Blogi

Koronakammoisen miniloma Tallinnassa

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, toinen varattuna olleista koko perheen Tukholmanristeilyistä vaihtui kahden hotelliyön Tallinnanreissuksi kahdestaan. Vaihtokauppa ei ollut huono, sillä olemme sattuneesta syystä olleet erittäin paljon perheen kesken viime aikoina. Tytötkin vaikuttivat erittäin tyytyväisiltä saadessaan jäädä kotiin (missä emme kukaan ole juurikaan olleet sitten maaliskuun alun) sen sijaan, että olisivat lähteneet kanssani pankkiin, verovirastoon ja hammaslääkäriin, ja erityisesti saadessaan seurakseen Mummin.

Niin, tosiaan, tämä ei ollut sellainen laivan pubista Petri Nygårdin riimeillä alkava Tallinnanreissu. 2,5 tunnin menomatka aamupäivän Viking XPRSillä meni mukavasti kahvilan nurkkapöydässä näitä blogeja kirjoittaessa. Laivalta suuntasimme suoraan Rotermanniin Pulliin lounaalle. Poltettu vuohenjuusto vei kielen mennessään ja kauniissa, tilavassa ravintolassa oli oikein viihtyisää.

Lomafiilis jäi valitettavasti lyhyeksi, sillä jatkoin jo mainittuihin pankkiin ja verovirastoon hoitaakseni muutaman (pöytälaatikossa majailleen) tytäryhtiömme asian yhdessä kirjanpitäjämme kanssa. Olin päästänyt Viron e-kansalaisuuteni vanhenemaan, eivätkä sähköiset allekirjoitukset onnistuneet. Kello läheni iltaseitsemää, kun pääsimme viimein kirjautumaan sisään uudenkarheaan Hestia Hotel Kentmanniin – joka muuten on entinen oikeustalo, päivän virastokiintiö tuli siis täytettyä. Kiittelin päätöstämme varata yhden sijaan kaksi hotelliyötä, vaikka pieniä typyjämme oli jo tässä vaiheessa kova ikävä.

Hölmöläläisiltä ei onnistunut valon kantaminen säkillä, mutta Viru Keskuksen Roberts Coffeessa ongelma oli ratkaistu. Ihanat pikkukahvilat saivat tällä reissulla väistyä, sillä viihdyimme vain väljissä sisätiloissa, joissa turvavälit oli helppo pitää.
Tätä Sushi Pandan pöytäasetelmaa ehti tuijotella 45 minuutin odotuksen aikana rauhassa.

Kiitämme koronaa halvasta hotellista

Hotel Kentmanni oli oikein positiivinen yllätys. Vain pari kuukautta avoinna ollut hotelli kustansi alle 62 €/yö. Hintaan sisältyi ihan ok aamiainen ja spa-osaston vapaa käyttö. Kävimmekin kumpanakin iltana isossa porealtaassa ja höyrysaunassa. Välimatkojen pitäminen onnistui hyvin, sillä hotelli ei ollut lähelläkään täyttä. Huono heille, hyvä meille.

Hotel Kentmannin huoneissa oli myös kylpytakit. Omani oli kokoa 128 cm. En jaksanut vaatia uutta.

Hotellin sijainti on oikein toimiva tervejalkaiselle aikuiselle, 10-15 minuutin kävelymatkan päässä Viru Keskukselta rauhallisella alueella. Naapurissa on Yhdysvaltojen lähetystö. Yöt sai nukkua täysin rauhassa.

Lasketaanko hammaslääkäri hemmotteluksi?

Kirjoitin viime viikolla mitä lomaltani kaipaan. Hemmottelu oli listallani ja sitä on Tallinnassa tarjolla runsain mitoin reippaasti Suomen hintoja edullisemmin. Hinta ei kohdallani ole ainoa ratkaiseva tekijä, sillä enemmän vaikuttaa se, että normaalisti minun on sangen vaikeaa päästä mihinkään normaaleina aukioloaikoina, kun seuranani on kaksi pientä neitiä. Niinpä bookkasin 2,5 vuorokauden Tallinnanlomalleni peräti kaksi hoitola-aikaa, joskin hemmottelu näihin ei valitettavasti mahtunut.

Ensimmäinen tapaamiseni oli hammaslääkärissä. Olen äärimmäisen tarkka leegoistani ja käyn puhdistuttamassa niitä vuosittain, vaikka päivittäinenkin hampaidenhoitoni on melkoisen rituaalista. Espoon kaupunki perui hampaiden puhdistusaikani koronan takia, joten varasin ajan Happy Smile Hambraviin Rotermanniin. Venäjänkielinen hammaslääkäri (siis ihan lääkäri) teki soodapuhdistuksen rivakasti ja perusteellisesti. Englanti ei oikein taittunut, mutta sain selvitettyä, että musiikin kuuntelu toimenpiteen aikana oli ok. Melkein spa-elämys, siis. Hammaslääkärillä ja hoitajalla oli luonnollisesti kasvomaskit. Hintaa tuli 70 euroa eli hieman vähemmän kuin Suomessa. Pääsin käyttämään Duolingolla ahkerasti kartuttamaani (mutta edelleen aivan olematonta) venäjäntaitoani kahden sanan verran.

Onneksi on Bolt

Toinen tapaamiseni piti olla heti perään viereisessä Decus-kauneushoitolassa, mutta sen ovi pysyi suljettuna. Nopea puhelu selvitti, etten ole saanut viestiä aikani siirtämisestä Mustamäen toimipisteeseen. Bolt-taksi (entinen Taxify eli paikallinen Uber; samalla alustalla kuljetetaan myös ruokaa) kuskasi minut viiden kilometrin päähän Mustamäelle vartissa alle viidellä eurolla. Olin vieraillut alueella viimeksi yli 25 vuotta sitten. Silloin siellä oli legendaarinen feikkituotteita ja sianpäitä myyvä tori, nyt Rimi-market, Hesburger ja rivi huipputeknologisia kauneushoitoloita.

Decuksessa sain laserhoitoa, jonka toivon auttavan taistelussani vatsalihasten erkaumaa vastaan – jos ei muuten niin tuomalla motivaatiota päivittäiseen harjoitteluuni ja kiihdyttämällä kollageenintuotantoa. Raskauksista aiheutunut vatsalihasten erkauma on vitsaus, joka ansaitsee oman kirjoituksensa joskus. Joka tapauksessa: 20 minuutin laserhoito ja 20 minuutin koneellinen hieronta sen päälle kustansivat 40 euroa eli alle puolet Suomen normaalihinnasta – pelkän laserin saattaa joskus tarjouksesta löytää tuolla noin neljälläkympillä.

Pidin kasvomaskia koko hoitolavierailun ajan, vaikka sain olla hoitohuoneissa lähes koko ajan yksin koneiden hoitaessa homman. Laserkäsittely ei tuntunut miltään ja oli siis lähes rentouttavaa, mutta konehieronta oli melkoista höykytystä. Käytin ajan kuuntelemalla musiikkia ja tavaamalla ruumiinosien venäjän- ja vironkielisiä nimiä hoitohuoneen seinällä olevista ohjekuvista.

Paras dinner ikinä

Tallinnasta saa nykyisin mielettömän hyvää ruokaa. Kolme päivää olivat silkkaa makuaistin hyväilyä alkaen siitä Pullin lounaasta, Sushi Pandan susheihin (joita sai tosin odottaa 45 minuuttia) ja Suhkringelin macaronseihin (erityisesti mustaviinimarja, josta tuli uusi macaron-suosikkini).

Suhkringelin kahvila oli pieni, mutta olimme sen ainoat asiakkaat.

Pohjat veti kuitenkin ravintola Ö, Rotermannissa sekin, jonka seitsemän ruokalajin illallisessa kaikki oli aivan mielettömän hyvää. Ehdinkin jo tuupata instagramiin useamman kuvan tuolta Viron makumatkalta, mutta tässä se uskomattomin: jälkiruokien (huom. monikko) seuraksi pöytään luotiin ”some Estonian forest magic”.

