Minimalismista ja kauneusihanteista

Tämä kirjoitus on kuplinut mielessäni pitkään. Siitä tuli sangen polveileva, mutta pointtinani on selventää, miksi pitkäaikaisesta minimalismistani huolimatta olen yhä kiinnostunut ulkonäöstäni, ja miksi oman kauneusihanteen löytäminen on mielestäni hyvä asia. Kuten aina, lukijalla on oikeus tehdä aiheesta omat päätelmänsä: Koulukiusaamisen traumatisoima? Mallimaailman pinnallistama? Median aivopesun uhri? Narsisti? Laskelmoiva? Esteetikko? Ihan tavallinen ihminen?

Ei naista karvoihin katsominen

Minimalismia on montaa sorttia. Extremeimmät ovat suorastaan askeetikkoja, joiden ajatusmaailmakin on kehittynyt viis veisaamaan monista maallisista seikoista – vaikkapa ulkonäöstä. Erityisesti naiset ovat kieltämättä käyttäneet maailman historiassa aivan liikaa aikaa ulkonäkönsä murehtimiseen, ja sille on jo aikakin tarjota vaihtoehtoja. Ilahtuneena olen seurannut bloggaajien meikittömyyskokeiluja ja säärikarvojen kasvatusta. Onhan se nyt aika absurdia, että sääriään ajelematon nainen on länsimaiden mittapuulla yhtä outo kuin niitä ajeleva mies.

Kauneusvaatimusten absurdiudesta huolimatta kuulun itse siihen lajiin minimalisteja, joille yksi ajuri on estetiikan kaipuu. (Kauneus on aina katsojan silmässä, ja tiedän, ettei minimalistisesti sisustettu koti ole monenkaan mielestä viehättävä, mutta minua se miellyttää.) Arvostan kauneutta niin kodissani, käyttötavaroissa kuten autoissa kuin ihmisissäkin. Tuosta luettelosta viimeisen myöntäminen tuntuu kauhealta: saako ihmisen kauneutta enää sanoa arvostavansa?

Ysärin superit 4ever

Olin yläasteella, kun 90-luvun supermallit – tiedättehän: Cindy, Claudia, Naomi, Linda ja Christy – olivat huipulla. Sain kopioida koulukaverini aarteen, Cindy Crawfordin jumppavideon, ja tahkosin sitä tunnista toiseen. (Nyt se löytyy YouTubesta!)

En ymmärtänyt, kuinka etuoikeutettu olin, että viidestä maailman kauneimpana pidetystä naisesta neljä oli edes jossain määrin samasta muotista kuin minä. Totesin vain, että tuohan olisi varmaan kivaa hommaa, ja marssin mallitoimistoon. Tuo päätös kiihdytti koulukiusaamistani, ja sain kuulla yläasteella päivittäin haukkumista niin pienistä rinnoistani kuin ”rumuudestani”. Satunnaisesti kiusaaminen oli fyysistä, enimmäkseen huutelua. Voisinpa sanoa, etten välittänyt.

Kahdeksasluokkalaisena kotipihassani. Leveä hymy on kuvan ottaneelle parhaalle ystävälleni Anulle. Kesämekon ja verkkatakin yhdistelmä on pettämätöntä Lohjaa, mutta kouluun pukeuduin muistaakseni rahtusen tyylikkäämmin. Hiusten punerrus on hennasta. Tämän jälkeen sorruin melkein 20 vuodeksi raidoittamaan hiuksiani vaaleammiksi.

Kesti pari vuotta löytää oikea toimisto ja päästä alkuun, mutta sen jälkeen olenkin tehnyt mallintöitä keikkaluontoisesti muiden töiden ohella jo yli kahden vuosikymmenen ajan. En ole koskaan ollut lähelläkään huippua edes Suomen mittakaavassa, mutta olen saanut tehdä sadoittain kivoja keikkoja ihanien ihmisten kanssa ja saanut sen verran lisätienestejä, että esimerkiksi opintolainaa en tarvinnut koskaan. Olen idoleilleni kovasti kiitollinen inspiraatiosta.

