Miten meillä pidetään lelut järjestyksessä

Meillä on pian 2 ja 4 täyttävät tyttäret. He eivät ole minimalisteja, kuten ei varmaan moni ikätoverinsakaan. He rakastavat lelujaan, ja koska kumpikaan ei ole vielä päivähoidossa, kodin lelut ovat ahkerassa käytössä aamusta iltaan.

Olen monesti maininnut, etten halua pakottaa lapsiani niukkuuteen. Sellainen aiheuttaa usein vastareaktioita myöhemmin elämässä, ja lelut myös saavat lapset viihtymään. Ja tietysti leikkiminen kehittää, sehän on lasten työtä! Olen lukenut leluttomuuskokeiluista saksalaisessa päiväkodissa ja tiedän, että lapsi voi hyvin olla onnellinen muutaman puupalikan ja pallonkin kanssa. Muistan kuitenkin, kuinka lapsena rakastin omia lelujani, enkä näe syytä kieltää sitä typyiltämme.

Lapsillamme on siis leluja. Ihan tavallisia, kaupallisia brändileluja, mielestäni ihan normaali määrä. Miten ihmeessä meillä kuitenkin on aina illalla nukkumaanmenoaikaan siistiä?

Jokainen lapsi on tietysti erilainen, kuten perheetkin, mutta kerron tässä, mikä toimii meillä. Jos siitä on apua teillä, olen todella iloinen. Jos ei, ethän suutu.

Lastenhuoneessa on tilaa leikkiä

Tyttöjen makuuhuone on kooltaan seitsemän neliötä. Neliösenttikin vähemmän, eikä sitä laskettaisi enää huoneeksi. Ja siellä asuu siis kaksi lasta. Kuitenkin huoneessa on runsaasti tilaa leikkiä, mikä auttaa tavaroita pysymään edes osittain siellä – mikä helpottaa niiden siivoamista illalla.

Huonekaluja lastenhuoneessa on kaksi: Ikean kapea vaatekaappi ja pienin mahdollinen kerrossänky. Lisäksi huoneessa säilytetään kahta varapatjaamme, joiden päällä tytöt tykkäävät kiipeillä ja leikkiä. Huoneessa ei ole söpöjä lastentuoleja tai -pöytää, ei ihania säkkituoleja eikä muutakaan, mitä tämän ikäiset eivät oikeasti tarvitse. Lastenhuone ei näytä kovin kummoiselta blogikuvissa, mutta se onkin sisustettu leikki ja viihtyminen edellä, ei somepreesensin ajamana.

Pienikokoinen, kotimainen kerrossänky oli huippulöytö Torista – hintaa 30 €. Pehmokaverit asuvat sängyssä, mutta etsin niille sopivaa huopakoria.

Leluille on tilaa kaapissa

Lastenhuoneessa on siis yksi säilytyskaluste, vaatekaappi. Se kätkee sisäänsä niin tyttöjen käytössä olevat vaatteet, käyttövuoroaan odottavat talvivaatteet ja liian suuret vaatteet, kengät, lakanat ja lelut.

Tuo kaappi on lasten tavaran mittapuu meillä: Jos tavarat eivät enää meinaa mahtua kaappiin, on jostain karsittava. Yleensä tätä ongelmaa ei ehdi tulla, sillä meillä laitetaan tavaraa ahkerasti kierrätykseen. Palaan tähän pian!

Toiseksi ylimmällä hyllyllä on esikoisen vaatteet, kolmannella kuopuksen. Liian isot vaatteet, talvi-/kesävaatteet ja varalakanat ovat kaapin vasemmalla puolella liukuoven takana.

