Ostolakko on ohi

Kerroin huhtikuussa joutuneeni elämäni ensimmäiseen ostolakkoon, kun koronan suljettua kirpparit Postin sekoilu teki nettikirppareilta ostamisestakin mahdotonta. Jäin siis sen varaan, mitä ruoan nettikaupasta sai. Kaikenlaista, muuten. Olisin ostanut uuden vispilän ja terottimen mieluummin käytettynä Kierrätyskeskuksesta, mutta minkäs teet. En halunnut sanoa lapsille, että piirtäminen jatkuu, kun kirpparit ovat taas auki.

Aluksi jouduin miettimään, millä korvata kirppistelyn tuoma löytämisen riemu, mutta pian uuteen normaaliin tottui siinäkin asiassa. Parissa kuukaudessa harvoin oikeasti tarvitsee mitään, ja nytkin ainoaksi ongelmaksi meinasi muodostua atomeiksi hajonnut kasvohoitoni kulmakivi konjac-sieni. Sen suhteen sain turvauduttua verkkokauppaan ja Matkahuoltoon, joten kaikki hyvin ensimmäisessä maailmassa.

Paluu Aarreaittaan

Yksi ehdottomista lempikirppareistani on Aarreaitta Hämeenlinnassa. Olen käynyt siellä aina mökillä ollessani, ja onkin ollut aikamoisen outoa viettää täällä kolme kuukautta ilman Aarreaitta-vierailua! Aarreaitan yrittäjä käytti tauon viisaasti ja remontoi koko kirpparin uuteen uskoon, ja 1.6. se kaikessa uljaudessaan aukesi.

Viikon maltoin, mutta kun päivittäiset tartuntaluvut alkoivat näyttää nollaa, uskaltauduin itsekin vierailemaan Aarreaitassa. Olemme eläneet aika eristyksissä, ja tuo tuulahdus normaaliutta oli kyllä todella tervetullut! Kirpparivisiitti venähti, kun etsin kaikenlaista muuttoa tekevälle kaverilleni. Löysin myös korvaajat kahdelle eristyksen aikana hajonneelle tavaralle: Hupparin kuopukselle ja lelukorin.

Hyväkuntoinen Lindexin huppari, 2,50 €

Ostolakkoni – jollaiselle en olisi koskaan halunnutkaan – jäi siis vain parin kuukauden mittaiseksi. Suuria oivalluksia se ei tuonut, mutten niitä toki odottanutkaan. Minimalismi ei minun kohdallani tarkoita pyrkimystä kuluttamisen täydelliseen lopettamiseen, ei edes tavaroiden kohdalla. Olen säästäväinen ja ostan kaiken mahdollisen käytettynä, joten ostolakko ei tuonut suurta muutosta talouteen. Kirpparireissuja oli kova ikävä, ja olen iloinen, että olen saanut ne nyt takaisin.

Huovasta tehty H&M:n pupukori maksoi 2 €. Se korvaa monesta kohtaa teipatun paperikassin lasten pikkulelujen säilytyspaikkana ja palkitsee sangen kiltisti jälkensä siivoavia typyjämme.

Minimaalinen vaikutusyritys

On vaikea kuvitella etuoikeutetumpaa olentoa kuin keskiluokkaisen perheen kasvatti Pohjoismaissa, etenkin, jos sattuu olemaan vielä ihan kirjaimellisesti sinisilmäinen. Tai ei sen silmien värin tietenkään niin väliä ole, pointti on tässä kelmeänvaaleassa ihossa, jonka läpi verisuonet kuultavat sinisinä, ja jonka pinnassa jokainen pieni pöydänjalan kolhaisu loistaa mustelmana. Omaan silmääni tämä ei ole kovin kaunis sävy iholle, mutta nyt ei arvioidakaan kauneutta.

Listasin maaliskuussa asioita, joista sain lohtua lockdowniin. Siinäkin yhteydessä tuli mainittua, kuinka kiitollinen olen Suomen täyspäisestä valtionjohdosta. Ilman muuta meillä on omat haasteemme, kuten kaikilla, mutta kokonaisuutena parempaa maata saa kyllä ihan objektiivisestikin arvioituna etsiä. Eivät Pohjoismaat ihan vahingossa niitä kaikkia vertailuja voita. Mites vaikka se, että meillä poliisit käyvät ammattikorkeakoulun, jossa kolmen vuoden ajan opetetaan selviämään hankalistakin tilanteista ensisijaisesti puhumalla? Onhan siinä eroa verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa paremmin komedialeffojen tapahtumapaikaksi soveltuvat police academyt kestävät 2-9 kuukautta ja opettavat lähinnä voimankäyttöä.

Tuntuu, että on kovin vähän mitään, mitä voisin tehdä, että osoittaisin edes tukeni heille, jotka Yhdysvalloissa nyt taistelevat perusoikeuksiensa puolesta. Somea en juuri käytä ja mielenosoitus on pandemia-aikana huono idea. Niinpä teen tämän minimaalisen asian: ehdotan sinulle yhtä loistavaa kirjaa ja yhtä pysähdyttävää elokuvaa. Valitse mieleisesi kulttuurimuoto, vaikutu, ja keksi ehkä parempi tapa vaikuttaa. Kerro minullekin!

Angie Thomasin kirja: The Hate U Give / Viha jota kylvät

Angie Thomasin menestysromaani The Hate U Give (suomennettu Viha jota kylvät) kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka elää kahdessa maailmassa: mustien ja valkoisten. Vaikka viimeksi kirjoitin, etten juurikaan lue fiktiota, tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen ja se totisesti kannatti. Thomasin inspiraationa oli nuoren mustan miehen kuolema poliisin käsissä, ja sama tarina – joka toistuu todellisuudessa joka tuhannennen mustan miehen kohdalla Yhdysvalloissa – aloittaa tämänkin kirjan tapahtumat. En haluaisi spoilata juonta, mutta se, mitä nyt tapahtuu Minneapoliksessa ja muissakin kaupungeissa on kerrassaan Life imitating art.

Starr on älykäs ja kova tekemään töitä niin lukiossa kuin isänsä yrityksessä, rakastaa tennareita ja kuuntelee Tupacia. Löysin hänestä paljon samaistumispintaa omaan lukioaikaiseen minääni. Mutta hetkonen, minun vanhempani eivät koskaan opettaneet, miten toimia, jos poliisi pysäyttää! Tämä kirja auttaa kaltaisiani etuoikeutettuja sinisilmiä näkemään, miten erilaisessa todellisuudessa mustat elävät – Yhdysvalloissa, mutta varmasti muuallakin.

Loistavasta kirjasta on tehty myös ihan mukiinmenevä leffa, joka nyt kannattaa ainakin katsoa, jos kirja ei tule kysymykseen.

Kathryn Bigelown Detroit-elokuva

Hurt Lockerin (2008) ohjauksesta Oscarin voittaneen Kathryn Bigelown Detroit (2017) kertoo vuoden 1967 tapahtumista Algiers-motellissa. En itse tuntenut tarinaa, joten sallin sinullekin ilon – tai tuskan – katsoa elokuva tietämättä, mitä on tulossa. Tämän sanon: elokuvan jälkeen en voinut kuin ihmetellä, miten vähän ”maailman mahtavin maa” on tilannetta pystynyt parantamaan yli 50 vuodessa! Yhdysvallat on rikki.

Puhuin aiheesta ystäväni kanssa. Hän totesi todella osuvasti, että kun hänen isoisänsä syntyi Suomessa 1901, hän syntyi yhteen Euroopan köyhimmistä ja takapajuisimmista maista, ja kun hän kuoli 1992, hän kuoli yhdessä maailman rikkaimmista ja sivistyneimmistä maista.

Muistan, kuinka kasari-Suomessa USA:ta ihailtiin. Taisi minullakin olla tennissukat, joissa oli tähtilogo ja USA-teksti. Oliko muunlaisia edes?

Nyt jaan sinulle kirja- ja leffavinkkejä, joiden avulla pyritään levittämään tietoisuutta USA:n vakavista ongelmista. Se on vähintä, mitä voin tehdä.

