Blogi

Lomapäivä Helsingissä

Nuorempi tyttäremme on nyt 10 kuukautta, enkä ole ollut hänestä erossa kuin töiden ja lyhyiden harrastusmenojen takia. Yhden lapsen äitinä vihasin sanaparia oma aika, ehkä koska sitä oli jatkuvasti tarjolla lapsen nukkuessa tai leikkiessä omia leikkejään, enkä pitänyt asiaa kovin merkittävänä. Kahden pienen kanssa ei samanlaisia hengähdyshetkiä enää olekaan, ja arki on kaikessa ihanuudessaan aika intensiivistä. Etenkin, kun mies oli alkuvuotena 15 työmatkalla. Lomapäivä huudettu!

Törmään jatkuvasti suomalaisiin, jotka eivät ole koskaan lomailleet Helsingissä, riippumatta siitä asuvatko Lohjalla, Lappeenrannassa vai Läyliäisissä. Tallinnanristeilyt ja pitkät viikonloput Barcelonassa saattavat olla arkea, vaikka Helsingissä on käyty vain sairaalassa ja satamassa. Ja kerran Hartwall Areenalla Gunnareiden keikalla.

Staycation eli lähilomailu on suunnilleen muodikkainta, mitä tällä hetkellä voi tehdä. Omaan elämäntilanteeseen se istuu mitä parhaiten. Olen pyrkinyt aktiivisesti ottamaan Helsinkiä haltuun. Toista tyttöä odottaessani olin koko raskauden sairaslomalla, mutta jaksoin sentään 13 minuuttia lähijunalla keskustaan ja yöksi Lilla Robertsiin mieheni ja hotellihuoneita (aivan tasosta riippumatta) rakastavan esikoisemme kanssa. Silloin sääntönämme oli, että vuorokauteen emme tule Esplanadien pohjoispuolelle. Kävimme Designmuseossa, söimme mansikoita ystävien kanssa Koffarissa ja kävelimme (hitaasti) Etelä-Helsingin katuja kivijalkaliikkeissä poiketen. “Reissu” oli aivan ihana.

Niinpä perinteisen pikkulasten äitien irtioton eli Tallinnanristeilyn sijaan halusin vapaapäivänäni viettää kiireetöntä aikaa Helsingissä. Yksin, koska nyt kaipasin kaikkein eniten aivan omaa aikaa. Tässä päivän ohjelma, kustannuksineen.

Rauhaa Ateneumista

Museokorttia on kulutettu ahkerasti, mutta tähän asti aina tyttöjeni kanssa, jotka ovat liikuttavan innoissaan taidemuseoista. “Äiti mennään taidemuseoon!” pyytää 2,5-vuotias. Avarat tilat hassuine teoksineen viihdyttävät pientäkin. Ateneum ei kuitenkaan ole erityisen pikkulapsiystävällinen, joten käytin tilaisuuden hyväkseni käydä siellä yksin.

Ateneumin klassikot ovat aina pysäyttäviä. Niitä katsellessaan muistaa, että vielä isovanhempiemme aikaan suurin osa suomalaisista eli varsin toisenlaista arkea. Silloin arvokasta oli, jos lapsi jäi henkiin, ei se, puettiinko hänet Gugguun vaatteisiin. Keittiö oli ihana, jos siellä oli ruokaa, aamiaiskaapista ei niin väliksi. (Yhtään moista keksintöä vähättelemättä. Minimalistisessä mielessänihän koko keittiö saisi olla yhtä suurta aamiaiskaappia, jossa kaikki tiskipöytää myöten suljettaisiin ovien taakse.)

Vaihtuvana näyttelynä oli Hiljainen kauneus – Pohjoismaiden ja Itä-Aasian yhteys. Teema tuntui hyvin ajankohtaiselta, sillä inspiroivimmat minimalistit ovat japanilaisia, korealaisia tai pohjoismaisia. (Jenkkiminimalisteihin tutustuminen aiheuttaa usein tuskaa heidän lähtötilanteestaan ja Yhdysvaltojen surkeasta tilasta monissa ympäristöasioissa.)

Sain mitä lähdin hakemaankin: Sukelluksen nopeasti irti arjesta.

Kustannus: Museokortti (69 €, mutta käytetty nyt jo muutaman kuukauden aikana niin monesti, että yksittäisen käynnin hinnaksi jää muutama euro.)

“Shoppailukierros”

Kävelin Iso Roballe käydäkseni yhdellä lempikirppareistani Relovella, mutta se olikin kiinni. Siis kirppis kiinni sunnuntaina, joka ennen oli se perinteisin kirppispäivä. O tempora, o mores. Lähdin kävelemään kohti Kalliota ja matkalla kävin Roban Fidalla, vanhassa Kauppahallissa, Reccissä ja Hakaniemen Ruohonjuuressa. Olisin tarvinnut matchajauhetta, mutta siitä ei ollut mitään sopivaa tarjousta, joten ostin vain Puhdistamon kookosveden kesähellettä kompensoimaan (tarjouksessa 1,75 €).

Myös Ipanainen oli sunnuntaina kiinni. Heidän kirpparinsa katson läpi aina ohitse kulkiessani. Itsekin työnantajana (ja ateistina!) en voi kuin surkutella sunnuntaityön hintaa Suomessa. Onni tietysti heille, jotka sunnuntaityökorvauksia saavat, mutta sunnuntaitöitä olisi toki enemmän tarjolla, jos niiden hinta olisi kohtuullisempi.

Kustannus: 1,75 €

Recci ei ollut tällä kertaa kiinnostava, mutta mites tuo auto! Kesäisessä Helsingissä näkee kaikenlaista.

Asana Helsingin Aerial Play

Jokaisen vapaapäivää viettävän pienten lasten äidin ohjelmaan tulee kuulua jotain paheellista. Yleensä se on lasi viiniä imetyksestä huolimatta, mutta itse en tunnetusti juo. Oma kielletty hedelmäni on ilmajooga, jota fysioterapeutit ovat kehottaneet olemaan harrastamatta, sillä raskauksissa syntynyt vatsalihaserkauma ei ole vielä ahkerasta kuntouttamisesta huolimatta parantunut. Olen ollut kiellon suhteen melko kuuliainen, ainoastaan käynyt tuuraamassa pari ilmajoogaopetusta. Mutta voi miten joogakankaat huutavatkaan nimeäni!

Haaveilen joogaretriiteistä, mutta imetän vielä, enkä siis voi olla useampaa päivää erossa kuopuksestani. (Rehellisyyden nimissä en kyllä haluaisikaan olla.) Sen sijaan yritän mahdollisuuksien mukaan vierailla uusilla joogasaleilla, ja tällä kertaa aikataulu ja tuntitarjonta natsasi parhaiten Asana Helsingin ilmajoogatuntiin. Kalliossa sijaitseva Asana Helsinki oli juuri sellainen turmeltumaton pikkusali, joiden tunnelmaa rakastan. Miran Aerial Play puolestaan oli ilmajoogaa parhaimmillaan. Mukana oli runsaasti joogaa, mutta ei ollenkaan ryppyotsaisesti. Liikkeet soljuivat luontevasti ja mukana oli tällaiselle ilmajoogakonkarillekin paljon uusia oivalluksia liinan käytöstä. Koko 90-minuuttista nautintoa säesti letkeä balladi-rock. Rohkea valinta joogatunnille, mutta sopi erittäin hyvin kesäisen sunnuntain tunnelmaan. Ja ihan itse maksoin osallistumiseni.

Kustannus: 18 €

Ruokailut

Sää oli niin poikkeuksellisen kaunis, että lounaaksi ostin salaatin ja pasteijan ruokakaupasta ja menin puistoon syömään. Tunsin piston omatunnossani, kun syödessäni luin Bea Johnsonin Zero Waste Home -kirjaa. No, onneksi ainakin eteläisessä Suomessa jätteet menevät sentään energiaksi poltettavaksi, eivät kaatikselle. Joogan jälkeen nappasin kaupasta pari karjalanpiirakkaa ja lunastin R-Kioskilta ilmaisen jätskin, jonka sain tilattuani vakuutusyhtiön sähköisen uutiskirjeen (jonka ehdin kyllä jo peruakin, kun vaihdoin toiseen vakuutusyhtiöön). Yleensä nautin kahviloissa ja ravintoloissa istumisesta, mutta tänään sää suosi kirjaimellisesti ulkona syömistä.

Kustannus: 6,74 €

Kun jätskitikku kehottaa toimimaan, on aika suunnata kotiin. Olin poissa kotoa kahdeksan tuntia, mikä olo oikeastaan juuri sopivasti.

Matkat

Olisin halunnut taittaa päivän matkat polkupyörällä ja sää olisi ollut siihen mitä suosiollisin. Kärsin kuitenkin raskauksien ja imetyksen vuoksi niin pahasta anemiasta, että yhtään kävelyä rankempi aerobinen liikunta ei onnistu. Happi ei vain kulje. Matkustin siis Helsingin keskustaan ja takaisin julkisilla. Kävelyä tuli silti päivän aikana 17 000 askeleen verran eli reilusti yli 10 kilsaa.

Kustannus: 5,60 € (Hurraa vyöhykeuudistus! Vielä alkuvuodesta lysti olisi maksanut melkein kolme euroa enemmän.)

Mitä tapahtuisi sinun lomapäivänäsi Helsingissä?

