoosi oli kuitenkin saapunut Meilahdesta linjoja pitkin alle puolessa tunnissa: Umpilisäkkeen tulehdus, poistetaan umpilisäke leikkaamalla.

Osastolla odottelua

Vaihdoin sairaalan vaatteisiin ja sain jo elämäni neljännen pyörätuolikyydin, kirurgian osastolle K5. Kello oli yhdeksän kieppeillä aamulla ja koska paikallaan maatessa olo oli oikeastaan ihan hyvä, nälkä alkoi vaivata. Edeltävänä päivänä en ollut saanut juurikaan syötyä ja olin oksentanutkin pari kertaa.

Vaikka tulehtuneet umpilisäkkeet leikataan aina kiireellisinä, etteivät ne ehtisi puhjeta ja tulehduttaa vatsakalvoa, meni päivän aikana kaksi hätätapausta ohitseni leikkaussaliin. Sain nukuttua vajaan tunnin, mutta enimmäkseen päivä meni kelloa vahdaten. Luin kirjaa ja tutustuin umpilisäkeleikkauksen kulkuun ja muodostin omat toiveeni käytettävistä menetelmistä. Saako leikkaukseen tehdä samanlaisen toivelistan kuin synnytykseen?

Ensin toivoin, että pääsisin leikkaukseen niin pian, että perheeni ehtisi vielä illalla vierailemaan ennen tyttöjen nukkumaanmenoaikaa. Leikkaus valmisteluineen kestää kuulemma 1,5 tuntia, itse operaatio 30 minuuttia, mutta koko reissu heräämöineen 4-5 tuntia. Iltapäivällä aloin toivoa, että mieheni pääsisi jo lähtemään töistä ja ehtisin vielä nähdä tytöt ja imettää pienimmän ennen leikkausta ja sen yhteydessä annettavia antibiootteja ja kipulääkkeitä.

Sain tytöt, mieheni ja äitini luokseni hieman ennen kuutta illalla. Imetin pikkuista, joka oli selvästi jo ehtinyt huolestua, ja luin isommalle sadun. Tuo alle 3-vuotias oli piirtänyt minulle kuvan ja “kirjoittanut” siihen muun muassa perheenjäsenten nimet ja minä rakastan sinua. Hän kyseli sattuuko leikkaus, ja kerroin aikovani nukkua sen läpi. Tunnin vierailu täytti huoneen rakkaudella. (Kuva piirustuksesta artikkelikuvana.)

Umpilisäkkeen leikkaus

Pian tyttöjen lähdettyä tuli komennus leikkaukseen. Ainakin Jorvissa /Espoon Sairaalassa komennuksesta on viisi minuuttia aikaa olla leikkaussalissa, joten kävin nopeasti vessassa, heitin puhelimen kaappiin ja otin kaapin avaimen leikkaussaliin, kuten ohjeistettu oli. Minut kärrättiin vuoteella leikkaussalin eteen, jossa tapasin leikkaushoitajat, anestesialääkärin ja -hoitajan. Myös hoitaja ja hoitajaharjoittelija osastolta osallistuivat tiimipalaveriin. Minulta kysyttiin ensimmäiseksi nimeä, ja mihin leikkaukseen olen tulossa. Jätin suosiolla väliin herkullisen tilaisuudessa vitsailla. Osaston hoitajien kanssa vielä muistutimme imetyksestä, ja anestesialääkäri päättikin tässä vaiheessa vielä vaihtaa nukutusaineen. Leikkauksen yhteydessä kerta-annoksena saatavat suonensisäiset antibiootit ovat kai joka tapauksessa sellaisia, jotka eivät estä imetystä. Lisäksi pyysin välittämään kirurgille huomion, että linea albani on edelleen raskauksien jäljeltä heikko navan alapuolelta, siis kohdasta, mihin isoin leikkausviilto usein laparoskopiassa tehdään.

Sain itse kävellä sisään leikkaussaliin ja asettua sängylle katsomaan henkilökunnan valmistautumista leikkaukseen. Kello seinällä näytti 20:05. Minut on kerran aiemmin nukutettu ilman ongelmia, ja tiesin olevani umpilisäkkeen tulehduksen kanssa ajoissa liikenteessä, joten minua ei juurikaan jännittänyt. Anestesialääkäri sanoi, että nukutuksessa ei näe unia ja kaikki olisi minulle ohi sekunnissa. Hän kehoitti ajattelemaan jotain mukavaa, ja niinpä nukahdin ajatellen hetkeä aiemmin vierailleita tyttöjäni pärisyttelemässä toisilleen.

Heräsin paria tuntia myöhemmin ajatellen Nalle Puhia ja Tikrua. Mietin, olisinko sittenkin nähnyt unta. Kysyin ensimmäiseksi hoitajalta, miten leikkaus oli mennyt, ja kuulin, että se oli sujunut kuin suoraan oppikirjasta. Kurkussani oli limaa ja sain juoda vähän vettä. Olin väsynyt, mutta ihan tolkuissani, joten heräämössä vietetty tunti tuntui aavistuksen pitkältä. Kaipasin puhelintani, että voisin ilmoittaa perheelleni, että kaikki meni hyvin. En tavannut kirurgia missään vaiheessa, mutta ilmeisesti hän oli huomioinut toiveeni, sillä isoin (1 cm) leikkausviilto oli tehty napaan ja pienemmät 0,5cm viillot vasemmalle alavatsalle ja keskelle bikinirajan alapuolelle.

Leikkauksen aikana olin saanut kovia kipulääkkeitä, ilmeisesti jotain opiaatteja, ja anestesialääkäri kehotti pumppaamaan ja heittämään pois rintamaitoa, kunnes 16h myöhemmin saisin taas imettää. Näin melkoisia liskoja seuraavat kaksi yötä ja mietinkin, olisiko vähemmälläkin kipulääkityksellä pärjännyt.

Kotiin seuraavana aamuna

Aamulla, 12h leikkauksen jälkeen, sain luvan lähteä kotiin. Papereita odotellessa kävelin ympäri osastoa, koska liikunta auttaa vatsaonteloon pumpattua hiilidioksidia poistumaan. Hiilidioksidi poistuu hengityksen kautta ja aiheuttaa joillekin poistuessaan kovia kipuja hartioiden seudulla. Kotiin pääsin ihan bussilla ja kävellen, mutta iltaa kohti hartiakivut pahenivat ja sain kaksi kipukohtausta, joiden aikana en voinut kuin kieriä lattialla ja ulvoa tuskasta. Kivut olivat kovempia kuin supistuskivut synnytyksessä. Niihin ei auta mikään normaali särkylääke, ja koska oopiumin vaikuttava aine morfiini ei sovi imettäjälle, ei auttanut kuin kärvistellä.

Kipuu, ei hyötyy

Tässä vaiheessa sananen kipuasteikosta, jolla potilasta aina pyydetään omaa tilannettaan kuvailemaan. Oman asteikkoni kymppi on ja tulee toivottavasti aina olemaan se, kun luusta hakataan pienellä taltalla näytettä. Siinä kivussa ei pysty ajattelemaan tai toimimaan. Synnytyksien supistukset juuri ennen ponnistusvaihetta (joihin sain puudutteen) olivat pahimmillaan sellaista kasia: Pystyin kuuntelemaan ohjeita ja toimimaan halutulla tavalla. Nämä CO2-hartiakivut oli kahden kipukohtauksen ajan ysiä: Tiesin pelottavani kuopustani huudollani, mutten pystynyt liikkumaan kauemmas tai olemaan hiljaa.

Kun tulin yöllä Jorvin päivystykseen umpilisäketulehdusepäilyn kanssa, kipu oli asteikollani sellaista nelosta. Pystyin ajamaan itse sairaalaan, kävelemään päivystykseen, asioimaan hoitajan kanssa leikkiä laskien jne. Kun hoitaja pyysi minua arvioimaan kipua asteikolla 1-10, sanoin kuitenkin seiska, koska ajattelin sen olevan katu-uskottavampi arvio. En kuitenkaan oikeasti missään vaiheessa ollut kauhean kipeä, vaikka kirurgin arvio oli “selvästi tulehtunut umpilisäke”. Mitään infernaalista kipua ei siis kannata jäädä odottamaan, vaan parempi vain marssia tarkastettavaksi.

Toipuminen umpilisäkkeen poistosta

Muutamana päivänä leikkauksen jälkeen otin 1,5g parasetamolia ja 300-600mg ibuprofeenia. Hoito-ohjeissa leikkausten jälkeen usein painotetaan, että kipu ei saa estää liikkumista tai painaa ryhtiä kumaraan. Kovin kummoisia vatsakipuja ei kuitenkaan leikkauksen jälkeen tullut ja lopetin särkylääkkeiden syömisen pian.

Jano oli leikkauksen jälkeen hirveä. Useimmiten juon vain vettä, mutta nyt join myös laimennettuja täysmehuja, koska jollain tapaa vesi ei tuntunut riittävän. Tunne oli outo, koska yleensä juon janoon mieluiten juuri vettä. Ensimmäisinä päivinä join 3-4 litraa nestettä päivässä, vaikka oli melko viileää, enkä päässyt kauheasti liikkumaan. Kävelin sentään muutaman kilometrin joka päivä edistääkseni toipumista.