Vanhemmiten tajusin, että yksikään Supereista ei esimerkiksi ollut aasialaissyntyinen, ja että vartaloltaan he olivat kuin yhdestä puusta – pitkiä ja hoikkia. Kauneusvirhettä heissä edusti Cindy Crawfordin kuuluisa luomi.

Ensimmäiset mallikansiokuvaukseni vuonna 1998 kuvattiin sittemmin tuhopoltetuilla VR:n makasiineilla. Meikin teki Outi Varppee, mutta valokuvaajasta muistan vain etunimen Lasse. Onneksi kulmakarvani kasvoivat takaisin, tuollaisiksi ohuiksi nypin niitä vain hetken. Vetyperoksidiblondiuttakaan ei kestänyt kauaa. 16-vuotiaana hain vielä omaa ”lookiani”, mikä kuulunee nuoruuteen.

Tatuoinnit, arvet ja muut kauneusvirheet

Mallimaailma on vääjäämättä jättänyt jälkensä kauneuskäsitykseeni. Ohjeet karvojen poistamisesta, ihon kuorimisesta ja kynsien hoidosta ovat muuttuneet arjekseni, joista en laista silloinkaan, kun kuvauksia ei ole. En ottaisi rakennekynsiä tai ripsenpidennyksiä, sillä ne eivät mallille sovi, ja (ehkä siksi) ne näyttävät mielestäni edelleen kantajillaan kummallisilta.

Huippumalleilla näkee nykyisin usein tatuointeja, mutta aloittaessani 90-luvulla ne merkattiin mallin tiedoissa kohtaan ”arvet, tatuoinnit ja muut kauneusvirheet”. Silloin kuvattiin vielä filmille, jolloin kuvien jälkikäsittely oli vaivalloista ja harvinaista. Finni saattoi viedä työkeikat, tatuoinneista puhumattakaan.

Verkkokauppojen myötä tuotettavien kuvien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti, eikä asiakkaalla ole mahdollisuutta käsitellä ”kauneusvirheitä” pois kaikista kuvista, joita saatetaan päivän aikana ottaa jopa sadoittain. Niinpä kuvauskeikan saadessani skannaan heti vartaloni mustelmien varalta ja aloitan tarmokkaan Hirudoid Forte -kuurin niiden häivyttämiseksi. Tatuointeja tulen tuskin koskaan ottamaan.

Oma kauneusvirheeni on lonkan kohdalla kulkeva pitkä arpi, joka on ollut minulla lapsuudesta saakka. Olen korjauttanut arpea useampaan otteeseen ja hieronut sitä ahkerasti. Nykyisin se on lähes huomaamaton eikä ole muodostunut esteeksi alusvaatekuvauksillekaan. Rannalla käytän aina bikineitä, enkä peittele arpeani. Kauneusvirhe se kuitenkin omassa ajatusmaailmassani on.

Miesten vai asiakkaiden mieleen

Miesten miellyttämiselle olen tehnyt elämässäni yhden myönnytyksen, jota kadun. Tarina menee näin: Sain alkuvuodesta 2004 halutun työkeikan, Cutrinin kampanjakuvaukset. Huippukampaaja Harri Paananen leikkasi juuri ja juuri olkapäilleni ulottuneet hiukset upeaksi polkaksi. Palkkio oli nelinumeroinen ja olisin tehnyt freesillä tukallani varmasti hyvin kuvauksia. Kotiin tullessani silloinen avomieheni katsoi minua kerran. Sen jälkeen hän ei päiväkausiin katsonut minua päinkään, tai puhunut minulle. Menin ottamaan kalliit ja hankalat hiustenpidennykset, ja olin niiden takia kuukausia kokonaan sivussa mallintöistä. Miehenpuolikas oli tyytyväinen.

Tämä Harri Paanasen tekemä ja valokuvaaja Marko Rantasen ikuistama look ei kelvannut silloiselle avomiehelleni.

