Miksi blogissani ei voi kommentoida ja missä sen sijaan voi

Olen saanut ihania viestejä, joissa kiitellään kivasta blogista ja toivotaan kommentointimahdollisuutta. Itse asiassa kommentointi on teknisesti ottaen ollutkin mahdollista, mutta vain WordPressiin kirjautuneille – ja kirjautuminen puolestaan on lievästi sanottuna takkuillut. No, otin muutama viikko sitten pois tuon kirjautumisvaatimuksen, ja sen jälkeen olenkin käyttänyt 20-30 minuuttia viikottain spämmipostin parissa. Vaikka olen kuinka säätänyt asetuksia ja asettanut kiellettyjä sanoja, spämmiä tulee silti päivittäin monta viestiä. Osa pääsee läpi, ja täytyy poistaa manuaalisesti. Tähän olisi olemassa toimiva, paljon mainostettu plugin – vain 7 eurolla kuussa! Arvaattekin jo, mitä mieltä olen tuollaisesta kiinteästä kuluerästä…

Kommentit olisivat kuitenkin erittäin tervetulleita, ja toivonkin, että te lukijat jaksaisitte osallistua keskusteluun. Blogilla on kuukausilukijoita jo yli 5 000, joten teillä olisi varmasti paljon annettavaa!

Keskusteluun voi jokaisen postauksen kohdalla osallistua kahdessa paikassa: Instagramissa ja Facebookissa, jossa postaan jokaisesta blogikirjoituksestani julkisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Miten meillä pidetään lelut järjestyksessä

Meillä on pian 2 ja 4 täyttävät tyttäret. He eivät ole minimalisteja, kuten ei varmaan moni ikätoverinsakaan. He rakastavat lelujaan, ja koska kumpikaan ei ole vielä päivähoidossa, kodin lelut ovat ahkerassa käytössä aamusta iltaan.

Olen monesti maininnut, etten halua pakottaa lapsiani niukkuuteen. Sellainen aiheuttaa usein vastareaktioita myöhemmin elämässä, ja lelut myös saavat lapset viihtymään. Ja tietysti leikkiminen kehittää, sehän on lasten työtä! Olen lukenut leluttomuuskokeiluista saksalaisessa päiväkodissa ja tiedän, että lapsi voi hyvin olla onnellinen muutaman puupalikan ja pallonkin kanssa. Muistan kuitenkin, kuinka lapsena rakastin omia lelujani, enkä näe syytä kieltää sitä typyiltämme.

Lapsillamme on siis leluja. Ihan tavallisia, kaupallisia brändileluja, mielestäni ihan normaali määrä. Miten ihmeessä meillä kuitenkin on aina illalla nukkumaanmenoaikaan siistiä?

Jokainen lapsi on tietysti erilainen, kuten perheetkin, mutta kerron tässä, mikä toimii meillä. Jos siitä on apua teillä, olen todella iloinen. Jos ei, ethän suutu.

Lastenhuoneessa on tilaa leikkiä

Tyttöjen makuuhuone on kooltaan seitsemän neliötä. Neliösenttikin vähemmän, eikä sitä laskettaisi enää huoneeksi. Ja siellä asuu siis kaksi lasta. Kuitenkin huoneessa on runsaasti tilaa leikkiä, mikä auttaa tavaroita pysymään edes osittain siellä – mikä helpottaa niiden siivoamista illalla.

Huonekaluja lastenhuoneessa on kaksi: Ikean kapea vaatekaappi ja pienin mahdollinen kerrossänky. Lisäksi huoneessa säilytetään kahta varapatjaamme, joiden päällä tytöt tykkäävät kiipeillä ja leikkiä. Huoneessa ei ole söpöjä lastentuoleja tai -pöytää, ei ihania säkkituoleja eikä muutakaan, mitä tämän ikäiset eivät oikeasti tarvitse. Lastenhuone ei näytä kovin kummoiselta blogikuvissa, mutta se onkin sisustettu leikki ja viihtyminen edellä, ei somepreesensin ajamana.

Pienikokoinen, kotimainen kerrossänky oli huippulöytö Torista – hintaa 30 €. Pehmokaverit asuvat sängyssä, mutta etsin niille sopivaa huopakoria.

Leluille on tilaa kaapissa

Lastenhuoneessa on siis yksi säilytyskaluste, vaatekaappi. Se kätkee sisäänsä niin tyttöjen käytössä olevat vaatteet, käyttövuoroaan odottavat talvivaatteet ja liian suuret vaatteet, kengät, lakanat ja lelut.

Tuo kaappi on lasten tavaran mittapuu meillä: Jos tavarat eivät enää meinaa mahtua kaappiin, on jostain karsittava. Yleensä tätä ongelmaa ei ehdi tulla, sillä meillä laitetaan tavaraa ahkerasti kierrätykseen. Palaan tähän pian!

Toiseksi ylimmällä hyllyllä on esikoisen vaatteet, kolmannella kuopuksen. Liian isot vaatteet, talvi-/kesävaatteet ja varalakanat ovat kaapin vasemmalla puolella liukuoven takana.

Leluja on kohtuullinen määrä

Meillä on leluja mielestäni ihan mukava määrä. Tekemistä tuntuu riittävän aamusta iltaan, ja kaikki lelut pääsevät vuorollaan käyttöön. Kaikkea ei kuitenkaan ole, sillä lapset eivät tietenkään voi saada kaikkea haluamaansa. Meillä ei esimerkiksi ole lääkärileluja, vaikka vanhempi lapsista leikkiikin kuulemma kerhossa ahkerasti lääkäriä. Lapsemme eivät ole koskaan olleet kipeänä (yhteenlaskettuna kolmea nuhaa lukuunottamatta) ja säästän lääkärilelujen ostoa siihen, että niille on joskus tarvetta kasvatuksellisessa mielessä. Paria Ryhmä Hau -pehmoa lukuunottamatta kaikki lelut ovat tulleet meille käytettynä.

Meillä muuten oli niitä heti alussa mainittuja puupalikoita. Ne eivät koskaan oikein innostaneet tyttöjämme. On tietysti mahdollista, että niillä olisi innostuttu leikkimään joskus myöhemmin, mutta en jäänyt odottamaan sitä. Meillä on kuitenkin melko paljon Duplo-Legoja rakennettavaksi.

Lego Duplot asuvat omassa laatikossaan lattialla. Laatikon voi toki työntää sängyn alle.

Leluja ei ilmesty lisää

Meille ei tule yhtään uutta lelua ilman meidän, lasten vanhempien, hyväksyntää. Meistä tämä on täysin luonnollista: me olemme kotimme koon päättäneet, miksi ihmeessä meidän pitäisi antaa muiden täyttää se tavaralla? Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että esimerkiksi leikkikeittiö on pääkaupunkiseudulla 5 000 euron hintainen hankinta, sillä se vie neliön asuintilaa. Sellainen meiltä löytyy ja se onkin päivittäisessä käytössä – leikkikeittiö oli äitini kirpparilöytö, jonka hän osti luvallamme, kun leikkikeittiö oli ollut jo pitkään harkinnassa.

Varsinaisia kaverisynttäreitä emme ole vielä pitäneet, koska toistaiseksi lapset kaveeraavat meidän kavereidemme lasten kanssa. Synttärikutsut ovat aina lähteneet ohjeella, että lahjaksi voi halutessaan tuoda muutaman kolikon säästöpossuihin laitettavaksi. Syntymäpäiväkortit tuntuvat joka tapauksessa olevan lahjoja tärkeämpiä! Kavereilta ei vielä ole opittu odottamaan lahjoja. Tämä varmasti muuttuu pian, mutta teen kaikkeni opettaakseni tyttäreni arvostamaan kaikenlaisia lahjoja.

Kummeilta olemme saaneet yhdessä sovittuja, heidän lapsiltaan kierrätettyjä lahjoja. Mökin lelukokoelman helmi on tällainen kierrätetty Ryhmä Hau -Vahtitorni koirineen. Kotona taas intoillaan toisesta kummiperheestä saadusta Petsien puusta. Petsejä on saatu myös kolmannesta kummiperheestä sen jo aikuistuneiden tyttöjen peruina, ja niistä on tullut minunkin suosikkilelujani: pieniä, supersuloisia, laadukkaita ja erittäin hyvin eteenpäin kierrätettäviä!

”Petsipuu” on vanhan My Little Pony- ja Barbie-fanin silmissä aivan ihana. Tässä leikkialustana vieraspatja, johon pitäisi ommella suoja. Huomaa ”kulkukortti” esikoisen kaulassa.

Kaikelle on oma paikka

Päätin alkaa pitää käsivoidetta yöpöydällä, että käsiä tulisi rasvattua edes nukkumaanmennessä. Juuri kävelemään oppinut esikoiseni kiikutti voiteen kerta toisensa jälkeen takaisin kylpyhuoneeseen, sen omalle paikalle. Tarkkaavainen tyttö oli oppinut, että tavarat palautetaan omille paikoilleen. Eikä ihme, sillä olin osallistanut hänet jokailtaiseen lelujen paikalleenlaittoon siitä asti, kun hän alkoi liikkua.

Lastenhuoneen vaatekaapissa on jokaiselle lelulle tarkka oma paikkansa, Legoille oma laatikkonsa lattialla. Pian 2v täyttävä kuopuskin osaa nämä paikat virheettömästi. Kun hänelle osoittaa lelua ja pyytää ”vie tämä paikoilleen”, hän ei epäröi hetkeäkään vaan juoksee matkaan. Kuopus on ylpeä osaamisestaan. Tavaroiden vieminen paikoilleen on hänestä hauska, yhteinen leikki! En itsekään valita, lelujen kerääminen on aika monipuolista liikuntaa, eikä edes sieltä kaikkein tylsimmästä päästä.

Meillä luetaan valtavasti kirjoja, mutta niitä haetaan 500 metrin päässä olevasta kirjastosta – osa näistäkin kirjoista on sieltä. Pupukoriin piiloutuu illalla kaikki epämääräinen pikkutavara mainituista kulkukorteista yksinäisiin pikkuautoihin. Pupukori on mitta sille, paljonko tuollaista tavaraa saa olla.

Osallista pienestä asti

Osallistaminen ei muuten ole ollut mikään helppo homma. Lähes kolmen vuoden ajan ehdin miettiä, että keräisin nämä lelut kyllä nopeammin yksin. Mutta en luovuttanut, vaan velvoitin lapset keräämään joka ilta osansa leluista. Kiukkuiltoina ehkä vain muutaman. Pikkusiskohan tekee aina sitä mitä isosiskokin, joten kuopusta ei tarvinnut erikseen opettaa.

Hankalina iltoina olen sanonut, että jos lelut eivät löydä paikoilleen, ne viettävät seuraavan päivän kaapin päällä. Tätä uhkausta ei ole tarvinnut koskaan toteuttaa, sillä aina on saatu aikaiseksi joku diili: vie sinä nämä, niin minä vien nämä.

Sain roskan silmääni, kun tässä yhtenä iltana tavarat olikin kerätty paikoilleen ilman, että olin ehtinyt sitä edes pyytää.

Kirpparilta löytynyt Ikean leikkikeittiö on ainoa lelu, jonka säilytyspaikka on tyttöjen huoneen ulkopuolella. Pienellä maalaamisella se muuttui paljon paremman näköiseksi. Leluruokia meillä ei ainakaan toistaiseksi ole, mielikuvitus ja tarvittaessa Duplo-palikat ovat riittäneet.