Hankalinta oli ehdottomasti, etten saanut nostaa 10- ja 15-kiloisia tyttöjäni ollenkaan. Vatsaonteloon kohdistuva paine saattaa aiheuttaa leikauskohtiin tyrän. Äitini oli meillä koko ensimmäisen viikon ja minä pyörin mukana vain seuraneitinä ja imettäjänä. Tytöt olivat innoissaan, kun Mummi oli jatkuvasti saatavilla. Kuopus tosin oli silminnähden järkyttynyt poissaolostani ja kiipesi monta kertaa päivässä kurkkaamaan paidankauluksestani tarkastaakseen, että tissit ovat tarpeen tullen saatavilla.

Pikkuruiset leikkausarvet paranivat hurjan hyvin. Vuorokausi leikkauksen jälkeen otin laput pois arpien päältä ja menin suihkuun. Yllätyin, ettei niissä ollut mitään haavateippejä, eikä sellaisia tarvinnutkaan. Tikit olivat niin pikkuisia, ettei niitä oikein edes erottanut, ja ne sulivat nähtävästi omia aikojaan. Ruvet alkoivat tippua pois pari viikkoa leikkauksen jälkeen, milloin uskalsin alkaa hieromaan arpia, ettei kiinnikkeitä muodostuisi. Tämän tärkeyden olen valitettavasti oppinut kantapään kautta, sillä ensimmäisen raskauden jälkeen huomattiin yli 20 vuotta vanhan leikkausarven vetäneen vatsanpeitteitäni vinoon ja myötävaikuttaneen vatsalihaserkauman syntyyn raskaudessa. Aluksi navan kohdalla olevan umpilisäkeleikkausarven hierominen oli mahdotonta, sillä yksi ihon alla vatsanpeitteissä oleva tikki vaati yli seitsemän viikkoa sulaakseen.

On mahdotonta sanoa, olisiko leikkauksen sijaan umpilisäketulehduksen hoitaminen antibiooteilla ollut parempi vaihtoehto. Käypä hoito -suositus on leikkaus, ainakin Espoossa, enkä lähtenyt sitä haastamaan. Mietin esimerkiksi tulevaa kolmen viikon lomaamme Kaakkois-Aasiassa, enkä halunnut tulehduksen uusiutuvan siellä. Lisäksi pidempi antibioottihoito olisi toki tehnyt pidemmän tauon imetykseen tai saattanut lopettaa sen kokonaan (mikä ei tietenkään kuopuksen ollessa jo lähes vuoden olisi mikään katastrofi sekään).

Uudehkoissa tutkimuksissa on todettu umpilisäkkeen olevan tärkeä koti suoliston bakteereille, joten hieman kyllä surin asiaa, sillä vastustuskykyni on viime vuosien raskauksien ja imetyksien aikana (takia?) ollut suorastaan surkea. Leikkauksen yhteydessä sain suonensisäisiä antibiootteja, ja operoiminen nostaa elimistöön tulehdustilan, oli leikkauksen syy tulehdus tai ei – tai näin ainakin kävi minulle. Vastustukykyni sukelsi vieläkin alemmas, ja leikkauksen jälkeiset pari kuukautta olenkin ollut enemmän tai vähemmän flunssassa koko ajan. Toivottavasti rakkaan Singaporen kostea lämpö saa oloni paranemaan!

Umpilisäkeleikkauksen kurjin vaikutus omalla kohdallani oli kuitenkin vatsalihaserkauman paheneminen. Paraneminen oli hyvässä vauhdissa, mutta vielä kesken, ja jännesauman läpi tehty leikkaus toi siihen ikävästi takapakkia. Toisaalta useamman kuukauden vaivannut yskä on osasyyllinen varmasti sekin, aiheuttaahan jokainen yskähdys kovan paineen vatsaonteloon.

Tässä minimalistinen toiveeni: Saisinpa olla kokonaan terveenä!

Sokeriton piirakkapohja hukkabanaaneista

Aina, kun banaaneja uhkaa jäädä syömättä, teen niistä piirakan. Kypsät banskut ovat niin makeita, että mitään makeutusainetta ei tarvita, vaikka päälle laittaisi hieman happamampiakin marjoja. Raparperin päälle laitoimme (vasta lautasella) hieman hunajaa. Artikkelikuvan mansikka-mustaviinimarja ei sitä kaivannut ja kelpasi mainiosti myös syksyllä 1 ja 3v täyttäville tytöillemme. (Suolan voi jättää kokonaankin pois. Hunajaa ei saa antaa alle 1-vuotiaalle.)

Piirakka toimii hyvin ilman päällisiäkin. Silloin voi halutessaan laittaa enemmänkin mausteita, myös piparimauste toimii hyvin.

Banaanien kypsyysasteeksi käy mitä tahansa ekojen pilkkujen ja mustan välillä. Piirakka onnistuu myös pakkasessa olleista banskuista!

Kaikki aineet sekoitetaan blenderissä, järjestyksellä ei ole väliä. Sovella rohkeasti ja kerro mikä toimii tai ei toimi!

Ainesosat:
3 kypsää banaania
2 kananmunaa
2 dl jauhoja (myös gluteenittomat käyvät)
2 rkl kookosöljyä

2 tl leivinjauhetta

Mausteita, esim.
1 tl suolaa
1 tl vaniljaa
1 tl kanelia
1 tl kardemummaa

Paista piirakkaa 175 asteessa n. 50 minuuttia.

Pakastetuilla vadelmilla, ennen ja jälkeen uunin:

Raparperilla:


Kauniitahan nämä eivät ole, enkä tarjoa näitä kuin niille vieraille, joiden tiedän arvostavan sokerittomuutta. Mutta näitä voi syödä omassa arjessa kuin leipää. Teknisesti ottaen tämä piirakka on leipää terveellisempää!

Kirjavinkki: Zero Waste Home

Bea Johnson on amerikkalaistunut ranskalainen, jonka nollahukkaelämästä kertovalla Instagram-tilillä on 229 000 seuraajaa. Johnsonin Zero Waste Home -kirjassa on kasoittain hyviä vinkkiä nollahukkaelämään. Osa on jopa erittäin pitkälle vietyjä, kuten lapsien koulusta kotiin tuomien papereiden tekeminen uudeksi paperiksi (jonka Bea on lahjoittanut opettajille, ehkä vain pienenä kuittailuna). Mukana on myös reseptejä niin ripsivärille kuin pesuaineillekin.

Ranskalainen kirjailija katsoo amerikkalaista elämänmenoa tarkkaavaisin silmin, mutta myöntää sukeltaneensa amerikkalaiseen unelmaan aluksi täysillä itsekin. Ennen ekologista herätystään hän asui miehensä ja kahden lapsensa kanssa valtavassa talossa, jossa oli 26 tuolia erilaisten pöytien ympärillä. Minimalismiherätyksen jälkeenkin heillä on yhä 12 lautasta jokaista sorttia, mikä on enemmän kuin esimerkiksi meillä kotona, mutta Jenkeille toki minimalismia on jo se, ettei pyhäastioita ole erikseen.

Näitä jenkkikirjoja lukiessa alan ymmärtää, miten on mahdollista, että yhdysvaltalaisessa kodissa voi olla 300 000 esinettä. Koomisin oli eräs kevyen matkustamisen opas, jossa mukaan neuvottiin pakkaamaan tavaroita, joita en edes omista.

Zero Waste Home on hyvä ja hyödyllinen kirja, jonka lukemista suosittelen ekologisesta elämisestä kiinnostuneille. Plussaa siitä, että vinkit koskevat koko perhettä, vaikkakin Bea eli vielä “vanhaa elämäänsä” lapsiensa ollessa ihan pieniä. No, itselläni olisi tietoa, mutta kahden pienen kotihoidossa olevan lapsen kanssa omat voimavarani eivät riitä nollahukkaan. Käytän esimerkiksi paljon lasten valmisruokia ja hankalimpina päivinä syön itsekin eineksiä syödäkseni edes jotain muutakin kuin muroja. Toistaiseksi tyydyn kiinnittämään huomiota asioihin ja tekemään voitavani näissä puitteissa.

On pakko todeta, että meillä Suomessa on moni asia paremmalla tolalla kuin Yhdysvalloissa. Ensinnäkään kaikki jäte ei päädy kaatopaikoille ja lapset syövät koulussa lämmintä ruokaa, eivät eväitä, mutta näiden lisäksi kummastelin mm. seuraavia asioita:

– Ekologisia tuotteita etsiessä ajellaan ympäri Kaliforniaa. Toisaalta on toki hyvä, että tämä vaikuttaja on tehnyt etsimis- ja kokeilutyötä muiden puolesta.

– Bean ystävä ei voi käyttää vauvallaan kestovaippoja, koska taloyhtiön säännöt kieltävät kestovaippojen pesemisen pesutuvassa. Kestovaippoja käytetään yleensä palveluna, jossa kuriiri vie likaiset vaipat mennessään ja tuo kloorivalkaistuja vaippoja tilalle.

– Halloween-karkkien rinnalla jaetaan nykyisin enenevissä määrin pientä nuovikrääsää.

– Ravintolassa saatat saada kertakäyttöisen tuhkakupin. En tiennyt sellaisia olevan olemassakaan. Bean neuvo sellaisen välttämiseksi on ytimekäs: “Consider quitting”.

Pizza stacker on pieni, kertakäyttöinen muoviesine, joka estää pizzan keskikohtaa koskemasta pizzalaatikkoon. Tätä ei selitetty kirjassa, jouduin googlaamaan, kun sana oli minulle tuntematon.

Trumplandian kauhuista huolimatta kirja on positiivinen ja antaa myös toivoa. Johnsonin Zero Waste -tulevaisuusvisio kirjan lopussa on mukavaa luettavaa, eikä tunnu mahdottomalta.

Kirja löytyy sähköisenä kirjastosta, mutta tällä hetkellä siinä on varausjonoa. Omaa vuoroaan odotellessa voi lueskella Bean blogia, vaikkei se enää päivitykään.

Ripsien kestovärjäys

Postaus EI sisällä minkäänlaista kaupallista yhteistyötä.

Kuten kerroin, meikkirutiinini kestää tällä hetkellä 90 sekuntia. Olen kuitenkin pitkään haaveillut sen sotkuisimman ja hankalimmin puhdistettavan vaiheen eli ripsivärin vaihtamisesta kestoväriin.

Olen vuosia käyttänyt yksinomaan “38” mascaroita eli lämpimällä vedellä lähteviä ripsareita. Kokeiltu on niin Kanebon/ Sensain, Isadoran, Cliniquen, Rimmelin, Oriflamen kuin muutaman muunkin “tuubimascara”, ja kaikki niistä alkavat kuivua ja varista poskille muutamassa kuukaudessa. Isadoran ripsaria saa onneksi 2,95 € hintaisessa matkakoossa, joten konkurssiin ne eivät vie, mutta syntyyhän siitäkin jätettä.

Kestovärjäyskokeilu pikavärillä ei vakuuttanut

Pari vuotta sitten kokeilin ripsien kestovärjäystä kotona, silloin Swiss-Parin setillä, joka maksoi Saksassa alle kympin. Odotusaikaa ei ole, joten värjäys on nopea tehdä. Värjäys kirveli, vaikka laitoin väriä vain ripsien kärkeen, ja eroa värjäämättömään tuskin huomasi. Aine myös haisi pahalta. Kokeilu jäi lyhyeen, sillä myrkyt eivät tuntuneet kivalta, kun haaveissa oli toinen raskaus. Annoin setin kaverilleni, joka oli myös pitkään miettinyt kestovärjäyksen kokeilemista.

Vartti omaa aikaa ammattilaisen käsissä

Päätin testata, olisiko lopputulos erilainen ammattilaisen tekemänä. Ottaen huomioon, etten kovin usein käy sen enempää kauneushoitoloissa kuin kampaajallakaan, oli myönnytys melkoinen. En edes tiennyt, mihin tämä pitäisi budjettitaulukossani kirjata: Kosmetiikkaan? Huveihin? (Päädyin kosmetiikkaan, koska kustannuksen voisi korvata ripsivärillä.)

Paikka valikoitui nopealla googlauksella. Olimme mökkeilemässä Hämeenlinnassa ja ensimmäisen sivun vastauksissa oli kampaamo+kahvila Hemma, jonka tunnelmaa olen ohikulkiessa ihastellut. Ripsien kestovärjäys maksoi kohtuulliset 15 euroa ja vapaita aikoja oli samalle viikolle. Myyty!

Yleensähän ripsien värjäys tehdään kai muiden kampaamo- tai kosmetologitöiden ohessa, enkä usko, että se on monellekaan mikään iso irtiotto lapsiperhearjesta saati hemmotteluhetki. Minusta oli kuitenkin mahtavaa löhöillä vartti silmät suljettuna.

Hemman Adalmiina levitti sinimustan värin nopeasti ja tarkasti. Ainoa kirvelyn hetki tuli väriä poistaessa, ja sekin oli hyvin minimaalista omiin värjäyksiin verrattuna. Toinen silmä punotti hetken. Väriä jäi alaluomille (luultavasti siitä, kun itse pyyhin väriä pois värjäyksen jälkeen) mutta se lähti kotona vanupuikolla ja perusvoiteella kahden seuraavan kasvopesun yhteydessä. Ei siis kannata tehdä värjäystä juhlapäivän aamuna.

Huomaa Hemman käyttämät silikoniset (ei kertakäyttöiset) suojalaput. Lopputulos on mielestäni yllättävän voimakas, siis paljon parempi kuin uskalsin toivoa. Mielenkiintoista nähdä, kauanko väri kestää, eli mikä ripsieni elinikä on.

Värjäyksen jälkeen söimme koko perheen voimin Hemman mainion lounassalaattibuffan, johon sai kahdella eurolla kulhollisen matcha lattea. (Maksoin myös salaattini ja matchani ihan itse.) Tässä silmänaluset näyttävät tosi tummilta, koska niistä on pyyhitty kaikki peitevoide pois, mutta muualla kasvoilla on yhä peitevoidetta.

Täytyy sanoa, että tällä hetkellä ripsien kotivärjäys ei houkuttele pätkääkään. Sen sijaan kuukausittainen mökkeilyrutiini hetken rauhasta ja isosta matcha lattesta houkuttelee aika paljonkin.

Kaikki kokemukset ja vinkit ripsien kestovärjäykseen liittyen kiinnostavat kovasti!

Minimaalisesti meikkiä

Haluaisin olla ihminen, joka ei meikkaa. Vielä parikymppisenä opiskelijanakaan en meikannut arkena, ja olen kokeillut samaa lähestymistapaa useasti viime vuosinakin. Reaktio on aina sama: “Oletko kipeä?” “Oletko väsynyt?” “Mikä on hätänä?”

Kauheaa!

Vitsauksena tummat silmänaluset ja couperosa

Minulla on luonnostaan hyvin tummat silmänaluset. Mikään ruokavalio tai unimäärä ei sitä muuta. Myös yläluomet ovat niin tummat, etten edes omista luomiväriä. Näytän hyvältä meikittömissä kuvissa, kunhan valo on oikeanlainen ja sitä on riittävästi. Arjessa loisteputkien alla näytän kieltämättä hyvin väsyneeltä, vaikka takana olisi yhdeksän tunnin unet. Jos tiedät tähän aidosti toimivia hoitoja, olen kiinnostunut.

Couperosa eli katkeilleet pintaverisuonet puolestaan yhdistyvät ihmisten alitajunnassa juoppoihin, joten sekin saattaa osaltaan innostaa kyselemään vointia. Ihanaa toki, että ihmisiä kiinnostaa, miten voin! Couperosaan olisi paljonkin hoitoja tarjolla, mutta niihin lienee turvallisinta palata imetyksen loputtua – ja taloudellisesti asia on luultavasti ajankohtainen vasta hoitovapaan jälkeen.

Meikittömät kuvat toimivat hyvin kauniissa valossa. Pyyhe päällä, tukka märkänä punaiset posketkin tuovat mieleen saunan, ei alkoholismia.

Nykyinen meikkirutiinini

Meikkaan siis lähes joka päivä, mutta meikkaaminen minulle tarkoittaa neljää tuotetta ja 90 sekuntia (tai hieman alle, olen kellottanut useasti). BB-voidetta kasvojen keskiosaan, peitevoidetta silmänalusiin, poskipunakynää ja ripsiväriä. Haluaisin puolittaa tuon ajan 45 sekuntiin. Keinoja on suunnitteilla kaksi:

  1. BB-voiteen ja peitevoiteen vähentäminen yhdeksi tuotteeksi. Kummatkin ovat melko lopussa, joten sellainen on haussa. Nyt käytössä on Lumenen silmänalusille suunniteltu peitevoide, jonka ostin hätäpäissäni, kun naapurini sydämellinen mummo oli niin huolissaan raskaudenaikaisesta terveydentilastani. Se ei kuitenkaan sovi poskille. Lancomen Effacernes Longue Tengue on harkinnassa, vaikka suosisin mieluummin kotimaista kosmetiikkaa.
  2. Ripsien kestovärjääminen ripsarin levityksen sijaan. Tämä säästäisi myös kasvojen puhdistukseen kuluvaa aikaa! Nyt käytössä on lämpimällä vedellä lähtevä ripsari, koska en jaksa tavallisten ripsareiden alaluomelle päivän mittaan tekemää mustaa läikkää. En kaipaa ylimääräistä tummennusta. Näiden “38” ripsareiden huono puoli on aina kuivuminen muutamassa kuukaudessa ja sen jälkeen pieni variseminen iltaa kohti.