Yritän olla ymmärtäväinen menneitä valintojani kohtaan. Suhde oli ensimmäiseni, ja olin muutamaa kuukautta aiemmin menettänyt rakkaan isäni. Myöhemmin sama miesystävä uhkaili jättävänsä minut, jos en heti palaa kotiin Wienin mallimarkkinoilta, joilla olin juuri saanut ensimmäiset kuvaukseni. Häpeäkseni on sanottava, että palasin. Keittiöpsykologi voisi sanoa jotain kauneuden näkemisestä uhkana. Myöhemmät miesystäväni ovat suhtautuneet työntekooni kannustavammin.

Muuttuvatko kauneusihanteemme?

Kuusi vuotta sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun kahden amerikan-aasialaisen joogaopettajan kanssa. He olivat pariskunta, mies ja nainen, kuvankauniita kaikilla mittapuilla kummatkin. Ihmettelin, miksi monissa Aasian maissa halutaan näyttää länsimaisilta. Kiinahan rahoitti Yhdysvaltoja – ja koko maailmaa – jo tuolloin voimakkaasti, mikseivät kaikki halua näyttää kiinalaisilta? Pariskunta katsoi minua sillä tavalla säälien, kuten hieman yksinkertaista ihmistä katsotaan. ”Kauneusihanteemme ovat Antiikin Kreikasta, eivät ne meidän elinaikanamme muutu”, mies sanoi.

Nyt elän toivossa, että tuo arvio olisi vanhentunut. Muutoksen vauhti pois tiukoista kauneusnormeista tuntuu kiihtyneen. Veturina ovat niin ruohonjuuritason toimijat kuin mainostajatkin. Erilaisista huippumalleista voi lukea vaikka tästä Glorian artikkelista.

Vaikka Winnie Harlow, Ashley Graham, Lupita Nyong’o ja Kim Kardashian ovat kaikki pyörryttävän upeita naisia, en osaa pitää heitä kauneusihanteinani, koska he eivät ole minun näköisiäni. Mielestäni kauneusihanteen pitäisi kannustaa huolenpitoon itsestään. Katsoessani ysärin supereita – ja muutamaa heidän jalanjäljissään kävelevää Victoria’s Secret -mallia – inspiroidun yrittämään olla paras versio itsestäni: syömään terveellisesti, liikkumaan (näihin asioihin minulla on tietysti paljon muitakin motivaattoreita kuin ulkonäkö!), pitämään huolta hiuksistani ja ihostani, kasvojoogaamaan.

Jos kauneusihanteeni olisi liian kaukana omasta ulkomuodostani – jos vaikka kokisin painetta näyttää muodokkaalta Kim Kardashianilta – iskisi epätoivo. Jos kauneusihanteesi on saavutettavissa vain kirurgin veitsellä, kannattaa ehkä vielä tarkistaa, löytyisikö nykymaailman laajentuneesta valikoimasta passelimpaa ihannetta. Kuten sanottu: Toivoisin jokaiselle ulkonäöstään kiinnostuneelle sitä etuoikeutta, että oma kauneusihanne löytyisi suhteellisen läheltä omia lähtökohtia.

Oman elämänsä superiksi – hinnalla millä hyvänsä tai ihan ilman

2006 Seppälä toi mainoskuviinsa ”Oman elämänsä supermallit”, niin sanotusti ”teki Dovet” eli käytti mainoksissaan ns. tavallisia ihmisiä (termi ei todellakaan ole minun). Samoihin aikoihin muotilehtien kansia ensin Yhdysvalloissa, sitten Suomessa, alkoivat kansoittaa mallien sijaan julkkikset. Tällaisena epätavallisena(?) ihmisenä minua harmitti, sillä mallien työt vähenivät. Ammatillisesti ei tuntunut reilulta, että ”Sirpa Seinäjoelta” teki työni ilmaiseksi – tästä ilmiöstä ei toimistotöissä joudu kärsimään. Iän ja sen myötä perspektiivin ja oman taloudellisen turvan karttuessa aloin pitää mainoskuvissa nähtävien ihmisten monimuotoistumista yksinomaan hyvänä asiana – joskin olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että kuvassa mallina toimivalle henkilölle kuuluu aina kunnollinen rahapalkkio siinä missä muillekin kuvausryhmän jäsenille.