Osa leluista välillä varastoon?

Noin vuosi sitten kokeilin hetken suosittua metodia, jossa osa leluista oli välillä varastossa, meidän tapauksessamme eteisen kaapin ylähyllyllä. Ideana on, että lelut tuntuvat taas uusilta oltuaan hetken varastossa.

Meillä tämä systeemi ei kuitenkaan toiminut. Tavaroistaan todella tarkka esikoinen kyseli välittömästi varastossa olevien lelujen perään. Toisaalta tällaista vaihtelua tulee meillä luonnostaan, koska meillä on mökillä eri lelut kuin kotona. Mökillä kirjoja, palapelejä, pelejä ja leluja on noin puolet siitä mitä kotona. Niiden näkemistä odotetaan, ja välillä esikoinen leikkii soittavansa mökillä odottavalle pehmokaverille puhelimella. Ei ihme, sillä koronakeväänä ja -kesällä olimme mökillä viisi kuukautta.

”Vihreällä mennään!”

Jos lausahdus ”Vihreällä mennään!” ei ole sinulle tuttu, et ehkä ole katsonut yhtä paljon Ryhmä Hauta kuin allekirjoittanut. Suosikkikoirani ryhmästä on Rekku, joka on superkierrättäjä. Puhun esikoiseni kanssa kierrätysasioista viikottain. Kun ovisummerimme soi, todennäköisesti joku on tulossa ostamaan meiltä jotain käytettyä tavaraa. Lasten tavarat eivät koskaan vain mystisesti ”katoa”, koska niin ei toisen omaisuudelle saa tehdä. Neljän vuoden kierrätyspropaganda alkaa kuitenkin selvästi upota, sillä etenkin esikoisemme ymmärtää jo, että sellaiset lelut, joilla ei enää leikitä, kuuluvat kierrätykseen. Olemme puhuneet asiasta niin ympäristö- kuin sosiaalisesta näkökulmasta. Älkäämme aliarvioiko kolmevuotiaan käsityskykyä!

Esikoisemme tietää ja luottaa, että mikään hänelle rakas lelu ei mene kierrätykseen. Yksikään lelu ei katoa salaa ilman hänen suostumustaan. Toisaalta hän ymmärtää, että uusia leluja ei tule, jos vanhoja ei karsita. Erityisesti synttäreiden ja joulun alla tehdään tilaa, vaikka mitään lahjavyöryjä ei tulossa olekaan.

Viimeisimpänä sovimme, että vaihteluksi voimistelurenkaille olohuoneeseen hankitaan keinulauta, jos vähälle käytölle viime aikoina jääneestä keinuhepasta voidaan jo luopua. Sopimus tuli.

80-luvun keinuheppa sai lähtöpassit Toriin ja odottaa nyt uutta ratsastajaa verkkokellarissa.

En koskaan vie lelua suoraan kierrätykseen, vaan annan sen odottaa hetken piilossa oman vaatekaappini ylähyllyllä. Jos lelun perään kysellään, muistutan, että sehän piti jo laittaa kierrätykseen. Jos lelua on aidosti ikävä, se palaa takaisin leikkeihin. Usein kuitenkin hieman kaunisteltu kertomus siitä, että lelu menee kierrätyksestä sellaiselle lapselle, jolla on vain vähän leluja, riittää tuomaan hymyn huulille.

Koska kuopuskin täyttää jo kaksi, kaikki vauvalelut ovat jo siirtyneet meiltä eteenpäin. Jäljellä on pari rakasta jo vauvana saatua pehmoa. Joskus valokuvassa vilahtava vauvalelu saa aikaan huokaisun, mutta ne on aina käännetty positiiviseksi: olipa tuokin lelu ihana, ja nyt se ilahduttaa jotain vauvaa. Jos esikoiseni saisi päättää, meillä olisi tallessa kaikki sittereistä vauva-aikojen lelumattoihin! Koska se on mahdotonta, olen todennut, että raja täytyy vain vetää johonkin. Ja sen vetävät aikuiset, eivät lapset. Oikeasti kaksivuotias ei enää tarvitse helistintä, vaikka olikin tosi söpö sen kanssa puolitoista vuotta sitten.

Olen luopunut leluista rohkeasti tietäen, että samanlaisen löytää tarvittaessa käytettynä uudestaan. Pehmot toki muokkautuvat omanlaisikseen rakkaiksi takkukasoiksi, mutta kovien lelujen kohdalla on yleensä ihan sama, onko kyseessä juuri se sama kappale. Ainoastaan yhden kerran olen joutunut hankkimaan lelun takaisin. Esikoiseni kaipasi syvästi Brion perässä vedettävää puujunaa, joka joutui kierrätykseen aiheutettuaan miehelleni mustan silmän. Esikoisen synttäripaketista löytyi samanlainen (käytetty) juna, ja hän tiputti sen isovarpaalleen niin, että koko kynsi mustui. Jos jotain lelua vihaan niin sitä täyspuista murhavälinettä.

No, illalla on taas siistiä

Nämä keinot siis auttavat meillä: Leluja on kohtuullinen määrä, eikä niiden määrä kasva, sillä uusien kierrätyslelujen tieltä kierrätetään vanhoja pois. Kaikelle on tarkasti oma paikkansa, leikkikeittiötä lukuunottamatta lastenhuoneessa. Ja iltaisin tytöt keräävät lelut paikoilleen, tässä vaiheessa joskus jopa pyytämättä.

Päivällä meillä on ihan hirveä kaaos, mutta mitä sitten. Kohta ne makaavat sohvalla kännykät kädessään ja kaipaan aikaa, kun Petsit ja Autot-leffasta tutut Legot olivat se juttu.

Pysyvätkö lelut teillä järjestyksessä?

Vyölaukkumatkahaaveilua

Bloggaaja Virve Fredman teki mainion listauksen minimalisti-Tubettajista. Mukana oli muutama tuttukin, muttei kuitenkaan kumpaakaan kahdesta suosikistani, joten ehkä teen omankin listauksen joskus. Virven listalta bongasin kiinnostavan uuden tuttavuuden, bumbag travel -seikkailuistaan tubettavan Benjaminin. Lost yet free -kanava ei ole päivittynyt yli vuoteen, mutta taidokkaiden videoiden sanoma ei sitä vaadikaan: kun matkustat pelkän vyölaukun kanssa, matkatavarat eivät rajoita seikkailujasi.

Olen tunnetusti minimalistinen omien matkatavaroitteni suhteen (ihan pienten lasten kanssa reissaaminen ansaitsee oman postauksensa, kunhan sellaisen aika taas on). Kerroin, mitä pakkasin reppuuni kolmen päivän Tallinnan matkalle. Kannoin reppua selässäni ensimmäisen ja viimeisen reissupäivän, ja vaikka se onnistui ongelmitta, oli kuitenkin aina helpotus istua ja ottaa reppu pois selästä. Vyölaukkumatkailun ajatus on, että kaikki matkatavarat voivat aina kulkea mukana ilman ongelmia. Vyölaukku on tietysti myös reppua turvallisempi taskuvarkaita ajatellen.

Ajatus pelkän vyölaukun kanssa reissaamisesta sai mielikuvitukseni liikkeelle: mitä omassani olisi? Olen reissannut Etelä-Amerikkaa lukuunottamatta kaikilla mantereilla, mutta tämän mielikuvareissuni tein siellä, minne monet reppureissut suuntautuvat: Kaakkois-Aasiassa. Lämmin sää oli toki tämän mielikuvitusmatkan kulmakivi: kevyet vaatteet kuivuvat yön aikana, joten vaihtovaatteita ei tarvita.

Olen tehnyt useita parin viikon Kaakkois-Aasian matkoja pelkillä käsimatkatavaroilla. Lähdin tässä oletuksesta, että matkani olisi jokseenkin niiden kaltainen; en siis varautunut yöpymään rannoilla ja oletin, että majoituksestani löytyy niin lakanat kuin pyyhekin.

Kuvittelin mielessäni vähintään parin kuukauden pituisen matkan, jossa oleilisin niin kaupungeissa kuin rannoillakin, kuitenkaan en viikkotolkulla sivistyksen ulottumattomissa. Matkaseuraan tai heidän tavaroihinsa haaveiluni ei ottanut kantaa – ehkä tekisin vyölaukkumatkan yksin tai mieheni kanssa lasten aikuistuttua, ehkä kymmenen vuoden päästä teinieni kanssa. Matkaseura saattaisi jopa helpottaa pakkaamista, sillä kaikkia tavaroita (laturi, kynsileikkurit, hammastahna…) ei tarvitsisi jokaiselle omaa.

Mitä pukisin päälle?

Kun vaihtovaatteita ei ole, kaikkien vaatteiden täytyy kuivua yön aikana myös kuumankosteassa ilmastossa. Puuvillan voi unohtaa. Asun täytyy sopia rantakadulle, ravintolaan, liikuntaan ja luontoretkille. Omalla kohdallani päädyin tällaiseen asukokonaisuuteen:

  • Riekerin sandaalit. Tarpeeksi siistit vaikka juhliin, mutta mukavat pitkällekin kävelylle. Keinonahkaa, joka ei säikähdä kastumisesta. Jo toinen parini näitä kenkiä, ensimmäinen hajosi parin vuoden ahkerassa kesä- ja lomakäytössä.
  • Shortsit, jotka tein merkittömistä lempparihousuistani, kun niiden polvet olivat kuluneet. Keinokuitua, joista tahrat voi vain pyyhkiä pois. Täysin joustavat, mutta malliltaan siistit. Lahkeet voi pitää polvipituisina tai kääntää lyhyiksi. Kuivuvat muutamassa tunnissa.
  • Vilan spagettiolkaintoppi. Joustava perustoppi, joka toimii kaikessa urheilusta juhliin. Edessä olevan tuplakankaan ansiosta en tarvitse tämän kanssa rintsikoita. Toppia voi käyttää myös ylösalaisin tuubitoppina. Kuivuu parissa tunnissa.
  • Ohut paita pidemmillä hihoilla. Tämä vaate on periaatteessa lämpimässä ilmastossa turha, mutta haluan suojata käsivarsiani, olkapäitäni ja rintaani auringolta (aurinkovoiteen lisäksi), joten käytän topin päällä aina ohutta paitaa tai huivia. Tämä kirpparilta löytämäni, Italiassa valmistettu paita maksoi neljä euroa. Se on riittävän siisti hienoonkin ravintolaan ja niin ohut, että kuivuu puolessa tunnissa. Toimii bikineiden päällä myös ilman toppia. Tämä toppi on niin ohut, että menee taiteltuna vyölaukkuunkin.
  • Huivi. En omista tällaiselle reissulle sopivaa riittävän isoa huivia, joten sen paikkaa esittää tässä kuvassa pienempi punainen Alexander McQueen -kirppislöytöhuivini. Tämän reissun huivin pitäisi olla ohut mutta niin suuri, että se toimisi tarvittaessa myös hameena tai rantamekkona. Lennoilla tai kovassa ilmastoinnissa huivi toisi lämpöä ja tarvittaessa se toimisi rantavilttinä tai jopa pyyhkeenä. (Olen lukenut mainion Linnunradan Käsikirjan Liftareille pariinkin otteeseen ja niinpä matkatavaroistani pitää aina löytyä jotain pyyhkeeksi kelpaavaa.) Muista vaatteista poiketen huivi saisi mieluiten olla puuvillaa, mutta aivan ohutta. Kun huivi ei ole käytössä, sen voisi sitoa roikkumaan vyölaukusta.
  • Bikinit. Rantaloman välttämättömyys. Alaosa toimii myös vaihtoalushousuina silloin kun alushousut ovat pesussa.
  • Alushousut. Pitsistringit kuivuvat alle tunnissa. Sen aikaa voi pitää bikinien alaosaa tai tehdä huivista hameen ja olla ilman. (Ajatuksenani olisi siis nukkua alushousuissa, kuten normaalistikin lämpimällä säällä. Öisen palohälytyksen iskiessä kietoisin päälleni jättihuivini.)
  • Hattu. En oleile auringossa ilman hattua. Olen ominut mieheni Boracaylta ostaman hatun, joka ei ole moinaansakaan lyttäämisestä.
  • Aurinkolasit. Sain luotto-Pradani palkkioksi työkeikasta seitsemän vuotta sitten. (Nämä näkyvät vyölaukkukuvassa.)