Minimaalisesti meikkiä

Haluaisin olla ihminen, joka ei meikkaa. Vielä parikymppisenä opiskelijanakaan en meikannut arkena, ja olen kokeillut samaa lähestymistapaa useasti viime vuosinakin. Reaktio on aina sama: “Oletko kipeä?” “Oletko väsynyt?” “Mikä on hätänä?”

Kauheaa!

Vitsauksena tummat silmänaluset ja couperosa

Minulla on luonnostaan hyvin tummat silmänaluset. Mikään ruokavalio tai unimäärä ei sitä muuta. Myös yläluomet ovat niin tummat, etten edes omista luomiväriä. Näytän hyvältä meikittömissä kuvissa, kunhan valo on oikeanlainen ja sitä on riittävästi. Arjessa loisteputkien alla näytän kieltämättä hyvin väsyneeltä, vaikka takana olisi yhdeksän tunnin unet. Jos tiedät tähän aidosti toimivia hoitoja, olen kiinnostunut.

Couperosa eli katkeilleet pintaverisuonet puolestaan yhdistyvät ihmisten alitajunnassa juoppoihin, joten sekin saattaa osaltaan innostaa kyselemään vointia. Ihanaa toki, että ihmisiä kiinnostaa, miten voin! Couperosaan olisi paljonkin hoitoja tarjolla, mutta niihin lienee turvallisinta palata imetyksen loputtua – ja taloudellisesti asia on luultavasti ajankohtainen vasta hoitovapaan jälkeen.

Meikittömät kuvat toimivat hyvin kauniissa valossa. Pyyhe päällä, tukka märkänä punaiset posketkin tuovat mieleen saunan, ei alkoholismia.

Nykyinen meikkirutiinini

Meikkaan siis lähes joka päivä, mutta meikkaaminen minulle tarkoittaa neljää tuotetta ja 90 sekuntia (tai hieman alle, olen kellottanut useasti). BB-voidetta kasvojen keskiosaan, peitevoidetta silmänalusiin, poskipunakynää ja ripsiväriä. Haluaisin puolittaa tuon ajan 45 sekuntiin. Keinoja on suunnitteilla kaksi:

  1. BB-voiteen ja peitevoiteen vähentäminen yhdeksi tuotteeksi. Kummatkin ovat melko lopussa, joten sellainen on haussa. Nyt käytössä on Lumenen silmänalusille suunniteltu peitevoide, jonka ostin hätäpäissäni, kun naapurini sydämellinen mummo oli niin huolissaan raskaudenaikaisesta terveydentilastani. Se ei kuitenkaan sovi poskille. Lancomen Effacernes Longue Tengue on harkinnassa, vaikka suosisin mieluummin kotimaista kosmetiikkaa.
  2. Ripsien kestovärjääminen ripsarin levityksen sijaan. Tämä säästäisi myös kasvojen puhdistukseen kuluvaa aikaa! Nyt käytössä on lämpimällä vedellä lähtevä ripsari, koska en jaksa tavallisten ripsareiden alaluomelle päivän mittaan tekemää mustaa läikkää. En kaipaa ylimääräistä tummennusta. Näiden “38” ripsareiden huono puoli on aina kuivuminen muutamassa kuukaudessa ja sen jälkeen pieni variseminen iltaa kohti.

En kaipaa ripsiini selvää ripsivärilookia, vaan silloinkin kun ripsiväriä laitan, yritän saada sen niin ohuelti, että ripset eivät yhtään paakkuunnu. Siis että jokainen ripsi pysyisi erillään. Se on lähes mahdotonta. Ripseni ovat luonnostaan ihan riittävän pitkät ja taipuisat, oikein kivat ripset siis, vaikka näyttävätkin vaatimattomilta tämän (ehkä jo väistyvän?) feikkiripsiboomin keskellä. Kun saan ripseni mustiksi, silmänaluset eivät näytä niin tummilta, ja säästyn taas parilta terveysselvitykseltä.

Vasemmanpuoleisten meikittömien ja oikeanpuoleisten pikameikattujen kuvien ero ei ole suuri, mutta tuo puolentoista minuutin rutiini säästää minut hyvää tarkoittavilta jaksamiskyselyiltä.

Huulet ja kulmat saavat olla rauhassa

Huulille en laita mitään, en edes huulirasvaa. Olen todennut, että huulet voivat paremmin, kun niiden antaa olla mahdollisimman rauhassa. Pieni kiilto näyttäisi toki huulilla hyvältä, mutta kuka sellaista muistaa lisäillä? Melkoisella selvitystyöllä löysin huulirasvan, jossa ei ole mitään kuivattavia eli addiktoivia ainesosia – Urtekramin huulipuikon. Se ei juurikaan kiillä, mutta auttaa, jos talvella tarvitsee jotain kosteutusta huulille. Melkein kaikissa luomuhuulirasvoissakin on kuivattavia ainesosia. Isoin haaste tässä on huulien aurinkosuoja, mikä täytyy jotenkin ratkaista. Tällä hetkellä huulien ulkoreunat saavat kertaalleen aamulla saman SK50-voiteen kuin kasvotkin, mutta se ei toki riitä.

Kulmakarvat ovat naamani ylpeys. Niillekään en tee mitään, mitä nyt joskus nyppään yksittäisen hajakarvan pois. Ammattimeikkaajatkin antavat kulmakarvojeni useimmiten vain olla. Kulmakarvani eivät ole täydellisen symmetriset ja joskus “korjasin” niitä kulmakynällä. En osaa selittää, miksi olen toiminut niin. Nähtävästi olen ollut täysin kykenemätön kyseenalaistamaan naistenlehtien ohjeita.

Osaisin kyllä meikata, mutta en yhtä hyvin kuin ammattilaiset

Koomista tässä on se, että osaisin tehdä hienon meikin rajauksineen ja varjostuksineen. Taito oli aikoinaan tarpeen kuvauksiin ja näytöksiin meikatessa, mutta nykyisin ne kuvaukset, joissa ei ole meikkaajaa, odottavat mallin omatekoisen meikin olevan hyvin kevyt ja luonnollinen, lähes olematon. Ammattimallilla ei tietenkään voi olla ripsienpidennyksiä, rakennekynsiä tai muita vastaavia kiinteitä lisukkeita. Ripsien kestovärjäys lienee ok, sillä en ole 21 mallivuoden aikana vielä kertaakaan ollut kuvauksissa, joissa ei laitettaisi ripsiväriä.

Säästin aikani muitakin meikkejä siltä varalta, että joku kuvauskeikka moisia vaatisi. Niiden vanhennuttua heitin ne kuitenkin pois. Jäljellä on enää musta rajauskynä silmille ja punainen huulille. Ostan uusia meikkejä vasta, jos tarve tulee. (Edulliset tuotteethan saa vaikka kuvauksia edeltävänä iltana viereisestä Prismasta klo 23 asti, joten kotona niitä ei tarvitse säilöä.)

Ihaninta on, kun kuvauksissa on meikkaaja, ja saan aloittaa aamun istumalla tunniksi ammattilaisen kaunistettavaksi. Maskeeraajan käsittelyn jälkeen napsin kasan selfieitä ja nautin ohikulkijoiden katseista, mutta kotona vietän heti vartin kiristeleviä kasvojani puhdistaen. Viimeiset meikit poistuvat silmistäni yleensä vasta seuraavana yönä.

Juhliin laitan ripsiväriä ja poskipunakynää tavallista enemmän. Juhlameikissä saattaa siis mennä kaksikin minuuttia.

Nykyinen meikkiarsenaali: BB-voiteen (jonka merkkiä en muista) loppu pienemmässä purkissa, Nudestixin poskipuna/huulikynä, Isadoran miniripsari ja Lumenen peitevoide silmänalusille. Tämä arsenaali olisi toiveissa karsia kahteen tuotteeseen, ja ensimmäinen askel on ripsien kestovärjäys.

En ole hyötynyt tästä kirjoituksesta rahallisesti mitenkään. Olen ostanut kaikki mainitut tuotteet itse omilla rahoillani. Kaupalliset yhteistyöt ovat täysin ok, kunhan ne on hyvin merkitty, kaikki osapuolet hyötyvät, verot hoidetaan ja ne eivät kannusta tarpeettomaan kulutukseen.

Minimalisti Kouvolan Asuntomessuilla

Asuntomessut ovat suomalainen erikoisuus. Ne kuuluivat perheemme kesähuveihin jo lapsuudessani, ja rakennustekniikasta innostuneen mieheni kanssa olemme jatkaneet perinnettä. Järkevää syytä tälle ei ole, koska emme todellakaan ala rakentamaan taloa (mieheni on yhden rakennuttanut ja se riittää hänelle, minä helpon arjen tavoittelijana viihdyn loistavasti kerrostalossa). Sisustuksia on kiva katsella, siis ennenkuin asukkaat täyttävät talot tavaravuorillaan. Järjellä sanoisin, että jätän jatkossa Asuntomessut väliin, mutta kun seuraavat kaksi vuotta pyöritään Tuusula – Lohja – akselilla, tulee nekin varmaan käytyä. Huvinsa kullakin.

Pienenä kuriositeettina olen myös asunut Asuntomessuilla esitellyssä kodissa. Tästä oli muistona erikoiset tapetit.

Kouvolan Asuntomessuilla olimme kummankin lapsen (10kk ja 2v8kk) kanssa, joten suunnittelimme käynnin tarkasti etukäteen. Aiemmin olen ostanut Deko-lehden messunumeron, mutta tällä kertaa päätin säästää kympin ja luin lehden kirjastossa tehden listan kohteista, jotka haluan vilkaista. Kohteisiin oli pitkiä jonoja ja niitä on messuilla aina kolmisenkymmentä, joten kaikkia emme enää yritäkään nähdä. Kävimme kohteissa vuorotellen toisen leikkiessä lasten kanssa ulkona. Kohteisiin jonotellessa kirjoitin tätä blogia.