Even I don’t look like Cindy Crawford in the morning

Upea Cindy Crawford on sanonut, ettei hänkään herätessään näytä Cindy Crawfordilta. Toivottavasti kaikille on selvinnyt, kuinka paljon ammattitaitoa tarvitaan, että mallit näyttävät siltä, millaisina olemme tottuneet heidät näkemään. Kyse ei aina ole kuvankäsittelystä, sillä jo ammattimeikkaaja, hyvä valaistus ja osaava valokuvaaja tekevät valtavasti. (Eihän monikaan näytä tiistaiaamuisin samalta kuin hääkuvassaan.)

Tältä näytän puhelimen etukameralla otetussa selfiessä, kun en ole edes harjannut kulmakarvojani. Ikkunasta tuleva kaunis valo kompensoi meikittömyyttä, mutta en vain totu selfiekameroiden vääristämiin kasvonpiirteisiin. Vertaapa vaikka nenäni kokoa allaoleviin kuviin. Unohda selfiekamerat!
Tältä näytän passikuvassani, joka otettiin parvekkeellamme kauniissa ilta-auringossa. Valo ratkaisee! Silmissäni on sisäkajalia, jota en laittaisi edes juhliin. Passikuvan pikselimössössä se pelastaa… no, ei juurikaan mitään. Mutta ainakin yritin.
Tämä kuva on Kotirouvan katalogikuvauksista. Tällä kertaa käytössä ei koronatilanteen vuoksi ollut meikkaajaa, joten taiteilin vähäisen meikin ja hiusten laineet itse. Kuva otettiin yksinkertaisella ns. videovalaistuksella ja kuvaajana toimi Kotirouvan in-house kuvaaja Laura.
Tämä Citymarketin katalogikuva otettiin toukokuussa 2018 kesken pahinta raskauspahoinvointiani. Minut meikkasi Leena Waggoner, yksi Suomen rautaisimmista meikkaaja-ammattilaisista. Kuvan otti Fotonokan Kristiina Hemminki, maamme huippuja hänkin. En näytä yhtään pahoinvoivalta, vai mitä?

Vuodesta toiseen itseni näköinen

Oman kauneusihanteen löytämistä voi mielestäni verrata oman tyylin löytämiseen, jota yleisesti pidetään hyvänä asiana. Minun kauneustyyliini kuuluvat esimerkiksi omat kulmakarvani, joita en tummenna, vaalenna tai kavenna sanoipa muoti mitä tahansa. En ikimaailmassa laitattaisi kasvoihini mesolankoja näyttääkseni enemmän ketulta – mitä jos ensi vuoden muotieläin onkin vaikka pöllö?

Edes vuosia jatkunut koulukiusaaminen tai kauneusklinikan perustajaan tutustuminen eivät saaneet minua harkitsemaan rintaimplantteja. Vartaloni on hoikka, lihaksikas ja kurviton riippumatta siitä, onko se muodikas vai ei. Hiusten raidoittamisenkin lopetin jo vuosia sitten. Maantienharmaaksi juurikasvun perusteella olettamani väri olikin ihan kaunis, vähän punertava vaaleanruskea, joka vaalenee auringon vaikutuksesta.

En tuomitse kauneustoimenpiteitä millään muotoa, en isojakaan leikkauksia. Päin vastoin, mielestäni on mahtavaa, että saatavilla on toimenpiteitä, jotka voivat esimerkiksi pelastaa romuttuneen itsetunnon. Muotivirtausten perässä itsensä operoiminen sen sijaan ei tunnu järkevältä ja käy raskaaksi niin kropalle kuin lompakolle.

Minimaalisella vaivalla

Olen kertonut minimalistisesta kasvojenhoitorutiinistani niin täällä kuin kavereillenikin. Usein saan siihen kommentiksi: ”Joo, mäkään en enää jaksa välittää.” Eih! Kyse ei kohdallani ole ollenkaan tuosta. Muistetaan nyt, että tiettyä kuplaa lukuunottamatta ulkonäöllä on edelleen erittäinkin paljon väliä niin parinmuodostuksessa kuin työelämässäkin – sellaisillakin, jotka eivät ole työkseen malleja.