En kaipaa ripsiini selvää ripsivärilookia, vaan silloinkin kun ripsiväriä laitan, yritän saada sen niin ohuelti, että ripset eivät yhtään paakkuunnu. Siis että jokainen ripsi pysyisi erillään. Se on lähes mahdotonta. Ripseni ovat luonnostaan ihan riittävän pitkät ja taipuisat, oikein kivat ripset siis, vaikka näyttävätkin vaatimattomilta tämän (ehkä jo väistyvän?) feikkiripsiboomin keskellä. Kun saan ripseni mustiksi, silmänaluset eivät näytä niin tummilta, ja säästyn taas parilta terveysselvitykseltä.

Vasemmanpuoleisten meikittömien ja oikeanpuoleisten pikameikattujen kuvien ero ei ole suuri, mutta tuo puolentoista minuutin rutiini säästää minut hyvää tarkoittavilta jaksamiskyselyiltä.

Huulet ja kulmat saavat olla rauhassa

Huulille en laita mitään, en edes huulirasvaa. Olen todennut, että huulet voivat paremmin, kun niiden antaa olla mahdollisimman rauhassa. Pieni kiilto näyttäisi toki huulilla hyvältä, mutta kuka sellaista muistaa lisäillä? Melkoisella selvitystyöllä löysin huulirasvan, jossa ei ole mitään kuivattavia eli addiktoivia ainesosia – Urtekramin huulipuikon. Se ei juurikaan kiillä, mutta auttaa, jos talvella tarvitsee jotain kosteutusta huulille. Melkein kaikissa luomuhuulirasvoissakin on kuivattavia ainesosia. Isoin haaste tässä on huulien aurinkosuoja, mikä täytyy jotenkin ratkaista. Tällä hetkellä huulien ulkoreunat saavat kertaalleen aamulla saman SK50-voiteen kuin kasvotkin, mutta se ei toki riitä.

Kulmakarvat ovat naamani ylpeys. Niillekään en tee mitään, mitä nyt joskus nyppään yksittäisen hajakarvan pois. Ammattimeikkaajatkin antavat kulmakarvojeni useimmiten vain olla. Kulmakarvani eivät ole täydellisen symmetriset ja joskus “korjasin” niitä kulmakynällä. En osaa selittää, miksi olen toiminut niin. Nähtävästi olen ollut täysin kykenemätön kyseenalaistamaan naistenlehtien ohjeita.

Osaisin kyllä meikata, mutta en yhtä hyvin kuin ammattilaiset

Koomista tässä on se, että osaisin tehdä hienon meikin rajauksineen ja varjostuksineen. Taito oli aikoinaan tarpeen kuvauksiin ja näytöksiin meikatessa, mutta nykyisin ne kuvaukset, joissa ei ole meikkaajaa, odottavat mallin omatekoisen meikin olevan hyvin kevyt ja luonnollinen, lähes olematon. Ammattimallilla ei tietenkään voi olla ripsienpidennyksiä, rakennekynsiä tai muita vastaavia kiinteitä lisukkeita. Ripsien kestovärjäys lienee ok, sillä en ole 21 mallivuoden aikana vielä kertaakaan ollut kuvauksissa, joissa ei laitettaisi ripsiväriä.

Säästin aikani muitakin meikkejä siltä varalta, että joku kuvauskeikka moisia vaatisi. Niiden vanhennuttua heitin ne kuitenkin pois. Jäljellä on enää musta rajauskynä silmille ja punainen huulille. Ostan uusia meikkejä vasta, jos tarve tulee. (Edulliset tuotteethan saa vaikka kuvauksia edeltävänä iltana viereisestä Prismasta klo 23 asti, joten kotona niitä ei tarvitse säilöä.)

Ihaninta on, kun kuvauksissa on meikkaaja, ja saan aloittaa aamun istumalla tunniksi ammattilaisen kaunistettavaksi. Maskeeraajan käsittelyn jälkeen napsin kasan selfieitä ja nautin ohikulkijoiden katseista, mutta kotona vietän heti vartin kiristeleviä kasvojani puhdistaen. Viimeiset meikit poistuvat silmistäni yleensä vasta seuraavana yönä.

Juhliin laitan ripsiväriä ja poskipunakynää tavallista enemmän. Juhlameikissä saattaa siis mennä kaksikin minuuttia.

Nykyinen meikkiarsenaali: BB-voiteen (jonka merkkiä en muista) loppu pienemmässä purkissa, Nudestixin poskipuna/huulikynä, Isadoran miniripsari ja Lumenen peitevoide silmänalusille. Tämä arsenaali olisi toiveissa karsia kahteen tuotteeseen, ja ensimmäinen askel on ripsien kestovärjäys.

En ole hyötynyt tästä kirjoituksesta rahallisesti mitenkään. Olen ostanut kaikki mainitut tuotteet itse omilla rahoillani. Kaupalliset yhteistyöt ovat täysin ok, kunhan ne on hyvin merkitty, kaikki osapuolet hyötyvät, verot hoidetaan ja ne eivät kannusta tarpeettomaan kulutukseen.

Minimalisti Kouvolan Asuntomessuilla

Asuntomessut ovat suomalainen erikoisuus. Ne kuuluivat perheemme kesähuveihin jo lapsuudessani, ja rakennustekniikasta innostuneen mieheni kanssa olemme jatkaneet perinnettä. Järkevää syytä tälle ei ole, koska emme todellakaan ala rakentamaan taloa (mieheni on yhden rakennuttanut ja se riittää hänelle, minä helpon arjen tavoittelijana viihdyn loistavasti kerrostalossa). Sisustuksia on kiva katsella, siis ennenkuin asukkaat täyttävät talot tavaravuorillaan. Järjellä sanoisin, että jätän jatkossa Asuntomessut väliin, mutta kun seuraavat kaksi vuotta pyöritään Tuusula – Lohja – akselilla, tulee nekin varmaan käytyä. Huvinsa kullakin.

Pienenä kuriositeettina olen myös asunut Asuntomessuilla esitellyssä kodissa. Tästä oli muistona erikoiset tapetit.

Kouvolan Asuntomessuilla olimme kummankin lapsen (10kk ja 2v8kk) kanssa, joten suunnittelimme käynnin tarkasti etukäteen. Aiemmin olen ostanut Deko-lehden messunumeron, mutta tällä kertaa päätin säästää kympin ja luin lehden kirjastossa tehden listan kohteista, jotka haluan vilkaista. Kohteisiin oli pitkiä jonoja ja niitä on messuilla aina kolmisenkymmentä, joten kaikkia emme enää yritäkään nähdä. Kävimme kohteissa vuorotellen toisen leikkiessä lasten kanssa ulkona. Kohteisiin jonotellessa kirjoitin tätä blogia.

Teemana ympäristöystävällisyys

Kiersin kohteista hieman alle puolet, joten mitään kaikenkattavaa analyysia en voi vetää. Ilahduttavinta oli se, että kodit olivat pienempiä ja inhimillisempiä kuin esimerkiksi taannoisilla Mikkelin tai Vantaan Asuntomessuilla. Kääntöpuolena voi ajatella, että tällä kertaa esillä ei ollut arkkitehtonisesti yhtä mielenkiintoisia ratkaisuja. Teemana mainostettu korjausrakentaminen jäi hieman pannukakuksi, kun yhtä pääkohteista vasta kuivattiin. Ekologisuus oli teemana esillä voimakkaasti, mutten ole pätevä arvioimaan rakennusteknisten ratkaisujen ja materiaalivalintojen todellista ympäristöystävällisyyttä. Sekin, että kestävä kehitys on ylipäätään esillä, on oikeaan suuntaan.

Paja-aukion rivitalon Kotikompakti-asunnossa (kohde 30) oli hauskoja, joskin omaan makuun aivan liian räikeitä kierrätyskalusteita.

Minitaloja ja kohtuuttomasti kaappitilaa

Minimalistille messujen parasta antia olivat ihanat minitalot. Osa ei tosin ollut niin minejäkään: BVG-minitalossa (kohde 18) oli neliöitä peräti 65 ja kaappitilaa kahden sisäänastuttavan komeron verran. Eiköhän siellä joku kuitenkin huokaissut: “Tällainen kesähuone olisi ihana!” Taitaa olla vielä matkaa siihen, että minikodit yleistyvät Suomessa. Meillä on totuttu asumaan väljästi.

Asuntomessuilla on aina niitä taloja, missä neliöitä on valtavasti vaikka makuuhuoneita on vähän ja ne ovat pieniä. Valtaosa neliöistä tuntuu kuluvan käytäviin, kodinhoitohuoneisiin, teknisiin tiloihin ja säilytystiloihin. Pohjat veti Deko-lehden sponssikohde Dekolaku, jonka 145 neliöön mahtui kaksi pientä makuuhuonetta (9 ja 10 neliötä). Nuoren pariskunnan kodissa oli toki myös vielä pienemmät piano- ja kuntoiluhuoneet. (Propsit kuitenkin vanhalle tutulleni Memmu Lankiselle minimalistinkin silmää miellyttäneestä sisustuksesta.)