Teemana ympäristöystävällisyys

Kiersin kohteista hieman alle puolet, joten mitään kaikenkattavaa analyysia en voi vetää. Ilahduttavinta oli se, että kodit olivat pienempiä ja inhimillisempiä kuin esimerkiksi taannoisilla Mikkelin tai Vantaan Asuntomessuilla. Kääntöpuolena voi ajatella, että tällä kertaa esillä ei ollut arkkitehtonisesti yhtä mielenkiintoisia ratkaisuja. Teemana mainostettu korjausrakentaminen jäi hieman pannukakuksi, kun yhtä pääkohteista vasta kuivattiin. Ekologisuus oli teemana esillä voimakkaasti, mutten ole pätevä arvioimaan rakennusteknisten ratkaisujen ja materiaalivalintojen todellista ympäristöystävällisyyttä. Sekin, että kestävä kehitys on ylipäätään esillä, on oikeaan suuntaan.

Paja-aukion rivitalon Kotikompakti-asunnossa (kohde 30) oli hauskoja, joskin omaan makuun aivan liian räikeitä kierrätyskalusteita.

Minitaloja ja kohtuuttomasti kaappitilaa

Minimalistille messujen parasta antia olivat ihanat minitalot. Osa ei tosin ollut niin minejäkään: BVG-minitalossa (kohde 18) oli neliöitä peräti 65 ja kaappitilaa kahden sisäänastuttavan komeron verran. Eiköhän siellä joku kuitenkin huokaissut: “Tällainen kesähuone olisi ihana!” Taitaa olla vielä matkaa siihen, että minikodit yleistyvät Suomessa. Meillä on totuttu asumaan väljästi.

Asuntomessuilla on aina niitä taloja, missä neliöitä on valtavasti vaikka makuuhuoneita on vähän ja ne ovat pieniä. Valtaosa neliöistä tuntuu kuluvan käytäviin, kodinhoitohuoneisiin, teknisiin tiloihin ja säilytystiloihin. Pohjat veti Deko-lehden sponssikohde Dekolaku, jonka 145 neliöön mahtui kaksi pientä makuuhuonetta (9 ja 10 neliötä). Nuoren pariskunnan kodissa oli toki myös vielä pienemmät piano- ja kuntoiluhuoneet. (Propsit kuitenkin vanhalle tutulleni Memmu Lankiselle minimalistinkin silmää miellyttäneestä sisustuksesta.)

Asuntomessuilla en voi olla ajattelematta, että onko ihmisillä todella tavaraa kaiken tämän kaappitilan täytteeksi? Kivaltahan ne komerot puolityhjinä näyttävät, mutta keksisin kyllä neliöille muutakin käyttöä – voisin vaikka siirtää ne talon pinta-alasta pihalle. Itse pyrin siihen, että henkilökohtaiset tavarani vaatteista laukkuihin, harrastusvälineisiin ja lapsuusmuistoihin mahtuisivat yhteen tavalliseen vaatekaappiin. Matkaa on vielä, muttei mahdottomasti. Aina Asuntomessujen jälkeen mieleni tekee ennemminkin tyhjentää kaappeja kuin hankkia lisää kaappitilaa.

Minimalisti Zsar Outletissa

Otetaas taas alkuun disclaimer: Mikä se sellainen minimalisti on, joka ylipäätään käy outletissa? No niin, jatketaan.

Sukulointi toi meidät puolen tunnin ajomatkan päähän Vaalimaan Zsar Outletista, ja koska olemme joskus aikoinaan olleet tahoillamme hyvinkin innokkaita Yhdysvaltojen ja Keski-Euroopan outlettien kiertäjiä, halusimme nähdä tämänkin. En lähtenyt matkaan vakuutellen itselleni, etten ostaisi mitään, vaan enemmänkin toivoen, että löytäisin jotain tarvitsemaani edullisemmin. Odotukseni keskittyivät Lumenen outletiin, sillä olen alkanut suosia kotimaista kosmetiikkaa. En ylipäätään käytä kosmetiikkaa kovin paljon, mutta esimerkiksi seerumi, BB-voide ja poskipuna ovat aika lopussa. Myös Reiman myymälä kiinnosti, sillä toinen tytöistä tarvitsisi UV-paidan, ja ne ovat niitä harvoja vaatteita, mitä ostan uutena.

Olen tosin todennut, että kun on kaksi tyttöä, joilla on alle kaksi vuotta ikäeroa, olisi ehkä järkevää ostaa enemmänkin uusia vaatteita. Nyt aika monen vaatteen kohdalla käy niin, että kun ne jo meille tullessaan ovat yhdellä tai useammalla lapsella käytettyjä, ei niistä jää enää mitään pienemmälle. Tosin muutama uusikin vaate on osoittautunut laadultaan niin surkeaksi, etteivät meinaa kestää yhdenkään lapsen käyttöä – Martinex, voitaisiinko jutella teidän söpöistä Muumivaatteistanne?

Lumenen tehtaanmyymälähän löytyisi Espoosta ja Reiman outlet Vantaalta, joten niiden takia ei PK-seudulta kannata Vaalimaalle ajella. “Kotimaisten” lisäksi toivoin ehtiväni silmäillä valikoimaa muutenkin. Kuten kerroinkin, tarvitsen jossain vaiheessa uudet bikinit, ja kirpputorien valikoima on ollut hyvin heikkoa. Lisäksi pidän aina silmäni auki hyvien housujen varalta, sillä muhkeita pohkeitani puristamattomien housujen löytäminen on osoittautunut hyvin haasteelliseksi. Housujen suhteen tosin en koskaan ole kovinkaan toiveikas.

Millainen Zsar oli?

Euroopan, saati sitten Yhdysvaltojen, outletteihin tottuneille Zsar on auttamattoman pieni. Siisteydeltään ja tietynlaiselta tyylikkyydeltään se sen sijaan ei häviä yhtään. Lapsille oli sekä suuri leikkihuone että ulkoleikkipaikka. Kahvilaan tai ravintoloihin emme ehtineet tutustua, sillä olimme paikalla vain heinäkuisen lauantain kaksi viimeistä tuntia. Olipahan ainakin rauhallista.

Alennukset olivat monissa tuotteissa reiluja, kuten outletissa kuuluukin. Myymälöitä ja valikoimaa on kuitenkin sen verran vähän, että täsmätarpeisiin Zsarista ei välttämättä kannata lähteä hakemaan apua. Parhaimmistoa olivat mielestäni Eccon, Reiman ja Lumenen myymälät.

Esikoinen tarkkailee valtaistuimeltaan, kun kuvaan tämän jutun artikkelikuvaa.

Lauantaisen alkuillan verkkaisessa ilmapiirissä ei syntynyt suurempaa materia-ahdistusta. Nenäni alkoi kyllä vuotaa verta, pitkästä aikaa, mutten syyttäisi siitä maailmantuskaa. Enemmänkin tuli sellainen olo, että mukavaa, kun suomalaisillakin on nyt mahdollisuus ostaa laadukkaampia merkkejä lähes markettivaatteiden hinnalla. Realistisesti toki tiedän, että outletit ovat juuri niitä paikkoja, joissa moni joutuu ostohysterian valtaan ja ostaa sellaista, mitä ei oikeasti tarvitsisi.

Mitä ostin?

Halutunlaisia kokovetskarillisia UV-paitoja ei ollut, mutta Reimalta löytyi puoleen hintaan kengät esikoiselle ensi talveksi. Ulkopuvut olemme ostaneet tai saaneet käytettynä, mutta kasvavan lapsen kengät eivät mielellään saisi olla ainakaan kovin paljon käytetyt, etteivät ole linttaan astutut ja pitävät yhä vettä.

Lumenen outletissa ei ollut niin paljon edullisempaa, että olisin ostanut BB-voidetta varastoon vanhenemaan (outletissa 10 €, Tokmannilla 13,50 €). Lumenen lisäksi siellä oli esimerkiksi TonyMolyn insta-uskottavia mutta valtavasti turhaa jätettä tuottavia tuotteita.

Bikineitä tai housuja ei löytynyt, joten omalta osaltani ostokset jäivät noihin lastenkenkiin. Jatkan etsimistä kirppareilla käydessäni.

Zsarissa on myös Guessin myymälä. Tykkään heidän vaatteidensa imartelevista malleista, mutta kaikkien tuotteiden laatu vaatteista koruihin on 100 % aina ollut susisurkeaa. Niinpä en käynyt koko myymälässä. Guess on niitä merkkejä, joiden suhteen olen menettänyt toivoni kokonaan. Toivoisin outleteihin enemmän Le Creusetin tyylisiä, buy-me-once eli kerran elämässä ostettavien tuotteiden myymälöitä. (Le Creuset siis löytyy Zsarista myös, mutta eipä ole padalle enää tarvetta, kun saimme häälahjaksi Sarpanevan padan.)