Ruokakin on Tallinnassa edelleen piirun verran Helsinkiä edullisempaa. Ö:n seitsemän ruokalajin (+keittiön tervehdykset) illallisen tarjosi aviomieheni, mutta lunttasin ruokalistasta sen maksavan 59 €. Saman verran kulutin yhteensä kolmen päivän ruokiin, smoothieihin ja matcha latteihin. Alkoholihan ei minulle maistu ollenkaan, mikä on tietysti silkkaa säästöä.

Shoppailusaldo 7 euroa voitolla

Shoppailu ei ole aikoihin varsinaisesti kuulunut lomiini. En jaksa kierrellä vaatekauppoja, sillä olen pahimman luokan aliostaja enkä kuitenkaan koskaan saa ostettua mitään, vaikka tarvitsisinkin. Viime vuosina olen ostanut lähestulkoon kaikki tarvitsemani vaatteet käytettynä ja se on tehnyt uusien vaatteiden ostamisesta entisestä vaikeampaa. Koen tekeväni suorastaan ympäristörikosta ostaessani uutta vaatetta, ja uusien vaatteiden hinnatkin tuntuvat aivan pöyristyttäviltä niiden laatuun nähden. Neljäkymppiä jakusta, joka on kymmenen käytön jälkeen nukkainen? Tai 250 euroa jakusta, joka hyvällä tuurilla ei ole?

Kirpparit ovat usein kaukana keskustoista ja vaikeita löytää. Mainostamiseen ei ymmärrettävästi ole henkkamaukkojen budjettia. Tallinnan keskustan Humana tekee kuitenkin poikkeuksen, se on aivan ytimessä ja isojen ikkunoittensa ansiosta mahdoton missata.

Humanan valikoima vastasi aika pitkälti vakiokauppani Sellon UFF:n valikoimaa, aika paljon pikamuotia mutta myös laadukkaampi helmiä. Olen tullut entistä nirsommaksi vaatteiden suhteen ja suosin laadukasta ompelutyötä. Aasian maissa tuotettavan massamuodin kohdalla ompelijoille ei usein anneta aikaa tehdä työtään kunnolla, joten saumat irvistävät, kiertävät ja ratkeilevat jo muutaman käytön jälkeen. Minimalistisessa vaatekaapissa se on ongelma, sillä korvaavia vaatekappaleita ei välttämättä ole.

Tällä kertaa minua lykästi, ja löysin täydellisesti istuvat Drykornin housut. Ne on ommeltu Serbiassa. Housujen ovh lienee ollut Drykornille tyypillinen 149 € – hinta ei ole laadun tae, mutta näiden ompelujälki oli upeaa ja kangas laadukas. Housut olivat minulle liian lyhyet, mutta huomasin ne itse lyhennetyiksi – kääntövaraa oli runsaasti ja lahkeet olivat siistit, joten asia on helposti korjattavissa. Lisäksi ostin Anna Fieldin hihattoman, pitsikoristeisen paidan (made in Bulgaria) ja vielä tummansinisen maksimekon, josta en löytänyt valmistusmaata, mutta jonka materiaali ja ompelujälki vakuutti. Humanalla sattui olemaan kahden euron päivät, joten housuille, paidalle ja mekolle tuli hintaa yhteensä kuusi euroa.

Sitten tein jotain, mitä yleensä en tee, vannon! Näin rekissä uudenveroiset Vimman naisten leggingsit. Omaan jalkaani ne eivät istu, mutta mietin niiden tulevaa kohtaloa: jos ne eivät nyt tekisi kauppaansa, ne laivattaisiin säkissä Afrikkaan, missä niitä ei arvostaisi kukaan. Niinpä nappasin leggarit mukaani kahdella eurolla ja kuvasin hotellihuoneessa ne Toriin. Ne tekivät välittömästi kauppansa 15 euron hintaan ja kas, koko ostosreissuni oli kuitattu ja pari matcha lattea päälle. Leggingsien ostaja vaikutti tyytyväiseltä edulliseen löytöönsä, joten en tuntenut tunnontuskia hetkestäni trokarina.

Kahdella eurolla ostetut Vimman leggarit tekivät kauppansa Torissa alle tunnissa.

Ihana Fotografiska ja upea Noblessner

Viime kesän Norjanmatkalta palatessa pääsin ensimmäistä kertaa vierailemaan Tukholman Fotografiska Museetissa. Tallinnan uusi Fotografiska oli yhtä upea. Koronan takia jatkoaikaa saaneet valokuvanäyttelyt tarjoilivat hyvän kattauksen kaunista, vaikuttavaa ja sivistävää. Täytyy myöntää, etten tiennyt Bryan Adamsin olevan myös erittäin lahjakas valokuvaaja!

Rammstein Bryan Adamsin kuvaamana.

Tallinnaa tuli kierrettyä kolmen päivän aikana melko laajasti, sillä verovirasto sijaitsi Ülemistessä, hoitola tosiaan yllättäen Mustamäellä, Fotografiska Telliskivessä ja lisäksi kävelimme reilun pari kilometriä rantaa pitkin uudelle Noblessnerin alueelle, jossa kehumani Suhkringelin leipomokin sijaitsee. Tallinnan arkkitehtuuri on aivan mielettömän upeaa. Vanhaa ja uutta tunnutaan yhdistävän paljon ennakkoluulottomammin kuin 82 kilometriä pohjoisempana.

Entäs se korona?

Tallinnassahan on vähemmän koronatartuntoja kuin HUSin alueella. Koin siis oloni Tallinnassa vähintään yhtä turvalliseksi kuin olisin Helsingissäkin tuntenut – konditionaali, koska en ollut ennen terminaaliin tuloa edes käynyt Helsingin keskustassa melkein viiteen kuukauteen. Olen astmaatikko enkä missään nimessä halua koronaa, etenkin kun lähipiirissänikin on riskiryhmäläinen. Baltian maat ja Norja ovat suunnilleen ainoat ulkomaankohteet, joihin voisin matkustaa. Tallinnaa en osaa oikein mieltää ulkomaiksi, kun olen siellä töidenkin puolesta paljon käynyt. Eikös kaikki 100 kilometrin säteellä ole lähimatkailua?

Suurin koronamyönnytyksemme oli, että tytöt jäivät kotiin. Vaikka syksyllä 2 ja 4 täyttävät tyttömme ovat sangen kilttejä ja tottelevat käskyä olla koskematta mihinkään esimerkiksi kaupassa, ei samaa voi vaatia kolmen päivän lomalta. Tytöt suhtautuvat käsidesiin suorastaan innostuneesti, mutta silti sormet ehtivät välillä liian nopeasti suun tai silmien tietämille – tai nenään. Maskeja ei olla tytöille vielä edes yritetty pukea, pienemmälle se ei varmasti onnistuisikaan.

Toinen koronamyönnytys oli kansanmaskit, eli Tehon kertakäyttöiset Sievi-maskit, joita käytimme esimerkiksi julkisissa kulkuvälineissä ja laivaterminaalissa sekä laivan myymälöissä – eli aina silloin, kun suositeltuja etäisyyksiä ei ollut mahdollista pitää. Kaikkialla tosin oli melko väljää, niin laivalla kuin Tallinnassakin. Maskeja näkyi melko vähän.

En ole vielä hankkinut jenkkien muotivillitystä, pillinreiällistä kasvomaskia. Join matcha latteni ainoastaan puolityhjissä kahviloissa, joista upein oli Fotografiskan iso kahvila. Sen neljän euron matcha oli matkan kallein, halvimmalla pääsi Kohvipausissa, 2,40 €.