Kuten sanottu, tämä varustus on suunniteltu lämpimään Kaakkois-Aasiaan. Sillä pärjää suunnilleen 17 lämpöasteesta alkaen. Viileämmälle seudulle pitäisi valita shortsien sijaan pitkät housut ja pitkähihainen paita sekä sandaalien sijaan luottokenkäni Converset sekä niihin sukat. Toisaalta bikinit ja ehkä hatunkin voisi jättää kotiin. Lost yet free -videoiden Benjamin antaa hyvän vinkin: Ajoita kylmempi kohde matkasi alkuun, niin voit lahjoittaa ylimääräiset vaatteet niitä tarvitseville, tai matkan loppuun, milloin voit ostaa lämpimämmän vaatekerroksen ja viedä sen mukanasi kotiisi.

Vyölaukkuni sisältö

  • Puhelin kotelossaan, jossa luottokortit ja ajokortti. Puhelimella pidän yhteyttä tärkeisiin ihmisiin, luen uutisia ja kirjoja ja teen tarvittaessa myös töitä, jos reissu on pidempi.
  • Kuulokkeet, jotka korvilla voin joogata tai tehdä töitä ja jotka toimivat myös videonauhoitusten mikrofonina.
  • Laturi, joka sopii niin puhelimeen kuin kuulokkeisiin.
  • Passi.
  • Silmälaput ja korvatulpat.
  • Kestokassi. Pieneen tilaan menevä kestokassi tarvitaan ruokakauppaan ja retkelle eväitä varten.

Muuta varsinaista tavaraa en yleensäkään matkoilleni ota. En tarvitse joogaamiseen enää välttämättä mattoa ja tanssikin sujuu aina paljain jaloin. En käy juoksulenkeillä, ja kävely sujuu sandaaleissa tai paljain jaloin.

Vaikka rakastan ajatusta metallisesta juomapullosta, jota sitten täytetään, käytännössä reissaan aina muovipullojen kanssa. Ostan yhden pienemmän vesipullon, jota sitten täytän isoista kanistereista.

En valitettavasti omista reissuun sopivaa vyölaukkua, sillä sisäleikkipuistoja varten kolmella eurolla ostamani, litteän mallinen Björn Borgin vuölaukku on auttamatta liian pieni. Katselin jo huvikseni Torista vyölaukkuvalikoimaa ja esimerkiksi 15 eurolla saisi kauniin vyölaukun, jota ei hävettäisi kantaa olallakaan tarpeen tullen.

Kauneudenhoitoarsenaalini

Tämä on vyölaukkumatkani suurin riippakivi, sillä olen tarkka kauneudenhoidostani. Olen kertonut minimalistisesta kauneudenhoitorutiinistani, ja lämpimissä, kosteissa maissa reissatessa yksinkertaistan sitä vieläkin enemmän. Siis normaalistikin, en vain tällä kuvitteellisella vyölaukkumatkallani.

  • Meikkipussina toimii litran minigrip-pussi. Jokainen lentomatkustaja tietää miksi.
  • Hammasharja. Matkaharjani on normaalistikin junior-kokoa.
  • Minihammastahna. Näitä on Aasian maissa hyvin saatavilla, joten korvaaminen uudella onnistuu helposti.
  • Hammaslankaa. Hammashygieniastani en tingi. Pakkaisin mukaan lankaimen ja sen hajotessa ostaisin tilalle mahdollisimman pienen pakkauksen tavallista hammaslankaa.
  • Aurinkorasva sk 50. Käytän aurinkorasvaa aina ja runsaasti, joten pieni pakkaus ei kestä montaa päivää, mutta niitäkin saa joka kioskista. Kosteassa kuumuudessa en tarvitse muuta kosteutusta iholleni, kuin aamuisin levitetty aurinkorasva.
  • Pala oikeaa saippuaa (tämä puuttuu kuvasta). Tällä pesen kädet, kainalot ja vaatteet. Säilytykseen oma minigrip-pussinsa. Pala saa olla minimaalisen pieni, sillä yleensä kaikissa majoituksissa on tarjolla jonkinlaista saippuaa ja ne kelpaavat minulle. Saippuaa myös saa ihan mistä vain.
  • Kampa. Normaalisti pakkaisin rakkaan Mason Pearson -hiusharjani, mutta vaikka minulla onkin pienikokoinen, koirille tarkoitettu malli (ne ovat ihmisille markkinoitavis huomattavasti edullisempia!), harja veisi neljäsosan pussista. Koska kuumuudessa pidän hiuksiani enimmäkseen kiinni, ne eivät mene takkuun, ja kammalla pärjää. Joutuisin kyllä hommaamaan tähän tarkoitukseen harvapiikkisemmän kamman kuin mitä kuvassa.
  • Pari hiuslenkkiä, joita voi säilyttää ranteessa.
  • Rannekoru ja sormukseni, joita käytän aina. En käytä timantteja, joten sormuksieni kanssa voi matkustaa turvallisesti köyhissäkin maissa. (Nämä eivät näy kuvassa, sillä ne olivat päälläni kuvaa ottaessakin.)
  • Pinsetit, kynsileikkurit ja vanha kunnon Gillette Mach III:ni, vaikka periaatteessa voisin toki tukea paikallisia turvautumalla yksinomaan kauneudenhoitopalveluihin.
  • Särkylääkettä. Valitettavasti tarvitsen särkylääkkeitä lähes päivittäin, joten niitä kulkee aina mukanani. Aasian maissa niitä myydään levyittäin, joten suurempaa varastoa ei tarvitse.
  • Nenäliinapaketti. Näitä myydään onneksi Aasian maissa yksittäispakkauksina.

En juurikaan käytä meikkiä, ja trooppisissa maissa vielä vähemmän. Usein pakkaan mukaan peitevoiteen silmänalusille, mutta parin päivän päästä en jaksa enää laittaa sitäkään, joten vyölaukussani en aio sellaista kantaa.

Mitä jäisin kaipaamaan?

Lämpimissä maissa pärjään viikkotolkulla repullisella tavaraa, joten siirtyminen vyölaukkuun ei itseasiassa tunnu ollenkaan mahdottomalta ajatukselta. Toki on muutamia asioita, joita normaalisti pakkaisin mukaan:

  • Erillinen kesämekko ja toinen toppi, parit alushousut lisää. Erityisesti UV-paitaa tulisi ikävä!
  • Jos kyseessä on korkeintaan parin kuukauden reissu, pärjään ilman muita lääkkeitä tai lisäravinteita kuin nuo mainitut särkylääkkeet. Pidemmälle reissulle tarvitsisin ainakin B- vitamiinia, koska olen kasvissyöjä. Mahdollisesti myös kalsiumia. Mutta pidemmällä matkalla tulisi varmasti oltua välillä pidempiä aikoja samassa paikassa, milloin voisi syödä aina paikalla pysyessään ostaa ja syödä lisäravinteita.
  • Tavalliselle matkalle lähtee mukaan myös astmalääke-kortisoni. Pärjään kuitenkin ilman sitäkin, erityisesti, kun en joudu pakkaseen. En normaalistikaan kanna mukanani kovin kummoista lääkekaappia, en edes lasten kanssa, sillä etenkin Aasiassa joka nurkalla on kiska, josta saa lääkkeitä ja laastareita. Hyttysmyrkkykin tulee joissain paikoissa tarpeeseen.
  • Normaalisti pakkaisin konjac-sieneni, sillä aurinkorasva täytyy saada iltaisin pestyä pois kunnolla. Vyölaukkureissulla täytyisi tyytyä hyödyntämään pyyhkeenkulmaa pesulappuna.
  • Normaalille matkalle pakkaisin mukaan vielä jotain sulfaatitonta ainetta hiusten pesuun, mutta se ei ole välttämättömyys. Hiukset voi pestä ihan vain vedellä ja halutessaan välillä puhdistaa paremmin monella ruokakaupasta löytyvällä aineella (ruokasooda, etikka, kaurahiutaleet ainakin toimivat) ja samoin niitä voi hoitaa tarvittaessa vaikkapa banaanilla, avocadolla, kananmunalla tai kookosöljyllä. Tästä tulee kuitenkin helposti ruokahävikkiä, minkä takia suosin normaalisti hiuksille tarkoitettuja teollisia aineita matkoillakin.
  • Hiusharja. Sitä tulisi vyölaukkureissulla varmasti ikävä! Ehkä kävisin paikallisissa kampaamoissa pesettämässä, harjattamassa (onko se sana?) ja letittämässä hiukseni!

Tämä matkahaaveilu oli hyvin terapeuttista kaikkien koronarajoitusten keskellä! Niin, korona. Kuten huomaat, vyölaukussani ei ole kasvomaskeja eikä käsidesiäkään. Laitetaan tämä pakkauslista siis talteen tulevaisuutta varten, aikaan, kun lapsetkaan eivät enää tarvitse rattaita ja turvaistuimia.

Harjoitus oli hauska ja hyödyllinenkin: kun kerran aidosti koen, että pärjäisin lämpimässä maassa pitkänkin matkan pelkällä vyölaukulla, repullinen tavaraa tuntuu jo ylellisyydeltä. Eikö oikeastaan ole hullua, että monilla lentoyhtiöillä saa yhä ilman eri maksua ottaa mukaansa jopa 20 kiloa matkatavaraa? 20 kilon rahti maksaisi kuitenkin kymmeniä ellei satoja euroja! Tämä olisi mielestäni oiva paikka tarkastaa lentojen hinnoittelua kestävämpään suuntaan.

Pärjäisitkö vyölaukullisella matkatavaroita? Mitä pakkaisit?

Life designilla unelmat toteutukseen

Life design on kuuma termi, jonka kuulin ensimmäisen kerran lukiessani Stanfordin supersuosituista kursseista. Itse pääsin onnekkaasti aloittamaan life designin, tosin silloin tuota nimeä ei tunnettu, jo vuonna 2006. Kyllä, tämä on juuri sellainen ”minä tein tätä jo ennenkuin se oli suosittua” -kirjoitus. Omakehun lomassa vinkkaan muutaman helpon tavan päästä alkuun, vaikket (sinäkään) sattuisi olemaan kirjoilla Stanfordissa.

Tähän pitääkin varmaan sitten heti alkuun laittaa disclaimer, että ymmärrän toki, että oikein kurjissa oloissa elävälle life design on vain kaukainen haave. ”Uusliberalistinen fantasia” sanoi joku ajatuksesta oman elämänsä herruudesta. Jos kuitenkin kuulut siihen suomalaisten enemmistöön, joka ehtii murehtia paljon muutakin kuin rahan riittämistä ruokaan, lue toki eteenpäin.