Mies osti yhden tarvitsemansa vaatekappaleen, joten ihan hirmuiseen shoppailuun ei Zsar meitä saanut innostettua. Vierailusta jäi kuitenkin yllättävän positiivinen mieli. Muutaman kerran kuulin jonkun sanovan omaan korvaani hieman liian innostuneella äänellä: “Tämä maksaa vain…” En kuitenkaan nähnyt yhtään himoshoppaajaa kassikasojen kanssa, enimmillään taisi samalla ihmisellä olla kaksi kassia. Ehkä se kertoo pienestä valikoimasta? Lopputulemana: Ei sinne kannata kauempaa ajella, mutta jos jostain syystä olet lähellä, saatat parhaassa tapauksessa löytää jotain tarvitsemaasi edullisesti, kuten me nuo lapset talvikengät.

Itsetehdyt mehiläisvahakelmut

Vihaan kelmua. Siis elmukelmua. Miten voikin olla kehitetty tuote, joka tarttuu vain itseensä, eikä mihinkään muuhun, esimerkiksi lautasen reunoihin? Enkä vielä yli 30 vuoden harjoittelun jälkeenkään saa kelmua katkaistua fiksusti niillä pakkauksen omilla sahalaidoilla. En kuitenkaan jaksa eväsrasioiden vaatimaa ylimääräistä tiskiä, joten jos ruokaa jää yli, säilön sen annoksina suoraan lautasille. Tällöin niiden päälle täytyy laittaa jotain, käytännössä folio tai kelmu. (Foliohan on siis ihan ok vaihtoehto. Samaa foliota voi käyttää useasti ja lopulta rytistää sen metallinkeräykseen. Mutta sen ääni ja jotenkin ajatus ruoan kietomisesta pehmeään metalliin tökkii.)

Ihastuin jo pari vuotta sitten ajatukseen Beeswax wrapista eli mehiläisvahalla käsitellyistä kankaista, jotka toimivat kelmun tapaan astian päällä ja joihin voi myös kääräistä vaikkapa eväsleivän. Tyyriytensä vuoksi valmiit mehiläisvaha”kelmut” jäivät ostamatta, ja tee-se-itse ohjeet jojobaöljyineen ja pihkoineen vaikuttivat hankalilta ja käytännössä tarvikkeineen yhtä kalliilta kuin valmiit tuotteetkin. Kunnes löysin helpon ohjeen, johon tarvitaan vain mehiläisvahaa (joko valmiina raasteena tai +raastin, veitsikin käy), leivinpaperia ja silitysrauta!

Beeswax kelmu itsetehtynä

  1. Aseta kangas leivinpaperin päälle.
  2. Raasta kankaalle mehiläisvahaa tai leikkaa veitsellä pieniä paloja (4,50€ Ruohonjuuresta, n.60g pala, saa vinkata muita ostopaikkoja!)
  3. Laita päälle toinen leivinpaperi
  4. Silitä keskilämmöllä – kuumalla, kunnes mehiläisvaha sulaa kankaaseen
  5. Tarkista kankaasta kuivat (vaaleammat) kohdat ja toista prosessi niiden kohdalla.
  6. Anna kuivua.

Mehiläisvahakangas silittämällä

Mehiläisvahakelmu muotoutuu astian mukaiseksi käsien lämmöstä. Sen voi pestä miedolla saippualla tai tiskiaineella, mutta älä käytä liian kuumaa vettä, ettei mehiläisvaha ala sulaa. Mehiläisvahakelmu ei ole tarpeeksi ilmatiivis helposti pilaantuville tuotteille, joten jos syöt lihaa, lopeta. Eikun siis käytä muovia tai foliota.

Hattivattikangas on ylijäämäpala kirpparilta löytyneestä kotimaisesta tyynyliinasta, jonka pienensin (kirjaston saumurilla) lasten kokoon. Muut “kelmut” syntyivät Kierrätyskeskuksesta eurolla ostetusta myöskin kotimaisesta Muumi-tyynyliinasta. Keittelin kankaita hyvän tovin kiehuvassa vedessä, kun en halunnut käyttää pesukonetta 95 asteessa vain näiden takia.

Muut kankaat leikkasin pyöreään muotoon ja huolittelin reunat leikkaamalla ne kirjaston siksak-saksilla, etteivät reunat rispaannu. Ainakin 20 vuotta vanha silitysrauta on perintöä isältä.

Tää on mun ensteks ekologisin hetki ikinä.

Beeswax wrap itsetehtynä

Ostolakoista ja ostopaikoista

Nyt se alkoi, hoitovapaa. Vaikka teen jonkin verran töitä, ovat tuloni tietysti merkittävästi pienemmät kuin työssäkäyvänä. Tarkoituksena olisi pitää lapset kotihoidossa, kunnes nuorimmainen täyttää kolme, ja sen jälkeen siirtyä 30h työviikkoon. Harrastamani vapaaehtoinen köyhäily ei siis ole pelkästään trendikästä, vaan tulee ihan tarpeeseen. Mies käy töissä ja pärjäämme oikein hyvin, rahaa jää lomailuunkin, mutta haluamme myös säästää ja sijoittaa tulevaisuuden varalle. Tuhlailuun ei siis ole varaa. Oikean köyhyyden kanssa tällä ei ole tekemistä.

Lasten kanssa puuhastellessa ei tarvita hienoja vaatteita tai meikkejä. Eikö nyt jos koskaan olisi hyvä hetki lähteä johonkin monista ostamattomuushaasteista?

Eikö ostolakko tekisikin tästä blogista kiinnostavamman? Hesari ei ota yhteyttä haastatellakseen bloggaajaa, joka “pyrkii ostamaan käytettyä ja ostaa vain tarpeeseen”. Ei kovin raflaavaa.

Olen lukenut useasta blogista näistä haasteista ja ne vaikuttavat todella tehneen hyvää itsensä haastaneille! Moni on ennen haastetta shoppaillut todella paljon ja kaapit pursuavat vaatetta, jotka eivät pääse edes käyttöön. Suurin osa ei tunnu edes muistavan, mitä vaatekaapista löytyy. Ei ole täällä ongelmana, voit herättää minut keskellä yötä ja osaan kyllä luetella jokaisen vaatekappaleeni sukkapareja myöten.

Toisaalta osa ihanista bloggaajista eli niin ekologista elämää jo ennen haastetta, että ostolakko näyttää heidän kohdallaan lähinnä itsensä kiusaamiselta. Hauskahan niitä toki on lukea! Mielestäni kuitenkin elämä on liian lyhyt rääsyihin pukeutumiseen, ellei se satu olemaan henkilökohtainen tyylivalinta.

Mitä ylipäätään ostan?

Kun puhun ostamisesta tai shoppailusta, mietin useimmiten vaatteiden ostamista siitä yksinkertaisesta syystä, että mistään muusta ei riittäisi juttua senkään vertaa.

  • Kenkiä minulla on kymmenisen paria, mukaanlukien yhdet kumisaappaat, yhdet lenkkarit ja yhdet sandaalit, joten kun niistä jotkut hajoavat, uudet on ostettava. Kenkiä ostan keskimäärin yhden parin vuodessa, useimmiten uutena, ja käytän ne loppuun.
  • Kosmetiikkaa käytän verrattain vähän eikä siihenkään ole varastoja. Kun hammastahna loppuu (siis todella loppuu, tuubit leikataan aina auki), ostan uuden tuubin. Hampaita ei pidemmän päälle kannata pestä ruokakaapin sisällöllä, ei ainakaan ruokasoodalla.
  • En osta niin sanottua kodintavaraa kuin aitoon tarpeeseen. Niin lakanat, pyyhkeet kuin astiatkin kestävät käytössä vuosia ellei vuosikymmeniä. Viimeksi piti uusia viikottaisessa käytössä oleva puurokattila ja poikki napsahtanut paistinlasta. Viime kesänä ostimme ilmastointilaitteen ja pimennysverhoja.
  • En osta lehtiä enkä kirjoja, vaikka luenkin paljon. Muutkaan harrastukseni eivät ole kovin välinepainotteisia. Sama joogamatto on palvellut nyt viitisen vuotta. Viimeksi ostin käytetyn pilatesrullan, sillä se auttaa kuntouttamaan vatsalihaserkaumaani. Kunhan erkauma paranee, taidan myydä sen pois, niin hauska kuin se lasten mielestä onkin.

(Pika)muotiteollisuushan on niitä pahimpia ympäristörikollisia, joten siksikin nimenomaan vaatteiden ostamista kannattaa pohtia tarkasti.

Lapsille ostan tarvittavat vaatteet, tavarat ja lelut lähes yksinomaan käytettynä, ja myyn tai annan eteenpäin heti, kun käyvät tarpeettomiksi. Lapsieni ei tarvitse elää askeesissa muttei liiallisessa yltäkylläisyydessäkään. He kasvavat pienestä asti kiertotalouteen ja kohtuuteen, ja tulevat jonain päivänä kauhistelemaan äidin ja isin tarinoita entisaikojen kerskakulutuksesta.

Mitä jos jotain hajoaa?

Minulla ei ole mitään massiivisia varastoja loppuunkäytettäväksi sen enempää vaatteissa kuin kengissä tai kosmetiikassakaan. Kun sukka hajoaa niin, ettei sitä saa enää siististi parsittua, heitän sen tekstiilikeräykseen. (Suurin osa sukistani on samanlaisia, ei ole parittamisongelmaa eikä tarvitse heittää pareittain pois.) Jonkun aikaa pärjään tietysti vähemmillä sukilla, mutta jossain vaiheessa sukkien vähyys alkaisi hankaloittaa elämää.

Tällä hetkellä niin sanotun putoamisuhan alla ovat bikinini. Omistan vain yhdet, ja niitä käytän aina uidessani, siis myös silloin, kun vedän uimalasit päähän ja pulahdan 50 metrin olympia-altaaseen. Käytin niitä myös läpi toisen raskauteni, ja ne saattoivat ottaa siitä hieman itseensä. Olen pari kertaa korjannut niitä, ja niissä onkin kohta enemmän ommelta kirjaston Berninasta kuin Tommy Hilfigerin (alihankkijan?) tehtaalta.

Bikinieni mielestä +10kg oli rankka kokemus. Olen asiasta samaa mieltä.

Kirjaan ylös jokaisen ostamani vaatteen, kenkäparin, laukun, korun, kodintavaran ja kosmetiikkatuotteen. Se on jo omiaan hillitsemään ylimääräisiä ostoksia, jos sellaiseen olisi taipumusta. Enkä tosiaan osta uutena juurikaan mitään.

Jos löydän käytettynä hyvälaatuisen, edullisen vaatteen, joka istuu vaatekaappiini, haluan antaa itselleni mahdollisuuden ostaa sen. En välttämättä tarvitse yhtään enempää, mutta voi miten minua harmittaisi jos en olisi vaikkapa voinut muutama vuosi sitten ostaa sitä neljän euron hametta, jota olen nyt jo käyttänyt ainakin sata kertaa (ja se näyttää edelleen uudelta).

En ole koskaan oikein kokenut tarvitsevani totaalikieltoja. Elämäni ensimmäinen ja viimeinen paasto tapahtui lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Se kesti neljä tuntia. Sitten tuli nälkä, ja aloin miettiä, että miksi ihmeessä paastoan. En keksinyt hyvää perustelua ja tein itselleni voileivän.

Nettikirpparit koukuttivat

Olen omasta mielestäni herkkä huomaamaan, jos jokin asia kohdallani menee liiallisuuksiin. Viimeksi tällainen asia oli nettikirppareiden selailu. Ne ovat mielestäni mitä parhain myyntikanava ja olen ostanut niistä paljon vaatteita ja tavaroita täsmätarpeisiin, viimeksi uudenveroisen kuoritakin alle kolmasosalla uuden hinnasta (harmiteltuani pitkään, kun en omistanut yhtään vettäpitävää vaatetta). Mutta niitä täsmätarpeita on helppo keksiä, ja pian sitä huomaa selaavansa Zadaata, Rekkiä, Emmyä ja Toria siinä missä jotkut selaavat Zalandoa.

Nettikirppareilta ostamiseen liittyy myös muutama ongelma:

  • Huijaukset ovat onneksi harvinaisia, mutta tapahtuuhan niitä. Ostamalla Rekistä ja vastaavista kaupoista ne välttää, mutta Torista ja Facebookin kirppareilta eli vertaiskauppapaikoilta ostaessa olen itsekin saanut pari kertaa taistella saadakseni rahat takaisin, kun tuotetta ei ole alkanut kuulua. Se on aina raskasta ja valitettavaa, vaikka kyse olisi pienistä summista. Olen ottanut periaatteekseni taistella, etteivät huijarit saisi jalansijaa vertaismarkkinapaikoilla.
  • Vertaiskirppareilta ostaessa valitsen noudon, jos tuote on mahdollista noutaa myyjän kotoa tai työpaikalta, ja sinne pääsee järkevästi julkisilla tai se on muuten ajoreittien varrella. Aina nouto ei ole mahdollinen, ja postittaminen on Suomessa aika kallista. Jos tuote ei mahdu kirjeeseen, halvin paketti maksaa 5,90€. Kuljettamisessa on toki omat ympäristöhaasteensakin, mutta on kuitenkin parempi ostaa Postin kuljettama käytetty tuote kotimaasta kuin tilata uusi Kiinasta.
  • Virheostoksia tulee väistämättä, kun vaatetta ei pääse etukäteen sovittamaan. Kauppoihin on palautusoikeus, myös silloin, kun kyse on käytetystä tuotteesta, mutta palautuksen postikulut joutuu melko varmasti maksamaan itse. Vertaismarkkinalla palautusoikeutta ei tietenkään ole, joten välillä päädyn myymään juuri ostamiani vaatteita. Taloudellista tappiota ei yleensä synny kuin korkeintaan postikulujen verran, mutta vaivaa siitä tietysti on.
  • Second hand -nettikaupat kuten Rekki ja Emmy tarkastavat tuotteiden kunnon ja kertovat sen ostajalle. He myös ottavat kunnon kuvat myytävistä tuotteista. Vertaismarkkinalla tätä ei pääse tekemään, ja vaatteen kunto voikin olla paljon huonompi kuin miltä (hämärässä) kuvassa näytti.
  • Nettikirppareilla vaatteet ovat kivijalkakirppareita kalliimpia. Yksityiset myyjät toivovat saavansa paremman hinnan ja kaupat tarvitsevat tietysti oman katteensa. Netistä on myös hyvin vaikeaa löytää edullista perusvaatetta, koska ihmiset eivät jaksa nähdä kuvaamisen ja ilmoituksen teon vaivaa euron tai kahden potentiaalisen tulon takia. Kivijalkakirppareilta löytää onneksi myös yksivärisiä trikootoppeja ja T-paitoja.
  • Aina miltä tahansa kirpparilta ostaessa voi miettiä, innostaako nyt myyjää hankkimaan lisää tavaraa. En kuitenkaan pidä tätä syynä jättää itselleen tarpeellinen tuote ostamatta. Turhaa tavaran hankkimista pitää tietysti aina välttää.
  • Nettikirppareiden selailu on aikaavievää puuhaa ja tarkoittaa käytännössä ajankäyttöä puhelin kädessä. Mitä luulette, tuleeko kukaan kuolinvuoteellaan sanomaan: “Olisinpa selannut puhelintani enemmän!”

Näistä syistä päätin, etten lähtökohtaisesti enää osta nettikirppareilta, ja poistin myös Zadaan puhelimestani. Tietysti jos tilanne on menossa niin pahaksi, että joutuisin muuten ostamaan jotain uutena, tarkastan ensin Torin, Rekin ja kumppanit. Mutta huvin vuoksi en niitä selaile. Uskon kyllä löytäväni tarvitsemani vaatteet muutamalta luottokirppariltani, siis ihan fyysisistä myymälöistä. (Niistä juttua myöhemmin.)

Full disclosure eli rehellisyyden nimissä: Tunnen Rekin perustajat. Se ei lisää eikä vähennä Rekin mahtavuutta.

On muutamia tuotteita, jotka on minusta viisaampaa ostaa vaikkapa Torista kuin sellaiselta kirpparilta, joissa tavaraa voi myydä ostajan ja myyjän kohtaamatta. Esimerkiksi lastenrattaita ostaessa on mukava päästä tarkastamaan, minkälaisessa ympäristössä niitä on käytetty ja säilytetty. Nämä ovat yleensä mukavia kohtaamisia.

Kivijalkakirpputorit ovat tärkeä henkireikä

Viikonloppujen kirpparivisiiteistäni en ole ainakaan vielä valmis luopumaan. Kaksi kohisten kasvavaa, vaatteita puhkirymyävää tyttöä tarvitsee aina jotain. (Toki minäkin, vaikken kasvakaan. Rymyän kyllä.) Leluja on kiva välillä vaihtaa, etenkin koska lapset ovat kotihoidossa. Kumpikin rakastaa kirjoja, joita pitää ahkerista kirjastoreissuista huolimatta olla kotonakin – Rakkaus lukemiseen on yksi niitä asioita, jonka soisin siirtyvän lapsilleni. Palapelit ovat meillä myös kovassa suosiossa, ja niitäkin onneksi löytyy nimenomaan kivijalkakirppareilta. Lisäksi olen löytänyt muutaman mahtavan ensipelin, joiden avulla 2,5-vuotias on jo oppinut rakastamaan lautapelejä.

Kirpparivisiitit ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeä irtiotto arjesta. Välillä käyn kirppareilla lasten kanssakin, mutta ihaninta on saada sukeltaa kirpparitarjonnan ihmemaailmaan ihan yksinään – tai vain vauvan kanssa, mikä on melkein kuin yksin. (Sarjassamme asioita, joita en yhden lapsen äitinä ymmärtänyt.)

Blogeissa moni on kertonut, että kirppareilla shoppailu lähtee käsistä, mutta omalla kohdallani en ole sellaisesta hirveästi huolissani. Toki joskus tulee ostettua lelu, mikä ei sitten lapsia innostakaan, mutta silloin laitan sen takaisin kiertoon. Suhtaudun käytetyn ostoon ja jälleenmyymiseen enemmänkin kuin vuokraamiseen (tai lainaamiseen, koska vuokraaminen olisi kalliimpaa).

Totaalista ostolakkoa ei siis ole luvassa. Tämä blogikin kertoo kaikessa tylsyydessään ihan tavallisesta elämästä pikkulapsiperheessä, jonka arkea helpottaa ja ilahduttaa osaltaan myös kulutus – tai voisiko sanoa kierrätys?

Mitä vaatteita ostan uutena ja miksi

Greenpeacen arvion mukaan maailmassa tehdään 80 miljardia uutta vaatekappaletta vuodessa, keskimäärin hieman yli kymmenen per henkilö. Pyrin ostamaan kaikki vaatteeni käytettynä ja olen erityisen tarkka siitä, että uusien vaatekappaleiden määrä pysyy reilusti tuon keskiarvon alla. Joitain olen kuitenkin päätynyt kantamaan kotiin ihan tavallisesta kaupasta. Tässä kerron mitä ja miksi.