Leluja on kohtuullinen määrä

Meillä on leluja mielestäni ihan mukava määrä. Tekemistä tuntuu riittävän aamusta iltaan, ja kaikki lelut pääsevät vuorollaan käyttöön. Kaikkea ei kuitenkaan ole, sillä lapset eivät tietenkään voi saada kaikkea haluamaansa. Meillä ei esimerkiksi ole lääkärileluja, vaikka vanhempi lapsista leikkiikin kuulemma kerhossa ahkerasti lääkäriä. Lapsemme eivät ole koskaan olleet kipeänä (yhteenlaskettuna kolmea nuhaa lukuunottamatta) ja säästän lääkärilelujen ostoa siihen, että niille on joskus tarvetta kasvatuksellisessa mielessä. Paria Ryhmä Hau -pehmoa lukuunottamatta kaikki lelut ovat tulleet meille käytettynä.

Meillä muuten oli niitä heti alussa mainittuja puupalikoita. Ne eivät koskaan oikein innostaneet tyttöjämme. On tietysti mahdollista, että niillä olisi innostuttu leikkimään joskus myöhemmin, mutta en jäänyt odottamaan sitä. Meillä on kuitenkin melko paljon Duplo-Legoja rakennettavaksi.

Lego Duplot asuvat omassa laatikossaan lattialla. Laatikon voi toki työntää sängyn alle.

Leluja ei ilmesty lisää

Meille ei tule yhtään uutta lelua ilman meidän, lasten vanhempien, hyväksyntää. Meistä tämä on täysin luonnollista: me olemme kotimme koon päättäneet, miksi ihmeessä meidän pitäisi antaa muiden täyttää se tavaralla? Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että esimerkiksi leikkikeittiö on pääkaupunkiseudulla 5 000 euron hintainen hankinta, sillä se vie neliön asuintilaa. Sellainen meiltä löytyy ja se onkin päivittäisessä käytössä – leikkikeittiö oli äitini kirpparilöytö, jonka hän osti luvallamme, kun leikkikeittiö oli ollut jo pitkään harkinnassa.

Varsinaisia kaverisynttäreitä emme ole vielä pitäneet, koska toistaiseksi lapset kaveeraavat meidän kavereidemme lasten kanssa. Synttärikutsut ovat aina lähteneet ohjeella, että lahjaksi voi halutessaan tuoda muutaman kolikon säästöpossuihin laitettavaksi. Syntymäpäiväkortit tuntuvat joka tapauksessa olevan lahjoja tärkeämpiä! Kavereilta ei vielä ole opittu odottamaan lahjoja. Tämä varmasti muuttuu pian, mutta teen kaikkeni opettaakseni tyttäreni arvostamaan kaikenlaisia lahjoja.

Kummeilta olemme saaneet yhdessä sovittuja, heidän lapsiltaan kierrätettyjä lahjoja. Mökin lelukokoelman helmi on tällainen kierrätetty Ryhmä Hau -Vahtitorni koirineen. Kotona taas intoillaan toisesta kummiperheestä saadusta Petsien puusta. Petsejä on saatu myös kolmannesta kummiperheestä sen jo aikuistuneiden tyttöjen peruina, ja niistä on tullut minunkin suosikkilelujani: pieniä, supersuloisia, laadukkaita ja erittäin hyvin eteenpäin kierrätettäviä!

”Petsipuu” on vanhan My Little Pony- ja Barbie-fanin silmissä aivan ihana. Tässä leikkialustana vieraspatja, johon pitäisi ommella suoja. Huomaa ”kulkukortti” esikoisen kaulassa.

Kaikelle on oma paikka

Päätin alkaa pitää käsivoidetta yöpöydällä, että käsiä tulisi rasvattua edes nukkumaanmennessä. Juuri kävelemään oppinut esikoiseni kiikutti voiteen kerta toisensa jälkeen takaisin kylpyhuoneeseen, sen omalle paikalle. Tarkkaavainen tyttö oli oppinut, että tavarat palautetaan omille paikoilleen. Eikä ihme, sillä olin osallistanut hänet jokailtaiseen lelujen paikalleenlaittoon siitä asti, kun hän alkoi liikkua.