Käsihygienian suhteen olen aina ollut tarkka, nyt olen tehnyt asiasta taidetta. Käsidesipullo kulki käsilaukussani myös Tallinnassa koko ajan, ja oli ahkerassa käytössä. Ahdistavin hetki oli hotellin buffet-aamiainen. Vaikka sielläkin oli väljää, ei buffet-ruokailu itsessään houkutellut. Keräsimme aamiaisemme nopeasti ja desinfioimme kädet ennen ruokailun aloittamista. Lohdutin itseäni todennäköisyyksillä: Jos hotellin muutamasta kymmenestä vieraasta jollain olisikin ollut koronatartunta, hän tuskin olisi onnistunut hengittämään kurkkuviipaleisiin tartuntaa aiheuttavaa määrää virusta. Oireisia ihmisiä ei näkynyt koko reissulla laivaterminaalissa niistänyttä suomalaispoikaa lukuunottamatta. Kieltämättä mietin, mitäköhän hänen vanhempansa vastasivat lähtöselvitysautomaatin kysymykseen flunssaoireista…

Virolaisten suhtautuminen meihin oli yhtä ystävällistä kuin siististi käyttäytyviin suomalaisiin aina. Turisteja oli kaikkialla vähän, joten toisesta koronan hyvin hoitaneesta maasta tulevat vierailijat lienevät ihan tervetulleita. Siltä ainakin tuntui! Vain muutama umpihumalainen poro tuli vastaan iltakävelyllämme Vanhassa kaupungissa. Olimme Tallinnassa keskiviikosta perjantaihin, joten en osaa sanoa millaisia koronalinkoja siellä saadaan kehitettyä viikonloppuisin. Luultavasti samanlaisia kuin Helsingissäkin.

Kaiken kaikkiaan minilomamme Tallinnassa oli aivan ihana yhdistelmä monia niitä elementtejä, joita lomaltani kaipaan. Sateiseksi ennustettu sääkin muuttui aurinkoiseksi. Lapsia oli kova ikävä, sillä en ole ollut pian kaksi täyttävästä kuopuksestamme erossa kuin yhden yön – senkin vain pakon edessä umpilisäkeleikkauksen takia. Heillä oli Mummin kanssa kaikki oikein hyvin ja vastassa oli kaksi iloista tyttöä, joilla oli paljon asiaa.

Palasimme Tallinnasta Helsingin aurinkoiseen perjantai-iltaan ja ihmettelimme Senaatintorin terassin ja Rautatientorin oluttapahtuman ihmispaljoutta. Sellaisia ruuhkia ei Tallinnassa ainakaan arkipäivinä näkynyt. Isompi riski olisi ollut viettää vastaava staycation Helsingissä!

Mitä mukaan Tallinnan minilomalle

Ennen kaikkea tätä poikkeavaa meillä oli kaksikin Tukholmanristeilyä varattuna tälle kesälle. No, ongelma ei ollut yksinomaan se Tukholma (senhän olisi voinut vaihtaa ihanaan Maarianhaminaan!), vaan ihan jo ne pitkät laivamatkat, etenkin 1- ja 3-vuotiaiden kanssa. Vaikka tytöt ovat kiltisti kaupassa koskematta mihinkään, olisi sama vaatimus risteilyllä vähän kohtuuton.

Niinpä toinen koko perheen Tukholmanristeilyistä vaihtui kahden hotelliyön Tallinnanmatkaan kahdestaan puolison kanssa. Ei huono sekään, viimeksi olemme olleet yön yli reissussa kahdestaan kaksi vuotta sitten, kun odotin kuopustamme. Palaan itse reissuun myöhemmin – ”Koronakammoinen Tallinnassa” – mutta ensin kerron vähän, mitä tällainen minimalisti pakkasi mukaan.

Repulla mennään

Kai sitä pitäisi taas aloittaa disclaimerillä: vähemmälläkin varmasti pärjäisi. Extremeimmät minimalistit omistavat sen verran vaatteita, mitä minulla on mukana. Koska aika moni näyttää kuitenkin vetävän perässään matkalaukkua Tallinnanlaivalle, saattaa jotain kiinnostaa, mitä otan mukaan pärjätäkseni kahden yön ja kolmen päivän reissun repulla.

Repun kanssa matkustamisessa on valtavasti hyviä puolia. Se on helppo ja kevyt kantaa mukana etenkin tällaisissa tilanteissa, kun hotelliin ei pääse suuntaamaan ensimmäisenä. Reppuni oli jo aikoinaan suoraan sanottuna järkyttävän kallis, mutta se on vuosien ahkeran käytön jälkeen yhä kuin uusi. (Sanon ”jo aikoinaan”, koska sen hintaa on sittemmin vain nostettu.) Se on riittävän tyylikäs mihin tahansa tilanteeseen. Sen paksua materiaalia ei helposti viilletä ja sen vetimet saa kätevästi lukittua toisiinsa, joten taskuvarkaat ovat ainakin tähän asti valinneet toisen kohteen. Passi ja puhelin kulkevat huomenlahjaksi saamassani käsilaukussa, jota kannan olan yli, vielä repun alla, silloin kun minulla on kummatkin. (Kuten kuvassa terminaalista hieman alempana.)

Odotettavissa: sadetta ja verovirasto

Sääennustus heinäkuun lopun Tallinnaan ei ollut imartelevin: silkkaa sadetta, lämpöä sentään päivisin 18-20 astetta. Yksillä vaatteilla ei siis pärjäisi jo ihan sen takia, että välillä pitäisi saada toiset kuivumaan. Samasta syystä pakkasin mukaan toiset kengät, vaikka yleensä teen pidemmätkin reissut pelkillä Converseilla. Totesin myös, että illalliselle Ö-ravintolaan voi olla mukavaa laittaa jotkut muut kengät.

Vaikka kyseessä on lomamatka, tuli eteen muutama työasia, jotka piti saada hoidettua samalla. Perustimme muutama vuosi sitten tytäryhtiön Viroon, ja sen ollessa välillä pöytälaatikossa sähköinen id-korttini oli päässyt vanhentumaan. Niinpä ensimmäisen matkapäiväni ohjelmaan tuli pankki- ja verovirastovierailut, ja niiden myötä päätin vetää päälleni jakun – kevyen collegejakun, mutta kuitenkin.

Mitä pakkasin?

Ylläolevasta kuvasta lähtöpäivänä päälleni pääsi raidallinen jakku ja Freddyn housut sekä Converset. Tämän setin totesin riittävän siistiksi pankkiin ja verovirastoon, vaikka virolaiset vastinparini toki pukeutuvat tyylikkäämmin. Minä olen sentään lomalla!

Vaihtovaatteiksi mukaan pääsi alushousujen, sukkien ja toppien lisäksi ohut musta paita ja musta hame (viime viikon kirppislöytöjä kummatkin – Italiassa valmistettu paita neljällä eurolla ja laadukas vintagehame 1,50 €). Vaihtokengiksi otin Eleven Parisin ihastuttavat mutta todella paljon käytetyt Marilynit.

Hotellin allasosastoon varauduin bikineillä. Ne päälle lahoavat Tommy Hilfigerit, joista olen avautunut, päätyivät roskiin, kun tilalle löytyi kirpparilta kolmella eurolla kauniit H&M:n narubikinit, jotka vaativat vain vähän tuunausta. Päivittäistä joogaani varten otin pikkuruiset shortsit. Jos innostun hotellin salille, kengiksi laitan Converset – erillisiä salikenkiä en edes omista. Lisäksi yöpaita, sateenvarjo, kasvomaskeja, puhelimen laturi ja vähän kosmetiikkaa reppuun, käsilaukkuun vielä passi, puhelin, kuulokkeet ja käsidesi. Reppuun jäi vielä mukavasti tilaa siltä varalta, että innostun ostamaan vaikka jotain herkkuja kotiin.

Lomakin on asennekysymys

Elämä on opettanut (vai oliko se Anthony Robbins?), että et voi vaikuttaa kaikkeen, mitä sinulle tapahtuu, mutta voit aina vaikuttaa, miten siihen suhtaudut. Tämä kevät ja kesä ovat olleet oivaa aikaa harjoitella tätä taitoa, etenkin, jos kuuluu niihin hyväosaisiin, jotka täällä voileivän ja matcha latten ääressä joutavat tällaisia pohtimaan.

Onnellisuuden sanotaan olevan odotusten ja todellisuuden erotus. Itse kyllä vaadin paljon, etenkin itseltäni, mutta joustan tavoitteista ja suunnitelmista sujuvasti olosuhteiden mukaan. Ja tänä kesänä ne olosuhteet laittoivat lomasuunnitelmat uusiksi lähes kaikilta, meiltäkin.

Nyt kesän ollessa kukkeimmillaan olemme olleet jo yli neljä kuukautta kesämökillämme Hämeenlinnassa, joten siitä en kauheasti lomafiilistä enää odottanut irtoavan. Mutta niin vain olosuhteiden muutokset tekivät muutamasta päivästä unohtumattomia, vaikka paikka ei vaihtunut.