Asuntomessuilla en voi olla ajattelematta, että onko ihmisillä todella tavaraa kaiken tämän kaappitilan täytteeksi? Kivaltahan ne komerot puolityhjinä näyttävät, mutta keksisin kyllä neliöille muutakin käyttöä – voisin vaikka siirtää ne talon pinta-alasta pihalle. Itse pyrin siihen, että henkilökohtaiset tavarani vaatteista laukkuihin, harrastusvälineisiin ja lapsuusmuistoihin mahtuisivat yhteen tavalliseen vaatekaappiin. Matkaa on vielä, muttei mahdottomasti. Aina Asuntomessujen jälkeen mieleni tekee ennemminkin tyhjentää kaappeja kuin hankkia lisää kaappitilaa.

Minimalisti Zsar Outletissa

Otetaas taas alkuun disclaimer: Mikä se sellainen minimalisti on, joka ylipäätään käy outletissa? No niin, jatketaan.

Sukulointi toi meidät puolen tunnin ajomatkan päähän Vaalimaan Zsar Outletista, ja koska olemme joskus aikoinaan olleet tahoillamme hyvinkin innokkaita Yhdysvaltojen ja Keski-Euroopan outlettien kiertäjiä, halusimme nähdä tämänkin. En lähtenyt matkaan vakuutellen itselleni, etten ostaisi mitään, vaan enemmänkin toivoen, että löytäisin jotain tarvitsemaani edullisemmin. Odotukseni keskittyivät Lumenen outletiin, sillä olen alkanut suosia kotimaista kosmetiikkaa. En ylipäätään käytä kosmetiikkaa kovin paljon, mutta esimerkiksi seerumi, BB-voide ja poskipuna ovat aika lopussa. Myös Reiman myymälä kiinnosti, sillä toinen tytöistä tarvitsisi UV-paidan, ja ne ovat niitä harvoja vaatteita, mitä ostan uutena.

Olen tosin todennut, että kun on kaksi tyttöä, joilla on alle kaksi vuotta ikäeroa, olisi ehkä järkevää ostaa enemmänkin uusia vaatteita. Nyt aika monen vaatteen kohdalla käy niin, että kun ne jo meille tullessaan ovat yhdellä tai useammalla lapsella käytettyjä, ei niistä jää enää mitään pienemmälle. Tosin muutama uusikin vaate on osoittautunut laadultaan niin surkeaksi, etteivät meinaa kestää yhdenkään lapsen käyttöä – Martinex, voitaisiinko jutella teidän söpöistä Muumivaatteistanne?

Lumenen tehtaanmyymälähän löytyisi Espoosta ja Reiman outlet Vantaalta, joten niiden takia ei PK-seudulta kannata Vaalimaalle ajella. “Kotimaisten” lisäksi toivoin ehtiväni silmäillä valikoimaa muutenkin. Kuten kerroinkin, tarvitsen jossain vaiheessa uudet bikinit, ja kirpputorien valikoima on ollut hyvin heikkoa. Lisäksi pidän aina silmäni auki hyvien housujen varalta, sillä muhkeita pohkeitani puristamattomien housujen löytäminen on osoittautunut hyvin haasteelliseksi. Housujen suhteen tosin en koskaan ole kovinkaan toiveikas.

Millainen Zsar oli?

Euroopan, saati sitten Yhdysvaltojen, outletteihin tottuneille Zsar on auttamattoman pieni. Siisteydeltään ja tietynlaiselta tyylikkyydeltään se sen sijaan ei häviä yhtään. Lapsille oli sekä suuri leikkihuone että ulkoleikkipaikka. Kahvilaan tai ravintoloihin emme ehtineet tutustua, sillä olimme paikalla vain heinäkuisen lauantain kaksi viimeistä tuntia. Olipahan ainakin rauhallista.

Alennukset olivat monissa tuotteissa reiluja, kuten outletissa kuuluukin. Myymälöitä ja valikoimaa on kuitenkin sen verran vähän, että täsmätarpeisiin Zsarista ei välttämättä kannata lähteä hakemaan apua. Parhaimmistoa olivat mielestäni Eccon, Reiman ja Lumenen myymälät.

Esikoinen tarkkailee valtaistuimeltaan, kun kuvaan tämän jutun artikkelikuvaa.

Lauantaisen alkuillan verkkaisessa ilmapiirissä ei syntynyt suurempaa materia-ahdistusta. Nenäni alkoi kyllä vuotaa verta, pitkästä aikaa, mutten syyttäisi siitä maailmantuskaa. Enemmänkin tuli sellainen olo, että mukavaa, kun suomalaisillakin on nyt mahdollisuus ostaa laadukkaampia merkkejä lähes markettivaatteiden hinnalla. Realistisesti toki tiedän, että outletit ovat juuri niitä paikkoja, joissa moni joutuu ostohysterian valtaan ja ostaa sellaista, mitä ei oikeasti tarvitsisi.

Mitä ostin?

Halutunlaisia kokovetskarillisia UV-paitoja ei ollut, mutta Reimalta löytyi puoleen hintaan kengät esikoiselle ensi talveksi. Ulkopuvut olemme ostaneet tai saaneet käytettynä, mutta kasvavan lapsen kengät eivät mielellään saisi olla ainakaan kovin paljon käytetyt, etteivät ole linttaan astutut ja pitävät yhä vettä.

Lumenen outletissa ei ollut niin paljon edullisempaa, että olisin ostanut BB-voidetta varastoon vanhenemaan (outletissa 10 €, Tokmannilla 13,50 €). Lumenen lisäksi siellä oli esimerkiksi TonyMolyn insta-uskottavia mutta valtavasti turhaa jätettä tuottavia tuotteita.

Bikineitä tai housuja ei löytynyt, joten omalta osaltani ostokset jäivät noihin lastenkenkiin. Jatkan etsimistä kirppareilla käydessäni.

Zsarissa on myös Guessin myymälä. Tykkään heidän vaatteidensa imartelevista malleista, mutta kaikkien tuotteiden laatu vaatteista koruihin on 100 % aina ollut susisurkeaa. Niinpä en käynyt koko myymälässä. Guess on niitä merkkejä, joiden suhteen olen menettänyt toivoni kokonaan. Toivoisin outleteihin enemmän Le Creusetin tyylisiä, buy-me-once eli kerran elämässä ostettavien tuotteiden myymälöitä. (Le Creuset siis löytyy Zsarista myös, mutta eipä ole padalle enää tarvetta, kun saimme häälahjaksi Sarpanevan padan.)

Mies osti yhden tarvitsemansa vaatekappaleen, joten ihan hirmuiseen shoppailuun ei Zsar meitä saanut innostettua. Vierailusta jäi kuitenkin yllättävän positiivinen mieli. Muutaman kerran kuulin jonkun sanovan omaan korvaani hieman liian innostuneella äänellä: “Tämä maksaa vain…” En kuitenkaan nähnyt yhtään himoshoppaajaa kassikasojen kanssa, enimmillään taisi samalla ihmisellä olla kaksi kassia. Ehkä se kertoo pienestä valikoimasta? Lopputulemana: Ei sinne kannata kauempaa ajella, mutta jos jostain syystä olet lähellä, saatat parhaassa tapauksessa löytää jotain tarvitsemaasi edullisesti, kuten me nuo lapset talvikengät.

Itsetehdyt mehiläisvahakelmut

Vihaan kelmua. Siis elmukelmua. Miten voikin olla kehitetty tuote, joka tarttuu vain itseensä, eikä mihinkään muuhun, esimerkiksi lautasen reunoihin? Enkä vielä yli 30 vuoden harjoittelun jälkeenkään saa kelmua katkaistua fiksusti niillä pakkauksen omilla sahalaidoilla. En kuitenkaan jaksa eväsrasioiden vaatimaa ylimääräistä tiskiä, joten jos ruokaa jää yli, säilön sen annoksina suoraan lautasille. Tällöin niiden päälle täytyy laittaa jotain, käytännössä folio tai kelmu. (Foliohan on siis ihan ok vaihtoehto. Samaa foliota voi käyttää useasti ja lopulta rytistää sen metallinkeräykseen. Mutta sen ääni ja jotenkin ajatus ruoan kietomisesta pehmeään metalliin tökkii.)

Ihastuin jo pari vuotta sitten ajatukseen Beeswax wrapista eli mehiläisvahalla käsitellyistä kankaista, jotka toimivat kelmun tapaan astian päällä ja joihin voi myös kääräistä vaikkapa eväsleivän. Tyyriytensä vuoksi valmiit mehiläisvaha”kelmut” jäivät ostamatta, ja tee-se-itse ohjeet jojobaöljyineen ja pihkoineen vaikuttivat hankalilta ja käytännössä tarvikkeineen yhtä kalliilta kuin valmiit tuotteetkin. Kunnes löysin helpon ohjeen, johon tarvitaan vain mehiläisvahaa (joko valmiina raasteena tai +raastin, veitsikin käy), leivinpaperia ja silitysrauta!

Beeswax kelmu itsetehtynä

  1. Aseta kangas leivinpaperin päälle.
  2. Raasta kankaalle mehiläisvahaa tai leikkaa veitsellä pieniä paloja (4,50€ Ruohonjuuresta, n.60g pala, saa vinkata muita ostopaikkoja!)
  3. Laita päälle toinen leivinpaperi
  4. Silitä keskilämmöllä – kuumalla, kunnes mehiläisvaha sulaa kankaaseen
  5. Tarkista kankaasta kuivat (vaaleammat) kohdat ja toista prosessi niiden kohdalla.
  6. Anna kuivua.

Mehiläisvahakangas silittämällä

Mehiläisvahakelmu muotoutuu astian mukaiseksi käsien lämmöstä. Sen voi pestä miedolla saippualla tai tiskiaineella, mutta älä käytä liian kuumaa vettä, ettei mehiläisvaha ala sulaa. Mehiläisvahakelmu ei ole tarpeeksi ilmatiivis helposti pilaantuville tuotteille, joten jos syöt lihaa, lopeta. Eikun siis käytä muovia tai foliota.

Hattivattikangas on ylijäämäpala kirpparilta löytyneestä kotimaisesta tyynyliinasta, jonka pienensin (kirjaston saumurilla) lasten kokoon. Muut “kelmut” syntyivät Kierrätyskeskuksesta eurolla ostetusta myöskin kotimaisesta Muumi-tyynyliinasta. Keittelin kankaita hyvän tovin kiehuvassa vedessä, kun en halunnut käyttää pesukonetta 95 asteessa vain näiden takia.

Muut kankaat leikkasin pyöreään muotoon ja huolittelin reunat leikkaamalla ne kirjaston siksak-saksilla, etteivät reunat rispaannu. Ainakin 20 vuotta vanha silitysrauta on perintöä isältä.

Tää on mun ensteks ekologisin hetki ikinä.

Beeswax wrap itsetehtynä

Ostolakoista ja ostopaikoista

Nyt se alkoi, hoitovapaa. Vaikka teen jonkin verran töitä, ovat tuloni tietysti merkittävästi pienemmät kuin työssäkäyvänä. Tarkoituksena olisi pitää lapset kotihoidossa, kunnes nuorimmainen täyttää kolme, ja sen jälkeen siirtyä 30h työviikkoon. Harrastamani vapaaehtoinen köyhäily ei siis ole pelkästään trendikästä, vaan tulee ihan tarpeeseen. Mies käy töissä ja pärjäämme oikein hyvin, rahaa jää lomailuunkin, mutta haluamme myös säästää ja sijoittaa tulevaisuuden varalle. Tuhlailuun ei siis ole varaa. Oikean köyhyyden kanssa tällä ei ole tekemistä.

Lasten kanssa puuhastellessa ei tarvita hienoja vaatteita tai meikkejä. Eikö nyt jos koskaan olisi hyvä hetki lähteä johonkin monista ostamattomuushaasteista?

Eikö ostolakko tekisikin tästä blogista kiinnostavamman? Hesari ei ota yhteyttä haastatellakseen bloggaajaa, joka “pyrkii ostamaan käytettyä ja ostaa vain tarpeeseen”. Ei kovin raflaavaa.

Olen lukenut useasta blogista näistä haasteista ja ne vaikuttavat todella tehneen hyvää itsensä haastaneille! Moni on ennen haastetta shoppaillut todella paljon ja kaapit pursuavat vaatetta, jotka eivät pääse edes käyttöön. Suurin osa ei tunnu edes muistavan, mitä vaatekaapista löytyy. Ei ole täällä ongelmana, voit herättää minut keskellä yötä ja osaan kyllä luetella jokaisen vaatekappaleeni sukkapareja myöten.

Toisaalta osa ihanista bloggaajista eli niin ekologista elämää jo ennen haastetta, että ostolakko näyttää heidän kohdallaan lähinnä itsensä kiusaamiselta. Hauskahan niitä toki on lukea! Mielestäni kuitenkin elämä on liian lyhyt rääsyihin pukeutumiseen, ellei se satu olemaan henkilökohtainen tyylivalinta.

Mitä ylipäätään ostan?

Kun puhun ostamisesta tai shoppailusta, mietin useimmiten vaatteiden ostamista siitä yksinkertaisesta syystä, että mistään muusta ei riittäisi juttua senkään vertaa.

  • Kenkiä minulla on kymmenisen paria, mukaanlukien yhdet kumisaappaat, yhdet lenkkarit ja yhdet sandaalit, joten kun niistä jotkut hajoavat, uudet on ostettava. Kenkiä ostan keskimäärin yhden parin vuodessa, useimmiten uutena, ja käytän ne loppuun.
  • Kosmetiikkaa käytän verrattain vähän eikä siihenkään ole varastoja. Kun hammastahna loppuu (siis todella loppuu, tuubit leikataan aina auki), ostan uuden tuubin. Hampaita ei pidemmän päälle kannata pestä ruokakaapin sisällöllä, ei ainakaan ruokasoodalla.
  • En osta niin sanottua kodintavaraa kuin aitoon tarpeeseen. Niin lakanat, pyyhkeet kuin astiatkin kestävät käytössä vuosia ellei vuosikymmeniä. Viimeksi piti uusia viikottaisessa käytössä oleva puurokattila ja poikki napsahtanut paistinlasta. Viime kesänä ostimme ilmastointilaitteen ja pimennysverhoja.
  • En osta lehtiä enkä kirjoja, vaikka luenkin paljon. Muutkaan harrastukseni eivät ole kovin välinepainotteisia. Sama joogamatto on palvellut nyt viitisen vuotta. Viimeksi ostin käytetyn pilatesrullan, sillä se auttaa kuntouttamaan vatsalihaserkaumaani. Kunhan erkauma paranee, taidan myydä sen pois, niin hauska kuin se lasten mielestä onkin.

(Pika)muotiteollisuushan on niitä pahimpia ympäristörikollisia, joten siksikin nimenomaan vaatteiden ostamista kannattaa pohtia tarkasti.

Lapsille ostan tarvittavat vaatteet, tavarat ja lelut lähes yksinomaan käytettynä, ja myyn tai annan eteenpäin heti, kun käyvät tarpeettomiksi. Lapsieni ei tarvitse elää askeesissa muttei liiallisessa yltäkylläisyydessäkään. He kasvavat pienestä asti kiertotalouteen ja kohtuuteen, ja tulevat jonain päivänä kauhistelemaan äidin ja isin tarinoita entisaikojen kerskakulutuksesta.

Mitä jos jotain hajoaa?

Minulla ei ole mitään massiivisia varastoja loppuunkäytettäväksi sen enempää vaatteissa kuin kengissä tai kosmetiikassakaan. Kun sukka hajoaa niin, ettei sitä saa enää siististi parsittua, heitän sen tekstiilikeräykseen. (Suurin osa sukistani on samanlaisia, ei ole parittamisongelmaa eikä tarvitse heittää pareittain pois.) Jonkun aikaa pärjään tietysti vähemmillä sukilla, mutta jossain vaiheessa sukkien vähyys alkaisi hankaloittaa elämää.

Tällä hetkellä niin sanotun putoamisuhan alla ovat bikinini. Omistan vain yhdet, ja niitä käytän aina uidessani, siis myös silloin, kun vedän uimalasit päähän ja pulahdan 50 metrin olympia-altaaseen. Käytin niitä myös läpi toisen raskauteni, ja ne saattoivat ottaa siitä hieman itseensä. Olen pari kertaa korjannut niitä, ja niissä onkin kohta enemmän ommelta kirjaston Berninasta kuin Tommy Hilfigerin (alihankkijan?) tehtaalta.

Bikinieni mielestä +10kg oli rankka kokemus. Olen asiasta samaa mieltä.

Kirjaan ylös jokaisen ostamani vaatteen, kenkäparin, laukun, korun, kodintavaran ja kosmetiikkatuotteen. Se on jo omiaan hillitsemään ylimääräisiä ostoksia, jos sellaiseen olisi taipumusta. Enkä tosiaan osta uutena juurikaan mitään.

Jos löydän käytettynä hyvälaatuisen, edullisen vaatteen, joka istuu vaatekaappiini, haluan antaa itselleni mahdollisuuden ostaa sen. En välttämättä tarvitse yhtään enempää, mutta voi miten minua harmittaisi jos en olisi vaikkapa voinut muutama vuosi sitten ostaa sitä neljän euron hametta, jota olen nyt jo käyttänyt ainakin sata kertaa (ja se näyttää edelleen uudelta).

En ole koskaan oikein kokenut tarvitsevani totaalikieltoja. Elämäni ensimmäinen ja viimeinen paasto tapahtui lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Se kesti neljä tuntia. Sitten tuli nälkä, ja aloin miettiä, että miksi ihmeessä paastoan. En keksinyt hyvää perustelua ja tein itselleni voileivän.

Nettikirpparit koukuttivat

Olen omasta mielestäni herkkä huomaamaan, jos jokin asia kohdallani menee liiallisuuksiin. Viimeksi tällainen asia oli nettikirppareiden selailu. Ne ovat mielestäni mitä parhain myyntikanava ja olen ostanut niistä paljon vaatteita ja tavaroita täsmätarpeisiin, viimeksi uudenveroisen kuoritakin alle kolmasosalla uuden hinnasta (harmiteltuani pitkään, kun en omistanut yhtään vettäpitävää vaatetta). Mutta niitä täsmätarpeita on helppo keksiä, ja pian sitä huomaa selaavansa Zadaata, Rekkiä, Emmyä ja Toria siinä missä jotkut selaavat Zalandoa.

Nettikirppareilta ostamiseen liittyy myös muutama ongelma:

  • Huijaukset ovat onneksi harvinaisia, mutta tapahtuuhan niitä. Ostamalla Rekistä ja vastaavista kaupoista ne välttää, mutta Torista ja Facebookin kirppareilta eli vertaiskauppapaikoilta ostaessa olen itsekin saanut pari kertaa taistella saadakseni rahat takaisin, kun tuotetta ei ole alkanut kuulua. Se on aina raskasta ja valitettavaa, vaikka kyse olisi pienistä summista. Olen ottanut periaatteekseni taistella, etteivät huijarit saisi jalansijaa vertaismarkkinapaikoilla.
  • Vertaiskirppareilta ostaessa valitsen noudon, jos tuote on mahdollista noutaa myyjän kotoa tai työpaikalta, ja sinne pääsee järkevästi julkisilla tai se on muuten ajoreittien varrella. Aina nouto ei ole mahdollinen, ja postittaminen on Suomessa aika kallista. Jos tuote ei mahdu kirjeeseen, halvin paketti maksaa 5,90€. Kuljettamisessa on toki omat ympäristöhaasteensakin, mutta on kuitenkin parempi ostaa Postin kuljettama käytetty tuote kotimaasta kuin tilata uusi Kiinasta.
  • Virheostoksia tulee väistämättä, kun vaatetta ei pääse etukäteen sovittamaan. Kauppoihin on palautusoikeus, myös silloin, kun kyse on käytetystä tuotteesta, mutta palautuksen postikulut joutuu melko varmasti maksamaan itse. Vertaismarkkinalla palautusoikeutta ei tietenkään ole, joten välillä päädyn myymään juuri ostamiani vaatteita. Taloudellista tappiota ei yleensä synny kuin korkeintaan postikulujen verran, mutta vaivaa siitä tietysti on.
  • Second hand -nettikaupat kuten Rekki ja Emmy tarkastavat tuotteiden kunnon ja kertovat sen ostajalle. He myös ottavat kunnon kuvat myytävistä tuotteista. Vertaismarkkinalla tätä ei pääse tekemään, ja vaatteen kunto voikin olla paljon huonompi kuin miltä (hämärässä) kuvassa näytti.
  • Nettikirppareilla vaatteet ovat kivijalkakirppareita kalliimpia. Yksityiset myyjät toivovat saavansa paremman hinnan ja kaupat tarvitsevat tietysti oman katteensa. Netistä on myös hyvin vaikeaa löytää edullista perusvaatetta, koska ihmiset eivät jaksa nähdä kuvaamisen ja ilmoituksen teon vaivaa euron tai kahden potentiaalisen tulon takia. Kivijalkakirppareilta löytää onneksi myös yksivärisiä trikootoppeja ja T-paitoja.
  • Aina miltä tahansa kirpparilta ostaessa voi miettiä, innostaako nyt myyjää hankkimaan lisää tavaraa. En kuitenkaan pidä tätä syynä jättää itselleen tarpeellinen tuote ostamatta. Turhaa tavaran hankkimista pitää tietysti aina välttää.
  • Nettikirppareiden selailu on aikaavievää puuhaa ja tarkoittaa käytännössä ajankäyttöä puhelin kädessä. Mitä luulette, tuleeko kukaan kuolinvuoteellaan sanomaan: “Olisinpa selannut puhelintani enemmän!”

Näistä syistä päätin, etten lähtökohtaisesti enää osta nettikirppareilta, ja poistin myös Zadaan puhelimestani. Tietysti jos tilanne on menossa niin pahaksi, että joutuisin muuten ostamaan jotain uutena, tarkastan ensin Torin, Rekin ja kumppanit. Mutta huvin vuoksi en niitä selaile. Uskon kyllä löytäväni tarvitsemani vaatteet muutamalta luottokirppariltani, siis ihan fyysisistä myymälöistä. (Niistä juttua myöhemmin.)

Full disclosure eli rehellisyyden nimissä: Tunnen Rekin perustajat. Se ei lisää eikä vähennä Rekin mahtavuutta.

On muutamia tuotteita, jotka on minusta viisaampaa ostaa vaikkapa Torista kuin sellaiselta kirpparilta, joissa tavaraa voi myydä ostajan ja myyjän kohtaamatta. Esimerkiksi lastenrattaita ostaessa on mukava päästä tarkastamaan, minkälaisessa ympäristössä niitä on käytetty ja säilytetty. Nämä ovat yleensä mukavia kohtaamisia.

Kivijalkakirpputorit ovat tärkeä henkireikä

Viikonloppujen kirpparivisiiteistäni en ole ainakaan vielä valmis luopumaan. Kaksi kohisten kasvavaa, vaatteita puhkirymyävää tyttöä tarvitsee aina jotain. (Toki minäkin, vaikken kasvakaan. Rymyän kyllä.) Leluja on kiva välillä vaihtaa, etenkin koska lapset ovat kotihoidossa. Kumpikin rakastaa kirjoja, joita pitää ahkerista kirjastoreissuista huolimatta olla kotonakin – Rakkaus lukemiseen on yksi niitä asioita, jonka soisin siirtyvän lapsilleni. Palapelit ovat meillä myös kovassa suosiossa, ja niitäkin onneksi löytyy nimenomaan kivijalkakirppareilta. Lisäksi olen löytänyt muutaman mahtavan ensipelin, joiden avulla 2,5-vuotias on jo oppinut rakastamaan lautapelejä.

Kirpparivisiitit ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeä irtiotto arjesta. Välillä käyn kirppareilla lasten kanssakin, mutta ihaninta on saada sukeltaa kirpparitarjonnan ihmemaailmaan ihan yksinään – tai vain vauvan kanssa, mikä on melkein kuin yksin. (Sarjassamme asioita, joita en yhden lapsen äitinä ymmärtänyt.)

Blogeissa moni on kertonut, että kirppareilla shoppailu lähtee käsistä, mutta omalla kohdallani en ole sellaisesta hirveästi huolissani. Toki joskus tulee ostettua lelu, mikä ei sitten lapsia innostakaan, mutta silloin laitan sen takaisin kiertoon. Suhtaudun käytetyn ostoon ja jälleenmyymiseen enemmänkin kuin vuokraamiseen (tai lainaamiseen, koska vuokraaminen olisi kalliimpaa).

Totaalista ostolakkoa ei siis ole luvassa. Tämä blogikin kertoo kaikessa tylsyydessään ihan tavallisesta elämästä pikkulapsiperheessä, jonka arkea helpottaa ja ilahduttaa osaltaan myös kulutus – tai voisiko sanoa kierrätys?

Mitä vaatteita ostan uutena ja miksi

Greenpeacen arvion mukaan maailmassa tehdään 80 miljardia uutta vaatekappaletta vuodessa, keskimäärin hieman yli kymmenen per henkilö. Pyrin ostamaan kaikki vaatteeni käytettynä ja olen erityisen tarkka siitä, että uusien vaatekappaleiden määrä pysyy reilusti tuon keskiarvon alla. Joitain olen kuitenkin päätynyt kantamaan kotiin ihan tavallisesta kaupasta. Tässä kerron mitä ja miksi.

Alushousut

Olen erityisen mieltynyt tietynlaisiin pitsialushousuihin, jotka eivät näy housujen läpi, ja olen tullut varsin asiantuntevaksi niiden laadun suhteen. Sekä Victoria’s Secret että HankyPanky ovat tässä hävinneet murto-osan maksaville Cubuksen housuille. Cubuksen housuihin ei tule niitä sellaisia kuminauhahapsuja eivätkä ne nukkaannu. Niitä myydään kassoilla hintaan kolme kappaletta 9,90€. En osta kyseisestä kaupasta koskaan mitään muuta. Täytynee luottaa siihen, että koska nuo alushousut ovat heidän myyntinsä kulmakiviä vuodesta toiseen, ne luultavasti teetetään jollain tutulla, paljon käytetyllä tehtaalla (eikä siis hämärillä alihankkijoiden alihankkijoilla, kuten pienten, kiireellisten muotivaate-erien kanssa saattaa käydä).

Vaihdan alushousut aina aamuisin ja iltaisin, joten vuoden aikana pesen 700 alushousut. Käytössäni on kymmenisen paria, jotka kestävät yleensä parisataa pesua eli kolmisen vuotta järkevän näköisinä. En liiku kulahtaneissa alusvaatteissa missään koskaan ikinä, käytin samoja pitsialkkareita myös raskauksien läpi – minkä jälkeen jouduin tosin uusimaan venähtäneitä kappaleita.

