Isoisän olkihattu vai väärä jumala

Muistot ovat minulle todella tärkeitä. Jaan mielelläni muistojani muiden kanssa ja minusta on todella kiinnostavaa kuulla ystävieni muistoja. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun joku minulle tärkeä henkilö jakaa palan menneisyyttään kanssani.

Muistoesineitä sen sijaan en kaipaa.

Kosketus ei ole vahvimpia aistejani, enkä myöskään tunne elottomien esineiden energioita (siis tavalla, kuten vaikkapa toisen ihmisen läheisyyden aistii). En koe museoissa minkäänlaista kiusausta kosketella taideteoksia, vaikka niiden tekijä olisi kuinka kuuluisa. Käytetty vauvanvaate on minulle vain kierrätyskelpoinen tavara, vaikka sen sisällä olisivat aiemmin viihtyneet minulle maailman rakkaimmat ihmiset.

Tätä ihastuttavaa, lahjaksi saatua pupumekkoa ovat asuttaneet kummatkin tyttömme. Myin sen tietysti eteenpäin.

Tarvitseeko muistoon tavaraa?

Elokuvissa romantisoidaan tilanteita, joissa päähenkilö löytää muistoesineen ja tekee käänteentekevän ratkaisun elämässään. Ehkä en ole tällaisten puhtaasti tunnepohjaisten ratkaisujen suurin fani muutoinkaan.

Esikoiseni vaatii joka ilta minun laulavan yhden Helismaa/Rautavaara-hitin: joko Päivänsäde ja menninkäinen, Kulkuri ja joutsen tai Isoisän olkihattu. “Niin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon/ ja mietin miten kaunis sentään ihmiselo on/ vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain/ kuin isoisän tarinasta olkihattu vain.”

Uskon, että isoisän romanttinen tarina olisi muistunut Rautavaaran mieleen, vaikka hän olisi nähnyt hatusta vain kuvan. Muistot ovat mielessämme, eivät esineissä, ja ne tulevat esiin sopivan laukaisijan myötä.

En voi kehuskella valokuvamuistillani, mutta olen kuitenkin aina esimerkiksi oppinut parhaiten lukemalla, en kuuntelemalla. Se ilmeisesti viittaa jonkinlaiseen visuaalisen muistijäljen vahvuuteen. Itselleni ainakin riittää muistijälken laukaisijaksi vain kuva tavarasta.

Pisteet silti siitä, että laulun isoisästä ei ollut säästetty kaiken maailman muistosälää, vaan vain olkihattu. Mutta eikö tuollainen laadukas, ilmeisen kestävä olkihattu kannattaisi ennemmin ottaa käyttöön ja käyttää loppuun? Olen varma, että sitä isoisä olisi toivonut!

Love people, use things.

Isovanhempieni häälahjakirjan annoin naiselle, joka tekee vanhoista kuvista kortteja.

Mitä jos ei raaski luopua?

Ymmärrän, että on vaikeaa luopua tavarasta, jonka on saanut rakkaalta ihmiseltä. Ymmärrän todella hyvin, sillä olen menettänyt erittäin läheiset äidinäitini sekä isäni. Olen pyöritellyt pitkään käsissäni esimerkiksi heiltä saatuja onnittelukortteja. Iskä on kirjoittanut tämän!

Mutta sitten olen tullut järkiini, napannut kuvan muistoksi käsialasta ja nakannut kortin paperinkeräykseen. Ihanko tosissani alkaisin vaalia rakkaan perheenjäsenen muistoa postikortissa?

Tai kiteyttäisinkö suhteen entisen poikaystävän kanssa säästämällä häneltä saadun korun, jota en käytä? Vaalin mieluummin muistoa upeista yhteisistä kokemuksista, ja ne palautuvat minulle parhaiten valokuvista. (Ja niistä digitoiduista päiväkirjoista löytyy tarvittaessa syyt, miksi ne mukavat miehet ovat minun kohdallani nimenomaan entisiä poikaystäviä, jos muistini tekisi tepposet.)

Jollain tapaa ajatus tavaran säästämisestä muistona rakkaasta ihmisestä tuntuu jopa kornilta. Tavara, vaikka miten hieno tai arvokas, ei kuitenkaan koskaan ole yhtään mitään verrattuna läheiseen ihmiseen. Luterilainen kasvatukseni taitaa puhua: älä pidä vääriä jumalia.

Sivuhuomautuksena olen myös aina ollut häpeällisen huono käymään rakkaitteni haudoilla, vaikka he ovat mielessäni päivittäin. Edelleen, vaikka isoäitini kuolemasta tulee 28 ja isäni kuolemasta 17 vuotta.

En ole säästänyt hymypatsastani.
Sain ala-asteella hymypatsaan, kuten moni muukin pienessä koulussamme. Olin otettu saamastani tunnustuksesta, en kipsiesineestä, jota kuitenkin velvollisuudentunnosta säästin pitkään.

Aarrearkku ja sen hinta

Palataan ruumisarkuista aiemmin tavaranraivaus-postauksessa antamaani neuvoon aarrearkusta. Kerää yhteen paikkaan kaikki ne tavarat, joita et käytä, mutta säästät tunnesyistä. Siis omat ja muiden lapsuusmuistot, valokuvat, tunnesyistä säästettävät vaatteet (häämekko!), muistot edesmenneistä sukulaisista, määritelmään osuvat saamasi lahjat jne. Ole armoton. Jos et ostaisi kyseistä tavaraa kaupasta, mutta siitä tuntuu vaikealta luopua jostain tunnesyystä, se kuuluu tuohon kasaan.

Paljonko tavaraa on? Pieni arkistolaatikollinen? Vaatekaapin hyllyllinen? Kaapillinen? Yhden huoneen täytteeksi?

Paljonko olet valmis maksamaan tuon tavaran varastoinnista? Kahden neliön kaapin ostohinta on pääkaupunkiseudulla hyvin lähellä kymppitonnia. Pelkkä lattiatila, ilman kaappia tai sen alaan kohdistuvaa kuukausivastiketta.

Älä tee mitään hätiköityä

Tiedän, että jotkut pitävät tapaani suhtautua tavaroihin tavaroina jokseenkin karuna. Jos tämän jutun lukeminen herätti sinussa kauhistusta, ei sinun varmastikaan kannata heivata rakkaita tavaroitasi kierrätykseen. Sinun tavarasi eivät ole minun asiani. Ne ovat sinun ja sinun perijöittesi asia.

Jos sen sijaan olet itsekin jonkinlaisella minimalismimatkalla, voit rauhassa mutustella ajatuksiani. Jos päädyt keräämään aarrearkun tai -komeron, voit hyvin säästää sen sellaisenaan vaikka vuoden ajan. Säästä ne tavarat, joita kaipaat tuona aikana – ja muista kuvata ne, joista päätät luopua kokonaan.