Alushousut

Olen erityisen mieltynyt tietynlaisiin pitsialushousuihin, jotka eivät näy housujen läpi, ja olen tullut varsin asiantuntevaksi niiden laadun suhteen. Sekä Victoria’s Secret että HankyPanky ovat tässä hävinneet murto-osan maksaville Cubuksen housuille. Cubuksen housuihin ei tule niitä sellaisia kuminauhahapsuja eivätkä ne nukkaannu. Niitä myydään kassoilla hintaan kolme kappaletta 9,90€. En osta kyseisestä kaupasta koskaan mitään muuta. Täytynee luottaa siihen, että koska nuo alushousut ovat heidän myyntinsä kulmakiviä vuodesta toiseen, ne luultavasti teetetään jollain tutulla, paljon käytetyllä tehtaalla (eikä siis hämärillä alihankkijoiden alihankkijoilla, kuten pienten, kiireellisten muotivaate-erien kanssa saattaa käydä).

Vaihdan alushousut aina aamuisin ja iltaisin, joten vuoden aikana pesen 700 alushousut. Käytössäni on kymmenisen paria, jotka kestävät yleensä parisataa pesua eli kolmisen vuotta järkevän näköisinä. En liiku kulahtaneissa alusvaatteissa missään koskaan ikinä, käytin samoja pitsialkkareita myös raskauksien läpi – minkä jälkeen jouduin tosin uusimaan venähtäneitä kappaleita.

Voisin hyvin ostaa alushousuni käytettynä, jos niitä olisi tarjolla. Säännöt siihen, mitä voi ostaa käytettynä ja mitä ei, ovat täysin keksittyjä. (Vai onko tullut mieleesi kauhistella, että lääkäri tekee sisätutkimuksen samoilla välineillä muillekin, tai että hotellin pyyhkeeseen kuivasi itsensä eilen joku aivan muu?) Alushousut saa pestyä ja ainakin nuo Cubukset kestävät kokemukseni mukaan silloin tällöin pesun 60 asteessa. Jos siis olet ostanut kuvan pikkareita koossa M, etkä tykännyt, nakkaa viestillä niin ostan ne sulta!

Rintsikoista käytän sellaisia heppoisia teinimallin kolmioliivejä, jos ylipäätään vaivaudun moisia pukemaan. Uusimmat liivit ostin uutena kympillä Tukholman Monkilta 2017 – ja melkein myöhästyin laivasta enkä ole sen koommin uskaltanut liivejä ostaa. Nyt imetysaikana pesen liivit iltaisin saippualla, ripustan yöksi kuivumaan ja puen aamulla, jos huvittaa. Jos löydän sopivat rintsikat käytettynä, ostan. Kiusattuna peruskoululaisena olisin halunnut isommat rinnat, nyt en voisi olla tyytyväisempi. Niin sitä on tullut tissienkin suhteen minimalistiksi.

Sukat ja sukkahousut

Minulla on vain yhdenlaisia sukkia, Lindexin ohuita mustia polyamidisukkia, kolme paria 12 euroa. Minulla on niitä kuusi paria ja joudun hakemaan tuon kolme paria lisää kerran vuodessa. Ostan aina samanlaisia ja myös parsin niitä tarvittaessa. Samanlaisia sukkia ei pitäisi joutua parittamaan tai heittämään pareittain pois, mutta Lindex on muuttanut sukkiaan vuosien mittaan ja eri vuosien sukat ovat melko erilaisia sävyiltään ja paksuudeltaan. Näiden lisäksi omistan yhdet vanhat Niken juoksusukat ja yhdet Kari Traan hiihtosukat, joista kummatkaan eivät oikein koskaan pääse käyttöön. Syyskuusta toukokuuhun pidän lisäksi villasukkia, joskin villa on alkanut kutittaa. (Lisäksi Suomessakin vallitsevan australialaisvillan luovuttavat lampaat kohtaavat karmivaa kohtelua.)

Käytän paljon mekkoja ja shortseja, mikä Suomen ilmastossa tarkoittaa käyttöä myös sukkahousuille. Heistin sukkahousut ovat aivan omassa luokassaan. Minulla on niitä yhdet, kolme vuotta sitten ostetut 80 denieriset mustat. Ne ovat siis ainoat sukkahousuni. Juhlakäyttöön on muutama identtinen musta H&M stayup-sukka, joista hävitän vain hajonneen kappaleen.

Perustopit

T-paitoja löytyy kirppareilta pilvin pimein, mutta en ole vielä löytänyt mitään Vilan spagettiolkaintopin voittanutta. Minulla on niitä kuusi mustana ja käytän sellaista joka päivä nyt kun vielä imetän (mitään virallisia imetysvaatteita minulla ei ole). Käytin niitä myös läpi kummankin raskauteni, mistä syystä joutunen karsimaan kokoelmastani pari pahiten kärsinyttä. Toisaalta olen myös korjannut näitä ahkerasti, ja ehkäpä saumat vielä leppyisivät, jos niitä vähän vahvistaisi kirjaston Berninalla. Olen ostanut näitä kaksi lisää vuodessa, yhteensä 19,90€, mutta toivon, että kun käyttö ei imetyksen jälkeen enää ole niin kovaa, topit kestäisivät kauemmin.

Kolmet alushousut, kolmet sukat, pari perustoppia – siinä on jo kahdeksan uutta vaatekappaletta. Eikö ole kauheaa, että länsimaalaisesta 10 uutta vaatekappaletta vuodessa tuntuu todella vähältä?

UV-paita

Pitkähihaiset aikuisten UV-paidat ovat Aasian ulkopuolella vielä sen verran uusi juttu, että ostin omani tammikuussa 2018 Vietnamista Rip Curlin omasta liikkeestä (alessa 37,50€). UV-ominaisuudet eivät myöskään säily ikuisesti, eikä uimapukukangas muutenkaan, joten tämän kohdalla päädyin ilolla uuteen.

Vaikka ostan lasten vaatteet 99% käytettynä, myös heille olen ostanut UV-paidat uutena (siitä se 1% melkein sitten tuleekin).

Kengät

Kengät ostan lähes aina uutena ja käytän ne loppuun. Niin tuntuvat tekevän muutkin kohtuulaadukkaiden kenkien ystävät, tai ainakin kirppareilla näkee lähinnä tehtaalla hätäisesti kasaanliimattuja halpisketjujen kenkien irvikuvia. Selkävaivaisena haluan myös olla varma, ettei kenkiäni ole astuttu valmiiksi linttaan.

Omistan kymmenisen paria kenkiä mukaanlukien kumisaappaat, yhdet lenkkarit ja yhdet sandaalit. Kenkäni maksavat yleensä 80-200€/pari. 2018 ostin Vivobarefootin paljasjalkakengät päivittäiseen käyttöön talvea lukuunottamatta. 2017 ostin Riekerin sandaalit (50€ alessa), kirpparilta parilla kympillä käyttämättömät Converset sekä uudet lenkkarit hajonneiden tilalle. 2016 ostin nudet Pura Lopezin korkokengät häitäni varten (209€). 2015 syksyllä ostin talvikenkäni, Sorelit, joiden huopaosassa on nyt reikä, jota suutarin mielestä ei kannata korjata. Vaihdatin niihin kuitenkin vielä kantalaput ja mietin ratkaisua. Tokihan niillä on asteltu neljä kertaa viitisen kuukautta putkeen eli noin 600 päivää, mutten haluaisi huippuhyvien kenkien tarun loppuvan yhteen pieneen reikään. Olen joskus lapsena huovuttanut… Kuten Jeremy Clarkson sanoisi: How hard can it be?

Vivobarefootin Kannat jalassa tuoreeltaan kesällä 2018.

Muuta

Olen ostanut kirpputoreilta vaatteita, joissa on ollut laput kiinni. Se ei ole vaikuttanut ostopäätökseeni ainakaan positiivisesti, sillä ostan mieluummin vaatteita, joiden näkee selvinneen ensimmäisistä pesuista kunnialla.

Näen silloin tällöin vaatekauppojen valikoimaa: Kävelen läheisessä kauppakeskuksessa tai marketin vaateosaston läpi, vien tekstiilijätettä H&M:n tekstiilikeräykseen tai etsin vaatteita “lainattavaksi” kuvaukseen (eli ostan ja palautan). Joillain messuilla on vaatebrändien osastoja ja matkoilla saatan kierrellä kaupoissa silkasta mielenkiinnosta tarjontaa kohtaan. Jos vastaan tulee ihana vaate, jonka tiedän pääsevän päälleni kymmeniä ellei satoja kertoja, ostan sen. Tänä vuonna olen ostanut uudet sormikkaat ja pipon (I <3 Aerobic -tapahtumasta). 2017 ostin nykyiset bikinini, jotka kyllä kovasti kärsivät, kun käytin niitä toisen raskauteni läpi. Jos kirpparilla ei tule vastaan sopivia, päällä pysyviä bikineitä, saattaa niidenkin ostaminen uutena olla edessä.

Lisäksi on vielä suurin vaatesyntini: Lempihousuni ovat made in China, eikä niitä saa kuin netistä uutena tilaamalla. Käytin ensimmäistä paria kolme vuotta ja ainakin 400 kertaa, kunnes ne kiilsivät sekä polvista että takapuolesta. Silloin lyhensin ne shortseiksi. Nyt on postissa tulossa jo kolmas pari. Maksaisin niistä ilolla tullia, ALVia ja vaikka mitä käsittelymaksuja, mutta ne nyt vain tulevat kotiin kannettuina alle yhdeksällä eurolla ilman postikuluja. Olen miettinyt, että teettäisin niistä kopiot ompelijalla Suomessa, mutta niiden (mahdollisesti myrkyllinen) kangas on niin vertaansa vailla helppohoitoisuudessaan, etten löydä mistään vastaavaa. Tai jos tiedät aidosti supermukavat, täysin puristamattomat, ehdottomasti taskulliset housut, jotka näyttävät hyvältä, joilla voi mennä yhtä hyvin palaveriin kuin HopLoppiin ja jotka voi iltaisin pyyhkäistä rätillä puhtaaksi, kerro ihmeessä!

Lempihousuni kolmen vuoden palveluksen jälkeen muuttumassa shortseiksi, lahkeet harsittuina, odottamassa vuoroani kirjaston ompelukoneelle.

Mitä vaatteita sinä ostat ehdottomasti uutena ja miksi?

Kirjavinkki: Hyvän mielen vaatekaappi

Soisin jokaisen, joka joskus ostaa vaatteita, lukevan Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapin. “Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat” kuuluu mainoslause kirjan kannessa, ja tuo lupaus lunastuisi, jos jokainen lukisi kirjan ja toimisi sen oppien mukaan. Jotain innostani kirjaa kohtaan kertoo se, että vaikka kirjaa ei ole saatavilla sähköisenä, on se ollut minulla kirjastosta lainassa jo kahdesti. (Yleensähän paperikirjat jäävät minulla täysin lukematta.)

Kirja tarjoilee aluksi tuhdin tietopaketin juurikin niistä vaateteollisuuden epäkohdista. Niin tuhdin, että kirjan luettuani lopetin uusien vaatteiden ostamisen käytännössä kokonaan. Sinua on varoitettu. Jäävätpähän ainakin halvat paljettipaidat kauppaan. Tärkein asia sisäistää on tämä: Vaatteet ovat aina käsintehtyjä! Niitä ei pusketa mistään tehdaslinjastolta, vaan ompelukoneita käyttävät aina ihmiset. Usein hyvin köyhät, hyvin kurjissa oloissa elävät ihmiset. Lapsetkin. Jos paljettien ompelu on puolen tunnin homma, ja uusi paljettipaita maksaa kolmekymppiä… Siitä voi sitten laskea. Saramäki on laskenut. Kirjassaan hän selittää seikkaperäisesti, että jos tavallisesti paita maksaa 13,19 €, kaikille valmistusketjun jäsenille reilu paita maksaisi 23,68 € (olettaen, että isot valmistajat tekisivät reiluja vaatteita). Jos tyytyy siihen, että ompelija saisi reilun palkan, tulisi paidalle hintaa 15,67 €. Siis pari euroa lisää! Shut up and take my money!

Yksi kirjan pysäyttävimpiä faktoja on, että Greenpeacen mukaan maailmassa valmistetaan 80 miljardia vaatekappaletta vuodessa. Vielä pysäyttävämpää on, että 10/hlö tuntuu länsimaalaisesta vähältä.

Jos kokonaisen kirjan lukeminen menee sinulle täysin TLDR-osastoon, tässä pyyntö: Kysy vaatefirmalta, millaisissa oloissa ja miten tuotetuista materiaaleista vaate on tehty! Kun kyselyitä sataa niin paljon, että firmojen täytyy palkata niihin vastaamiseen omia henkilöitä, alkaa asioiden muuttaminen aidosti kiinnostaa.

Hyvän mielen vaatekaappi sai minut huomaamaan myös seikan, jota en kaikkina mallivuosinakaan ole tullut ajatelleeksi: Muotilehdissä ei koskaan kirjoiteta vaatteista negatiivisesti. Ymmärrän, ettei ruokkivaa kättä (eli mainostajia) mielellään purra, mutta miten ihmeessä autolehdet uskaltavat silti kirjoittaa autojen epäkohdista ja teknologialehdet uusien laitteiden bugeista? Muotilehdethän eivät koskaan myöskään oikeasti testaa vaatteita. Ne vain asetellaan nuppineuloilla sovitellen mallin päälle, mutta eihän niitä oikeasti käytetä tai pestä. Sellainen jos mikä kiinnostaisi, ainakin minua.

Synkän alun jälkeen Saramäki johdattelee iloisempiin aiheisiin. Ensin etsitään omaa tyyliä ja mietitään paljonko ja minkälaisia vaatteita oikeasti tarvitsee. Kirjan parhaimmistoa on mielestäni yksityiskohtainen budjettilaskelma, jossa kuvataan viidessä vuodessa 1000 euron vuosibudjetilla kasattava vaatekaappi. Siihen kuuluu pääsääntöisesti melko kalliita vaatteita, mm. mittatilauksena teetettävät jakkupuku, pikkumusta ja suorat housut. Laskelma sisältää muutaman kirpparilöydön ja (uusista kankaista) itsetehdyn vaatteen, mutta jos jaksaa nähdä vaivaa käytetyn etsimiseksi, pärjää varmasti vähemmälläkin – Etenkin jos ei koe tarvitsevansa 630 euron mittatilausjakkupukua… Vaikka juuri tämä laskelma sellaisenaan ei kolahtaisikaan, kannattaa siihen kuitenkin perehtyä ja alkaa miettiä vastaavaa omalle kohdalleen.

Erilaisissa sosiaaliturvaa haarukoivissa laskelmissa kohtuulliset vaate-/kenkä-asustekulut on laskettu n.450-550 euroon vuodessa. Ottaen huomioon, että ostan lähes kaiken käytettynä, tulee minunkin omasta mielestäni pärjätä sillä. Enhän muuten voisi uskottavasti richsplainata, miten se tapahtuu…

Kirjassa käydään myös tarkasti läpi erilaiset materiaalit ja vaatteiden hoito. Opin valtavasti lisää niin uusista kuin vanhoistakin tekstiileistä ja tiedän nyt entistä tarkemmin, mitä kirpparilla etsin. Kaiken kaikkiaan kyse on sellaisesta tietopaketista, että tämä pitäisi käännättää (ja lokalisoida) kaikille kulutusyhteiskuntien kielille ja sitten suunnata torille, kun Saramäki muuttaisi maailman. Ainoa moite tulee kummallisen hattaraisesta ulkoasusta, joka ei vastaa alkuunkaan asiapitoista sisältöä. Toivottavasti tästä saadaan uusi painos, jonka ulkoasuun voidaan ottaa mallia vaikka tyylikkäästä Otso Sillanaukeen Zero Waste -kirjasta.

Minimalistin takit

Takki on yleensä vaatekaupan kalleimpia vaatteita. Suomessa takkia tarvitsee lähes ympäri vuoden, eikä yhdellä pärjää oikein millään. Olen leveäharteinen ja minun on usein vaikea löytää takkeja, joissa kädentiet ovat riittävän väljät. Olen takkieni suhteen muutenkin aika vaativa. Haluan takkieni olevan laadukkaita, tyylikkäitä ja erittäin monikäyttöisiä. Oletan takin kestävän käytössä vähintään kymmenen vuotta, joten voin ostaa sen melkein yhtä hyvin uutena kuin käytettynä – Kustannus tai ympäristökuorma ei muodostu kohtuuttomaksi kummallakaan tavalla.

Etsin yli vuoden vedenpitävää, ohutta kuoritakkia. Ensimmäinen Torista ostamani olikin liian pieni ja päätyi takaisin myyntiin, toisen Zadaasta löytämäni takin myyjä ghostasi minut totaalisesti. Mietin jo uuden ostamista, kunnes Facebook Marketplacesta löytyi juuri sopiva, Partioaitan oman Frilufts-merkin musta, vedenpitävä kuoritakki. 32,90 € posteineen, eli 1/3 uuden hinnasta. Uuden ostamalla olisi toki päässyt helpommalla, mutta tässä oli jännitystä ja löytämisen riemua.

Kuoritakin myötä takkikokoelmani on (minulle) täydellinen ja voin esitellä sen ylpeänä.

1. Se täydellinen musta nahkatakki

Käytössä aina kuin vain mahdollista. Sopii kaikkeen. Löytyi käytettynä vuonna 2012 huutonetistä, ja kustansi 47 €. Elloksen omaa JSFN-merkkiä ja yllättänyt laadullaan. Itken vuolaasti, jos tämä joskus katoaa.

Nahkatakki käytössä elämäni ensimmäisessä instakuvassa 2013. Mulberryn huivin ja laukun, Ray-Banit ja Niken kiilakorkotennarit olen myynyt eteenpäin, topin kulutin tekstiilijätteeksi asti, mutta farkkujen kohtalosta ei valitettavasti ole mielikuvaa.

2. Klassinen musta trenssitakki

Stockmannin omaa mallistoa. Ostin uutena alennuksesta 2014.

Trenssitakissa Web Summitissa Dublinissa 2015. Vierellä kaksi Rekin perustajista, Bertha ja Tero. Rekki myy laadukkaita käytettyjä vaatteita verkossa.

3. Tummansininen toppatakki

En käytä untuvaa enkä turkiksia, en mielelläni edes tekoturkista (koska en halua olla luomassa kysyntää turkiksille). Ostin G-Star RAWn tummansinisen vanutäytteisen Whistler-toppatakin Zürichistä 2014 ja olen käyttänyt sitä nyt viisi talvea. (Viime talveksi ostin käytetyn Makian parkan, jonka alle mahtui kantorepussa nuorempi tyttäremme, mutta se menee takaisin kiertoon syksyllä.) G-Starin vanutoppis ei ole lämpimin mahdollinen takki, mutta pitkänmallisena ja malliltaan “tiiviinä” riittävän lämmin, ja onkin käytössä puolet vuodesta. Tämä takki sopii niin pulkkamäkeen kuin talvihautajaisiinkin, jos on liian kylmää trenssitakille. Toppatakin etutaskut ovat harmillisen pienet, sillä sormikkaat tai lapaset meinaavat aina tippua niistä. Olenkin välillä klipsannut sormikkaat kiinni hihoihin kuin pikkulapsilla. Vuorikangasta olen joutunut kerran korjaamaan, mutta muutoin takki on kuin uusi ja menee toivottavasti vielä ainakin toiset viisi vuotta.

Toppatakissa markkinointitoimistomme laamavaelluksella.

4. Musta kuoritakki

Kirjoituksen alussa mainittu kuoritakki on siis uusin tulokas takkikaapissani. Lämpimän mikrokuituhupparin avulla siitä saa sopivan ympäri vuoden lukuunottamatta kovimpia pakkasia, milloin urheilen toppatakissa. Takki pitää vettä ja tuulta. Aloittaessani kuoritakin metsästyksen luovuin kymmenvuotiaasta laskettelutakista, sadetakista ja juoksutakista, joista oikein mikään ei päässyt koskaan käyttöön. Toivottavasti Frilufts lunastaa odotukset!

Jos oikeasti haluaisi pärjätä vain yhdellä takilla, musta kuoritakki olisi hyvä vaihtoehto.

Artikkelikuva on lavastettu. Oikeasti toppatakki viettää kesät vaatekaapin ylähyllyllä toppahousujen kanssa.

Tämä ei ole mikään “nämä takit tarvitset” -ohjeisto. Pyh sellaisille! Juoksija tarvinnee juoksutakin, laskettelija laskettelutakin, yksi ei käytä nahkaa ja toinen inhoaa trenssitakkeja. Nämä ovat ne takit, millä minä rullaan. Olisi tosi kiinnostavaa tietää, millaisia takkeja sinun kaapistasi löytyy, ja oletko niihin tyytyväinen.

Raittiita ajatuksia

Teininä join liikaa, kuten aivan liian moni 90-luvun Suomessa varttunut. Vielä parikymppisenä vaihto-oppilaanakin alkoholi jaksoi innostaa, puolen lukukauden ajan. Silloin tuli ensimmäisen kerran mitta täyteen, ja vietin 1,5 vuotta raivoraittiina, kieltäytyen jopa lempijälkiruoastani tiramisusta sen sisältämän vähäisen alkoholin takia. Raittiusjakso muutti jotain, koska sen jälkeen juominen ei ollut enää yhtä hauskaa. En halunnut menettää kontrollia. Join silloin tällöin, yhä harvemmin ja harvemmin, ja näin touhussa yhä vähemmän mieltä. Viimeiset vuodet join enää lasin viiniä silloin tällöin, korkeintaan kaksi. Ei punaista, koska se värjää hampaat. Joskus hieman viskiä ollakseni cool. En ollut.

Esikoisen saatuani, imetyksen loputtua, saatoin vielä skoolata skumpalla tai juoda lasin valkoviiniä kalan kanssa. Vajaan vuoden aikana join yhteensä ehkä viisi annosta alkoholia. Toisen raskauden aikana kypsyi ajatus, että tässä asiassa haluan olla mustavalkoinen. En juo enää mitään alkoholia.

Tässä hajatelmia raivoraittiista elämästäni:

  • Kaipaan lapsuuteni superhienoa karusellikynää enemmän kuin alkoholia.
  • Jos iltaisin kaipaa rentoutusta, kannattaa juoda kamomillateetä. Rauhoittava vaikutus perustuu joka tapauksessa eniten rituaaliin, ja yksikin alkoholiannos voi heikentää unenlaatua. En paheksu vähäistä alkoholinkäyttöä millään tapaa, haluaisin vain ihmisten olevan tietoisempia pientenkin alkoholimäärien vaikutuksesta.
  • En halua jakaa ison seurueen ravintolalaskua tasan, jos muut juovat alkoholia. Jos pyöräytit tälle silmiäsi, suosittelen kirjaamaan vuoden ajan ylös, paljonko rahaa käytät alkoholiin.
  • Jos joka viikko juo 10 euron viinilasin ravintolassa ja 10 euron viinipullon kotona, menee siihen vuodessa yli tonni riihikuivaa rahaa. Suomalainen käyttää keskimäärin alkoholia (100-prosenttikseksi muutettuna) yli 10 litraa vuodessa, joten laskelmani on erittäin maltillinen. (Viiniksi muutettuna tuo keskiarvo on noin 107 pullollista eli pari pulloa viikossa.)
  • Pahoitteluni ravintoloille, että heidän kurkkukuohuvalla alkava ja kuusenkerkkäsiirappiin päättyvä 60 euron alkoholiton juomamenunsa jää minulta ostamatta. Olen otettu huomioinnista, mutta ei. (Ymmärrän, että alkoholin myynti on tärkeä ravintoloille katemielessä. Yrityksien täytyy uusiutua, BTDT.)
  • Mocktailit… Miksi? Onko joku joskus juonut Harvey Wallbangeria tai Sex on the Beachia maun takia? En kaipaa mehuuni siirappia, kiitos.
  • Miksi on normaalia juoda kolme puolen litran siideriä putkeen, mutta 1,5 litran vissypullon juominen yhdeltä istumalta on outoa. Teininä kaverini joi usein 12-packin siideriä illassa. Kuka ylipäätään juo neljä litraa yhtikäs mitään nestettä muutamassa tunnissa? Ei edes maratoonari!
  • Jos joku tekee ääneen oletuksen, että juomattomuuteni liittyy lapsiin, autoiluun tai muuhun vastaavaan syyhyn, korjaan olevani raitis. (Olen oppinut myös sanomaan olevani kasvissyöjä sen sijaan, että sanoisin “en syö lihaa”.)
  • Oikein toivon, että minulle tyrkytettäisiin alkoholia nähdäkseni ilmeiden kirjon, kun kerron olleeni raittiina kolme vuotta, kahdeksan kuukautta ja yksitoista päivää (tai jonkun muun täysin päästä keksityn mutta tarkan päivälukeman). En tarkoita vitsailla alkoholismilla, vaan ennemminkin tasoittaa tietä je suis -hengessä.
  • Kolmen euron kombuchapullo tekee uuden vuoden aatosta juhlavan. (Teen kombuchaa itsekin, mutta sitä ei ole koskaan oikeaan aikaan valmiina.) Saunan jälkeen parhaalta maistuu jääkylmä kookosvesi. Pommac on aina parempaa kuin juhlissa tarjottava Latviantuontiskumppa.

  • Ei tarvitse koskaan miettiä, koska ehtii Alkoon ennen jotain juhlapäivää. Ei tarvitse koskaan miettiä, onko sopivia ruokajuomia.
  • Ei tarvitse koskaan miettiä, onko ajokunnossa, tai mikä kyseisen maan promilleraja on. (Perheellisestä ei onneksi tehdä automaattisesti juoppokuskia.)
  • Ei kiinnosta pätkääkään, mikä pullo on tarjouksessa Ruotsinlaivan tax freessä tai paljonko viinan hinta halpenee Virossa. No, jälkimmäinen kiinnostaa yhteiskunnallisista syistä vähäsen.

Viking Gracen mainoskuvauksissa muutama vuosi sitten. Voin hyvin skoolata skumpalla kuvauksissa, sehän on eräänlaista näytelmää. En paheksu vähäistä alkoholinkäyttöä millään tavalla. Kuvan otti huippukuvaaja Juha Mustonen.

  • Olisipa all inclusive -hotelleista ja buffeteista alkoholiton hinnoittelu!
  • Ei tunnu sopivalta viedä kyläilypaikkaan viinipulloa.
  • Juhlistimme avioitumistamme kavereidemme kanssa kahvilassa. Alkoholin vaihtoehtona skoolata sai erikoiskahvilla tai smoothiella.
  • Monien yritysten kulttuuri tuntuu pyörivän yhteisen alkoholinjuonnin ympärillä. Asiakastilaisuuksissa ja liikelahjoissa on jo siirrytty eteenpäin, mutta sisäisesti meininki on kuin suoraan yrityksiä johtavien, 90-lukua nostalgisoivien keski-ikäisten nuoruudesta.
  • Monen aikuisen ihmisen elämä tuntuu pyörivän alkoholinjuonnin ympärillä. Ihmiset sanovat “tarvitsevansa” alkoholia.
  • Mommy doesn’t need a glass of wine. En kaipaa keskushermostoa lamauttavia aineita selvitäkseni arjesta lasteni kanssa. Kaipaan läheisten apua, joogaa ja matcha lattea, mutta en alkoholia.
  • Olen varmasti päässyt tosi helpolla raittiuteni kanssa, koska olen naimisissa, pienten lasten äiti, ja ihmiset ympärilläni ovat tottuneet jo ajat sitten siihen, että en juo.

Hauska mallikeikka vuosien takaa: 50-luvun kotiäitinä Alkon asiakaslehdessä.

Ja vielä kaksi hajatelmaa loppuun:

  • Miten raittius voi olla poikkeus ja alkoholin juominen normi?
  • Jos alkoholi keksittäisiin nyt, saisiko sitä myydä ollenkaan?