Life design… mitä ihmettä nyt taas?

En ihmettele, jos kiitollisuuspäiväkirjojen, meditaatioiden ja kaiken maailman kasvojoogien ristitulessa elävän ensimmäinen reaktio ajatukseen life designista on väliotsikon mukainen. Oman elämänsä suunnittelu huomista pidemmälle – mistä life designissa siis on kyse – on kuitenkin keino nimenomaan tehdä aikaa niille asioille, millä on väliä, ja päästää irti niistä, joita tekisi vain ulkopuolisen paineen takia. Life design ei myöskään välttämättä vaadi paljon aikaa.

Aihe on haastava kuvitettava. Kuvat lauseiden taustalla ovat otoksiani vuodelta 2012. Kun luet jutun, saat tietää, miksi tuo vuosi on minulle merkityksellinen.

Life design -historiani

Ideaalitilanne olisi varmasti aloittaa life design jo koulussa. Itse olin 24-vuotias, kun pääsin työni puolesta osallistumaan hieman erilaiseen teamleader-koulutukseen. Perinteisten myynti- ja johtamistaitojen lisäksi meille esiteltiin itsensä johtamisen keskeisiä ajatuksia vaikuttamisen kehästä superegoon, egoon ja idiin. Kun olimme päässeet sopivaan mielentilaan, meidät laitettiin vastaamaan liutaan kysymyksiä tavoitteistamme. Vastailin kysymyksiin kiltisti, mutta koulutuksen jälkeen kihisin kiukusta koulutuksen järjestäneelle kollegalleni: Tällaista hihhuliroskaako me haluamme saarnata työntekijöillemme? Vain minun kuolleen ruumiini yli!

Hyviä asioita alkoi kuitenkin tapahtua sattumalta(?) juuri tuon koulutuksen jälkeen. Olin esimerkiksi määritellyt tavoitteekseni säännöllisen liikunnan harrastamisen, mikä oli edeltävät 15 vuotta ollut terveydentilani takia sula mahdottomuus. Minua iäisyyden piinanneeseen mysteeritulehdukseen löytyi kuitenkin lääkitys ja ensi töikseni aloitin tanssitunneilla käymisen. Lisäksi sain uusia työtehtäviä ja palkankorotuksen.

Vuotta myöhemmin toistuneeseen koulutukseen ja sen tavoiteosioon suhtauduin jo avoimemmin. Kokeilin huvikseni pistää tavoitteet taas korkeammalle, ja kas vain, nehän toteutuivat myös.

Life design ei ole toivomusautomaatti

Tässä välissä on syytä tehdä välihuomautus: life design ei ole mikään kaikki toiveet toteuttava automaatti. Se muistuttaa enemmän personal traineria kuin lampun henkeä: life design varmistaa, että tavoitteesi ovat kirkkaana mielessäsi, kun on valintojen tekemisen aika. Siinä on koko jutun ydin! Ilman selkeitä tavoitteita saattaa ajautua tilanteisiin, jotka eivät lopulta tunnu omilta.

…eikä raha-automaatti

Raha tulee varmasti monella ensimmäisten asioiden joukossa mieleen, kun elämän tavoitteista puhutaan. Myönnän auliisti, että etenkin nuorempana tuli itsekin haaveiltua rikkauksista, ja joskus kokeilin myös kirjata rahantulon tavoitteekseni. Rahan suhteen kirjaamani tavoitteeni eivät kuitenkaan täysimääräisinä toteutuneet.

Kun jälkikäteen analysoin syitä tälle, totesin, etten ollut juurikaan edes ajatellut rahaa. Olen siinä suhteessa valtavan onnekas, etten ole koskaan ollut vähävarainen. Opiskeluaikanakin minulla riitti aina töitä ja vaikka välillä söinkin lähinnä nuudelia herne-maissi-paprikalla, oli kyse enemmän laiskuudesta ja kiireestä kuin ruokabudjetin tiukkuudesta. Työelämässä minua on aina motivoinut enemmän työn sisältö ja mielekkyys kuin raha. Säästän ja sijoitan, mutta en tee kumpaakaan rikastuakseni vaan turvatakseni tulevaisuutta. Uskon ja toivon, että tulen aina tulemaan ihan hyvin toimeen, mutta miljonääriä minusta tuskin tulee koskaan.

Unleash the Power Within

Näiden välihuomautusten jälkeen uskaltanen jatkaa omaa life design -historiaani vielä yhden kokemuksen verran. Vuonna 2012 matkustin muutaman työkaverini kanssa Lontooseen Anthony Robbinsin Unleash the Power Within -seminaariin. Herra Robbins lienee maailman kuuluisin self help -guru, joka on auttanut niin olympiaurheilijoita, eturivin Hollywood-näyttelijöitä kuin Yhdysvaltojen presidenttejäkin menestymään.

Taas välihuomautus: Koska sanaa life design ei vielä käytetty, puhuttiin vuonna 2012 self helpistä, jolla on ikävämpi kaiku. Ensinnäkin ”self help” indikoi, että lähtökohtaisesti sen puoleen kääntyvällä on jokin ongelma. Toiseksi sanapari vihjaa, että ongelmiin ei haeta ihan oikeaa apua ammattilaisilta, vaan pyritään pärjäämään kaikenlaisten puoskarien neuvoilla. ”Life design” kuvaa asiaa paremmin. Kukapa ei haluaisi, että elämässä on tavoitteita?

UPW-seminaari O2-areenalla 6000 ihmisen kanssa ei unohdu ikinä. Herra Robbinsin metodiin kuuluu ensin hajottaa kuulijansa palasiksi ja sitten koota heidät uudestaan – neljässä päivässä. Tuon seminaarin jälkeen tavoitteeni olivat kirkkaina mielessäni ja tiesin, etten tyytyisi enää vähempään millään elämäni osa-alueella. Enkä ole tyytynyt. Kahdeksan vuotta myöhemmin muistan kaikki tuolla tekemäni päätökset yhä kirkkaasti, olen elänyt niitä tavoitellen ja olen erittäin tyytyväinen elämääni.

Seminaarissa tuli myös käveltyä tulisilla hiilillä. Ymmärrän, miksi urheilijat kaipaavat yleisön tukea, sillä tuhansien ihmisten kannustamana pystyy uskomattomiin suorituksiin. Vasta junassa yksin takaisin kämpillemme Lontoon keskustaan huomasin, että jalkapohjissani oli pari palovammaa. Mikään määrä life designia ei muuta fysiikan lakeja.

Robbinsin seminaari oli kallis, mutta koska yhtiökumppanini on saman henkinen, reissasimme firman piikkiin. Life design ei kuitenkaan vaadi tuhansia euroja tai edistyksellistä työnantajaa. Olen vuosien mittaan oppinut monia tapoja suunnitella elämää ja asettaa tavoitteita, ja kerron seuraavaksi niistä kolme.

1. Tavoitekyselyt

Sain itselleni hyvän kysymyspatteriston aikoinani käymistäni teamleader-koulutuksista. Kerran vuodessa tai kahdessa otan puhelimestani sekuntikellon ja vastaan kysymyksiin. Juju on siinä, että kysymyksiin täytyy vastata nopeasti, laajuudesta riippuen 30 tai 60 sekunnissa. Silloit et ehdi sensuroida itseäsi, vaan vastaat, mitä intuitiivisesti ensimmäisenä ajattelet.

Olen päässyt vetämään näitä harjoituksia myös markkinointitoimistomme työntekijöille, joskus kavereillenikin. Alle tunnin harjoituksessa käydään läpi tavoitteet kaikille elämän osa-alueille. Mielentilan pitää toki olla oikea, joten aikaa kannata varata enemmän. Alle voi katsoa vaikka muutaman inspiroivan Ted Talkin (jos et tiedä mitä ne ovat, mene YouTubeen ja katso joku miljoonia katsomiskertoja saanut Ted Talk. Lupaan, ettet pety.)

Käyttämääni vastaava kysymysluettelo löytyy suomalaisen self-helpin klassikkoteoksesta, Jari Sarasvuon Sisäisestä sankarista. Olipa henkilöstä tai kirjasta mitä mieltä tahansa, kysymykset ovat oikeita.

2. Vuosikyselyt

Tavoitekyselyiden lisäksi täytän jokaisen vuoden lopussa vuosikyselyn, jossa reflektoin kulunutta vuotta. Mikä meni hyvin, mikä huonosti, mitä olen saanut aikaan. (Kaverini sanoi kerran miettivänsä näitä asioita aina potkurikonelennolla Riikaan, mutta sittemmin kyseiset elämykset on taidettu lopettaa. Ne olivat kieltämättä hyviä hetkiä reflektoida elämäänsä. Itse raitistuin yhdellä Riika-Helsinki -lennolla, puolisen vuotta Anthony Robbisin seminaarin jälkeen.)

Alunperin törmäsin vuosikyselypohjaan jossain blogihaasteessa, mutta vastattuani muutaman vuoden täysin irrelevantteihin kysymyksiin muokkasin kyselystä oman versioni, jossa elämän osa-alueet käydään läpi kattavammin. Täytän kyselyn sähköisesti, jolloin samalla näen edellisen vuoden vastaukset. Jos olen kahdessa kyselyssä peräkkäin tyytymätön johonkin asiaan, sen korjaamiseen täytyy laittaa enemmän resursseja.

3. Rikas mies jos oisin…

Olen pitkään aina silloin tällöin miettinyt, mitä olisin kyseisenä päivänä tehnyt toisin, jos raha ei olisi millään muotoa kynnyskysymys. Yleensä tuo harjoitus tulee mieleen lomamatkalla tai muutoin vapaapäivänä. Olisinko valinnut ruokapaikan toisin? Ostanut jotain pitkään haaveilemaani mutta kallista? Tehnyt jotain, mitä en nyt raaskinut?

Parhaina – tai pahimpina – päivinä olen päässyt muutamaan tuhanteen euroon. Silloin olen jäänyt haaveilemaan Chanelin jakusta, kävellyt Lamborghineja vuokraavan liikkeen ohitse tai nähnyt upean hotellin. Yleensä kyse on muutamasta kympistä: olen jättänyt mielestäni ylihinnoitellun smoothien ostamatta tai jättänyt menemättä hierontaan.

Nämä laskelmat ovat vahvasti leikkimielisiä, eikä niistä tule minulle millään tapaa paha mieli, päin vastoin. Niiden avulla olen huomannut, että raha ei ole merkittävä rajoite elämässäni. Minimalistina en haluaisi esimerkiksi itse omistaa Lamborghinia, joten en tarvitse satoja tuhansia euroja lisää. Jos asia olisi minulle tärkeä, voisin vuokrata haluamani laisen auton jo nyt. Joudun kuitenkin rajoittamaan, mitä hankintoja pidän todella tärkeänä, joten tavoittelen edelleen hieman enemmän taloudellista riippumattomuutta.

Laskelmieni ansiosta tiedän aika tarkasti, millaisista summista puhutaan. Jos tavoittelee vain ”lisää rahaa”, ei sitä ole koskaan tarpeeksi. Kun taas tietää tarkkaan, mitä haluaa ja mitä se maksaa, voi tehdä realistisia suunnitelmia tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Life design on myös luopumista

Jos benchmarkaat itseäsi yhden kaverin matkustustahtiin, toisen urheilusuorituksiin, kolmannen aktiiviseen perhe-elämään ja neljännen nousukiidossa olevaan uraan ja vielä kadehdit viidennen harrasteautoa, olet tuhoon tuomittu. Meillä on nimittäin yksi rahaa lahjomattomampi rajoite: aika.

Minulle perhe on tällä hetkellä kirkkaasti kaikkein tärkein. Kaikkihan niin sanovat, mutta silti leijonanosa hereilläoloajasta käytetään töiden parissa. No, ei mennä siihen. Sanon vain tämän: Aki Hintsan Voittamisen anatomia on yksi niitä kirjoja, joka jokaisen pitäisi lukea. Kyseinen opus ei ole huono paikka aloittaa loppuelämänsä suunnittelu.

Perheen lisäksi olen panostanut elämässäni terveyteen ja hyvinvointiin sekä siihen, että saan tehdä mielestäni kiinnostavia, miellyttäviä töitä. Tavoitteeni näillä elämän osa-alueilla ovat toteutuneet, useimmiten ylittyneet. Sen sijaan niiden kuuluisien miljoonien metsästämisen olen jättänyt muille. Olen myös luopunut kokonaan joistain asioista, jotka kuuluvat monien elämään itsestään selvinä, kuten ns. ulkona käymisestä (baarit, yökerhot, terassit), sosiaalisen median selaamisesta ja tv-sarjojen katsomisesta. Aika ja energia ei vain riitä kaikkeen.

Life design on myös luopumista. Missä asioissa riittää keskinkertainen ja mistä voit luopua kokonaan saadaksesi aikaa ja varoja niille asioille, jotka ovat sinulle oikeasti tärkeitä?

Välillä elämä yllättää

Elämä ei koskaan tietenkään mene täysin haaveiden mukaan. Kukaan ei aseita tavoitteekseen sairastumista, eivätkä perhekuviotkaan aina mene toivotusti. Se, että suunnitelmien täytyy välillä joustaa, ei ole syy jättää niitä tekemättä. Vastoinkäymisten edessä voi tarkastella, mitkä osat suunnitelmasta pystyy yhä toteuttamaan.

Väitän, että ajoissa aloitetulla life designilla pystyisi välttämään pahimmat ikäkriisit. Ne tuntuvat useimmiten kumpuavan siitä, että oma elämä ei näytä siltä, kuin oli ajatellut. Ajatteleminen kun ei riitä: tavoitteet täytyy konkretisoida, kirjoittaa ylös, määritellä välitavoitteet ja tarvittavat toimenpiteet. Hyvä tavoite on tarkka ja mitattavissa. Ei siis ”haluan olla rikas” vaan ”vuoteen 2027 mennessä tienaan 150 000€/vuodessa ja päästäkseni tavoitteeseeni…” (Huom. Tämä on vain esimerkki, ei todellakaan minun tavoitteeni. Uskon tutkimustuloksiin, joiden mukaan onnellisuus ei lisäänny 70 000 euron vuositulojen jälkeen. Se on sitä paitsi jo varmasti aivan riittävästi ihan kenelle tahansa – planeettaa ajatellen aivan liikaakin.)

Loppuun vielä huomautus asiasta, joka toivottavasti on itsestäänselvyys: Jos tunnet olosi masentuneeksi tai kärsit muista mielenterveyden ongelmista, hakeudu ammattiapuun. Mielen- tai fyysisen terveyden ongelmat eivät ole syy jättää life design tekemättä, mutta se ei korvaa lääkkeitä tai terapiaa.

Minkälaisia ajatuksia life design sinussa herättää?

Arkistoista: Rentoilua pikkulasten kanssa

Löysin arkistojen kätköistä jutun kesäkuulta 2019, jota en koskaan ehtinyt julkaista. Kirjoituksen oli tarkoitus olla vierasblogi lapsiperheen arjesta, mutta ennenkuin ehdin viimeistellä tämän kirjoituksen, esikoisemme uhmaikä iski toden teolla, eikä “rentoilu”-otsikolla oleva kirjoitus tuntunut enää aidolta. Sitten iski sellainen globaali pandemia, jonka nimeä en juuri nyt muista, mutta olisikohan se alkanut k:lla..?

Nyt tämän kirjoituksen lukeminen toi suorastaan nostalgian väreet mieleeni: Miten ihanaa olikaan se tavallinen arki, kun kävimme taidemuseoissa, sisäleikkipuistoissa ja Vauvakinoissa. Ja uimahallissa! Miten ihanaa oli ylipäätään asua kotona Espoossa tämän iänikuisen (joskin valtavan etuoikeutetun) mökkievakon sijaan. En raaskinut heittää tätä kirjoitusta virtuaaliseen roskakoriin vaan jaan sen nyt teille, tuulahduksena siitä hyvästä arjesta vuosi sitten, joka kyllä vielä palaa.

Kesäkuussa 2019

Sain toiveen kirjoittaa arjestamme. Pääsääntöisesti elomme on varsin leppoisaa, jos nyt niin voi sanoa arjesta vauvan ja uhmaikäisen kanssa. Kuten aiemmin kerroin, en ole puhdasverisin mininalisti, vaan haen ennen kaikkea arjen leppoisuutta. Minimalismi auttaa leppoistamaan arkea joissain asioissa. Esimerkiksi siivoaminen on helppoa, kun koti ei ole täynnä tavaravuoria. Joissain asioissa puolestaan täytyy olla valmis esimerkiksi jätteen syntymiseen, jos haluaa päästä mahdollimman helpolla. Silloin saa minimalismi väistyä.

Meille on suotu kaksi ihanaa pientä tyttöä, jotka ovat nyt 2,5-vuotias taapero (esikoinen) ja 9 kuukauden ikäinen vauva (kuopus). Kumpaakin hoidan kotona, eikä kuviossa ole vielä mitään päiväkerhojakaan. Hoitovastuun jakavat kanssani mieheni, “Isi”, ja vähintään kerran viikossa äitini, “Mummi”. Heinäkuussa alkaa hoitovapaa, ja tarkoitukseni on jatkaa osa-aikaisten töiden tekemistä vielä pitkään, niin että lapset saavat olla pääsääntöisesti kotona.

Tämä on siis meidän valintamme tällä hetkellä. Lastenhoitoratkaisut riippuvat monesta asiasta ja meillä onkin mietitty laps(i)en luonnetta, koko perheen jaksamista ja terveyttä, taloudellista pärjäämistä, minun uraani, eläkekertymää ja osakkuutta kasvuyrityksessä sekä saatavilla olevaa hoitoapua (osa-aikaista työskentelyäkin ajatellen). Jokainen tekee omat ratkaisunsa ja jo sekin, että vanhempainvapaat kestävät Suomessa melkein vuoden, on globaalissa vertailussa kova juttu.

Pyrkimykseni helppoon arkeen näkyy päivittäisessä elämässämme monella tavalla. Tässä muutamia avainasioita leppoisasta olostamme.

Rutiinit ja aikataulut

En kertoisi tätä neuvolassa, mutta meillä ole tarkkoja ruokailu- tai oikein muitakaan aikoja. Ymmärrän, että on lapsia, jotka eivät syö tai nuku ollenkaan, jos asiat eivät tapahdu kellontarkasti samaan aikaan, mutta näitä ei näytä häiritsevän. Aikatauluja ei tehdä kuin silloin, kun sovitaan treffejä muiden kanssa. Silloin varataan reilusti aikaa, että oltaisiin edes suunnilleen ajoissa paikalla. Aikataulutettuja harrastuksiakaan ei vielä ole. Silloin tällöin käymme avoimen päiväkodin ilmaisissa muskareissa tai temppuradoilla.

Näin Helsingin neuvoloissa jaettavan lapun, jossa oli määritelty vauvan päivärytmi jopa puolen tunnin tarkkuudella. Se suorastaan salpasi henkeni. Eipä ollut itselleni tullut mieleenkään, että äitiyttä voisi noin suorittaa! Aloin toisaalta ymmärtää paremmin kuulemiani tarinoita, joissa esimerkiksi vauva ei näe toisella paikkakunnalla asuvia isovanhempiaan, koska matka sinne sotkisi päivärytmin.

Kyllä meilläkin on rutiineja! Hampaat pestään joka aamu ja ilta. Aterioita syödään neljä, viisi tai kuusi ja päiväunia nukutaan tai ei nukuta.

Koskelan sanoin: “Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.”

Puuhat

Kuten monien uhmaikäisten kohdalla, esikoisemmekin kanssa sujuu paremmin muualla kuin kotona. Niinpä joka päivä tehdään jotain. Retkikohde voi olla museo (kiitos ja ylistys Museokortti!), kirjasto, Vauvakino-näytös (kiitos Finnkino!), puisto tai leikkipuisto, ostoskeskus leikkipaikkoineen ja ravintoloineen tai esimerkiksi Korkeasaari. Olemme myös käyneet monenlaisissa lapsille suunnatuissa teatteri-, tanssi- ja oopperanäytöksissä. Jos saadaan toinen aikuinen mukaan, voidaan suunnata vaikka Muumimaailmaan, HopLoppiin tai uimaan. En ole koskaan “kasvanut aikuiseksi” mitä tällaisiin rientoihin tulee. Rakastan HopLoppeja! (Mutta niihin pitää tietysti mennä arkena keskellä päivää!)

Esikoistyttömme on kiltti ja itkupotkuraivari-uhmakohtauksiaan lukuunottamatta rauhallinen. Hän ei karkaile, eikä esimerkiksi koske taideteoksiin museoissa. Siis aivan kuin isänsä tai minä pienenä. (Lapset usein muistuttavat vanhempiaan, luonnollisesti. Joku saattaa sanoa kadehtivansa, kun meillä on niin rauhallinen lapsi, vaikka tiedän, ettei sanoja itse ikinä jaksaisi kierrellä taidemuseoita tai lukea samaa kirjaa monta kertaa peräkkäin. Heidän vilkkaammat lapsensa ovat syntyneet aivan oikeisiin perheisiin.)

Kaikki sanoivat, ettei toinen lapsi voi olla yhtä rauhallinen kuin esikoisemme. Nähtävästi ei, sillä kuopustyttömme on paljon rauhallisempi. Lattialla yhdeksänkuukautisen vauhti on jo kova, mutta sylissä, rattaissa tai vaikka ravintolapöydässä hän viihtyy isosiskonsa touhuja katsellen tai kirjaa lukien. Uusien taitojen opettelulla ei tunnu olevan kiire, emmekä me hoputa.

Tietysti vietämme paljon aikaa kotonakin. Pikkuisten kanssa on mukavaa esimerkiksi joogata ja tanssia. Tanssi riehaannuttaa ja aktivoi, jooga pakottaa keskittymään ja rauhoittumaan. Rennolla otteella yhdessä touhuten saattaa saada itselleen hyvän treenin. Vatsalihaserkauman hyvä puoli on, että lapset ovat tottuneet äidin tekevän harjoituksiaan lattialla joka päivä. Se ei toki tarkoita, että harjoituksia saisi tehdä rauhassa.

Uni

Meillä valvotaan verrattain myöhään ja nukutaan pitkään. Arkena mies lähtee aikaisin töihin, mutta me tytöt jatkamme unia. Etenkin nuoremman unirytmi muuttuu vielä ihan kuukausittain, mutta tällä hetkellä hän nukkuu n.23-08 ilman suurempia heräämisiä, ilman yösyöttöjä. Itse pyrin nukkumaan 00-08, sen yhden tunnin käytän enimmäkseen kirjojen lukuun (olen toivoton lukutoukka ja silloin tällöin tunti venyy kahdeksi… tai kolmeksi). Välillä jatkamme pikkuisen kanssa vielä unia aamuimetyksen jälkeen. Vanhempi tyttö nukkuu suunnilleen 22-10:30, vähän riippuen onko nukkunut päiväunia vai ei. Jos päivällä on jännittävää tekemistä, ei malta nukkua. Pienempi nukkuu yhdet, kahdet tai kolmet päiväunet. Joskus neljät. Kumpikin voi nukkua päikkärinsä omassa sängyssään, autossa, rattaissa, kantorepussa (kyllä, myös se 14-kiloinen) tai joskus ihanina, harvinaisina hetkinä jonkun luottoaikuisen sylissä.

Meillä ei siis katsota väkivaltaisia TV-ohjelmia iltaisin. En osaa pitää tätä minkäänlaisena menetyksenä. Mielestäni illalla ei pidä katsoa edes uutisia.

Kumpikin lapsemme oli muuten aivan surkea nukahtaja ja nukkuja 7kk iässä pidettyyn unikouluun asti. Meillä herättiin kerran tunnissa. Unikouluyöt olivat toki rankkoja miehelleni, jonka tehtäväksi jäi silittely ja hyssyttely, mutta niitä ei onneksi tarvittu montaa. Unikoulu toimii tutkimusten mukaan 95 % lapsilla. 5/100 on toki paljon sekin.

Stressinaiheet

Kauhean moni äiti ottaa kauheasti stressiä kauhean monesta asiasta. Voi kun se ei vielä tee tuota tai voi kun se nyt jo tekee tätä. Aivan sama! Lapsi oppii suurella todennäköisyydellä eskariin mennessä kuivaksi, pukemaan ja syömään itse ja puhumaan ymmärrettävästi. Kaikkien näiden taitojen kanssa voi hyvin odottaa vielä puoli vuotta ja kysyä sitten neuvolasta vinkkejä opetteluun, jos tarvetta oikeasti vielä on. Jos lapsi on perusterve, ei kannata stressata kuukaudesta sinne tai tänne.

Kukaan ei myöskään osaa sanoa vastaantulevasta aikuisesta, onko hän lapsena syönyt koti- vai valmisruokaa.

“Pitääkö kaksivuotiaalle järjestää teemasynttärit, jos lapsi ei osaa itse niitä vaatia?” Ei tarvitse, kaksivuotiaalle ei tarvitse järjestää minkäänlaisia syntymäpäiväjuhlia, jos ei halua. Juhlan kunniaksihan voi mennä vaikka jätskille ja antaa kahvilan henkilökunnan hoitaa jätskiannoksen koristelu. Kokonaiskustannus viisi euroa. Ne sukulaiset, joilla on taipumus vetää herneitä nenään, tekevät sen joka tapauksessa jostain asiasta. He löytävät kyllä syyn. “Väärin juhlittu!” (Esimerkit eivät ole fiktiivisiä.)

On asioita, joista meillä ollaan tarkkoja. Mitään väkivaltaa ei suvaita. Leluja ei viedä kädestä. Pitää sanoa kiitos ja osata pyytää anteeksi. Aikuinen tekee tärkeät päätökset. Meillä luetaan kirjoja joka päivä. Pyrimme käymään kolme kertaa kuukaudessa uimassa, että lapset oppisivat tuon elintärkeän taidon mahdollisimman varhain. Intoa kaikenlaiseen liikkumiseen, taiteeseen ja musisointiin tuetaan.

Sitten on asioita, millä ei ole mitään väliä: Pukeeko lapsi itse vai haluaako aikuisen auttavan. Syökö tänään itse vai haluaako olla syötettävänä ja samalla kerrata sadannen kolmannenkymmenennen kahdeksannen kerran, mitä se Viiru siinä näytelmässä tekikään.

Tavarat

Tämä on minimalistille kova paikka. Hankinko arkea helpottavan tavaran sillä uhallakin, että lasten kaappi on jo täynnä? Tässä asiassa minimalismini on saanut eniten väistyä leppoisuuden tieltä. Koska lapset ovat kotihoidossa, on mukavaa, että heillä on jonkin verran (käytettynä hankittuja) leluja. Pesukone käy päivittäin, mutta kummallakin on silti 5-6 housut ja 6-7 yläosaa, että tarvittaessa muutaman päivän selviää pyykkäämättäkin. Erityisen tarpeen varavaatteet olivat pottaharjoittelun aikaan.

Kuljetan nykyisin iloisesti mukanani jättimäistä hoitolaukkua, sillä sieltä löytyvä matkapotta (mainio Potette Plus) ja kasa teollisia, pitkään säilyviä eväitä mahdollistavat aikataulujen venymisen ja suunnitelmista poikkeamisen. Kun lapset vielä tarpeen tullen nukkuvat päiväunensa vaikka rattaissa, ei haittaa vaikka retki venyisi iltaan saakka. Ja koska nukkumaan mennään vasta melko myöhään, voi illallakin vielä tehdä monenlaista. (Sen kääntöpuolena sitten ne klo 8:30 vauvauintilaiset saavat meidän puolestamme uida aivan keskenään.)

Olen siis siinä onnekkaassa asemassa, että saan päivät pitkät tehdä mukavia juttuja kahden ihanan neidin kanssa. Kyllähän lastenhoidosta kaipaa välillä hetken hengähdystaukoa, mutta työtä tämä ei ole. Käytännössähän teen arkisin samoja asioita, mitä mieheni tekee vapaa-ajallaan.

Tällaista on siis elo meidän pikkuisten tyttöjemme kanssa juuri nyt. Puolen vuoden päästä näyttää varmasti jo monessa asiassa erilaiselta. Jotkut asiat ovat varmasti helpompia lapsien kasvaessa, toiset taas vaikeampia. Palataan siis asiaan!

Miksi minun on helppo olla shoppailematta

Aloitetaan taas disclaimerilla: Minähän siis en ole missään ostolakossa. Keväällä tuli sitä olosuhteiden pakosta kokeiltua, eikä se ollut erityisen mieltä ylentävää saati tehnyt minusta parempaa ihmistä. Jos jotain tarvitsen, tai ihan vaikka vain oikein kovasti haluan, etsin sen käytettynä ja ostan. Joitain tavaroita ostan uutenakin, kuten vaikka hiljattain kuulokkeet ja sandaalit, kun sopivia käytettyjä ei useamman kuukaudenkaan etsimisellä kertakaikkisesti löytynyt.

Shoppailulla tarkoitan tässä kauppojen kiertelyä, uusimpien trendivaatteiden tai kodin sisustustavaroiden hankkimista, nettikauppojen valikoiman selaamista… Kyllä te tiedätte.

Tässä muutamia syitä, miksi shoppailemattomuus ei ole minulle ongelma:

  • Olen tottunut olemaan outolintu. Erityisesti nuorempana oli vaikeaa olla se, joka ei juo alkoholia. Todella vaikeaa. Kun siitä selvisi, oli jo helpompaa olla se, joka ei syö lihaa. Se, etten shoppaile, ja että minut nähdään usein samoissa vaatteissa, menee ihan siinä sivussa.
  • Pyrin elämään säästäväisesti. En kuitenkaan halua, että minun säästöni lähtökohtaisesti revitään jonkun köyhässä maassa asuvan puuvillanviljelijän tai ompelijan selkänahasta. Siksi alennusmyyntien kiertelykään ei ole ratkaisu.
  • Olen keskituloisesta kodista, eikä minulta ole koskaan puuttunut mitään. Ei ole traumoja paikattavana, mistä olen hyvin kiitollinen. Pyrin luomaan saman turvallisuudentunteen myös lapsilleni, enkä siksikään halua heidän kasvavan liian askeettisessa ympäristössä.
  • Ympärilläni on enimmäkseen samanhenkisiä ihmisiä. Tärkeimpinä mieheni ja äitini ovat säästäväisiä ja arvostavat kohtuutta myös tavaroiden määrässä. Myös läheisistä ystävistäni moni ostaa käytettyä eikä viihdy tavaravuorien keskellä.
  • Tavarat eivät tuo minulle turvaa. Tiedän, että tarpeen tullen saan lainattua, vuokrattua tai ostettua tarvitsemani asian. Vara saattaa sitäpaitsi kaataa veneen.
  • Minun ei ole pakko omistaa. Lainaan ja vuokraan mielelläni. En ole ollenkaan varma, että parempi pyy pivossa. Mitä pyyt edes syövät?
  • Osaan laskea. Tai käyttää Nordnetin säästölaskuria. Jos jätän joka kuukausi 10 euron ostoksen tekemättä ja sijoitan sen vaikkapa Nordnetin Superrahastoon, voin 65-vuotiaana tehdä useamman kuukauden lomamatkan.
  • En halua yhtään enempää tavaraa kotiini. Kun ostan jotain, joudun luopumaan jostain, sillä en halua kaappien pullistelevan.
  • Omanarvontuntoni tulee muista asioista kuin siitä, että pystyn ostamaan itselleni jotain kallista. Kävin tämän vaiheen läpi tulojeni vakiinnuttua, nyt ymmärrän paremmin. You are not the contents of your wallet, kuten Chuck Palahniuk kirjoitti.
  • En käytä vaatteita tarkoitushakuisesti persoonani tai mielialani kuvaamiseen. “Nimeni on Körmy ja tapani tulette tuntemaan”, Heikki Kinnunen sanaili yhdessä lapsuuteni lempielokuvista kuolematonta Täällä Pohjantähden Alla -lausahdusta soveltaen. Vääpeli luotti siihen, että persoonattomasta univormusta huolimatta alokkaille tulisi selviämään, ettei tässä mikään Koskela olla. Uskon omankin luonteeni tulevan esille vaatteista riippumatta. (Se on jossain Körmyn ja Koskelan välimaastossa.)

Vuoden 2012 toiseksi viimeinen päivä oli viimeinen kerta, kun oikein tosissani shoppailin. Ostoskierros Riikassa uuvutti myös matkaseurani Pölö-pöllön. Käytössä ovat edelleen silloin ostamani Eccon nilkkurit ja mötivin shortsit. Tuolloin ostamani rintsikat käytin seuraavien vuosien aikana loppuun. Mutta mukaan tarttui myös biletoppi, joka pääsi päälleni ehkä kolme kertaa, ja feikkinahkatrikoot, jotka kuluivat puhki nopeasti.

  • Kaupat eivät enää oikeastaan kiinnosta minua kauhean paljon. Taidemuseot, kirjastot, puistot ja kahvilat vievät voiton reaalimaailmassa, silloin kun niihin pääsee, ja laadukas sisältö voittaa nettikaupat puhelimessa.
  • Kun on ostanut pitkään lähes kaiken käytettynä, kauppojen hinnat tuntuvat hirveiltä. Neljäkymppiä paidasta?! Eikä tämä edes ole niin kiva kuin se minkä ostin vitosella!
  • Uusien vaatteiden ostaminen on ihan arpapeliä. Vaate kulahtaa joko nopeasti tai ei ollenkaan. Muutaman kerran käytetystä kirpparilöydöstä tietää, kumpi.
  • En altista itseäni mainosviestinnälle niiltä osin, kun voin itse siihen vaikuttaa: Ovessa lukee “ei mainoksia”, en tilaa uutiskirjeitä jne.
  • Vaikka en tietenkään ole immuuni kaikkialta vyöryvälle mainonnalle, katson sitä kuitenkin ehkä erilaisin silmin kuin on tarkoitus. Hieno kuva, kukakohan sen on ottanut? Omituinen fonttivalinta. Hyvä tempo tässä videossa.
  • Luettuani Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin totesin, että olen mieluummin osa ratkaisua, kuin osa ongelmaa.
  • Olen mieluummin aikaani edellä. Meidän kaikkien on pakko vähentää kulutusta ennemmin tai… No, todennäköisesti ennemmin.