Kauneudenhoidossa pyrin optimoimaan prosessia. Kun kestovärjään ripseni (kehittämälläni superhelpolla tyylillä) säästän aikaa ripsarin laitossa ja puhdistamisessa, enkä altista silmänympärysihoa hankaamiselle. Säästyneet minuutit voin käyttää vaikka kasvojoogalaite Lipperin parissa, millä on pitkällä aikavälillä iso vaikutus ulkonäkööni.

Kuvauksia lukuunottamatta en juurikaan meikkaa töihin, ja hiustenlaitto tarkoittaa kohdallani niiden harjaamista ja mahdollisesti letittämistä, ei hiustuotteiden tai muotoiluvälineiden käyttöä. Laittautumisen vaikutus ulkonäkööni ei mielestäni ole vaivan arvoinen. Ihosta, hiuksista ja vartalosta huolehtimisella sen sijaan on suuri merkitys ulkonäkööni.

Eikö kukaan ajattele lapsia?

En ole pahoillani, jos tyttärilläni ei koskaan ole omia kauneusihanteita. Sellaiset eivät liene mitenkään välttämättömiä, sillä terveyden vaalimiseen löytyy ulkonäköä parempiakin syitä. (Terveys on minulle – melko paljon sairastaneelle – itseisarvo, jonka vaalimisesta en neuvottele.) Ehkä tyttäreni saavat varttua vähemmän ulkonäkökeskeisessä maailmassa, tai valitsevat vaikka ammatit, joissa ulkonäköä ei tule murehdittua.

Tyttäreni ovat vaaleita ja sinisilmäisiä, ja heistä tulee geeniensä puolesta pitkiä ja hoikkia. Nykystandardeilla upeita ilmestyksiä. Ehkä aasialaiset kaverini olivat väärässä, ja tyttärieni look ei ole enää tulevaisuudessa muodissa. Minua se ei haittaa pätkääkään, minun silmissänihän he ovat joka tapauksessa maailman kauneimpia. Toivottavasti onnistun kasvattamaan heidät niin, ettei heidän itsetuntonsa riipu siitä, ovatko he kulloisenkin kauneuskäsityksen mukaisia.

Onko sinulla kauneusihanteita? Ovatko ne muuttuneet ajan myötä? Olisi ihanaa kuulla ajatuksianne tästä kovin henkilökohtaiseksi muuttuneesta kirjoituksesta kommenteissa!

Artikkelikuva on vuonna 1999 tai 2000 tehdystä meikkikoulun loppukokeesta, jossa olin mallina. Meikkaajan nimi oli Laura, kuvaajasta ei valitettavasti ole mitään tietoa.

2 thoughts on “Minimalismista ja kauneusihanteista”

  1. Ihana juttu <3 Itselle kolahti eniten tuo omien kauneusihanteiden kohtauttaminen itsensä näköisiin ihmisiin, erittäin hyvin kiteytetty!
    Olishan se kovin nurinkurista, että esimerkiksi omat kauneusihanteet perustuisi täysin kimkardashianeihin yms. julkkiskaunottariin, keneltä en kuitenkaan voisi itse näyttää millään muulla kuin kauneuskirurgialla, piilareilla ja kilolla meikkiä.

    Onneksi ikä on tuonut ainakin itselle jonkinlaista rauhaa omasta ulkonäöstä ja ehkä tärkeimpänä oivalluksen, että tyytyväisyys omaan ulkonäköön ei tule ainakaan oman peilikuvan jatkuvalla negatiivisella arvostelulla.

    1. Kiitos! Iän karttuminen on kyllä ollut myös omalla kohdallani mainio asia. Ulkonäköni ei ole hirveästi muuttunut vuosien mittaan – luonnollisia ryppyjä lukuunottamatta – mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä tyytyväisempi ulkonäkööni olen. Rauha on hyvä sana kuvaamaan myös minun ulkonäkösuhdettani.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *