Miten minusta tuli minimalisti

Täytyy aloittaa disclaimerilla: Joidenkin mielestä en ole minimalistia nähnytkään, onhan minulla reilusti yli sata tavaraa. Keskivertosuomalaiseen verrattuna omistan ja ostan kuitenkin selvästi vähemmän, joten lienee luontevaa pohtia, miten tähän on tultu.

Asuin lapsuuteni isossa, vanhassa omakotitalossa, jossa kaappirivien lisäksi vaatekomeroita oli peräti neljä kappaletta ja kylmää säilytystilaa kahden ulkorakennuksen verran. Kaikki ne olivat lattiasta kattoon täynnä tavaraa, sillä pois heitettiin vain suoranainen kaatopaikkajäte, jos sekään. Ensimmäinen oma huoneeni oli samankokoinen kuin yksiöt, joissa myöhemmin asuin. Sen vaatekomeroon mahtuisi nykyisin helposti koko henkilökohtainen omaisuuteni, mutta lapsena tarvitsin lisäksi kaappeja ja lipastoja. Olin ainoa lapsi, 80-luvulla elettiin nousukautta ja selvisimme 90-luvun lamastakin kuivin jaloin. Minulla oli Barbeja luultavasti yhtä paljon kuin luokkakavereillani yhteensä.

Olin ehkä kuusivuotias, kun kolme vuotta vanhempi serkkuni Henkka ilmoitti, että nyt siivotaan. En tiedä oliko suuri idolini Henkka lahjottu hommaan – Ei välttämättä, sillä hän oli jo silloin luonteeltaan avulias. Poisheitettävää kertyi yksinomaan tuosta kuusivuotiaan huoneestani kuusi jätesäkillistä. (Kenenkään kuusivuotiaan ei pitäisi edes omistaa kuutta jätesäkillistä tavaraa!) Minimalistia minusta ei tullut, mutta sen jälkeen kaikelle oli oma paikkansa ja pidin myös hyvää huolta tavaroistani. Säästin lelujen pakkaukset, pienetkään osat eivät hävinneet ja Barbien tukat eivät menneet takkuun. En innostunut myöskään koulussa niin suositusta penaalien ja reppujen töhrimisestä. Sama huolellisuus tavaroiden kanssa on pysynyt aina tuon suursiivouksen jälkeen. Luulen, että jos olisin jatkanut elämistä roskakasojen keskellä, en olisi tullut yhtä tarkaksi tavaroistani.

Muutamaa vuotta myöhemmin menetin ensimmäisen perheenjäseneni, samassa pihapiirissä asuneen rakkaan äidinäitini. Nuoresta iästään ja suhteellisen hyvästä terveydestään huolimatta hän oli tainnut aavistaa jotain, sillä tavaroita oli selvästi laitettu järjestykseen perillisiä varten – 25 vuotta ennen Margareta Magnussonin Kuolinsiivousta!

Mahtoikohan olla isoäitini jäämistön hävittäminen, mikä avasi silmäni käytetyn tavaran myymiselle. Varhaisteininä myin pois muun muassa mainitun Barbikokoelmani, ajan henkeen sopivasti lehti-ilmoituksella. Kaupungin divarista soitettiin äidilleni, että onko tällä tytöllä oikeus myydä näitä Pekka Töpöhäntiään. Äitini ihmetteli kysymystä, olinhan ostanutkin kirjat omilla rahoillani. Tienasin 11-vuotiaasta asti siivoamalla ja muuten auttelemalla isäni yrityksessä, sain ensimmäisen pankkikorttini ja mietin pitkälti omat hankintani. Siksi myös tarpeettomien tavaroiden myymisestä saatavat rahat kiinnostivat minua.

Itsepalvelukirppikset avautuivat samaan aikaan ysärilamassa ja äitini kanssa innostuimme kirppistelystä, tosin yksinomaan myyntipuolella. Vierastin vielä silloin ajatusta käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden ostamisesta, mutta myymiseen jäin koukkuun saman tien. Roudasimme autokaupalla astioita ja kodintavaroita pikkukaupungin kirppiksille ja teimme hyviä tilejä. Olimme järjestelysiivouksen uranuurtajia ja saimme rahaa sellaisistakin tavaroista, jotka nykyisin eivät löydä uutta kotia edes ilmaiseksi. Kirppisviikon jälkeinen hintalappujen läpikäynti oli huumaavaa: Ei voi olla totta, että joku osti sen ruman mukin!