Kaduttaako minimalismi nyt

Hesarin Superraivaaja-juttu ilmestyi juuri kun suomalaiset olivat käpertyneet koteihinsa koronavirusta pakoon. Kommenteissa muutama arvioi, että kyllä nyt mahtaa minimalismi kaduttaa. Ja kyllä, yhden esineen myymistä olen hieman harmitellut. Mutta muutoin olen ennemminkin jatkanut kaappien raivaamista ja mm. päässyt eroon fyysisistä päiväkirjoistani.

Ajatus roinan säästämisestä “pahan päivän varalle” taitaa juontaa sotavuosilta tai mahdollisesti kylmän sodan ajalta, jolloin ajoittain oltiin huolissaan ulkomailta tuotavien materiaalien saatavuudesta ja niinpä aktiivisimmat säästivät jopa muoviroskansa. Isänmaallista toimintaa aikanaan, toki.

Tässä kirjoituksessa pohdin, mitä tavaroita voisin kaivata, ja kerron, miksi en kaipaa. Paljastan myös sen ainoan esineen, jota on vähän ikävä.

Viihde

Minimalistina siirryin jo ajat sitten lukemaan digitaalisia kirjoja. Nykyisin en saa fyysisiä kirjoja oikein edes luettua. Ne tuntuvat käsissä niin painavilta, eivät ole aina mukana ja vaativat valoa.

Jos internet kaatuu, pärjään muutaman päivän niillä kirjoilla, jotka minulla on kulloinkin puhelimelleni ladattuna. Jos internet kaatuu pidemmäksi aikaa, meillä on todella paljon vakavampia ongelmia kuin lukemisen puute.

Itsestäänselvästi elokuvien ja musiikin suhteen on sama tilanne. Lehtiä en juurikaan enää lue, mutta ainakin pk-seutulaisille helmet-kirjaston aikakauslehtivalikoima on oikein hyvä.

Digitaaliseen on-demand (tarpeen/kulutuksen mukaan) viihteeseen luottava kuluttaja nauttii poikkeustilanteessakin siitä viihteestä, mikä sillä hetkellä kiinnostaa. Minulla ei ole mitään fyysisten lahjakirjojen tai lehtitilausten pinoa, joka katsoisi minua syyttävästi: Eikö muka nytkään ole aikaa?

Muistoesineet

Kerroin omassa postauksessaan, miksi minulla on hyvin vähän muistoesineitä. Tämä poikkeustila on ollut oivallinen ajankohta pienentää tunnesyistä säilytettävien tavaroiden määrää entisestään. Koska olen digitoinut kaiken, ovat muistoni nyt aina klikkauksen päässä puhelimellani tai tietokoneellani. Siitä on ollut iloa erityisesti nyt, kun olemme poikkeustilan vuoksi olleet pitkään poissa kotoa. Jos muistoesineeni olisivat yhä fyysisessä muodossaan, olisin nyt kaukana niistä. Tässä suhteessa minimalismi on siis ollut iso ilo poikkeustilassa.

Harrastukset

Suomalaiset ovat siirtyneet sankoin joukoin sisäliikuntaharrastuksistaan ulkoiluun. Näin tämän mahtavana tilaisuutena, ja myin pois niin vaelluskenkäni kuin lenkkitossunikin. Niin poikkeuksellista aikaa en osaa kuvitella, että alkaisin harrastaa juoksua (ainakaan niissä varpaista painavissa lenkkareissani) ja vaelluskenkiä olen tarvinnut tasan kerran elämässäni: Uuden-Seelannin Tongarino crossingilla (artikkelin kuvassa), jossa vuokrasin sellaiset muistaakseni kympillä, koska en ollut raahannut omiani planeetan toiselle puolelle. Kotimaan päivävaellukset ovat sujuneet paljon miellyttävämmin Converseilla, eikä sen vaativampia lenkkejä ole luvassa ainakaan lähivuosina lasten ollessa pieniä.

Hyppynarun ja rullaluistinten kanssa eletään now or never -hetkiä. Jos ne eivät tänä kesänä pääse käyttöön, ne lähtevät kiertoon. No, hyppynarun voin ehkä säästää tytöilleni.

Lukemista, kirjoittamista ja elokuvien katselua lukuunottamatta harrastukseni ovat pääsääntöisesti liikunnallisia. Esimerkiksi käsityöpuolella keskityn yksinomaan vaatteiden korjausompeluun ja korkeintaan pieniin muutoksiin. Ne ovat nyt tauolla, koska ompelupaikkani kirjasto on kiinni. Voisin ostaa oman ompelukoneen, mutta kokemukseni mukaan se olisi kuitenkin aina rikki (tämä kolmen erimerkkisen koneen kokemuksen perusteella). Poikkeusaikana pärjään vähemmilläkin vaatteilla, joten korjausommeltavien pino saa odottaa parempia aikoja – ellen sitten päädy korjaamaan vaatteitani käsin.

Poikkeusaika on tuonut pieniä muutoksia harrastuksiini. Kevään loput tanssitunnit peruttiin, mutta olen päässyt tanssimaan tyttäreni videotanssituntien tahtiin. Joogaharrastukselleni tämä erikoinen ajanjakso on ollut paras juttu ikinä. Olen jo 1,5 kuukauden ajan joogannut joka ikinen päivä.

Toin mökille myös ilmajoogaliinani. Ilmajooga on minulle valtavan rakas laji, jonka pariin löysin 2012. Viime vuodet olen joutunut ottamaan sen suhteen hyvin varovaisesti, sillä kuntoutan edelleen raskauksista jäänyttä vatsalihaserkaumaa. Nyt liikkeet alkavat taas onnistua kunnialla ilman keskivartalon tuen menetystä.

Intouduin myös opettelemaan Adoben Premiere Rush -videokäsittelyohjelman käytön ja kuvaamaan ilmajoogavideoita YouTubeen. Pääsin aloittamaan uuden opettelun vasta saatuani massiivisen päiväkirjaprojektini tehtyä. Olen todella iloinen, että isot raivausprojektit alkavat sen myötä olla takana päin. Aika monella taitaa tämän lockdownin myötä olla viimeinkin aika aloittaa kaappien raivaus.

Mitä sitten olen kaivannut?

Se ainoa esine, jota olen nyt kaivannut, liittyy sekin liikuntaan. Ennen lapsia ehdin harrastaa tankotanssia kuuden vuoden ajan. “Harrastaa” on lievä ilmaus, sillä elin ja hengitin kyseistä lajia, vaikken mikään lahjakkuus ollutkaan. Saatoin käydä kahdella tankotanssitunnilla putkeen ja jatkaa vielä harjoituksia kotona.

Vuosien ajan näin kaikkialla vain tankoja, vaikka omakin olisi ollut.

Kun vatsalihaserkauma oli pakottanut minut eroon tangostani pariksi vuodeksi, myin tankoni, sillä pelkäsin sen vain vaurioituvan säilytyksessä. Lisäksi säikähdin näkemääni videota, jossa tanko kaatui lattialla makoilleen vauvan viereen. Totesin, että jos palaan tankoiluun, teen sen mieluummin muualla kuin kotona. Olin saanut tangon työni puolesta erittäin hyvällä diilillä ja sain siitä myydessä omani pois.

Taas pari vuotta eteenpäin – eli neljän vuoden tankoilutauon jälkeen – sain äitiysfysioterapeutiltani (ihana Maija Sinisalo) vaaleanvihreää valoa varovaiseen tankoiluun. Ehdin käydä kuudella tankotanssitunnilla rakastamallani Pole4fitillä ennenkuin maailma sulkeutui.

Vaikka tankotanssikoulutkin saavat luultavasti pian avata ovensa, yritän astmaatikkona malttaa vielä pysyä poissa.

