Diamonds are a girls best friend

Markkinointi-ihminen valitsee provosoivan, mutta selitettävissä olevan otsikon: kyseinen laulu on minulle rakas kymmenen vuoden takaa, jolloin teimme siihen esityksen Kannelmäen Voimistelijoiden tanssiryhmän kanssa. Niitä harvoja kertoja, kun olen tanssinut korkkarit jalassa lavalla! Käyttämämme versio laulusta on tuttu kokonaisuudessaan loistavasta Baz Luhrmannin Moulin Rouge -musikaalista (johon Luhrmannin vaimo Catherine Martin teki Oscarin arvoisen puvustuksen, jota mekin resurssiemme puitteissa kanavoimme esiintymisasuihimme).

Voi itku miten ikävöinkään näitä timanttisia naisia! Allekirjoittanut vasemmassa reunassa.

Laulu on alun perin Marilyn Monroen, ja siinä nainen kertoo, kuinka haluaa rakkaudenosoitukseksi ensisijaisesti timantteja, sillä miehet saattavat hylätä vanhenevan naisen – tai jopa palata takaisin puolisoidensa luo! Silloin timantit tuovat turvaa vaikkapa vuokranmaksuun, laulaja pohtii.

Miksi en käytä timantteja

En omista tai käytä timantteja, sillä epäilen eettisiksi nimettyjen timanttien sekoittuvan Hollannissa niihin verisempiin. Eivätkä timanttien ongelmat rajoitu vain konfliktitimantteihin. Ns. eettiset – eli Kimberleyn sopimuksen täyttävät – timantit eivät totisesti ole mitään reilun kaupan tuotteita nekään.

En halua käyttää myöskään synteettisiä timantteja tai edes timantin näköisiä korukiviä, sillä pahimmassa tapauksessa joku inspiroituisi siitä ja ostaisi (tai ostattaisi) itselleen timantteja – eettisyydestä välittämättä. Vastaavasta syystä en käytä tekoturkiksia.

En tällä kirjoituksellani haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä. Epäilen, että suurin osa ihmisistä ei ole miettinyt timanttien eettisyyttä tai aidosti uskoo lupauksiin timanttien eettisyydestä. Kieltämättä pohdittavaa olisikin paljon, jos alkaisi miettiä myös esimerkiksi elektroniikassa olevia kaivostuotteita (palaan tähän!).

Diamonds are forever

Luitko väliotsikon Bond-tunnarin sävelellä? Kyseessä on De Beersin ikoninen mainoslause 1940-luvulta. Tuosta kampanjasta, ja sitä seuranneesta voimakkaasta tuotesijoittelusta Hollywood-elokuviin, ovat peräisin meillekin kotiutuneet jenkkiajatukset, että kihlasormuksen pitää maksaa miehen kahden kuukauden palkan verran. Ennen kyseistä kampanjaa timantit eivät olleet ollenkaan halutuimpia kiviä, ja ilman De Beersin toimia ne eivät olisi edes kovin harvinaisia.

Markkinointisuunnittelijana en voi kuin ottaa hatun päästä. Miten mieletön kampanja ja millaiset globaalit vaikutukset yhä 80 vuotta myöhemminkin! Tekisipä joku saman esimerkiksi eettiselle kuluttamiselle tai käytetyn ostamiselle.

Kuten sanottu, en todellakaan haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä! Jos nyt aloit ajatella olleesi mainoksen uhri, älä välitä: Niin ovat olleet miljoonat muutkin. Tarkoitukseni on ennemminkin antaa uusille pareille lupa ajatella toisin: parisuhteesta kertovien sormusten ei tarvitse olla kalliita! Jos rahaa sattuu olemaan, siitä saa tottakai nauttia, joten muistattehan – yhdessä! – miettiä, mihin haluaisitte sitä käyttää.

Enkö tosiaan itkisi kadonnutta vihkisormustani?

Taannoin Hesarin haastattelussa sanoin, etten itkisi, jos vihkisormukseni katoaisi, sillä se on vain esine. Kaverini irvaili ja kysyi, eikö miehenikään itkisi. Kerroin kommentin miehelleni ja hän vain nauroi sanoen, että silloin pitäisi hankkia uusi sormus. Vastasin, että minulle kelpaisi kyllä sitten paljon halvempikin sormus.

Kihla- ja vihkisormukseni (siis se yksi ja sama sormus) on kotimaista designia, punakultaa, ja maksanut satoja euroja, tarkkaa hintaa en tiedä. Kosinta oli elämäni pysähdyttävimpiä kokemuksia – unohdin jopa hetkeksi, että minun oli nälkä! Katsoin uutta sormustani ja totesin sen olevan täydellinen, ja myös merkki siitä, että mieheni tuntee makuni. Meillä on samanlaiset sormukset, mikä on mielestäni ihanaa. (Tosin mieheni sormus on mystisesti paljon paremmassa kunnossa kuin omani…)

Ensimmäisenä hääpäivänämme sain kihlasormukseni kaveriksi itävaltalaisen Thomas Sabon punakullatun, ohuen hopeasormuksen (49 €, olin mukana ostamassa), ja joku tuollainen kävisi minulle oikein hyvin ainoaksikin sormukseksi. En kuitenkaan oikeastaan koskaan hukkaa mitään, joten pelkoa alkuperäisen sormuksen katoamisesta ei ole.

Sormukset ylipäätään eivät olisi minulle mikään välttämättömyys enkä juuri välitä perinteistä. Muutaman kerran kurjissa tilanteissa, esimerkiksi sairaalassa, sormuksen pyörittely on toiminut minulle muistutuksena rakkaudesta. Se on mielestäni myös kohtelias ja kätevä tapa kertoa siviilisäätyni uusille tuttavuuksille.

Tuoreet kihlasormukset ja Boracayn silloin vielä puhdas ranta. Kaukomatkat eivät tietenkään ole mikään synnitön juttu nekään, mutta käsitellään ongelma kerrallaan.

Jätetään kristallitkin rauhan

Sanotaan nyt jälkikirjoituksen omaisesti tämäkin: En ikimaailmassa sotkeentuisi myöskään kristalleihin. Jos ihmettelet miksi, lue vaikka tämä Guardianin artikkeli. Millään niin epäeettisellä ei voi olla “hyvää energiaa”.

Tiedän tosiaan, että epäeettisiä kaivostuotteita löytyy esimerkiksi tästä puhelimesta, jolla tätä kirjoitan. Timantteja ja kristalleja on kuitenkin hyvin paljon helpompi välttää kuin elektroniikan käyttöä. Vinkkinä elektroniikkaan: Suosi käytettyä ja kierrätä elektroniikka aina asianmukaisesti, että arvometallit saadaan talteen!

Jos edelleen haluat ehdottomasti ihka aitoja timantteja, suosi niissäkin second handia (kirjaimellisesti, kun sormuksista puhutaan!) Se on vähintäänkin järkevää, sillä timanttisormuksen arvo tippuu jopa puoleen siinä vaiheessa, kun sen kantaa ulos kaupasta. Kukapa haluaisi aloittaa avioliittoaan niin huonolla sijoituksella! Ja jos kuulut heihin, joiden mielestä käytetyllä sormuksella on “huono karma”, niin sanon vain tämän: ei pahalla, mutta sen timanttisormuksesi huono karma tulee kyllä jostain ihan muusta kuin edellisestä omistajasta…

Jos olet aikoinasi saanut timanttisormuksen, mutta se ei enää tunnu arvomaailmasi mukaiselta, ehdota sen maksaneelle henkilölle sormuksen myymistä. Parhaassa tapauksessa joku muu jättää silloin uuden timanttisormuksen ostamatta ja te saatte rahaa toteuttaa jonkun yhteisen unelmanne – ja ostaa edullisemman sormuksen tilalle.

P.S. On veritimanteissa hyvääkin: niistä on tehty sykähdyttävä Blood Diamond -elokuva. Kuulun heihin, joiden mielestä Leonardo DiCaprio totisesti ansaitsi Oscarinsa, mutta sai sen väärästä elokuvasta. Tuona vuonna vain Forest Whitaker “Last King of Scotlandina” oli ylivoimainen.

One thought on “Diamonds are a girls best friend”

Comments are closed.