Opiskelijana muutin vuokra-asunnosta toiseen, välillä mukanani vain se, mitä henkilöautoon mahtui. En ajatellut koskaan ostavani omistusasuntoa tai asettuvani aloilleni. Isäni kuolema ollessani 21-vuotias muutti elämäntapani kertarysäyksellä. Yhtäkkiä minulla oli omistusyksiö tupaten täynnä kalusteita ja isäni hamstraamaa tavaraa. (Muunmuassa tuorekelmua riitti lähes vuosikymmeneksi.) Asunnon lisäksi tavaraa oli täyteenahdetuissa autotallissa, kesämökissä ja yrityksen tiloissa, jotka kaikki piti perinnönjaon takia saada nopeasti myyntikuntoon. Vaikka isäni sydänkohtaus oli totaalinen yllätys, ensimmäinen koneellinen pyykkiä kävi jo ennenkuin isäni oli ehtinyt edes ruumishuoneelle. Pahin suru tuli siivottua pois. Olin tuon urakan takia kaksi kuukautta pois töistä, keikkatyöläisenä täysin ilman palkkatuloja.

Näin hienon puhdetyön minulle täysin tuntematon isänisäni teki rintamalla. Säästin sitä aika kauan, koska eihän sellaista nyt vain voi hävittää… Kyllä muuten voi. Kuva jäi. Hetken mietin, täytyykö minun etsiä isäni elossa olevat sisarukset tarjotakseni tätä upeutta heille. Jäi kuitenkin tekemättä. Jokainen isäni sisaruksista sai varmasti vanhempiensa perinnönjaoista ihan tarpeeksi koriste-esineitä.

15 vuotta myöhemmin minulla on edelleen isältä perittyjä käyttötavaroita, mutta asenteeni tavaran omistamiseen sai tuosta raivauksesta melkoisen potkun kohti minimalismia. Niin tuntuu käyvän lähes jokaiselle, joka perii läheiseltään peräkärrykaupalla arvotonta roinaa. Kaikki kunnia vaatimattomista oloista ponnistaneelle isälleni, joka kuoli – kirjaimellisestikin – yltäkylläisyyden keskellä. Minulta ei ole kuitenkaan koskaan puuttunut mitään, joten en hae enkä koe saavani turvaa tavaroista. Olen myös raivannut riittävän monta kuolinpesää oppiakseni, että ihmisen ympärilleen keräämä irtaimisto on hyvin pitkälti rahallisesti arvotonta. Mitä turvaa muka tuovat muutaman satasen arvoiset tavaravuoret, etenkin kun niiden hankkimiseen on käytetty tuhansia euroja? Itse haen turvaa ennemmin säästöistä ja sijoituksista.

Olen aina ollut huono ottamaan velkaa. Ainoat lainat, mitä minulla on koskaan ollut, ovat kohdistuneet asuntoihin. Luottokorttilaskut olen maksanut aina heti pois, ilman korkoja. En ymmärrä, miksi kukaan ostaisi vaikkapa sohvan luotolla. Oma toimintatapani on aina ollut tyytyä vanhaan tai olla kokonaan ilman, kunnes rahat hankintaan on saatu säästettyä. (Ymmärrän toki hyväosaisuuteni ja sen, että kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta kerryttää säästöön esimerkiksi pesukoneen verran puskurirahastoa. Ilman sohvaa pärjää, mutta ilman pesukonetta menee jo kärvistelyksi, ainakin lapsiperheessä.)

Työni olen valinnut muiden kuin ansioiden perusteella ja vaikka ennen esikoiseni syntymää ehdin kivuta osaomistamassani yrityksessä miellyttävään suomalaiseen keskipalkkaan, olen unelmiani jahdatessa välillä tyytynyt huomattavastikin vähempään, tulojen puolesta jopa köyhyysrajan alle. (Siis vain tulojen puolesta. Olen keskiluokkaisesta perheestä ja minulla on aina ollut säästöjä. Todellinen köyhyys on aivan eri asia kuin saada muutamana vuotena pientä palkkaa.) Säästäväinen luonne, tupakoimattomuus ja vihani baareja kohtaan on auttanut siinä, että minulla on aina ollut varaa elää varsin miellyttävää elämää ja esimerkiksi matkustella paljon. Mottoni on pitkään ollut omnia mea mecum porto eli vapaasti käännettynä kaiken omistamani kannan mukanani. Olen tulkinnut sen niin, että sisimpäni ja kokemukseni määrittelevät sen, kuka olen, ei omistamani tavara.

Minimalismini vahvistui raskauksieni aikana. Kun on kuukausitolkulla pitänyt muutamaa vaatekappaletta, sadan vaatekappaleen valikoimakin tuntuu runsaalta. Kosmetiikka vanheni kaappiin, koska kaikki tuoksut ärsyttivät eikä monia kemikaaleja uskaltanut käyttää. Toisessa raskaudessani olin niin sairas, etten edes jaksanut käyttää juuri muuta kuin saippuaa. Vaate- ja kosmetiikkaminimalismi ansaitsevat ihan omat kirjoituksensa.

Kuva: Jussi Virtanen. Esikoisen odotusaikana käytin kuvan mustaa maksimekkoa niin usein, että raskauden jälkeen se oli tekstiilijätettä.