Lastenhuoneen vaatekaapissa on jokaiselle lelulle tarkka oma paikkansa, Legoille oma laatikkonsa lattialla. Pian 2v täyttävä kuopuskin osaa nämä paikat virheettömästi. Kun hänelle osoittaa lelua ja pyytää ”vie tämä paikoilleen”, hän ei epäröi hetkeäkään vaan juoksee matkaan. Kuopus on ylpeä osaamisestaan. Tavaroiden vieminen paikoilleen on hänestä hauska, yhteinen leikki! En itsekään valita, lelujen kerääminen on aika monipuolista liikuntaa, eikä edes sieltä kaikkein tylsimmästä päästä.

Meillä luetaan valtavasti kirjoja, mutta niitä haetaan 500 metrin päässä olevasta kirjastosta – osa näistäkin kirjoista on sieltä. Pupukoriin piiloutuu illalla kaikki epämääräinen pikkutavara mainituista kulkukorteista yksinäisiin pikkuautoihin. Pupukori on mitta sille, paljonko tuollaista tavaraa saa olla.

Osallista pienestä asti

Osallistaminen ei muuten ole ollut mikään helppo homma. Lähes kolmen vuoden ajan ehdin miettiä, että keräisin nämä lelut kyllä nopeammin yksin. Mutta en luovuttanut, vaan velvoitin lapset keräämään joka ilta osansa leluista. Kiukkuiltoina ehkä vain muutaman. Pikkusiskohan tekee aina sitä mitä isosiskokin, joten kuopusta ei tarvinnut erikseen opettaa.

Hankalina iltoina olen sanonut, että jos lelut eivät löydä paikoilleen, ne viettävät seuraavan päivän kaapin päällä. Tätä uhkausta ei ole tarvinnut koskaan toteuttaa, sillä aina on saatu aikaiseksi joku diili: vie sinä nämä, niin minä vien nämä.

Sain roskan silmääni, kun tässä yhtenä iltana tavarat olikin kerätty paikoilleen ilman, että olin ehtinyt sitä edes pyytää.

Kirpparilta löytynyt Ikean leikkikeittiö on ainoa lelu, jonka säilytyspaikka on tyttöjen huoneen ulkopuolella. Pienellä maalaamisella se muuttui paljon paremman näköiseksi. Leluruokia meillä ei ainakaan toistaiseksi ole, mielikuvitus ja tarvittaessa Duplo-palikat ovat riittäneet.

Osa leluista välillä varastoon?

Noin vuosi sitten kokeilin hetken suosittua metodia, jossa osa leluista oli välillä varastossa, meidän tapauksessamme eteisen kaapin ylähyllyllä. Ideana on, että lelut tuntuvat taas uusilta oltuaan hetken varastossa.

Meillä tämä systeemi ei kuitenkaan toiminut. Tavaroistaan todella tarkka esikoinen kyseli välittömästi varastossa olevien lelujen perään. Toisaalta tällaista vaihtelua tulee meillä luonnostaan, koska meillä on mökillä eri lelut kuin kotona. Mökillä kirjoja, palapelejä, pelejä ja leluja on noin puolet siitä mitä kotona. Niiden näkemistä odotetaan, ja välillä esikoinen leikkii soittavansa mökillä odottavalle pehmokaverille puhelimella. Ei ihme, sillä koronakeväänä ja -kesällä olimme mökillä viisi kuukautta.

”Vihreällä mennään!”

Jos lausahdus ”Vihreällä mennään!” ei ole sinulle tuttu, et ehkä ole katsonut yhtä paljon Ryhmä Hauta kuin allekirjoittanut. Suosikkikoirani ryhmästä on Rekku, joka on superkierrättäjä. Puhun esikoiseni kanssa kierrätysasioista viikottain. Kun ovisummerimme soi, todennäköisesti joku on tulossa ostamaan meiltä jotain käytettyä tavaraa. Lasten tavarat eivät koskaan vain mystisesti ”katoa”, koska niin ei toisen omaisuudelle saa tehdä. Neljän vuoden kierrätyspropaganda alkaa kuitenkin selvästi upota, sillä etenkin esikoisemme ymmärtää jo, että sellaiset lelut, joilla ei enää leikitä, kuuluvat kierrätykseen. Olemme puhuneet asiasta niin ympäristö- kuin sosiaalisesta näkökulmasta. Älkäämme aliarvioiko kolmevuotiaan käsityskykyä!

Esikoisemme tietää ja luottaa, että mikään hänelle rakas lelu ei mene kierrätykseen. Yksikään lelu ei katoa salaa ilman hänen suostumustaan. Toisaalta hän ymmärtää, että uusia leluja ei tule, jos vanhoja ei karsita. Erityisesti synttäreiden ja joulun alla tehdään tilaa, vaikka mitään lahjavyöryjä ei tulossa olekaan.

Viimeisimpänä sovimme, että vaihteluksi voimistelurenkaille olohuoneeseen hankitaan keinulauta, jos vähälle käytölle viime aikoina jääneestä keinuhepasta voidaan jo luopua. Sopimus tuli.

80-luvun keinuheppa sai lähtöpassit Toriin ja odottaa nyt uutta ratsastajaa verkkokellarissa.

En koskaan vie lelua suoraan kierrätykseen, vaan annan sen odottaa hetken piilossa oman vaatekaappini ylähyllyllä. Jos lelun perään kysellään, muistutan, että sehän piti jo laittaa kierrätykseen. Jos lelua on aidosti ikävä, se palaa takaisin leikkeihin. Usein kuitenkin hieman kaunisteltu kertomus siitä, että lelu menee kierrätyksestä sellaiselle lapselle, jolla on vain vähän leluja, riittää tuomaan hymyn huulille.

Koska kuopuskin täyttää jo kaksi, kaikki vauvalelut ovat jo siirtyneet meiltä eteenpäin. Jäljellä on pari rakasta jo vauvana saatua pehmoa. Joskus valokuvassa vilahtava vauvalelu saa aikaan huokaisun, mutta ne on aina käännetty positiiviseksi: olipa tuokin lelu ihana, ja nyt se ilahduttaa jotain vauvaa. Jos esikoiseni saisi päättää, meillä olisi tallessa kaikki sittereistä vauva-aikojen lelumattoihin! Koska se on mahdotonta, olen todennut, että raja täytyy vain vetää johonkin. Ja sen vetävät aikuiset, eivät lapset. Oikeasti kaksivuotias ei enää tarvitse helistintä, vaikka olikin tosi söpö sen kanssa puolitoista vuotta sitten.

Olen luopunut leluista rohkeasti tietäen, että samanlaisen löytää tarvittaessa käytettynä uudestaan. Pehmot toki muokkautuvat omanlaisikseen rakkaiksi takkukasoiksi, mutta kovien lelujen kohdalla on yleensä ihan sama, onko kyseessä juuri se sama kappale. Ainoastaan yhden kerran olen joutunut hankkimaan lelun takaisin. Esikoiseni kaipasi syvästi Brion perässä vedettävää puujunaa, joka joutui kierrätykseen aiheutettuaan miehelleni mustan silmän. Esikoisen synttäripaketista löytyi samanlainen (käytetty) juna, ja hän tiputti sen isovarpaalleen niin, että koko kynsi mustui. Jos jotain lelua vihaan niin sitä täyspuista murhavälinettä.

No, illalla on taas siistiä

Nämä keinot siis auttavat meillä: Leluja on kohtuullinen määrä, eikä niiden määrä kasva, sillä uusien kierrätyslelujen tieltä kierrätetään vanhoja pois. Kaikelle on tarkasti oma paikkansa, leikkikeittiötä lukuunottamatta lastenhuoneessa. Ja iltaisin tytöt keräävät lelut paikoilleen, tässä vaiheessa joskus jopa pyytämättä.

Päivällä meillä on ihan hirveä kaaos, mutta mitä sitten. Kohta ne makaavat sohvalla kännykät kädessään ja kaipaan aikaa, kun Petsit ja Autot-leffasta tutut Legot olivat se juttu.

Pysyvätkö lelut teillä järjestyksessä?