Usko tai älä: yrittävä pätkätyöläinen lomailee

Vaikka olen ollut pian kaksi vuotta perhevapailla, olen koko ajan tehnyt osa-aikaisesti töitä. Äitiysvapaalla tietysti vain sunnuntaisin (huom. Kela!) mutta sittemmin melkeinpä joka päivä, yhteensä 10-20 tuntia viikossa. Blogissakin esille tulleiden mallintöiden ja joogaohjaamisen lisäksi minulla on ihan ns. kunniallinenkin työ osaomistamassani markkinointitoimistossa. Noita töitä, enimmäkseen sisällöntuotantoa, olen tehnyt lasten puuhatessa omiaan, iltaisin ja viikonloppuisin – tuttua monelle tältä etätyökeväältä.

Totaalista lomaa on tullut pidettyä aivan liian vähän, vaikka tuollainen puolikkaan työviikon tekeminenkin voi olla välillä aika kuormittavaa yhdistettynä pienten lasten hoitoon, puhumattakaan tämän kevään stressitekijöistä yt-neuvotteluineen. Päätin korjata asian ja ilmoitin olevani kaksi viikkoa poissa yrityksemme pikaviestimistä. Omistajalle tuo haaste on paljon suurempi kuin vaikkapa somelakko.

Yksi lapsihan on kuin ei olisi lapsia ollenkaan

Yhden lapsen äitinä inhosin, kun isompien perheiden vanhemmat vähättelivät yksilapsisia perheitä. Sitten sain itse toisen lapsen…

Pian kaksivuotias kuopuksemme on ollut maailman helpoin tapaus, jota olen kiikuttanut mukanani myös lukemattomiin työtapaamisiin hallituksen kokouksista lähtien. Pari vuotta vanhempi esikoisemmekin on rauhallinen ja viihtyy mainiosti tuntikausiakin esimerkiksi palapelien parissa. Mutta kun nuo kaksi ovat samassa paikassa, esikoisen uhmaikä pakottaa olemaan jatkuvasti hälytystilassa, sillä kuopus saattaa saada köniinsä pienestäkin virheestä. Vaikka 95 % ajasta menee hurjan hyvin, keho on jatkuvassa stressitilassa.

Niinpä laitamme mieheni kanssa aika usein lapset jakoon: hän tekee jotain toisen kanssa ja minä toisen. Niin kaikilla on leppoisaa. Yleensä kyse on tunnin tai parin hommista, mutta tällä kertaa mieheni vei esikoisen mukanaan peräti kolmeksi yöksi mummolaan. Vapaus!

Disclaimereita: En tarkoita sanoa, että yhden lapsen yksinhuoltajien elämä olisi yhtä auvoa. Kyse oli tässä aiemmin mainitusta olosuhteiden muutoksesta. En myöskään vaihtaisi ällösöpöä, äärimmäisen heteronormatiivista ydinperhettäni mihinkään maailmassa. Paitsi tällä tavalla puoleksi viikoksi.

Avataan Google Maps ja WhatsApp naapurille

Tämä on kotimaanmatkailun luvattu kesä ja mekin olemme ehtineet käydä jo ihastelemassa Laitikkalan hienoja maatiloja ja Ähtärin eläintarhaa. Olemme myös käyneet retkellä Saaren kansanpuistossa sekä Parolan Panssarimuseossa, vierailun arvoisia paikkoja nekin.

Jäimme kuopuksen kanssa jalkamiehiksi, mahdollisuudella ylentää itsemme polkupyöräkomppaniaan, sillä perheemme ainoa ajokelpoinen auto matkasi mummon luo. Niinpä potentiaaliset lomareissukohteemme piti valita hyvin läheltä. (Lähijunalla olisi toki päässyt ilmaiseksi vaikka Tampereelle, mutta junailu ei nyt houkutellut.)

Viiden kilometrin päästä löytyi Kissankulman kotieläinpiha ja naapuri osasi vielä vinkata Tiirinkosken kahvilan vohveleista kilometrin kauempana. Lomakohde päätetty!

Kissankulman kotieläinpihan kyyttövasikat ihastuttivat taaperoa.

Hyvän loman rakennuspalikat

Leppoisat ja ympäristön kannalta kestävät lomapäivät ilman moottoroitua matkustamista saivat miettimään, mitä ylipäätään lomaltani kaipaan. Ennen koronaa olisin ilman muuta vastannut ”matkan”, sillä tuon mallin opin yrittäjäisältäni. Hänellä oli oma autokoulu, ja jos hän ei matkustanut siitä vähintään satojen kilometrien päähän, hän ei osannut pitää lomaa. Aina oli joku, joka tarvitsi enää yhden ajotunnin päästäkseen inssiin… Niinpä yhteinen loma tarkoitti meille aina matkaa.

Nykypäivän tietotyöläinen voi työskennellä – tai olla työskentelemättä – missä vain. Mieli kuitenkin kaipaa lomaan jotain eroa arjesta. Kun lomalla tekee jotain mieleenpainuvaa, sen muistaa jälkikäteen paremmin, eikä loma tunnu valuneen hukkaan. Näin siis omalla kohdallani – jos sinä osaat vaihtaa lomamoodiin ihan vain painamalla läppärin kiinni ja lomailet tyytyväisenä kotisohvalla, nostan hattua. Itse kaipaan lomaani aika monenlaisia elementtejä:

  • Luontoa: Metsäretki tai puistokävely, kaikki käy, kunhan ympäristö on vihreä. Tämänkertaisella puolen viikon lomallamme pyöräilimme maalaismaisemissa ja poimimme vadelmia metsästä.
  • Citylaiffia: Nautin myös kaupunkilomista kulttuurielämyksineen ja kahviloineen. Tällä lomalla vierailimme useammalla kirpparilla (artikkelikuvan rannerenkaat maksoivat yhteensä 2 € Pelastusarmeijan iCare-kirppiksellä) ja istuimme ihanassa Tiirinkosken Tehtaan kahvilassa (takanurkassa desinfioituamme ensin pöydän, mutta kuitenkin).
  • Kulttuuria: Kirjat, elokuvat ja esitykset kuuluvat arkeenikin, mutta lomalla niille on erityisesti aikaa. Alle 2-vuotiaan kanssa korona-aikana kulttuurielämyksiä on tarjolla rajoitetusti, joten tällä kertaa tyydytin kulttuurinnälkääni katsomalla elokuvia pienen lomakaverini nukkuessa.
  • Hemmottelua: Jokaisella lomamatkallani yritän päästä tutustumaan paikalliseen spa-tarjontaan. Taaperon kanssa se ei onnistu, joten hemmottelua edusti saunominen ja kylpy. Kumpikin on paljon rauhallisempaa kahden kuin neljän hengen kanssa, kylpyammeessakin mahtui suoristamaan jalat. (Artikkelikuvan kasvonaamiot, yhteensä 0,99 € Lidlistä, levitin vartalolleni – kasvonaamion levittäminen vartalolle tuntuu aina äveriäältä.)
  • Herkkuja: Syön herkkuja arkenakin sopivan tilaisuuden tullen, mutta lomalla niitä tilaisuuksia tulee oikein järjestettyä. Tiirinkosken Tehtaan härkäpapuvohveli oli maineensa veroinen! (Artikkelikuvassa lempparisaunajuomani Coconaut ja ananaskirsikoita, joita rakastan.)
Tiirinkosken Tehtaan härkäpapuvohveli raparperihillolla jaettiin kristillisesti taaperon kanssa. Puolikkaassakin oli liikaa sokeria minulle, kaikkiruokainen taapero oli tästäkin vain mielissään.
  • Liikuntaa: Liikun arjessakin, mahdollisuuksien mukaan joka päivä, mutta etenkään lomalla en halua olla päivääkään liikkumatta. Tämän puoliviikkoisen aikana kävelin, pyöräilin taapero tarakalla 12-15 km lenkkejä ja joogasin, kaikkia joka päivä.
  • Lepoa: Nukun mainiosti arjessakin, mutta arkipäivinä ei aina jää muita lepohetkiä kuin yöuni. Lomalla täytyy saada välillä ihan vain lööbata, lueskella kirjaa tai kirjoittaa ajatuksiaan ylös, tai vain tuijotella ohilipuvia pilviä.

Mitä lomaani ei tarvitse kuulua

  • Matkustamista. Olin hieman yllättynyt tästä, mutta nähtävästi lomafiilis tosiaan löytyy ilman lento-, juna-, laiva- tai automatkaakin. Tosin ensi viikolla tarkoitus on rohkaistua Tallinnaan asti, mutta se on jo toinen juttu.
  • Puuhastelua. Rautakauppojen myynneistä päätellen suomalaisten kesälomiin kuuluu tänä vuonna kaikenlaisia remppa- ja pihaprojekteja. Itsehän en lomallani mielellään edes siivoa tai laita ruokaa. Tämäkin puoliviikkoinen mentiin kokonaisuudessaan niin, että vaativin kokkaukseni oli mikrokaurapuuro. Olisimme kernaasti syöneet ulkona useammankin kerran, mutta kiinnostavat ravintolat Hämeenlinnan keskustassa olivat niin täynnä, että päädyimme ostamaan valmisruokaa. Ryysikseen en mene.
  • Aurinkoa. Minun käy hieman sääliksi heitä, jotka eivät pääse lomatunnelmaan, ellei aurinko porota. Pidän kyllä monista lämpimistäkin matkakohteista – suosikkinani Singapore – mutta helteinen sää ei ole minulle pakkomielle. En välitä rusketuksesta enkä siksi auringonotostakaan. Suomen kesän pilvipoutainen 15-20 astetta on mitä mainioin retkeily- ja pyöräilysää, joten kunhan ei ihan aamusta iltaan sada, olen tyytyväinen. Ja välillä sadepäivätkin ovat mukavia.

Kun ajoin polkupyörällä pellon laitaa puolipilvisellä säällä, palasin mielessäni lapsuuteni maalaiskesiin, joista vähintään puolet tuntui kuluvan polkupyörän selässä. Sen syvemmälle lomafiilikseen en voisi päästä missään.

Mistä sinun lomatunnelmasi syntyy?

Minimalismista ja kauneusihanteista

Tämä kirjoitus on kuplinut mielessäni pitkään. Siitä tuli sangen polveileva, mutta pointtinani on selventää, miksi pitkäaikaisesta minimalismistani huolimatta olen yhä kiinnostunut ulkonäöstäni, ja miksi oman kauneusihanteen löytäminen on mielestäni hyvä asia. Kuten aina, lukijalla on oikeus tehdä aiheesta omat päätelmänsä: Koulukiusaamisen traumatisoima? Mallimaailman pinnallistama? Median aivopesun uhri? Narsisti? Laskelmoiva? Esteetikko? Ihan tavallinen ihminen?

Ei naista karvoihin katsominen

Minimalismia on montaa sorttia. Extremeimmät ovat suorastaan askeetikkoja, joiden ajatusmaailmakin on kehittynyt viis veisaamaan monista maallisista seikoista – vaikkapa ulkonäöstä. Erityisesti naiset ovat kieltämättä käyttäneet maailman historiassa aivan liikaa aikaa ulkonäkönsä murehtimiseen, ja sille on jo aikakin tarjota vaihtoehtoja. Ilahtuneena olen seurannut bloggaajien meikittömyyskokeiluja ja säärikarvojen kasvatusta. Onhan se nyt aika absurdia, että sääriään ajelematon nainen on länsimaiden mittapuulla yhtä outo kuin niitä ajeleva mies.

Kauneusvaatimusten absurdiudesta huolimatta kuulun itse siihen lajiin minimalisteja, joille yksi ajuri on estetiikan kaipuu. (Kauneus on aina katsojan silmässä, ja tiedän, ettei minimalistisesti sisustettu koti ole monenkaan mielestä viehättävä, mutta minua se miellyttää.) Arvostan kauneutta niin kodissani, käyttötavaroissa kuten autoissa kuin ihmisissäkin. Tuosta luettelosta viimeisen myöntäminen tuntuu kauhealta: saako ihmisen kauneutta enää sanoa arvostavansa?

Ysärin superit 4ever

Olin yläasteella, kun 90-luvun supermallit – tiedättehän: Cindy, Claudia, Naomi, Linda ja Christy – olivat huipulla. Sain kopioida koulukaverini aarteen, Cindy Crawfordin jumppavideon, ja tahkosin sitä tunnista toiseen. (Nyt se löytyy YouTubesta!)

En ymmärtänyt, kuinka etuoikeutettu olin, että viidestä maailman kauneimpana pidetystä naisesta neljä oli edes jossain määrin samasta muotista kuin minä. Totesin vain, että tuohan olisi varmaan kivaa hommaa, ja marssin mallitoimistoon. Tuo päätös kiihdytti koulukiusaamistani, ja sain kuulla yläasteella päivittäin haukkumista niin pienistä rinnoistani kuin ”rumuudestani”. Satunnaisesti kiusaaminen oli fyysistä, enimmäkseen huutelua. Voisinpa sanoa, etten välittänyt.

Kahdeksasluokkalaisena kotipihassani. Leveä hymy on kuvan ottaneelle parhaalle ystävälleni Anulle. Kesämekon ja verkkatakin yhdistelmä on pettämätöntä Lohjaa, mutta kouluun pukeuduin muistaakseni rahtusen tyylikkäämmin. Hiusten punerrus on hennasta. Tämän jälkeen sorruin melkein 20 vuodeksi raidoittamaan hiuksiani vaaleammiksi.

Kesti pari vuotta löytää oikea toimisto ja päästä alkuun, mutta sen jälkeen olenkin tehnyt mallintöitä keikkaluontoisesti muiden töiden ohella jo yli kahden vuosikymmenen ajan. En ole koskaan ollut lähelläkään huippua edes Suomen mittakaavassa, mutta olen saanut tehdä sadoittain kivoja keikkoja ihanien ihmisten kanssa ja saanut sen verran lisätienestejä, että esimerkiksi opintolainaa en tarvinnut koskaan. Olen idoleilleni kovasti kiitollinen inspiraatiosta.

Vanhemmiten tajusin, että yksikään Supereista ei esimerkiksi ollut aasialaissyntyinen, ja että vartaloltaan he olivat kuin yhdestä puusta – pitkiä ja hoikkia. Kauneusvirhettä heissä edusti Cindy Crawfordin kuuluisa luomi.

Ensimmäiset mallikansiokuvaukseni vuonna 1998 kuvattiin sittemmin tuhopoltetuilla VR:n makasiineilla. Meikin teki Outi Varppee, mutta valokuvaajasta muistan vain etunimen Lasse. Onneksi kulmakarvani kasvoivat takaisin, tuollaisiksi ohuiksi nypin niitä vain hetken. Vetyperoksidiblondiuttakaan ei kestänyt kauaa. 16-vuotiaana hain vielä omaa ”lookiani”, mikä kuulunee nuoruuteen.

Tatuoinnit, arvet ja muut kauneusvirheet

Mallimaailma on vääjäämättä jättänyt jälkensä kauneuskäsitykseeni. Ohjeet karvojen poistamisesta, ihon kuorimisesta ja kynsien hoidosta ovat muuttuneet arjekseni, joista en laista silloinkaan, kun kuvauksia ei ole. En ottaisi rakennekynsiä tai ripsenpidennyksiä, sillä ne eivät mallille sovi, ja (ehkä siksi) ne näyttävät mielestäni edelleen kantajillaan kummallisilta.

Huippumalleilla näkee nykyisin usein tatuointeja, mutta aloittaessani 90-luvulla ne merkattiin mallin tiedoissa kohtaan ”arvet, tatuoinnit ja muut kauneusvirheet”. Silloin kuvattiin vielä filmille, jolloin kuvien jälkikäsittely oli vaivalloista ja harvinaista. Finni saattoi viedä työkeikat, tatuoinneista puhumattakaan.

Verkkokauppojen myötä tuotettavien kuvien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti, eikä asiakkaalla ole mahdollisuutta käsitellä ”kauneusvirheitä” pois kaikista kuvista, joita saatetaan päivän aikana ottaa jopa sadoittain. Niinpä kuvauskeikan saadessani skannaan heti vartaloni mustelmien varalta ja aloitan tarmokkaan Hirudoid Forte -kuurin niiden häivyttämiseksi. Tatuointeja tulen tuskin koskaan ottamaan.

Oma kauneusvirheeni on lonkan kohdalla kulkeva pitkä arpi, joka on ollut minulla lapsuudesta saakka. Olen korjauttanut arpea useampaan otteeseen ja hieronut sitä ahkerasti. Nykyisin se on lähes huomaamaton eikä ole muodostunut esteeksi alusvaatekuvauksillekaan. Rannalla käytän aina bikineitä, enkä peittele arpeani. Kauneusvirhe se kuitenkin omassa ajatusmaailmassani on.

Miesten vai asiakkaiden mieleen

Miesten miellyttämiselle olen tehnyt elämässäni yhden myönnytyksen, jota kadun. Tarina menee näin: Sain alkuvuodesta 2004 halutun työkeikan, Cutrinin kampanjakuvaukset. Huippukampaaja Harri Paananen leikkasi juuri ja juuri olkapäilleni ulottuneet hiukset upeaksi polkaksi. Palkkio oli nelinumeroinen ja olisin tehnyt freesillä tukallani varmasti hyvin kuvauksia. Kotiin tullessani silloinen avomieheni katsoi minua kerran. Sen jälkeen hän ei päiväkausiin katsonut minua päinkään, tai puhunut minulle. Menin ottamaan kalliit ja hankalat hiustenpidennykset, ja olin niiden takia kuukausia kokonaan sivussa mallintöistä. Miehenpuolikas oli tyytyväinen.

Tämä Harri Paanasen tekemä ja valokuvaaja Marko Rantasen ikuistama look ei kelvannut silloiselle avomiehelleni.

Yritän olla ymmärtäväinen menneitä valintojani kohtaan. Suhde oli ensimmäiseni, ja olin muutamaa kuukautta aiemmin menettänyt rakkaan isäni. Myöhemmin sama miesystävä uhkaili jättävänsä minut, jos en heti palaa kotiin Wienin mallimarkkinoilta, joilla olin juuri saanut ensimmäiset kuvaukseni. Häpeäkseni on sanottava, että palasin. Keittiöpsykologi voisi sanoa jotain kauneuden näkemisestä uhkana. Myöhemmät miesystäväni ovat suhtautuneet työntekooni kannustavammin.

Muuttuvatko kauneusihanteemme?

Kuusi vuotta sitten kävin mielenkiintoisen keskustelun kahden amerikan-aasialaisen joogaopettajan kanssa. He olivat pariskunta, mies ja nainen, kuvankauniita kaikilla mittapuilla kummatkin. Ihmettelin, miksi monissa Aasian maissa halutaan näyttää länsimaisilta. Kiinahan rahoitti Yhdysvaltoja – ja koko maailmaa – jo tuolloin voimakkaasti, mikseivät kaikki halua näyttää kiinalaisilta? Pariskunta katsoi minua sillä tavalla säälien, kuten hieman yksinkertaista ihmistä katsotaan. ”Kauneusihanteemme ovat Antiikin Kreikasta, eivät ne meidän elinaikanamme muutu”, mies sanoi.

Nyt elän toivossa, että tuo arvio olisi vanhentunut. Muutoksen vauhti pois tiukoista kauneusnormeista tuntuu kiihtyneen. Veturina ovat niin ruohonjuuritason toimijat kuin mainostajatkin. Erilaisista huippumalleista voi lukea vaikka tästä Glorian artikkelista.

Vaikka Winnie Harlow, Ashley Graham, Lupita Nyong’o ja Kim Kardashian ovat kaikki pyörryttävän upeita naisia, en osaa pitää heitä kauneusihanteinani, koska he eivät ole minun näköisiäni. Mielestäni kauneusihanteen pitäisi kannustaa huolenpitoon itsestään. Katsoessani ysärin supereita – ja muutamaa heidän jalanjäljissään kävelevää Victoria’s Secret -mallia – inspiroidun yrittämään olla paras versio itsestäni: syömään terveellisesti, liikkumaan (näihin asioihin minulla on tietysti paljon muitakin motivaattoreita kuin ulkonäkö!), pitämään huolta hiuksistani ja ihostani, kasvojoogaamaan.

Jos kauneusihanteeni olisi liian kaukana omasta ulkomuodostani – jos vaikka kokisin painetta näyttää muodokkaalta Kim Kardashianilta – iskisi epätoivo. Jos kauneusihanteesi on saavutettavissa vain kirurgin veitsellä, kannattaa ehkä vielä tarkistaa, löytyisikö nykymaailman laajentuneesta valikoimasta passelimpaa ihannetta. Kuten sanottu: Toivoisin jokaiselle ulkonäöstään kiinnostuneelle sitä etuoikeutta, että oma kauneusihanne löytyisi suhteellisen läheltä omia lähtökohtia.

Oman elämänsä superiksi – hinnalla millä hyvänsä tai ihan ilman

2006 Seppälä toi mainoskuviinsa ”Oman elämänsä supermallit”, niin sanotusti ”teki Dovet” eli käytti mainoksissaan ns. tavallisia ihmisiä (termi ei todellakaan ole minun). Samoihin aikoihin muotilehtien kansia ensin Yhdysvalloissa, sitten Suomessa, alkoivat kansoittaa mallien sijaan julkkikset. Tällaisena epätavallisena(?) ihmisenä minua harmitti, sillä mallien työt vähenivät. Ammatillisesti ei tuntunut reilulta, että ”Sirpa Seinäjoelta” teki työni ilmaiseksi – tästä ilmiöstä ei toimistotöissä joudu kärsimään. Iän ja sen myötä perspektiivin ja oman taloudellisen turvan karttuessa aloin pitää mainoskuvissa nähtävien ihmisten monimuotoistumista yksinomaan hyvänä asiana – joskin olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että kuvassa mallina toimivalle henkilölle kuuluu aina kunnollinen rahapalkkio siinä missä muillekin kuvausryhmän jäsenille.

Even I don’t look like Cindy Crawford in the morning

Upea Cindy Crawford on sanonut, ettei hänkään herätessään näytä Cindy Crawfordilta. Toivottavasti kaikille on selvinnyt, kuinka paljon ammattitaitoa tarvitaan, että mallit näyttävät siltä, millaisina olemme tottuneet heidät näkemään. Kyse ei aina ole kuvankäsittelystä, sillä jo ammattimeikkaaja, hyvä valaistus ja osaava valokuvaaja tekevät valtavasti. (Eihän monikaan näytä tiistaiaamuisin samalta kuin hääkuvassaan.)

Tältä näytän puhelimen etukameralla otetussa selfiessä, kun en ole edes harjannut kulmakarvojani. Ikkunasta tuleva kaunis valo kompensoi meikittömyyttä, mutta en vain totu selfiekameroiden vääristämiin kasvonpiirteisiin. Vertaapa vaikka nenäni kokoa allaoleviin kuviin. Unohda selfiekamerat!
Tältä näytän passikuvassani, joka otettiin parvekkeellamme kauniissa ilta-auringossa. Valo ratkaisee! Silmissäni on sisäkajalia, jota en laittaisi edes juhliin. Passikuvan pikselimössössä se pelastaa… no, ei juurikaan mitään. Mutta ainakin yritin.
Tämä kuva on Kotirouvan katalogikuvauksista. Tällä kertaa käytössä ei koronatilanteen vuoksi ollut meikkaajaa, joten taiteilin vähäisen meikin ja hiusten laineet itse. Kuva otettiin yksinkertaisella ns. videovalaistuksella ja kuvaajana toimi Kotirouvan in-house kuvaaja Laura.
Tämä Citymarketin katalogikuva otettiin toukokuussa 2018 kesken pahinta raskauspahoinvointiani. Minut meikkasi Leena Waggoner, yksi Suomen rautaisimmista meikkaaja-ammattilaisista. Kuvan otti Fotonokan Kristiina Hemminki, maamme huippuja hänkin. En näytä yhtään pahoinvoivalta, vai mitä?

Vuodesta toiseen itseni näköinen

Oman kauneusihanteen löytämistä voi mielestäni verrata oman tyylin löytämiseen, jota yleisesti pidetään hyvänä asiana. Minun kauneustyyliini kuuluvat esimerkiksi omat kulmakarvani, joita en tummenna, vaalenna tai kavenna sanoipa muoti mitä tahansa. En ikimaailmassa laitattaisi kasvoihini mesolankoja näyttääkseni enemmän ketulta – mitä jos ensi vuoden muotieläin onkin vaikka pöllö?

Edes vuosia jatkunut koulukiusaaminen tai kauneusklinikan perustajaan tutustuminen eivät saaneet minua harkitsemaan rintaimplantteja. Vartaloni on hoikka, lihaksikas ja kurviton riippumatta siitä, onko se muodikas vai ei. Hiusten raidoittamisenkin lopetin jo vuosia sitten. Maantienharmaaksi juurikasvun perusteella olettamani väri olikin ihan kaunis, vähän punertava vaaleanruskea, joka vaalenee auringon vaikutuksesta.

En tuomitse kauneustoimenpiteitä millään muotoa, en isojakaan leikkauksia. Päin vastoin, mielestäni on mahtavaa, että saatavilla on toimenpiteitä, jotka voivat esimerkiksi pelastaa romuttuneen itsetunnon. Muotivirtausten perässä itsensä operoiminen sen sijaan ei tunnu järkevältä ja käy raskaaksi niin kropalle kuin lompakolle.

Minimaalisella vaivalla

Olen kertonut minimalistisesta kasvojenhoitorutiinistani niin täällä kuin kavereillenikin. Usein saan siihen kommentiksi: ”Joo, mäkään en enää jaksa välittää.” Eih! Kyse ei kohdallani ole ollenkaan tuosta. Muistetaan nyt, että tiettyä kuplaa lukuunottamatta ulkonäöllä on edelleen erittäinkin paljon väliä niin parinmuodostuksessa kuin työelämässäkin – sellaisillakin, jotka eivät ole työkseen malleja.

Kauneudenhoidossa pyrin optimoimaan prosessia. Kun kestovärjään ripseni (kehittämälläni superhelpolla tyylillä) säästän aikaa ripsarin laitossa ja puhdistamisessa, enkä altista silmänympärysihoa hankaamiselle. Säästyneet minuutit voin käyttää vaikka kasvojoogalaite Lipperin parissa, millä on pitkällä aikavälillä iso vaikutus ulkonäkööni.

Kuvauksia lukuunottamatta en juurikaan meikkaa töihin, ja hiustenlaitto tarkoittaa kohdallani niiden harjaamista ja mahdollisesti letittämistä, ei hiustuotteiden tai muotoiluvälineiden käyttöä. Laittautumisen vaikutus ulkonäkööni ei mielestäni ole vaivan arvoinen. Ihosta, hiuksista ja vartalosta huolehtimisella sen sijaan on suuri merkitys ulkonäkööni.

Eikö kukaan ajattele lapsia?

En ole pahoillani, jos tyttärilläni ei koskaan ole omia kauneusihanteita. Sellaiset eivät liene mitenkään välttämättömiä, sillä terveyden vaalimiseen löytyy ulkonäköä parempiakin syitä. (Terveys on minulle – melko paljon sairastaneelle – itseisarvo, jonka vaalimisesta en neuvottele.) Ehkä tyttäreni saavat varttua vähemmän ulkonäkökeskeisessä maailmassa, tai valitsevat vaikka ammatit, joissa ulkonäköä ei tule murehdittua.

Tyttäreni ovat vaaleita ja sinisilmäisiä, ja heistä tulee geeniensä puolesta pitkiä ja hoikkia. Nykystandardeilla upeita ilmestyksiä. Ehkä aasialaiset kaverini olivat väärässä, ja tyttärieni look ei ole enää tulevaisuudessa muodissa. Minua se ei haittaa pätkääkään, minun silmissänihän he ovat joka tapauksessa maailman kauneimpia. Toivottavasti onnistun kasvattamaan heidät niin, ettei heidän itsetuntonsa riipu siitä, ovatko he kulloisenkin kauneuskäsityksen mukaisia.

Onko sinulla kauneusihanteita? Ovatko ne muuttuneet ajan myötä? Olisi ihanaa kuulla ajatuksianne tästä kovin henkilökohtaiseksi muuttuneesta kirjoituksesta kommenteissa!

Artikkelikuva on vuonna 1999 tai 2000 tehdystä meikkikoulun loppukokeesta, jossa olin mallina. Meikkaajan nimi oli Laura, kuvaajasta ei valitettavasti ole mitään tietoa.

Päiväreissu Ähtärin eläinpuistossa

Somen selailu ei enää kuulu harrastuksiini, mutta olen kuullut, että kotimaan matkailuvinkeille on nyt sattuneesta syystä kova kysyntä, joten tässä yksi sellainen lisää. Me päätimme toteuttaa pitkään puheissa olleen reissun ja vierailla Ähtäri Zoossa. Edellisestä vierailustani olikin jo 12 vuotta.

Ilvekset kamustelivat vuonna 2008 näin söpösti. Eilen näimme yhden ilveksen, mutta se pysytteli kauempana aitauksessaan.

Vierailumme ei ollut 2018 tarhaan saapuneiden pandojen ansiota, vaan ollut listalla jo pidempään. Nyt kun olemme oleilleet pidempään mökillämme Hämeenlinnassa, totesimme 2,5h ajomatkan suuntaansa olevan vielä ihan mahdollinen päiväreissulle. Anteeksi, ettemme jääneet tukemaan Ähtärin hotelleja. Astmaatikkona jätän vielä esimerkiksi buffet-ruokailut väliin vaikka hotelliaamiainen muutoin maistuisikin. Matkaseuraksemme saimme ystäväperheen, jotka olivat kanssamme viime kesänä niin Vallisaaressa kuin ikimuistoisella Norjan kiertomatkallakin.

Ostimme liput etukäteen netistä vaikka kummoista ruuhkaa ei kesäkuun lopun lauantaina sitten ollutkaan. Käsidesiä ja käsienpesupisteitä oli runsaasti ja Pandataloa ahtaammat sisätilat oli fiksusti suljettu. Liput ovat suhteellisen suolaisen hintaiset – aikuiselta 34 € ja kolmivuotiaskin kustansi 19 €. No, pandoja on toki Kiinan ulkopuolella vain parissakymmenessä paikassa ja nykyisin samalla lipulla pääsee siis hienoon Pandataloon, ihanaan metsään rakennettuun eläinpuistoon ja kivalle ”maatilalle”.

1v9kk kuopuksemme näyttää innoissaan, missä Lumi-panda lepäilee. Pandatalossa pitää olla hiljaa, sillä pandat haluavat chillata rauhassa.

Ähtärin eläintarha on yksi kivoimmista, missä olen vieraillut, ja vertailukohtia on kymmenittäin. Ähtäristä tekee erityisen mieluisan eläinten selvästi keskimääräistä mukavammat olot. Siksi lippujen hinta ei tunnu kohtuuttomalta.

Visentinpoikanen suhtautui pitkään jatkuneisiin helteisiin näin.

Ähtärin eläintarha on erittäin selkeä kierrettävä: hieman yli kolmen kilometrin kierroksella näkee kaikki eläimet. Kierros alkaa Pandatalosta (jota kiinalaiset tarkastuskäynnillään kiittelivät hienoimmaksi kotimaansa ulkopuolella) ja päättyy Maatilalle, josta löytyy muun muassa suomenhevonen ja lehmiä.

Maatilalla pääsin myös kokeilemaan puujalkoja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Se on hieno laji, jolle soisin kovasti lisää suosiota!

Viihdyimme eläinpuistossa noin 3,5h. Kierroksen puolivälistä on jonkinlainen kahvila, mutta viikkoa aiemmin puistossa vieraillut kaverini kuvaili sen tarjontaa lähinnä ranskalaisiksi ja hodareiksi. Niinpä söimme Ähtärin keskustassa juuri ennen puistoon menoa, emmekä pitäneet eläintarhassa kuin yhden pienen evästauon. Pandatalossa on kuulemma siistimpi kahvila, mutta siihenkään ei tullut tällä kertaa tutustuttua.

Vaikka villisika elää Suomessakin luonnonvaraisena, hämmentyisin kyllä suuresti, jos sellainen kävelisi metsässä vastaan.