Voisin hyvin ostaa alushousuni käytettynä, jos niitä olisi tarjolla. Säännöt siihen, mitä voi ostaa käytettynä ja mitä ei, ovat täysin keksittyjä. (Vai onko tullut mieleesi kauhistella, että lääkäri tekee sisätutkimuksen samoilla välineillä muillekin, tai että hotellin pyyhkeeseen kuivasi itsensä eilen joku aivan muu?) Alushousut saa pestyä ja ainakin nuo Cubukset kestävät kokemukseni mukaan silloin tällöin pesun 60 asteessa. Jos siis olet ostanut kuvan pikkareita koossa M, etkä tykännyt, nakkaa viestillä niin ostan ne sulta!

Rintsikoista käytän sellaisia heppoisia teinimallin kolmioliivejä, jos ylipäätään vaivaudun moisia pukemaan. Uusimmat liivit ostin uutena kympillä Tukholman Monkilta 2017 – ja melkein myöhästyin laivasta enkä ole sen koommin uskaltanut liivejä ostaa. Nyt imetysaikana pesen liivit iltaisin saippualla, ripustan yöksi kuivumaan ja puen aamulla, jos huvittaa. Jos löydän sopivat rintsikat käytettynä, ostan. Kiusattuna peruskoululaisena olisin halunnut isommat rinnat, nyt en voisi olla tyytyväisempi. Niin sitä on tullut tissienkin suhteen minimalistiksi.

Sukat ja sukkahousut

Minulla on vain yhdenlaisia sukkia, Lindexin ohuita mustia polyamidisukkia, kolme paria 12 euroa. Minulla on niitä kuusi paria ja joudun hakemaan tuon kolme paria lisää kerran vuodessa. Ostan aina samanlaisia ja myös parsin niitä tarvittaessa. Samanlaisia sukkia ei pitäisi joutua parittamaan tai heittämään pareittain pois, mutta Lindex on muuttanut sukkiaan vuosien mittaan ja eri vuosien sukat ovat melko erilaisia sävyiltään ja paksuudeltaan. Näiden lisäksi omistan yhdet vanhat Niken juoksusukat ja yhdet Kari Traan hiihtosukat, joista kummatkaan eivät oikein koskaan pääse käyttöön. Syyskuusta toukokuuhun pidän lisäksi villasukkia, joskin villa on alkanut kutittaa. (Lisäksi Suomessakin vallitsevan australialaisvillan luovuttavat lampaat kohtaavat karmivaa kohtelua.)

Käytän paljon mekkoja ja shortseja, mikä Suomen ilmastossa tarkoittaa käyttöä myös sukkahousuille. Heistin sukkahousut ovat aivan omassa luokassaan. Minulla on niitä yhdet, kolme vuotta sitten ostetut 80 denieriset mustat. Ne ovat siis ainoat sukkahousuni. Juhlakäyttöön on muutama identtinen musta H&M stayup-sukka, joista hävitän vain hajonneen kappaleen.

Perustopit

T-paitoja löytyy kirppareilta pilvin pimein, mutta en ole vielä löytänyt mitään Vilan spagettiolkaintopin voittanutta. Minulla on niitä kuusi mustana ja käytän sellaista joka päivä nyt kun vielä imetän (mitään virallisia imetysvaatteita minulla ei ole). Käytin niitä myös läpi kummankin raskauteni, mistä syystä joutunen karsimaan kokoelmastani pari pahiten kärsinyttä. Toisaalta olen myös korjannut näitä ahkerasti, ja ehkäpä saumat vielä leppyisivät, jos niitä vähän vahvistaisi kirjaston Berninalla. Olen ostanut näitä kaksi lisää vuodessa, yhteensä 19,90€, mutta toivon, että kun käyttö ei imetyksen jälkeen enää ole niin kovaa, topit kestäisivät kauemmin.

Kolmet alushousut, kolmet sukat, pari perustoppia – siinä on jo kahdeksan uutta vaatekappaletta. Eikö ole kauheaa, että länsimaalaisesta 10 uutta vaatekappaletta vuodessa tuntuu todella vähältä?

UV-paita

Pitkähihaiset aikuisten UV-paidat ovat Aasian ulkopuolella vielä sen verran uusi juttu, että ostin omani tammikuussa 2018 Vietnamista Rip Curlin omasta liikkeestä (alessa 37,50€). UV-ominaisuudet eivät myöskään säily ikuisesti, eikä uimapukukangas muutenkaan, joten tämän kohdalla päädyin ilolla uuteen.

Vaikka ostan lasten vaatteet 99% käytettynä, myös heille olen ostanut UV-paidat uutena (siitä se 1% melkein sitten tuleekin).

Kengät

Kengät ostan lähes aina uutena ja käytän ne loppuun. Niin tuntuvat tekevän muutkin kohtuulaadukkaiden kenkien ystävät, tai ainakin kirppareilla näkee lähinnä tehtaalla hätäisesti kasaanliimattuja halpisketjujen kenkien irvikuvia. Selkävaivaisena haluan myös olla varma, ettei kenkiäni ole astuttu valmiiksi linttaan.

Omistan kymmenisen paria kenkiä mukaanlukien kumisaappaat, yhdet lenkkarit ja yhdet sandaalit. Kenkäni maksavat yleensä 80-200€/pari. 2018 ostin Vivobarefootin paljasjalkakengät päivittäiseen käyttöön talvea lukuunottamatta. 2017 ostin Riekerin sandaalit (50€ alessa), kirpparilta parilla kympillä käyttämättömät Converset sekä uudet lenkkarit hajonneiden tilalle. 2016 ostin nudet Pura Lopezin korkokengät häitäni varten (209€). 2015 syksyllä ostin talvikenkäni, Sorelit, joiden huopaosassa on nyt reikä, jota suutarin mielestä ei kannata korjata. Vaihdatin niihin kuitenkin vielä kantalaput ja mietin ratkaisua. Tokihan niillä on asteltu neljä kertaa viitisen kuukautta putkeen eli noin 600 päivää, mutten haluaisi huippuhyvien kenkien tarun loppuvan yhteen pieneen reikään. Olen joskus lapsena huovuttanut… Kuten Jeremy Clarkson sanoisi: How hard can it be?

Vivobarefootin Kannat jalassa tuoreeltaan kesällä 2018.

Muuta

Olen ostanut kirpputoreilta vaatteita, joissa on ollut laput kiinni. Se ei ole vaikuttanut ostopäätökseeni ainakaan positiivisesti, sillä ostan mieluummin vaatteita, joiden näkee selvinneen ensimmäisistä pesuista kunnialla.

Näen silloin tällöin vaatekauppojen valikoimaa: Kävelen läheisessä kauppakeskuksessa tai marketin vaateosaston läpi, vien tekstiilijätettä H&M:n tekstiilikeräykseen tai etsin vaatteita “lainattavaksi” kuvaukseen (eli ostan ja palautan). Joillain messuilla on vaatebrändien osastoja ja matkoilla saatan kierrellä kaupoissa silkasta mielenkiinnosta tarjontaa kohtaan. Jos vastaan tulee ihana vaate, jonka tiedän pääsevän päälleni kymmeniä ellei satoja kertoja, ostan sen. Tänä vuonna olen ostanut uudet sormikkaat ja pipon (I <3 Aerobic -tapahtumasta). 2017 ostin nykyiset bikinini, jotka kyllä kovasti kärsivät, kun käytin niitä toisen raskauteni läpi. Jos kirpparilla ei tule vastaan sopivia, päällä pysyviä bikineitä, saattaa niidenkin ostaminen uutena olla edessä.

Lisäksi on vielä suurin vaatesyntini: Lempihousuni ovat made in China, eikä niitä saa kuin netistä uutena tilaamalla. Käytin ensimmäistä paria kolme vuotta ja ainakin 400 kertaa, kunnes ne kiilsivät sekä polvista että takapuolesta. Silloin lyhensin ne shortseiksi. Nyt on postissa tulossa jo kolmas pari. Maksaisin niistä ilolla tullia, ALVia ja vaikka mitä käsittelymaksuja, mutta ne nyt vain tulevat kotiin kannettuina alle yhdeksällä eurolla ilman postikuluja. Olen miettinyt, että teettäisin niistä kopiot ompelijalla Suomessa, mutta niiden (mahdollisesti myrkyllinen) kangas on niin vertaansa vailla helppohoitoisuudessaan, etten löydä mistään vastaavaa. Tai jos tiedät aidosti supermukavat, täysin puristamattomat, ehdottomasti taskulliset housut, jotka näyttävät hyvältä, joilla voi mennä yhtä hyvin palaveriin kuin HopLoppiin ja jotka voi iltaisin pyyhkäistä rätillä puhtaaksi, kerro ihmeessä!

Lempihousuni kolmen vuoden palveluksen jälkeen muuttumassa shortseiksi, lahkeet harsittuina, odottamassa vuoroani kirjaston ompelukoneelle.

Mitä vaatteita sinä ostat ehdottomasti uutena ja miksi?