Mitä mukaan Tallinnan minilomalle

Ennen kaikkea tätä poikkeavaa meillä oli kaksikin Tukholmanristeilyä varattuna tälle kesälle. No, ongelma ei ollut yksinomaan se Tukholma (senhän olisi voinut vaihtaa ihanaan Maarianhaminaan!), vaan ihan jo ne pitkät laivamatkat, etenkin 1- ja 3-vuotiaiden kanssa. Vaikka tytöt ovat kiltisti kaupassa koskematta mihinkään, olisi sama vaatimus risteilyllä vähän kohtuuton.

Niinpä toinen koko perheen Tukholmanristeilyistä vaihtui kahden hotelliyön Tallinnanmatkaan kahdestaan puolison kanssa. Ei huono sekään, viimeksi olemme olleet yön yli reissussa kahdestaan kaksi vuotta sitten, kun odotin kuopustamme. Palaan itse reissuun myöhemmin – ”Koronakammoinen Tallinnassa” – mutta ensin kerron vähän, mitä tällainen minimalisti pakkasi mukaan.

Repulla mennään

Kai sitä pitäisi taas aloittaa disclaimerillä: vähemmälläkin varmasti pärjäisi. Extremeimmät minimalistit omistavat sen verran vaatteita, mitä minulla on mukana. Koska aika moni näyttää kuitenkin vetävän perässään matkalaukkua Tallinnanlaivalle, saattaa jotain kiinnostaa, mitä otan mukaan pärjätäkseni kahden yön ja kolmen päivän reissun repulla.

Repun kanssa matkustamisessa on valtavasti hyviä puolia. Se on helppo ja kevyt kantaa mukana etenkin tällaisissa tilanteissa, kun hotelliin ei pääse suuntaamaan ensimmäisenä. Reppuni oli jo aikoinaan suoraan sanottuna järkyttävän kallis, mutta se on vuosien ahkeran käytön jälkeen yhä kuin uusi. (Sanon ”jo aikoinaan”, koska sen hintaa on sittemmin vain nostettu.) Se on riittävän tyylikäs mihin tahansa tilanteeseen. Sen paksua materiaalia ei helposti viilletä ja sen vetimet saa kätevästi lukittua toisiinsa, joten taskuvarkaat ovat ainakin tähän asti valinneet toisen kohteen. Passi ja puhelin kulkevat huomenlahjaksi saamassani käsilaukussa, jota kannan olan yli, vielä repun alla, silloin kun minulla on kummatkin. (Kuten kuvassa terminaalista hieman alempana.)

Odotettavissa: sadetta ja verovirasto

Sääennustus heinäkuun lopun Tallinnaan ei ollut imartelevin: silkkaa sadetta, lämpöä sentään päivisin 18-20 astetta. Yksillä vaatteilla ei siis pärjäisi jo ihan sen takia, että välillä pitäisi saada toiset kuivumaan. Samasta syystä pakkasin mukaan toiset kengät, vaikka yleensä teen pidemmätkin reissut pelkillä Converseilla. Totesin myös, että illalliselle Ö-ravintolaan voi olla mukavaa laittaa jotkut muut kengät.

Vaikka kyseessä on lomamatka, tuli eteen muutama työasia, jotka piti saada hoidettua samalla. Perustimme muutama vuosi sitten tytäryhtiön Viroon, ja sen ollessa välillä pöytälaatikossa sähköinen id-korttini oli päässyt vanhentumaan. Niinpä ensimmäisen matkapäiväni ohjelmaan tuli pankki- ja verovirastovierailut, ja niiden myötä päätin vetää päälleni jakun – kevyen collegejakun, mutta kuitenkin.

Mitä pakkasin?

Ylläolevasta kuvasta lähtöpäivänä päälleni pääsi raidallinen jakku ja Freddyn housut sekä Converset. Tämän setin totesin riittävän siistiksi pankkiin ja verovirastoon, vaikka virolaiset vastinparini toki pukeutuvat tyylikkäämmin. Minä olen sentään lomalla!

Vaihtovaatteiksi mukaan pääsi alushousujen, sukkien ja toppien lisäksi ohut musta paita ja musta hame (viime viikon kirppislöytöjä kummatkin – Italiassa valmistettu paita neljällä eurolla ja laadukas vintagehame 1,50 €). Vaihtokengiksi otin Eleven Parisin ihastuttavat mutta todella paljon käytetyt Marilynit.

Hotellin allasosastoon varauduin bikineillä. Ne päälle lahoavat Tommy Hilfigerit, joista olen avautunut, päätyivät roskiin, kun tilalle löytyi kirpparilta kolmella eurolla kauniit H&M:n narubikinit, jotka vaativat vain vähän tuunausta. Päivittäistä joogaani varten otin pikkuruiset shortsit. Jos innostun hotellin salille, kengiksi laitan Converset – erillisiä salikenkiä en edes omista. Lisäksi yöpaita, sateenvarjo, kasvomaskeja, puhelimen laturi ja vähän kosmetiikkaa reppuun, käsilaukkuun vielä passi, puhelin, kuulokkeet ja käsidesi. Reppuun jäi vielä mukavasti tilaa siltä varalta, että innostun ostamaan vaikka jotain herkkuja kotiin.

Ostolakko on ohi

Kerroin huhtikuussa joutuneeni elämäni ensimmäiseen ostolakkoon, kun koronan suljettua kirpparit Postin sekoilu teki nettikirppareilta ostamisestakin mahdotonta. Jäin siis sen varaan, mitä ruoan nettikaupasta sai. Kaikenlaista, muuten. Olisin ostanut uuden vispilän ja terottimen mieluummin käytettynä Kierrätyskeskuksesta, mutta minkäs teet. En halunnut sanoa lapsille, että piirtäminen jatkuu, kun kirpparit ovat taas auki.

Aluksi jouduin miettimään, millä korvata kirppistelyn tuoma löytämisen riemu, mutta pian uuteen normaaliin tottui siinäkin asiassa. Parissa kuukaudessa harvoin oikeasti tarvitsee mitään, ja nytkin ainoaksi ongelmaksi meinasi muodostua atomeiksi hajonnut kasvohoitoni kulmakivi konjac-sieni. Sen suhteen sain turvauduttua verkkokauppaan ja Matkahuoltoon, joten kaikki hyvin ensimmäisessä maailmassa.

Paluu Aarreaittaan

Yksi ehdottomista lempikirppareistani on Aarreaitta Hämeenlinnassa. Olen käynyt siellä aina mökillä ollessani, ja onkin ollut aikamoisen outoa viettää täällä kolme kuukautta ilman Aarreaitta-vierailua! Aarreaitan yrittäjä käytti tauon viisaasti ja remontoi koko kirpparin uuteen uskoon, ja 1.6. se kaikessa uljaudessaan aukesi.

Viikon maltoin, mutta kun päivittäiset tartuntaluvut alkoivat näyttää nollaa, uskaltauduin itsekin vierailemaan Aarreaitassa. Olemme eläneet aika eristyksissä, ja tuo tuulahdus normaaliutta oli kyllä todella tervetullut! Kirpparivisiitti venähti, kun etsin kaikenlaista muuttoa tekevälle kaverilleni. Löysin myös korvaajat kahdelle eristyksen aikana hajonneelle tavaralle: Hupparin kuopukselle ja lelukorin.

Hyväkuntoinen Lindexin huppari, 2,50 €

Ostolakkoni – jollaiselle en olisi koskaan halunnutkaan – jäi siis vain parin kuukauden mittaiseksi. Suuria oivalluksia se ei tuonut, mutten niitä toki odottanutkaan. Minimalismi ei minun kohdallani tarkoita pyrkimystä kuluttamisen täydelliseen lopettamiseen, ei edes tavaroiden kohdalla. Olen säästäväinen ja ostan kaiken mahdollisen käytettynä, joten ostolakko ei tuonut suurta muutosta talouteen. Kirpparireissuja oli kova ikävä, ja olen iloinen, että olen saanut ne nyt takaisin.

Huovasta tehty H&M:n pupukori maksoi 2 €. Se korvaa monesta kohtaa teipatun paperikassin lasten pikkulelujen säilytyspaikkana ja palkitsee sangen kiltisti jälkensä siivoavia typyjämme.

Minimaalinen vaikutusyritys

On vaikea kuvitella etuoikeutetumpaa olentoa kuin keskiluokkaisen perheen kasvatti Pohjoismaissa, etenkin, jos sattuu olemaan vielä ihan kirjaimellisesti sinisilmäinen. Tai ei sen silmien värin tietenkään niin väliä ole, pointti on tässä kelmeänvaaleassa ihossa, jonka läpi verisuonet kuultavat sinisinä, ja jonka pinnassa jokainen pieni pöydänjalan kolhaisu loistaa mustelmana. Omaan silmääni tämä ei ole kovin kaunis sävy iholle, mutta nyt ei arvioidakaan kauneutta.

Listasin maaliskuussa asioita, joista sain lohtua lockdowniin. Siinäkin yhteydessä tuli mainittua, kuinka kiitollinen olen Suomen täyspäisestä valtionjohdosta. Ilman muuta meillä on omat haasteemme, kuten kaikilla, mutta kokonaisuutena parempaa maata saa kyllä ihan objektiivisestikin arvioituna etsiä. Eivät Pohjoismaat ihan vahingossa niitä kaikkia vertailuja voita. Mites vaikka se, että meillä poliisit käyvät ammattikorkeakoulun, jossa kolmen vuoden ajan opetetaan selviämään hankalistakin tilanteista ensisijaisesti puhumalla? Onhan siinä eroa verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa paremmin komedialeffojen tapahtumapaikaksi soveltuvat police academyt kestävät 2-9 kuukautta ja opettavat lähinnä voimankäyttöä.

Tuntuu, että on kovin vähän mitään, mitä voisin tehdä, että osoittaisin edes tukeni heille, jotka Yhdysvalloissa nyt taistelevat perusoikeuksiensa puolesta. Somea en juuri käytä ja mielenosoitus on pandemia-aikana huono idea. Niinpä teen tämän minimaalisen asian: ehdotan sinulle yhtä loistavaa kirjaa ja yhtä pysähdyttävää elokuvaa. Valitse mieleisesi kulttuurimuoto, vaikutu, ja keksi ehkä parempi tapa vaikuttaa. Kerro minullekin!

Angie Thomasin kirja: The Hate U Give / Viha jota kylvät

Angie Thomasin menestysromaani The Hate U Give (suomennettu Viha jota kylvät) kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka elää kahdessa maailmassa: mustien ja valkoisten. Vaikka viimeksi kirjoitin, etten juurikaan lue fiktiota, tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen ja se totisesti kannatti. Thomasin inspiraationa oli nuoren mustan miehen kuolema poliisin käsissä, ja sama tarina – joka toistuu todellisuudessa joka tuhannennen mustan miehen kohdalla Yhdysvalloissa – aloittaa tämänkin kirjan tapahtumat. En haluaisi spoilata juonta, mutta se, mitä nyt tapahtuu Minneapoliksessa ja muissakin kaupungeissa on kerrassaan Life imitating art.