Ennen esikoiseni syntymää olin aina menossa: Tein paljon erilaisia töitä ja harrastin vielä enemmän, tietämättä edes missä niiden kahden raja kulkee. Perheen myötä elämä rauhoittui ja kaikkea hämmästelevä lapsi opetti pysähtymään ja ihastelemaan arkisen elämän ihmeitä. Minimalismi elämäntyylissä on myös oman kirjoituksensa arvoinen.

Yhden varsin vaivattoman vauvan kanssa kotona oli paljon vapaa-aikaa. Luin paljon kirjoja, katsoin kymmenittäin elokuvia, kirjoitin sivutolkulla faktaa ja fiktiota sekä treenailin kuntouttaakseni vatsalihaserkaumaani. Vaikka aikaa oli kuinka, en kerrannut ranskan, saksan, ruotsin enkä venäjän kielioppia, joten oli myönnettävä, että niitä on turha enää säästää. Vähitellen aloin päästää irti entisistä toiveidentiteeteistäni. Se ei aina ollut helppoa, mutta toisaalta tiesin, etten voi tulla parhaaksi mahdolliseksi minäksi, jos roikun vanhoissa haaveissani. (Kaapistani löytyy kuitenkin yhä hyppynaru. Jonain päivänä olen vielä se tyyppi, joka käy pihalla tekemässä vartin hyppelytreenin. Tai sitten tyttäreni ennakkoperivät sen uudenveroisena.)

Esikoisen varttuessa vauvasta taaperoksi oli pakko karsia tavaraa. Totutusti kaikki muu kiinnostaa lasta omia leluja enemmän. Vaaralliset esineet ja aineet nostettiin tietysti yläkaappeihin, mutta muiden osalta opetin alusta asti, että kaikkea saa katsoa, kunhan ne laittaa takaisin paikalleen. Olin ällistynyt, miten hyvin vasta kävelemään oppinut taapero oppi tavaroiden omat paikat. Ei siis vain omien tavaroidensa, vaan kaikkien muidenkin. Kun yritin siirtää käsivoiteen yöpöydälleni, se kiikutettiin päättäväisesti takaisin kylpyhuoneeseen. Liian täydet laatikot aiheuttivat harmia, koska tavaroiden tetris ei aina täysin onnistunut eikä laatikkoa saanut enää kiinni. Niinpä karsin karsimistani, kunnes laatikot olivat korkeintaan puolillaan.

Kuolinpesien siivoamisen myötä vahvistui ajatus siitä, että ihmisen pitäisi olla itse vastuussa hankkimistaan tavaroista. Koen, että minulla on velvollisuus pitää omaisuudestani hyvää huolta, niinpä vahaan leikkuulautaamme ja parsin sukkiani. Olen myös vastuussa kaiken hankkimani tavaran asianmukaisesta kierrättämisestä. Sen ei tarvitse olla helppoa, itsepähän olen tavaran hankkinutkin. Tarvittaessa hajotan käyttökelvottomat esineet saadakseni ne oikeisiin materiaalikeräyksiin. Postailen tavaroita roskalava-ryhmiin ja sovin kärsivällisesti noutoja. Mitä enemmän vaivaa joutuu näkemään asianmukaisen kierrättämisen eteen, sitä paremmin harkitsee uuden hankkimista.

Kierrättämisen ei tarvitse olla helppoa!

On jopa noloa, että ympäristönäkökulma on ollut vasta viimeisiä motivaattoreita minimalismissani. Olen toki aina ollut varhainen omaksuja uusissa kierrätysmahdollisuuksissa eikä luonteeni anna periksi heittää hyvää tavaraa pois. Sen sijaan esimerkiksi nyt kuumana vellova muovikeskustelu on mielestäni, ja monen asiantuntijankin mielestä, aika irrelevantti. Jos muovi päätyy roskikseen, tai muovinkeräykseen kuten meillä, on ongelma mitätön verrattuna vaikkapa lihansyöntiin tai lentämiseen. Hienoa, jos henkilökohtainen luonnonvarojen kulutus on kaikin puolin sillä tasolla, että pakkausmateriaalilla on merkitystä, mutta monenkaan kohdalla näin ei ole, eikä keskustelua kannattaisi siirtää pois todellisista epäkohdista. Jos esimerkiksi kaapit ovat täynnä lähes käyttämätöntä, halpatuotantomaissa tehtyä rojua, on aika sama onko ne kannettu kotiin muovi- vai kestokassissa. Kunnioitan todellisia nollahukkaajia, mutten kestä viherpesua.

Vaikken osta mitään turhaa, en syö lihaa, asun kerrostalossa, liikun enimmäkseen julkisilla ja olen vähentänyt matkustamista, ei yhdenkään näistä ensisijainen motiivi ole ollut ympäristö. Helppohan minun olisi kiillotella sädekehääni, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei ympäristöaktivismi ole ollut minimalismini lähde. Ekologisuus on kuitenkin minullekin päivä päivältä tärkeämpää ja olen iloinen, että minimalismin myötä olen jo puolimatkassa oikeaan suuntaan.

One thought on “Miten minusta tuli minimalisti”

Leave a Reply