Voisin toki ostaa käytetyn tangon suunnilleen samalla hinnalla, kuin mitä tangostani sain. Ehkä on kuitenkin parempi, ettei minulla ole tankoa kotona. Vatsalihaksillani on vielä matkaa täysin terveiksi, ja tankoilu on yksi kaikkein rankimmista lajeista keskivartalon kannalta. Jos minulla olisi oma tanko, tulisi vatsalihaksille helposti liikaa rasitusta. Ja kun kodin ulkopuolella uskaltaa taas liikkua, suuntaan Pole4fitin koreo-tunneille, joilla tehdään opettajan johdolla tankotanssikoreografiaa.

Toistaiseksi siis minimalismi 6 – poikkeustila 0.

Onko minimalisti aina tyytyväinen?

Minimalismi tuo ajan mittaan usein mukanaan eräänlaista tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olen yhä matkalla tämän asian suhteen. Koen osaavani arvostaa sitä kaikkea, mitä minulla on, pärjään ilman ravintoloita ja shoppailua (etenkin, kun on pakko) ja olen reissannut elämässäni niin paljon, että pärjään kyllä ainakin tämän vuoden ilman ulkomaanmatkojakin.

Mutta mikään zen-mestari en totisesti vielä ole. Haluan kirjastoon! Haluan taidemuseoon! Haluan tanssitunnille! Haluan sisäleikkipuistoon lapsieni kanssa! En tule olemaan ensimmäisten joukossa näihin palaamassa, sillä astmaatikkona olen valmis odottamaan pysyäkseni koronattomana. Mutta epätietoisuus ja jonkinasteinen pelkokin on todella raastavaa.

Toisaalta tässähän sitä nyt on oiva tilaisuus harjoitella myös sitä minimalismin henkistä puolta. Niin että namaste vaan.

Isoisän olkihattu vai väärä jumala

Muistot ovat minulle todella tärkeitä. Jaan mielelläni muistojani muiden kanssa ja minusta on todella kiinnostavaa kuulla ystävieni muistoja. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun joku minulle tärkeä henkilö jakaa palan menneisyyttään kanssani.

Muistoesineitä sen sijaan en kaipaa.

Kosketus ei ole vahvimpia aistejani, enkä myöskään tunne elottomien esineiden energioita (siis tavalla, kuten vaikkapa toisen ihmisen läheisyyden aistii). En koe museoissa minkäänlaista kiusausta kosketella taideteoksia, vaikka niiden tekijä olisi kuinka kuuluisa. Käytetty vauvanvaate on minulle vain kierrätyskelpoinen tavara, vaikka sen sisällä olisivat aiemmin viihtyneet minulle maailman rakkaimmat ihmiset.

Tätä ihastuttavaa, lahjaksi saatua pupumekkoa ovat asuttaneet kummatkin tyttömme. Myin sen tietysti eteenpäin.

Tarvitseeko muistoon tavaraa?

Elokuvissa romantisoidaan tilanteita, joissa päähenkilö löytää muistoesineen ja tekee käänteentekevän ratkaisun elämässään. Ehkä en ole tällaisten puhtaasti tunnepohjaisten ratkaisujen suurin fani muutoinkaan.

Esikoiseni vaatii joka ilta minun laulavan yhden Helismaa/Rautavaara-hitin: joko Päivänsäde ja menninkäinen, Kulkuri ja joutsen tai Isoisän olkihattu. “Niin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon/ ja mietin miten kaunis sentään ihmiselo on/ vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain/ kuin isoisän tarinasta olkihattu vain.”

Uskon, että isoisän romanttinen tarina olisi muistunut Rautavaaran mieleen, vaikka hän olisi nähnyt hatusta vain kuvan. Muistot ovat mielessämme, eivät esineissä, ja ne tulevat esiin sopivan laukaisijan myötä.

En voi kehuskella valokuvamuistillani, mutta olen kuitenkin aina esimerkiksi oppinut parhaiten lukemalla, en kuuntelemalla. Se ilmeisesti viittaa jonkinlaiseen visuaalisen muistijäljen vahvuuteen. Itselleni ainakin riittää muistijälken laukaisijaksi vain kuva tavarasta.

Pisteet silti siitä, että laulun isoisästä ei ollut säästetty kaiken maailman muistosälää, vaan vain olkihattu. Mutta eikö tuollainen laadukas, ilmeisen kestävä olkihattu kannattaisi ennemmin ottaa käyttöön ja käyttää loppuun? Olen varma, että sitä isoisä olisi toivonut!

Love people, use things.

Isovanhempieni häälahjakirjan annoin naiselle, joka tekee vanhoista kuvista kortteja.

Mitä jos ei raaski luopua?

Ymmärrän, että on vaikeaa luopua tavarasta, jonka on saanut rakkaalta ihmiseltä. Ymmärrän todella hyvin, sillä olen menettänyt erittäin läheiset äidinäitini sekä isäni. Olen pyöritellyt pitkään käsissäni esimerkiksi heiltä saatuja onnittelukortteja. Iskä on kirjoittanut tämän!

Mutta sitten olen tullut järkiini, napannut kuvan muistoksi käsialasta ja nakannut kortin paperinkeräykseen. Ihanko tosissani alkaisin vaalia rakkaan perheenjäsenen muistoa postikortissa?

Tai kiteyttäisinkö suhteen entisen poikaystävän kanssa säästämällä häneltä saadun korun, jota en käytä? Vaalin mieluummin muistoa upeista yhteisistä kokemuksista, ja ne palautuvat minulle parhaiten valokuvista. (Ja niistä digitoiduista päiväkirjoista löytyy tarvittaessa syyt, miksi ne mukavat miehet ovat minun kohdallani nimenomaan entisiä poikaystäviä, jos muistini tekisi tepposet.)

Jollain tapaa ajatus tavaran säästämisestä muistona rakkaasta ihmisestä tuntuu jopa kornilta. Tavara, vaikka miten hieno tai arvokas, ei kuitenkaan koskaan ole yhtään mitään verrattuna läheiseen ihmiseen. Luterilainen kasvatukseni taitaa puhua: älä pidä vääriä jumalia.

Sivuhuomautuksena olen myös aina ollut häpeällisen huono käymään rakkaitteni haudoilla, vaikka he ovat mielessäni päivittäin. Edelleen, vaikka isoäitini kuolemasta tulee 28 ja isäni kuolemasta 17 vuotta.

En ole säästänyt hymypatsastani.
Sain ala-asteella hymypatsaan, kuten moni muukin pienessä koulussamme. Olin otettu saamastani tunnustuksesta, en kipsiesineestä, jota kuitenkin velvollisuudentunnosta säästin pitkään.

Aarrearkku ja sen hinta

Palataan ruumisarkuista aiemmin tavaranraivaus-postauksessa antamaani neuvoon aarrearkusta. Kerää yhteen paikkaan kaikki ne tavarat, joita et käytä, mutta säästät tunnesyistä. Siis omat ja muiden lapsuusmuistot, valokuvat, tunnesyistä säästettävät vaatteet (häämekko!), muistot edesmenneistä sukulaisista, määritelmään osuvat saamasi lahjat jne. Ole armoton. Jos et ostaisi kyseistä tavaraa kaupasta, mutta siitä tuntuu vaikealta luopua jostain tunnesyystä, se kuuluu tuohon kasaan.

Paljonko tavaraa on? Pieni arkistolaatikollinen? Vaatekaapin hyllyllinen? Kaapillinen? Yhden huoneen täytteeksi?

Paljonko olet valmis maksamaan tuon tavaran varastoinnista? Kahden neliön kaapin ostohinta on pääkaupunkiseudulla hyvin lähellä kymppitonnia. Pelkkä lattiatila, ilman kaappia tai sen alaan kohdistuvaa kuukausivastiketta.

Älä tee mitään hätiköityä

Tiedän, että jotkut pitävät tapaani suhtautua tavaroihin tavaroina jokseenkin karuna. Jos tämän jutun lukeminen herätti sinussa kauhistusta, ei sinun varmastikaan kannata heivata rakkaita tavaroitasi kierrätykseen. Sinun tavarasi eivät ole minun asiani. Ne ovat sinun ja sinun perijöittesi asia.

Jos sen sijaan olet itsekin jonkinlaisella minimalismimatkalla, voit rauhassa mutustella ajatuksiani. Jos päädyt keräämään aarrearkun tai -komeron, voit hyvin säästää sen sellaisenaan vaikka vuoden ajan. Säästä ne tavarat, joita kaipaat tuona aikana – ja muista kuvata ne, joista päätät luopua kokonaan.

Millä korvata shoppailu

Tämä kirjoitus on ollut luonnoksena ainakin vuoden päivät. Nyt kun jouduin elämäni ensimmäiseen ostolakkoon, se alkoi tuntua kummasti ajankohtaiselta.

Ihminen on metsästäjä-keräilijä, eikä vaivaiset 10 000 vuotta maanviljelystä sitä mihinkään muuta. Ostoksilla ollessaan ihminen kokee löytämisen riemua, etenkin kokiessaan löytävänsä jotain erityistä tai erityisen edullista.

En ole asiantuntija, mutta olen pohtinut, mahtaako ostohimo johtua pitkälti tarpeesta tyydyttää tuota löytämisen riemua. Muitakin syitä on varmasti riittämiin, kuten tarve muokata itseään haluamaansa suuntaan ostamisen keinoin. Tiedättehän: dress for the job you want, not the one you have ja sitä rataa (älkää siis ihmetelkö, jos näette minut pukeutuneena Batmaniksi).

Käytetyn ostaminen on tuonut löytämisen riemua

Vaikka olen jo pitkään ostanut vain tarpeeseen ja pääsääntöisesti käytettyä, on siinä kuitenkin tarjolla runsaasti löytämisen riemua. Tiettyjä hakemiani tuotteita, kuten tietynkokoista lasten ulkohaalaria, olen saattanut etsiä nettikirpparilta joka päivä. Parhaat nimittäin tekevät kauppansa nopeasti, ja laadukkaan, edelleen hyväkuntoisen haalarin nappaaminen parillakympillä on hyvin tyydyttävä tunne.

Kaltaiseni kirppistelijä ei siis välttämättä ole mitenkään ostohimon ulottumattomissa. Käytetyn ostaminen vaatii usein enemmän aikaa ja vaivaa kuin uuden, joten ostohimoaan saa tyydyttää pidemmän aikaa.

Olen ajatellut käytetyn ostamisen olevan kuitenkin niin paljon uuden ostamista parempi vaihtoehto, etten ole pyrkinyt kokonaan eroon ostamisesta. Kirppistely on kuin parantuisi alkoholismista ja jäisi koukkuun kahviin. Ei täydellinen ratkaisu, mutta iso askel oikeaan suuntaan. Se on riittänyt minulle.

Mitäs nyt sitten?

Nyt kirppikset ovat kiinni ja kiitos Postin sekoilun, en uskalla ostaa mitään nettikirppareiltakaan. Eikä tässä kotoillessa kyllä rehellisesti sanottuna mitään tarvitsekaan. Meillä on ihan kaikkea riittävästi, eikä sosiaalisesti eristyksissä haittaa, vaikkei kaikki olisi niin hienoa ja ehjääkään.

Mutta se löytämisen riemu! Sitä tarvitaan jostain, kipeästi, koska uutiset pikkuisen kuplamme ulkopuolelta ovat huolestuttavia.

Tämä teksti Lindexin näyteikkunassa sai minut jotenkin näkemään punaista.

Mietin, mistä saan samanlaista riemua kuin hyvästä kirppislöydöstä. Tässä muutamia keksimiäni:

Elokuvabongaukset

Kuten olen kertonut, meillä ei avata televisiota, ellei sieltä tule jotain katsomisen arvoista. Joka aamu selaan TV-ohjelman toiveikkaana, että ohjelmistossa olisi joku hyvän IMDB-arvostelun saanut, kiinnostava elokuva, jota en ole vielä nähnyt. Kulttileffoiksi muodostuneet rainat käyvät, vaikka arvostelu olisi heikompikin. Uuden leffan bongaus tyydyttää metsästäjä-keräilijän sieluani hetkeksi.

Kirjaston kirjavaraukset

Luen melko paljon kirjoja, muutaman kymmenen vuodessa. Olen jo vuosia lukenut yksinomaan sähköisiä kirjoja puhelimeltani. Uusien lukuelämysten etsiminen on ihanaa, saati sitten se, kun kauan odotettu varaus kilahtaa lukuohjelmaan.

Sijoittaminen pörssissä

Ostamista se on osakkeiden ostaminenkin, mutta ei ehkä samalla tavalla shoppailu-kategoriassa. Monet kiinnostavat osakkeet olivat hetki sitten ostohinnoissa, mm pitkäaikainen haaveeni Disney.

Aina välillä mietin, että jos olisin esimerkiksi Louis Vuittonin Michael-repun sijasta ostanut LVMH:n osakkeita, olisi niiden arvo noussut aika mukavasti. Repunkaan arvo ei ole onneksi kauheasti laskenut, ja olen toisaalta käyttänyt sitä tässä vajaan kymmenen vuoden aikana jo useamman tuhat kertaa. Ja reppu on edelleen kuin uusi. En varsinaisesti ihmettele, että LVMH:n osake ei laskenut vieläkään sellaiselle tasolle, että olisin halunnut sitä ostaa.

Bongailu

Metsästäjä-keräilijän viettiä tyydyttäisi varmasti parhaiten metsästys ja keräily. Ensiksi mainittu vain on kasvissyöjälle turhauttavaa puuhaa, ja keräilyyn täytyy palata syksymmällä, sillä korvasienet eivät houkuttele.

Olen tyytynyt tekemään luontobongailua vain silmilläni. Peuroja, jäniksiä, oravia, perhosia, pikkulintuja, fasaani ja jonkin sortin pyy on ainakin tullut bongattua, vaikka olen pysynyt vilkkailla kävelyreiteillä.

Muutakin kuin löytämisen iloa

Löytämisen riemun lisäksi moni pyrkii shoppailulla myös tulemaan enemmän haaveittensa kaltaiseksi. Ikäänkuin kynähameen ostaminen varmistaisi työmenestyksen ja uudet lautaset perheen idylliset ruokahetket. Tätä itsensä kehittämisen tarvetta voi täyttää paremmin muilla keinoin. Mutta se ansaitsee oman kirjoituksensa.

Shoppailu ei pitäisi olla harrastus

Markkinointitoimiston osakkaana olen saanut lukea tuhansia työhakemuksia, joista valtaosa on ollut nuorehkoilta naisilta. Vielä muutama vuosi sitten harrastuksena mainittiin usein shoppailu, mutta sitä ei selvästikään enää pidetä mainostamisen arvoisena aktiviteettina. Hyvä niin.

Ajan henki on jo muutenkin ollut ylikuluttamista vastaan, ja perusarvojen ääreen pysäyttävä sosiaalinen eristys pelaa toivottavasti samaan pussiin. Saa nähdä, muuttaako tämä pakotettu ostolakko omaa kulutuskäyttäytymistäni entistäkin niukemmaksi.

Kirjavinkki: The Year of Less

Cait Flanders on kanadalainen freelance-kirjoittaja ja ex-bloggaaja. Hänen kirjansa The Year of Less kertoo kuinka Cait päätti lopettaa shoppailun kokonaan vuodeksi. Hän oli hiljattain päässyt kuiville alkoholismista ja maksanut 30 000 dollarin luottokorttivelat, mutta käytti yhä ostamista keinona toteuttaa itseään.

Cait on osaava kirjoittaja, jonka pohdintoja on miellyttävä lukea. Erityisen kiinnostavaa oli, kuinka negatiivisesti jotkut hänen ystävänsä reagoivat ostolakkoon. Osaan nyt olla kiitollinen, että läheiset ihmiset ympärilläni ovat suhtautuneet omaan minimalismiini yksinomaan positiivisesti.

Kanadalaisuudesta huolimatta sisällöllä on paikoin jenkkisoundi. Cait kohtaa vuoden aikana vastoinkäymisen, joka minun korviini kuulosti aika tavanomaiselta, ja suorastaan romahtaa. Hän tuntuu kulkevan addiktiosta toiseen, mikä tuntuu minusta vieraalta, mutta tuo varmasti lohtua niille, jotka kamppailevat vastaavan taipumuksen kanssa.

Cait luopui hiljattain blogistaan, mutta nopealla googlauksella löytää lukuisia hänen puheitaan ja videohaastatteluitaan. (Niitä katsoessasi huomaa, että yksi mainitsemansa addiktio kirjailijalla on vielä selätettävänään, mutta niinhän meillä kaikilla.)

The Year of Less – How I stopped shopping, gave away my belongings, and discovered life is worth more than anything you can buy in a store löytyy e-kirjastosta ääni- ja e-kirjana. Suosittelen kirjaa erityisesti minimalismimatkansa alkupäässä olijoille.

Mökkeily johti ostolakkopakkoon

Olen kertonutkin, että en ole ostolakkoihmisiä. Minulla ei ole esimerkiksi mittavia kenkävarastoja, joten ainoiden sandaaleitteni hajotessa tarvitsen uudet.

Viimeksi kerroin, että korona ei juurikaan ole leikannut kulutustani.

Nyt täytyy nähtävästi syödä sanani kummankin asian suhteen, vaikkakin tällä kertaa päätöksen teki puolestani Suomen Posti. Antakaas kun selvennän.

Älkää kertoko Sanna Marinille, mutta…

Olen astmaatikko, elikkä ainakin joidenkin tulkintojen mukaan koronan riskiryhmää. Niinpä pakenimme “mökillemme” Hämeenlinnaan jo pari viikkoa ennen Uudenmaan rajan sulkemista. Lopetimme sosiaaliset kontaktit ja aloimme tilata ruoat verkosta. Mies työskentelee etänä täysipäiväisesti, minä sellaiset kymmenisen tuntia viikossa. Kumpikaan ei siis käy nyt missään työpaikalla, tai ylipäätään missään.

Uudenmaan rajan sulkeutuessa olimme olleet mökillämme eristyksissä jo niin kauan, ettei ollut pelkoa viattomien hämäläisten tartuttamisesta. Etenkään, kun olimme vältelleet kanssaihmisiä kuin ruttoa. Koska kyseessä ei oikeasti ole vapaa-ajan asunto, vaan ihka oikea talo, päätimme pysyä siellä. Järkeilimme, että jos tulee totaalinen ulkonaliikkumiskielto, olemme iloisia pienestä pihastamme. Leikkipuistoissa emme ole käyneet muutenkaan. Jos Suomessa olisi menty Norjan malliin ja laitettu armeija hakemaan mökkiläisiä kotiin, olisimme voineet vaikka siirtää kirjat mökillemme (mikä toki olisi sotkenut tyttöjen kerhohakemukset yms, joten onneksi siihen ei tarvinnut mennä).

Kesä kiellon päälle

Koska tilanne ei taida ihan äkkiä muuttua takaisin normaaliksi, päätimme, että vietämme koko kesän mökillä. (Tai siis Hämeenlinnan talollamme. Sen kutsuminen mökiksi saa yleensä aikaan huvittuneisuutta, sillä kyse on tosiaan ihan tavallisesta omakotitalosta tiiviisti asutussa korttelissa.) Tämä pysyvä kakkoskodissa asuminen tuntuu olevan kaikkien mielestä oikein hyvä ja turvallinen, hyväksyttävä ratkaisu. Kaikkien, paitsi Suomen Postin.

Viimeiset sata kilometriä on aina pitkät niin

Kuten viimeksi kerroin, lapseni eivät ole lakanneet kasvamasta ja tarvitsevat uusia – tai siis käytettyjä mutta heille uusia – vaatteita. Löysin Torista siistin välikausipuvun, kerroin myyjälle Hämeenlinnan osoitteemme ja lähimmän pakettiautomaatin. Pian sain Postilta tekstiviestin: “Lähetyksesi on ohjattu lähimpään vapaana olevaan noutopisteeseen. Lähetys JJFI1234567890 (lähettäjän nimi) 0.00 € noudettavissa 06.05.2020 asti Posti, K-citymarket Espoo (osoite) ESPOO. Hlökortti mukaan C1234.”

ESPOO?! Varmistin myyjältä, tiesikö hän espoolaisuudestani. Oliko se jotenkin luettavissa Tori-viestien rivien välistä? Ei ollut, hän oli lähettänyt paketin Hämeenlinnaan täysin tietämättömänä uusimaalaisuudestani. Postin on täytynyt lähetyksessä olleen puhelinnumeroni perusteella kaivaa esiin kotiosoitteeni, ja ohjata paketti sen perusteella Espooseen.

Ymmärrän, että Postilla on nyt ruuhkaa, mutta lähin vapaa automaatti ei voi olla sadan kilometrin päässä.

Mieheni neuvoi ilmoittamaan Postille mökin osoitteen rinnakkaisosoitteeksi. Sillä kuulemma välttäisi tulevaisuudessa vastaavat karikot.

No, ei välttänyt.

Puhtaasti turvallisuussyistä en osta akrobatiavälineiden tai vastaavien kiinnitystarvikkeita käytettynä. Niinpä tilasin voimistelurenkaiden kiinnitykseen tarvittavat karabiinerit kiipeilykauppa Camun verkkokaupasta, Hämeenlinnan osoitteeseen – en mihinkään tiettyyn automaattiin, vain osoitteella, olettaen niiden päätyvän johonkin kävelymatkan päässä olevaan postiin.

“Lähetyksesi on ohjattu lähimpään vapaana olevaan noutopisteeseen. Lähetys JJFI1234567890 Camu Oy noudettavissa 09.05.2020 asti Postin automaatti, (osoite), Espoo koodilla 1234 lokerosta 5.”

ESPOO.

Aika hyväksyä tosiasiat

Huokaisin todella syvään. Mietin Postin asiakaspalveluun soittamista, mutta totesin, että koska olin joka tapauksessa menossa hakemaan lisää tavaroita kotoa, olisi helpompaa, nopeampaa ja hermoja säästävämpää vain hakea paketit itse.

Menossa hakemaan paketteja Espoossa. Postissa pyydettiin nostamaan lasit silmiltä henkilöllisyyden tarkistamiseksi, mutta huiviin ei onneksi tarvinut koskea.

Ostolakkopakko

Niinpä, kiitos Postin, olen nyt sitten ensimmäistä kertaa elämässäni ostolakossa. En aio ajaa sataa kilometriä hakemaan pakettejani, enkä edes yrittää päästä läpi Postin asiakaspalveluun. Voisin periaatteessa edelleen ostaa nettikirppareilta tavaraa Hämeenlinnan alueella ja noutaa sen, mutta valikoima jää silloin toki sangen suppeaksi ja parempi varmasti välttää niitäkin ihmiskontakteja.

Eipä kai tässä ihmeitä tarvitse, kun ei missään käykään. Niitä ainoita sandaaleita suutari ei enää halunnut korjata, mutta tein parhaani pikaliimalla. Voihan kesä olla kylmäkin.

Sitä mitä ei ruokakaupan verkkokaupasta saa, sitä ei tarvita.

Prkl.

Loppuiko kulutus koronaan?

Jopa Kauppalehden toimittaja ihmetteli, että rahaa jää näin sosiaalisen eristyksen aikana enemmän käteen kuin normaalisti. Varmistin pariin kertaan, että eikö kysymys tosiaankaan ollut esimerkiksi Cosmopolitanin toimittajasta. Ei ollut. Tuntuu itsestään selvältä, että jos lomautus ei ole osunut omalle kohdalle vaan työt ovat siirtyneet kotitoimistolle, jää rahaa nyt enemmän käyttöön. Kotilounaat ovat paljon edullisempia, kulkemiseen ei kulu rahaa eikä palveluitakaan voi juurikaan käyttää. Matkustelu ei tule kysymykseenkään. Tottakai rahaa jää enemmän! Paitsi että… Hetkonen, jääkö minulle?

Disclaimer: Tämä on kirjoitus henkilökohtaisesta kulutuksestani. Vaikka kirjoitus liittyykin koronaan, en tässä kirjoituksesta kerro suuresta huolestani sairastuneita tai maapallon vähäosaisempia kohtaan. Yrittäkää kestää.

Ruokaa laatikkokaupalla

Tilaamme ruokaa kaupasta kerran viikossa, 3-4 pahvilaatikollista – tai seitsemän ostoskassillista – kerrallaan. 28 ruokakassia kuussa! Niistä tehdään nyt lounasta myös aiemmin työpaikkaruokalassa käyneelle miehelle, ja niillä korvataan tietysti myös ne muutamat kerrat kuussa, jolloin olen käynyt tyttöjen kanssa ulkona syömässä tai kahvilla. Kaikki tämä huomioiden meillä kuluu nyt yhteensä n. 250 € vähemmän ruokaan kuukauden aikana. Kotona syöminen ja myös parempi ateriasuunnittelu sekä esimerkiksi kotona leivotut leivät ovat tuoneet säästöä.

Mekin muuten olemme yrittäneet tukea ravintolayrittäjiä noutoruoalla, mutta 45 minuutin ruoan odotus lounasaikaan oli todella haasteellinen. Niillä, jotka jaksavat aktiivisesti (päivittäin!) markkinoida noutoruokaa, tuntuu kiirettä riittävän.

Ruoassa säästöä siis tulee, mutta se kohdistuu enemmän päivittäin kodin ulkopuolella syöneeseen mieheeni. Hyvä sekin tietysti!

Harrastukset siirtyivät kotiin

Kevään tanssikausi loppui neljä viikkoa aiemmin kuin piti, enkä vielä tiedä, saako siitä jotain hyvitystä tai pidetäänkö tunnit myöhemmin. Olen käynyt työväenopiston edullisilla mutta superhauskoilla tanssitunneilla, ja uskon, että heidän toimintansa ei tähänkään kriisiin kaadu.

3-vuotiaan loppukauden tanssitunnit korvattiin tanssinopettajien tekemillä opetusvideoilla, joita nyt olemme tyttöjen kanssa tahkonneet useamman kerran viikossa.

Aikana e.K. (ennen Koronaa) kävin satunnaisesti tankotanssi- ja joogatunneilla, mutta enimmäkseen joogaan kotona. Olen joogannut 20 vuotta ja olen joogaohjaaja itsekin, joten en välttämättä kaipaa ohjattuja tunteja. Kun haluan jonkun muun suunnittelevan harjoituksen puolestani, etsin YouTubesta sopivan joogatunnin. Ikisuosikkini on Boho Beautiful upeine maisemineen. Nyt olen raivannut joogalle tilaa joka päivä, joten sen suhteen tilanne on jopa aiempaa parempi. Ja kustannus 0 €.

Ahkera joogaaminen on nyt välttämätöntä myös selkäni terveyden kannalta, sillä ihan hetkeen en pääse osteopaatille. Ostin jo valmiiksi itselleni neljän käynnin lahjakortin odottomaan.

Voisimmeko siirtää..?

Olimme ehtineet jo bookata kaikki vuoden lomareissut: kaksi lahjakorteilla lunastettua Tukholmanristeilyä, ilmaisien lentojen Krakovanmatka ja lähes perinteeksi muodostunut Aasianreissu loppuvuodelle. Kukaan ei vielä voi tietää, lennämmekö marraskuussa Bangkokiin, mutta kaikki muut reissut ainakin siirtyvät eteenpäin. Toistaiseksi siis tappioita ei näissä ole tullut, mutta ei säästöäkään – reissut näyttävät vain kerääntyvän yhdeksi sumaksi loppuvuodelle. Siirtäisimme mielellämme Krakovanmatkan ensi kevääseen, mutta niin pitkälle ei Norwegian vielä anna vaihtaa. Saa nähdä meneekö konkurssiin koko yhtiö.

Entäs hankinnat?

Joillekin nähtävästi syntyy säästöä siitä, että kaupoissa tai kirppareilla ei voi kierrellä huvikseen. Valitettavasti korona ei lyhentänyt tarvitsemiemme tavaroiden listaa, melkeinpä päinvastoin.

Poikkeustilasta huolimatta lapsemme ovat jatkaneet kasvamista, ja niinpä ostin nettikirppareilta toiselle välikausihousut ja toiselle haalarin. Isosisko saa myös ensimmäisen kellonsa, sillä löysin viimein pitkään etsimäni sveitsiläisen Flik Flakin käytettynä (15 € posteineen).

Koska kerhoa ei ole eikä kirjastoon, museoihin tai leikkipuistoihin pääse, on 3-vuotiaamme tehnyt ihan kohtuuttoman paljon palapelejä. Ostin niitä nettikirpparilta kuusi kappaletta lisää (19 € posteineen). Suurimmassa 180-palaisessa oli jo hieman haastetta itsellenikin.

Kuudesta palapelistä vain yhdestä puuttui pala. Koska hinta oli ollut kohtuullinen, en lähtenyt tinkimään. Tämä 80 palan palapeli on oma suosikkini, sillä siinä näkyy monia osaomistamiani hahmoja. Lue eteenpäin niin ymmärrät intoni!

Koska totesimme olevamme ensi kesänä pääsääntöisesti mökillä, päätimme hankkia sinnekin voimistelurenkaat tytöille. Suomen Voimistelutuotteen renkaat löytyivät Torista (40 € posteineen), mutta kattokiinnityksiä ja karabiinerejä en turvallisuussyistä osta käytettynä.

Pitkäkestoisen mökillä asumisen varalta piti sinne viimeinkin hankkia myös minulle sopiva tyyny – eli samanlainen Familonin Muumityyny kuin tytöillämmekin (8 € posteineen). Se pääsee saavuttuaan 95 asteen pesuun ja vielä pariksi päiväksi -18-asteiseen pakastimeen.

Tässä vaiheessa saattaa tulla mieleen, että miksei minimalisti ota näitä asioita mukaan kotoa. Ottaisinkin, mutta automme on mökkireissuilla jo entuudestaan melko täynnä. Koska en siedä ruokahävikkiä, mukaan lähtevät aina kaikki pilaantuvat elintarvikkeet. Kotiin päin lähtiessä autossa on kierrätyskartonkia, -muovia, lasia, metallia ja paperia, jotka viemme joko läheisen marketin ekopisteelle tai tuomme kotiin. Mökkivaatteita meillä ei ole, joten tuomme kaikki vaatteet aina kotoa. Lapset haluavat tietysti aina pakata mukaan kasan leluja, vaikka mökillä on omakin pieni leluvarasto ja kasa lapsiemme rakastamia kirjoja. Normaalistikin käymme mökillä ympäri vuoden vähintään kerran kuussa, joten on ollut ihan perusteltua hankkia sinne tarvittavia asioita – mahdollisimman pitkälti käytettyinä, tietysti.

Itse asiassa näyttää siltä, että saatamme tarvita mökille myös omat rattaat, jos siellä kuluu koko kesä. Haussa on edulliset tuplarattaat, tietenkin käytettynä, jotka voi myöhemmin myydä hankintahintaan pois. Rattaat täyttäisivät koko takaluukun, joten niitä ei ole mitään mahdollisuutta tuoda kotoa. Yhden hengen matkarattailla ei oikein pärjää kahden kanssa yhtään haastavammassa maastossa.

Hakuvahdeissa on nyt myös pieni kahluuallas, sillä mökin läheinen uimaranta kaikessa ihanuudessaan ei välttämättä ole ensi kesänä mahdollinen retkikohde. Se kun on todella suosittu, etenkin loppukesästä, kun kaikkialla muualla on levää.

Uusi patakinnaskin oli pakko hankkia sen jälkeen, kun olin kirjaimellisesti ollut liekeissä. Vannon, etten syttynyt tuleen tahallani, vaikka (lahjana saatu) Unikko-kuosi ei suosikkini olekaan. Silikoninen patakinnas löytyi Torista kolmella eurolla, toinen mokoma kului posteihin.

Itselleni ostin Torista vitosella (postikulut sisältäen) LED-salaman, jonka avulla voin toivottavasti jatkossa kuvata kasvojoogavideoita myös silloin, kun aurinko ei paista. Kasvojooga jos mikä piristää tällaisena aikana, ja se sopiikin parhaiten kotona tehtäväksi. Minulta on pyydetty kasvojoogavideoita vuosien ajan, mutta vasta tässä poikkeustilanteessa sain aikaiseksi niitä tehdä.

Pidetään pyörät pyörimässä ja sitä rataa

Kansantalouden kannalta kulutuksen ylläpitäminen on kriittisen tärkeää, joten minua ei ainakaan voi syyttää rahahanojen sulkemisesta. Oma kulutukseni toki on melko pientä ja kohdistuu pitkälti käytettyyn tavaraan, tällä hetkellä vieläpä vertaiskauppaan, mistä ei verotuloja valtiolle heru. No, ainakin kaappejaan tyhjentävät nettikirppismyyjät saavat roposeni omaa kulutustaan varten.

Monelle tämä on varmasti hyvä hetki pohtia omaa kulutustaan. Valitettavan monelle se tulee pakolliseksi tulojen laskiessa. Suosittelen lämpimästi aloittamaan kirjoittamalla kaikki hankinnat ylös.

Ostohousut jalassa

Yhdessä asiassa olen ollut innoissani ostokannalla: Osakkeet ovat nyt todella halpoja! Toteutin muun muassa pitkäaikaisen haaveeni ja ostin Disneytä. Voin luvata, että jatkossa viittaan meidän elokuviimme ja meidän elämyspuistoihimme.

Mitä tehdä vanhoille päiväkirjoille?

Olen pitänyt päiväkirjaa siitä asti, kun opin kirjoittamaan, eli yli 30 vuotta. Harmikseni heitin ensimmäiset kirjat menemään joskus ala-asteella, mutta 9-vuotiaasta eteenpäin ne ovat tallella. Pisimmät kirjoitustauot ovat olleet joitain kuukausia, ei koskaan vuosia. Viime vuonna myönsin itselleni, että sähköisesti kirjoittaminen on muodostunut minulle paljon kynää ja paperia luontevammaksi, ja siirryin päiväkirjoissakin digiaikaan.

Fyysisiä opuksia oli kertynyt 20, ja loppupäässä olin jo hylännyt söpöt muistikirjat ja siirtynyt A4-koon paksuihin kierrekansioihin. Kirjat täyttivät yhden hyllyn vaatekaapistani, IKEA-kassillisen tilavuuden. Olin kantanut niitä muutosta toiseen ja toisaalta ne eivät kuitenkaan koskaan olleet saatavilla silloin, kun olisin niitä kaivannut – vaikkapa lomamatkalla, jossa viimein tuntui olevan aikaa ajatella menneitä ja tulevaa.

Tiedän ystävieni polttaneen omia vanhoja päiväkirjojaan. Joitain se harmittaa kovastikin, etenkin jos hävittämisen syynä on ollut puolison mustasukkaisuus menneisyydestä tai jotain muuta typerää. Toiset taas ovat sitä mieltä, että moisesta teiniangstista oli syytäkin päästä eroon.

Päiväkirjojen välistä löytyi monenlaisia helmiä, kuten ysiluokkalaisena pitämäni kevätjuhlapuhe.

Olen palannut vanhojen päiväkirjojeni pariin usein. Lopputulos on aina sama: Olen armollisempi itselleni ja entistä tyytyväisempi nykytilanteeseen. On myös mahtavaa huomata, että monet haaveeni ovat toteutuneet. Vaikka mukaan mahtuu aimo annos sitä teiniangstiakin, ei sekään ole minulle syy luopua noista muistoista. Ehkäpä päiväkirjani vielä joskus auttavat ymmärtämään omia tyttäriäni paremmin.

Oli siis selvää, etten halua kokonaan luopua päiväkirjoistani, mutten myöskään säilyttää niitä fyysisessä muodossaan. Yhtenä vaikuttimena oli se, että vanhempi tyttäreni oppii lähivuosina lukemaan, enkä halunnut päästää häntä selailemaan kyseisiä opuksia kaikkine teini-iän ryyppyreissuineen. Halusin kirjat digitaaliseen muotoon ja pilveen, niin että ne olisivat aina saatavilla, mutta suojattavissa salasanoilla. Koska olen jo vuosia lukenut kaikki kirjat ja lehdet digitaalisina ja tallentanut muistojani muutenkin pitkälti valokuvin, ei päiväkirjojenkaan säilyttäminen fyysisessä muodossaan tuntunut mitenkään tärkeältä. (Siltä varalta, että joku tähän viisastelee jotain dementiasta ja fyysisestä paperista, sanottakoon, että tuollaisessa harvinaisessa tapauksessa voi aina tulostaa.)

Yleensä siirryn tuumasta toimeen lähes välittömästi – silloinkin, kun harkinta olisi ihan järkevää – mutta tätä massiivista urakkaa pyörittelin päässäni useamman vuoden. Jossain vaiheessa mietin jopa, voisiko homman teettää jollain suomea osaamattomalla turvapaikanhakijalla… Sitten tuli koronakevät 2020, ja tällaisten kotona suoritettavien projektien siirtäminen “siihen, kun aikaa on enemmän” ei enää mennyt läpi.

Viisi uusinta päiväkirjaa olivat A4-koon kansioita.

Päiväkirjani eivät olleet pelkästään tekstiä, vaan niiden välissä oli kaikenlaisia niitattuja tai teipattuja, usein taiteltuja papereita, ja sekalainen kavalkaadi esitteitä, kuvia, rannekkeita, vanhoja jäsenkortteja, kulkulupia ja sen sellaista. Epämääräisten kokonaisuuksien tasoskannaaminen olisi ollut liian vaivalloista ja puhelinsovelluksella skannaaminen käytännössä mahdotonta. Digitalisointimetodiksi valikoitui siis puhelimella valokuvaaminen ja kääntäminen pdf:ksi. Ainakin Androidilla tosin on 50 sivun rajoitus kuvista tehdyissä pdf:issä, joten joistain päiväkirjoista on a-, b-, c- ja d-osat – kahdessa jopa e-osat, sillä ne olivat kokonaisuudessaan kaikkine lisälappuineen 237- ja 250-sivuisia. Päiväkirjojen lisäksi kuvasin useita paksuja kirjepinoja digitaaliseen muotoon.

Kanssani työskennelleet tietävät, että käsitykseni ergonomisista työskentelyasennoista poikkeaa normista.

Olisi pitänyt käyttää jotakin timeria mittaamaan projektin kesto, mutta puhutaan joka tapauksessa vähintään 50 tunnista, sillä 18 peräkkäisenä päivänä edistin hommaa useita tunteja päivittäin. En ole varma, oliko muutenkin aavistuksen ahdistava sosiaalisen eristäytymisen aika paras hetki tällaiselle projektille, mutta jos en olisi tehnyt sitä nyt, en olisi ikinä löytänyt tarpeeksi aikaa moiseen urakkaan. Mieleen tulvi niin hyviä kuin huonojakin muistoja ja sain projektistani tekosyyn ottaa yhteyttä moniin vanhoihin ystäviin. Yhtä lukuunottamatta kaikki vastasivatkin, ja oli ihanaa kuulla heidän kuulumisiaan tämän eristyksen keskellä.

Kaiken kaikkiaan urakka ehdottomasti kannatti, sillä alkuperäisten papereiden tuhoaminen toi kummaa mielenrauhaa. Digitaalisena muistotkin ovat kevyempiä kantaa!

Pahoitteluni pienhiukkasista, mutta näitä ei voinut vain heittää paperinkeräykseen.

Diamonds are a girls best friend

Markkinointi-ihminen valitsee provosoivan, mutta selitettävissä olevan otsikon: kyseinen laulu on minulle rakas kymmenen vuoden takaa, jolloin teimme siihen esityksen Kannelmäen Voimistelijoiden tanssiryhmän kanssa. Niitä harvoja kertoja, kun olen tanssinut korkkarit jalassa lavalla! Käyttämämme versio laulusta on tuttu kokonaisuudessaan loistavasta Baz Luhrmannin Moulin Rouge -musikaalista (johon Luhrmannin vaimo Catherine Martin teki Oscarin arvoisen puvustuksen, jota mekin resurssiemme puitteissa kanavoimme esiintymisasuihimme).

Voi itku miten ikävöinkään näitä timanttisia naisia! Allekirjoittanut vasemmassa reunassa.

Laulu on alun perin Marilyn Monroen, ja siinä nainen kertoo, kuinka haluaa rakkaudenosoitukseksi ensisijaisesti timantteja, sillä miehet saattavat hylätä vanhenevan naisen – tai jopa palata takaisin puolisoidensa luo! Silloin timantit tuovat turvaa vaikkapa vuokranmaksuun, laulaja pohtii.

Miksi en käytä timantteja

En omista tai käytä timantteja, sillä epäilen eettisiksi nimettyjen timanttien sekoittuvan Hollannissa niihin verisempiin. Eivätkä timanttien ongelmat rajoitu vain konfliktitimantteihin. Ns. eettiset – eli Kimberleyn sopimuksen täyttävät – timantit eivät totisesti ole mitään reilun kaupan tuotteita nekään.

En halua käyttää myöskään synteettisiä timantteja tai edes timantin näköisiä korukiviä, sillä pahimmassa tapauksessa joku inspiroituisi siitä ja ostaisi (tai ostattaisi) itselleen timantteja – eettisyydestä välittämättä. Vastaavasta syystä en käytä tekoturkiksia.

En tällä kirjoituksellani haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä. Epäilen, että suurin osa ihmisistä ei ole miettinyt timanttien eettisyyttä tai aidosti uskoo lupauksiin timanttien eettisyydestä. Kieltämättä pohdittavaa olisikin paljon, jos alkaisi miettiä myös esimerkiksi elektroniikassa olevia kaivostuotteita (palaan tähän!).

Diamonds are forever

Luitko väliotsikon Bond-tunnarin sävelellä? Kyseessä on De Beersin ikoninen mainoslause 1940-luvulta. Tuosta kampanjasta, ja sitä seuranneesta voimakkaasta tuotesijoittelusta Hollywood-elokuviin, ovat peräisin meillekin kotiutuneet jenkkiajatukset, että kihlasormuksen pitää maksaa miehen kahden kuukauden palkan verran. Ennen kyseistä kampanjaa timantit eivät olleet ollenkaan halutuimpia kiviä, ja ilman De Beersin toimia ne eivät olisi edes kovin harvinaisia.

Markkinointisuunnittelijana en voi kuin ottaa hatun päästä. Miten mieletön kampanja ja millaiset globaalit vaikutukset yhä 80 vuotta myöhemminkin! Tekisipä joku saman esimerkiksi eettiselle kuluttamiselle tai käytetyn ostamiselle.

Kuten sanottu, en todellakaan haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä! Jos nyt aloit ajatella olleesi mainoksen uhri, älä välitä: Niin ovat olleet miljoonat muutkin. Tarkoitukseni on ennemminkin antaa uusille pareille lupa ajatella toisin: parisuhteesta kertovien sormusten ei tarvitse olla kalliita! Jos rahaa sattuu olemaan, siitä saa tottakai nauttia, joten muistattehan – yhdessä! – miettiä, mihin haluaisitte sitä käyttää.

Enkö tosiaan itkisi kadonnutta vihkisormustani?

Taannoin Hesarin haastattelussa sanoin, etten itkisi, jos vihkisormukseni katoaisi, sillä se on vain esine. Kaverini irvaili ja kysyi, eikö miehenikään itkisi. Kerroin kommentin miehelleni ja hän vain nauroi sanoen, että silloin pitäisi hankkia uusi sormus. Vastasin, että minulle kelpaisi kyllä sitten paljon halvempikin sormus.

Kihla- ja vihkisormukseni (siis se yksi ja sama sormus) on kotimaista designia, punakultaa, ja maksanut satoja euroja, tarkkaa hintaa en tiedä. Kosinta oli elämäni pysähdyttävimpiä kokemuksia – unohdin jopa hetkeksi, että minun oli nälkä! Katsoin uutta sormustani ja totesin sen olevan täydellinen, ja myös merkki siitä, että mieheni tuntee makuni. Meillä on samanlaiset sormukset, mikä on mielestäni ihanaa. (Tosin mieheni sormus on mystisesti paljon paremmassa kunnossa kuin omani…)

Ensimmäisenä hääpäivänämme sain kihlasormukseni kaveriksi itävaltalaisen Thomas Sabon punakullatun, ohuen hopeasormuksen (49 €, olin mukana ostamassa), ja joku tuollainen kävisi minulle oikein hyvin ainoaksikin sormukseksi. En kuitenkaan oikeastaan koskaan hukkaa mitään, joten pelkoa alkuperäisen sormuksen katoamisesta ei ole.

Sormukset ylipäätään eivät olisi minulle mikään välttämättömyys enkä juuri välitä perinteistä. Muutaman kerran kurjissa tilanteissa, esimerkiksi sairaalassa, sormuksen pyörittely on toiminut minulle muistutuksena rakkaudesta. Se on mielestäni myös kohtelias ja kätevä tapa kertoa siviilisäätyni uusille tuttavuuksille.

Tuoreet kihlasormukset ja Boracayn silloin vielä puhdas ranta. Kaukomatkat eivät tietenkään ole mikään synnitön juttu nekään, mutta käsitellään ongelma kerrallaan.

Jätetään kristallitkin rauhan

Sanotaan nyt jälkikirjoituksen omaisesti tämäkin: En ikimaailmassa sotkeentuisi myöskään kristalleihin. Jos ihmettelet miksi, lue vaikka tämä Guardianin artikkeli. Millään niin epäeettisellä ei voi olla “hyvää energiaa”.

Tiedän tosiaan, että epäeettisiä kaivostuotteita löytyy esimerkiksi tästä puhelimesta, jolla tätä kirjoitan. Timantteja ja kristalleja on kuitenkin hyvin paljon helpompi välttää kuin elektroniikan käyttöä. Vinkkinä elektroniikkaan: Suosi käytettyä ja kierrätä elektroniikka aina asianmukaisesti, että arvometallit saadaan talteen!

Jos edelleen haluat ehdottomasti ihka aitoja timantteja, suosi niissäkin second handia (kirjaimellisesti, kun sormuksista puhutaan!) Se on vähintäänkin järkevää, sillä timanttisormuksen arvo tippuu jopa puoleen siinä vaiheessa, kun sen kantaa ulos kaupasta. Kukapa haluaisi aloittaa avioliittoaan niin huonolla sijoituksella! Ja jos kuulut heihin, joiden mielestä käytetyllä sormuksella on “huono karma”, niin sanon vain tämän: ei pahalla, mutta sen timanttisormuksesi huono karma tulee kyllä jostain ihan muusta kuin edellisestä omistajasta…

Jos olet aikoinasi saanut timanttisormuksen, mutta se ei enää tunnu arvomaailmasi mukaiselta, ehdota sen maksaneelle henkilölle sormuksen myymistä. Parhaassa tapauksessa joku muu jättää silloin uuden timanttisormuksen ostamatta ja te saatte rahaa toteuttaa jonkun yhteisen unelmanne – ja ostaa edullisemman sormuksen tilalle.

P.S. On veritimanteissa hyvääkin: niistä on tehty sykähdyttävä Blood Diamond -elokuva. Kuulun heihin, joiden mielestä Leonardo DiCaprio totisesti ansaitsi Oscarinsa, mutta sai sen väärästä elokuvasta. Tuona vuonna vain Forest Whitaker “Last King of Scotlandina” oli ylivoimainen.