Starr on älykäs ja kova tekemään töitä niin lukiossa kuin isänsä yrityksessä, rakastaa tennareita ja kuuntelee Tupacia. Löysin hänestä paljon samaistumispintaa omaan lukioaikaiseen minääni. Mutta hetkonen, minun vanhempani eivät koskaan opettaneet, miten toimia, jos poliisi pysäyttää! Tämä kirja auttaa kaltaisiani etuoikeutettuja sinisilmiä näkemään, miten erilaisessa todellisuudessa mustat elävät – Yhdysvalloissa, mutta varmasti muuallakin.

Loistavasta kirjasta on tehty myös ihan mukiinmenevä leffa, joka nyt kannattaa ainakin katsoa, jos kirja ei tule kysymykseen.

Kathryn Bigelown Detroit-elokuva

Hurt Lockerin (2008) ohjauksesta Oscarin voittaneen Kathryn Bigelown Detroit (2017) kertoo vuoden 1967 tapahtumista Algiers-motellissa. En itse tuntenut tarinaa, joten sallin sinullekin ilon – tai tuskan – katsoa elokuva tietämättä, mitä on tulossa. Tämän sanon: elokuvan jälkeen en voinut kuin ihmetellä, miten vähän ”maailman mahtavin maa” on tilannetta pystynyt parantamaan yli 50 vuodessa! Yhdysvallat on rikki.

Puhuin aiheesta ystäväni kanssa. Hän totesi todella osuvasti, että kun hänen isoisänsä syntyi Suomessa 1901, hän syntyi yhteen Euroopan köyhimmistä ja takapajuisimmista maista, ja kun hän kuoli 1992, hän kuoli yhdessä maailman rikkaimmista ja sivistyneimmistä maista.

Muistan, kuinka kasari-Suomessa USA:ta ihailtiin. Taisi minullakin olla tennissukat, joissa oli tähtilogo ja USA-teksti. Oliko muunlaisia edes?

Nyt jaan sinulle kirja- ja leffavinkkejä, joiden avulla pyritään levittämään tietoisuutta USA:n vakavista ongelmista. Se on vähintä, mitä voin tehdä.

Kaduttaako minimalismi nyt

Hesarin Superraivaaja-juttu ilmestyi juuri kun suomalaiset olivat käpertyneet koteihinsa koronavirusta pakoon. Kommenteissa muutama arvioi, että kyllä nyt mahtaa minimalismi kaduttaa. Ja kyllä, yhden esineen myymistä olen hieman harmitellut. Mutta muutoin olen ennemminkin jatkanut kaappien raivaamista ja mm. päässyt eroon fyysisistä päiväkirjoistani.

Ajatus roinan säästämisestä “pahan päivän varalle” taitaa juontaa sotavuosilta tai mahdollisesti kylmän sodan ajalta, jolloin ajoittain oltiin huolissaan ulkomailta tuotavien materiaalien saatavuudesta ja niinpä aktiivisimmat säästivät jopa muoviroskansa. Isänmaallista toimintaa aikanaan, toki.

Tässä kirjoituksessa pohdin, mitä tavaroita voisin kaivata, ja kerron, miksi en kaipaa. Paljastan myös sen ainoan esineen, jota on vähän ikävä.

Viihde

Minimalistina siirryin jo ajat sitten lukemaan digitaalisia kirjoja. Nykyisin en saa fyysisiä kirjoja oikein edes luettua. Ne tuntuvat käsissä niin painavilta, eivät ole aina mukana ja vaativat valoa.

Jos internet kaatuu, pärjään muutaman päivän niillä kirjoilla, jotka minulla on kulloinkin puhelimelleni ladattuna. Jos internet kaatuu pidemmäksi aikaa, meillä on todella paljon vakavampia ongelmia kuin lukemisen puute.

Itsestäänselvästi elokuvien ja musiikin suhteen on sama tilanne. Lehtiä en juurikaan enää lue, mutta ainakin pk-seutulaisille helmet-kirjaston aikakauslehtivalikoima on oikein hyvä.

Digitaaliseen on-demand (tarpeen/kulutuksen mukaan) viihteeseen luottava kuluttaja nauttii poikkeustilanteessakin siitä viihteestä, mikä sillä hetkellä kiinnostaa. Minulla ei ole mitään fyysisten lahjakirjojen tai lehtitilausten pinoa, joka katsoisi minua syyttävästi: Eikö muka nytkään ole aikaa?

Muistoesineet

Kerroin omassa postauksessaan, miksi minulla on hyvin vähän muistoesineitä. Tämä poikkeustila on ollut oivallinen ajankohta pienentää tunnesyistä säilytettävien tavaroiden määrää entisestään. Koska olen digitoinut kaiken, ovat muistoni nyt aina klikkauksen päässä puhelimellani tai tietokoneellani. Siitä on ollut iloa erityisesti nyt, kun olemme poikkeustilan vuoksi olleet pitkään poissa kotoa. Jos muistoesineeni olisivat yhä fyysisessä muodossaan, olisin nyt kaukana niistä. Tässä suhteessa minimalismi on siis ollut iso ilo poikkeustilassa.

Harrastukset

Suomalaiset ovat siirtyneet sankoin joukoin sisäliikuntaharrastuksistaan ulkoiluun. Näin tämän mahtavana tilaisuutena, ja myin pois niin vaelluskenkäni kuin lenkkitossunikin. Niin poikkeuksellista aikaa en osaa kuvitella, että alkaisin harrastaa juoksua (ainakaan niissä varpaista painavissa lenkkareissani) ja vaelluskenkiä olen tarvinnut tasan kerran elämässäni: Uuden-Seelannin Tongarino crossingilla (artikkelin kuvassa), jossa vuokrasin sellaiset muistaakseni kympillä, koska en ollut raahannut omiani planeetan toiselle puolelle. Kotimaan päivävaellukset ovat sujuneet paljon miellyttävämmin Converseilla, eikä sen vaativampia lenkkejä ole luvassa ainakaan lähivuosina lasten ollessa pieniä.

Hyppynarun ja rullaluistinten kanssa eletään now or never -hetkiä. Jos ne eivät tänä kesänä pääse käyttöön, ne lähtevät kiertoon. No, hyppynarun voin ehkä säästää tytöilleni.

Lukemista, kirjoittamista ja elokuvien katselua lukuunottamatta harrastukseni ovat pääsääntöisesti liikunnallisia. Esimerkiksi käsityöpuolella keskityn yksinomaan vaatteiden korjausompeluun ja korkeintaan pieniin muutoksiin. Ne ovat nyt tauolla, koska ompelupaikkani kirjasto on kiinni. Voisin ostaa oman ompelukoneen, mutta kokemukseni mukaan se olisi kuitenkin aina rikki (tämä kolmen erimerkkisen koneen kokemuksen perusteella). Poikkeusaikana pärjään vähemmilläkin vaatteilla, joten korjausommeltavien pino saa odottaa parempia aikoja – ellen sitten päädy korjaamaan vaatteitani käsin.

Poikkeusaika on tuonut pieniä muutoksia harrastuksiini. Kevään loput tanssitunnit peruttiin, mutta olen päässyt tanssimaan tyttäreni videotanssituntien tahtiin. Joogaharrastukselleni tämä erikoinen ajanjakso on ollut paras juttu ikinä. Olen jo 1,5 kuukauden ajan joogannut joka ikinen päivä.

Toin mökille myös ilmajoogaliinani. Ilmajooga on minulle valtavan rakas laji, jonka pariin löysin 2012. Viime vuodet olen joutunut ottamaan sen suhteen hyvin varovaisesti, sillä kuntoutan edelleen raskauksista jäänyttä vatsalihaserkaumaa. Nyt liikkeet alkavat taas onnistua kunnialla ilman keskivartalon tuen menetystä.

Intouduin myös opettelemaan Adoben Premiere Rush -videokäsittelyohjelman käytön ja kuvaamaan ilmajoogavideoita YouTubeen. Pääsin aloittamaan uuden opettelun vasta saatuani massiivisen päiväkirjaprojektini tehtyä. Olen todella iloinen, että isot raivausprojektit alkavat sen myötä olla takana päin. Aika monella taitaa tämän lockdownin myötä olla viimeinkin aika aloittaa kaappien raivaus.

Mitä sitten olen kaivannut?

Se ainoa esine, jota olen nyt kaivannut, liittyy sekin liikuntaan. Ennen lapsia ehdin harrastaa tankotanssia kuuden vuoden ajan. “Harrastaa” on lievä ilmaus, sillä elin ja hengitin kyseistä lajia, vaikken mikään lahjakkuus ollutkaan. Saatoin käydä kahdella tankotanssitunnilla putkeen ja jatkaa vielä harjoituksia kotona.

Vuosien ajan näin kaikkialla vain tankoja, vaikka omakin olisi ollut.

Kun vatsalihaserkauma oli pakottanut minut eroon tangostani pariksi vuodeksi, myin tankoni, sillä pelkäsin sen vain vaurioituvan säilytyksessä. Lisäksi säikähdin näkemääni videota, jossa tanko kaatui lattialla makoilleen vauvan viereen. Totesin, että jos palaan tankoiluun, teen sen mieluummin muualla kuin kotona. Olin saanut tangon työni puolesta erittäin hyvällä diilillä ja sain siitä myydessä omani pois.

Taas pari vuotta eteenpäin – eli neljän vuoden tankoilutauon jälkeen – sain äitiysfysioterapeutiltani (ihana Maija Sinisalo) vaaleanvihreää valoa varovaiseen tankoiluun. Ehdin käydä kuudella tankotanssitunnilla rakastamallani Pole4fitillä ennenkuin maailma sulkeutui.

Vaikka tankotanssikoulutkin saavat luultavasti pian avata ovensa, yritän astmaatikkona malttaa vielä pysyä poissa.

Voisin toki ostaa käytetyn tangon suunnilleen samalla hinnalla, kuin mitä tangostani sain. Ehkä on kuitenkin parempi, ettei minulla ole tankoa kotona. Vatsalihaksillani on vielä matkaa täysin terveiksi, ja tankoilu on yksi kaikkein rankimmista lajeista keskivartalon kannalta. Jos minulla olisi oma tanko, tulisi vatsalihaksille helposti liikaa rasitusta. Ja kun kodin ulkopuolella uskaltaa taas liikkua, suuntaan Pole4fitin koreo-tunneille, joilla tehdään opettajan johdolla tankotanssikoreografiaa.

Toistaiseksi siis minimalismi 6 – poikkeustila 0.

Onko minimalisti aina tyytyväinen?

Minimalismi tuo ajan mittaan usein mukanaan eräänlaista tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olen yhä matkalla tämän asian suhteen. Koen osaavani arvostaa sitä kaikkea, mitä minulla on, pärjään ilman ravintoloita ja shoppailua (etenkin, kun on pakko) ja olen reissannut elämässäni niin paljon, että pärjään kyllä ainakin tämän vuoden ilman ulkomaanmatkojakin.

Mutta mikään zen-mestari en totisesti vielä ole. Haluan kirjastoon! Haluan taidemuseoon! Haluan tanssitunnille! Haluan sisäleikkipuistoon lapsieni kanssa! En tule olemaan ensimmäisten joukossa näihin palaamassa, sillä astmaatikkona olen valmis odottamaan pysyäkseni koronattomana. Mutta epätietoisuus ja jonkinasteinen pelkokin on todella raastavaa.

Toisaalta tässähän sitä nyt on oiva tilaisuus harjoitella myös sitä minimalismin henkistä puolta. Niin että namaste vaan.