Ähtäri Zoon vieressä on seikkailupuisto Flowpark ja kivannäköinen chalet-hotelli. Väkisinkin tuli mieleen, että olisihan tänne voinut yöksikin jäädä. Ehkä ensi kerralla!

Lähimatkailua Laitikkalassa

Olemme viihtyneet jo kolme kuukautta “mökillämme” Hämeenlinnassa. Yleensä käymme mökillä keskimäärin kerran kuussa, ja silloin ihan vain se mökillä oleminen riittää – olkoonkin, että piipahdan joka kerta lempparikirppikselläni Aarreaitassa. Kolmen kuukauden jälkeen mökillä alkaa höpertyä, etenkin, kun se on koko kevään toimittanut myös työpaikan virkaa. Oli siis korkea aika alkaa tutustua lähiseutujen kohteisiin.

Full disclosure: Rönnvikin viinitila Laitikkalassa on osaomistamani markkinointitoimiston asiakas, ja monet teksteistä heidän sivuillaan minun näppäimistöltäni. Olin vieraillut tilalla aikaisemminkin ja saanut heiltä vinkkejä lähistön kohteista. Tätä juttua kirjoittaessa syntyi vastaava tuotos myös Rönnvikin viinitilan sivuille. Ai miten niin työn ja vapaa-ajan raja hämärtyy?

Meillä oli oikein onnistunut retkipäivä, ja kuvissa vilahtelevat 1,5- ja 3,5-vuotiaat tyttäremme olivat innoissaan jokaisesta kohteesta. Tänä kesänä kotimaanmatkailu saanee viimein ansaitsemaansa arvostusta, joten jaan vinkit sinullekin.

Hämeenlinnasta on Laitikkalaan puolen tunnin matka, Pälkäneen keskustaan 10 minuuttia enemmän. Tampereelta näihin ajaa reilusti alle tunnissa, Helsingistä menee vähän yli, samoin Lahdesta. Kaikki kohteet ovat avaria ulkotiloja, joten huolehtimalla hyvästä käsihygieniasta näissä voi vierailla huoletta tällaisena kummallisena koronakesänäkin.

Strutsitila Syrjynen Pälkäneellä

Päivän alkajaisiksi ajoimme suoraan Hämeenlinnasta katsoen kauimmaiseen kohteeseen Pälkäneen keskustan pohjoispuolelle: Strutsitila Syrjyselle. Aikuisilta peritään neljän euron sisäänpääsymaksu, lapsilta kahden, mutta alle 4-vuotiaamme pääsivät ilmaiseksi. Tilalta löytyy kahvila, mutta me emme vielä tässä vaiheessa reissua olleet sen tarpeessa. Nähtävää riitti, sillä strutsien lisäksi saimme ihastella lampaita, vuohia, kanoja, kukkoja, valkoisia kyyhkyjä ja kuusipeuroja, jotka pilkkuineen muistuttavat aivan Bambia. 

Syrjysen Strutsitila Pälkäne

Pyhän Mikaelin rauniokirkko ja Pälkäneen keskustan nähtävyyksiä

Pälkäneen keskustan lähellä, aivan tien vieressä seisoo keskiaikainen kivikirkko (joka komeilee tämän kirjoituksen artikkelikuvana). Kyseessä on Pyhän Mikaelin kirkko, jonka katto sortui raivoisassa myrskyssä vuonna 1890. Kirkko oli silloin jo muutenkin hylätty, sillä Pälkäneen keskustaan rakennettu uusi kivikirkko oli syrjäyttänyt sen. Rauniota alettiin kuitenkin pitää kunnossa ja siellä on järjestetty niin jumalanpalveluksia kuin perhejuhliakin. Vaikuttava paikka, johon voi vain kävellä sisälle. Alueella ei ole mitään palveluita.

Pyhän Mikaelin rauniokirkko oli vaikuttava paikka. Mairea hymyni johtuu kuitenkin osittain siitä, että sain päälläni olevan ihanan kesämekon eilen lahjaksi Kotirouvan kuvauksista. Kyseessä on toinen kerta 22-vuotisen mallinurani aikana, kun sain kuvauksista vaatteen omakseni!

Nautimme jätskit Pälkäneen keskustassa (lämmin suositus Kolmen Kaverin vegaaniselle uutuusjädepuikolle!) ja ajelimme hieman ympäriinsä. Keskustasta löytyy komea vanha tuulimylly, jonka sisälle pääsee keskikesällä rajattuna aikoina tutustumaan.

Joen rannassa on Pohjan Sodan suurimman taistelun muistomerkki. Selostin Googlen avulla taistelun kulkua ääneen ajaessamme takaisin kohti Laitikkalaa. On hauskaa pohtia, miten erilaiselta Pohjola saattaisi näyttää, jos Kostianvirralla olisi käynyt toisin. Olisiko Ruotsi yhä Pohjois-Euroopan suurvalta, jonka osana suomalaiset nauttisivat jopa nykyistäkin suuremmasta vauraudesta? Historian tuntemukseni ei valitettavasti riitä laajaan spekulointiin.

Suttisen tila

Seuraavaksi vierailimme Suttisen tilalla, jossa myydään tuoreita kasviksia ja marjoja aina ajankohdan mukaan. Ihanasta tilapuodista lähti mukaamme punajuuria ja kevätsipulia. Pihapiirissä majailee normaalisti kaneja, mutta tällä kertaa ne olivat piilossa. Ihastelimme sievää valkoista ponia, mutta tyttöihin teki suurimman vaikutuksen jäätelökioskin takaa löytyneet lainattavat keppihevoset ja niille tehty esterata.

Suttisen marjatila

Rönnvikin viinitila

Päätimme retkipäivän Rönnkivin viinitilalle, jossa kuopuksemme oli vieraillut jo aiemmin asiakastapaamisessa. Tutustuimme mieheni kanssa vuorotellen Tallinvintin taidenäyttelyyn ja tilaviinien ja Rönnvikin historiasta kertovaan ulkoilmanäyttelyyn, sillä lapset säntäsivät leikkipaikalle, eivätkä olisi enää pois lähteneet. Puiden varjossa oleva leikkipaikka karhu-, ilves- ja varsapatsaineen tuntui olevan pienten silmissä maaginen paikka. Vieressä virtaa pieni puro, jonka yli on aseteltu lankkuja sillaksi. Viinitila oli päivän kohteista hieman yllättäen ainoa, josta lähtemisestä jouduimme neuvottelemaan.

Kuten olen kertonutkin, en itse käytä alkoholia ollenkaan, mutta Rönnvik on silti mielestäni aivan ihana paikka. Voisin istuskella tilan vehreällä pihamaalla tuntitolkulla, vaikka sitten paikallista mehua juoden ja tilalla sijaitsevan leipomon antimia nauttien. Tällä kertaa mukaan tarttui Beritin leipoma saaristolaisleipä.

Tiloilta ostetuista herkuista huolimatta lomapäivän kokonaiskustannus jäi hyvin kohtuulliseksi, ja todelliselle budjettimatkaajalle löytyy matkan varrelta ihania retkipaikkoja omien eväiden nauttimiseen. Sisäänpääsymaksu on vain Syrjysen Strutsitilalla, ja sekin tosiaan erittäin kohtuullinen. Kauniina kesäpäivänä elämykset ja tunnelma olivat aivan mahtavia.

Paluumatkalla Hämeenlinnaan kumpikin tyttö simahti autoon, myös päiväunista jo ajat sitten luopunut esikoinen. Illan mittaan hauskaa päivää muisteltiin moneen otteeseen.

Ja laulun tämän lauloi mulle tuuli: On kaikkein kaunein aina oma maa.
Niin moni muuta paremmaksi luuli, mut pettymyksen itsellensä saa. (Tapio Rautavaaran laulusta Kulkuri ja Joutsen)

Ostolakko on ohi

Kerroin huhtikuussa joutuneeni elämäni ensimmäiseen ostolakkoon, kun koronan suljettua kirpparit Postin sekoilu teki nettikirppareilta ostamisestakin mahdotonta. Jäin siis sen varaan, mitä ruoan nettikaupasta sai. Kaikenlaista, muuten. Olisin ostanut uuden vispilän ja terottimen mieluummin käytettynä Kierrätyskeskuksesta, mutta minkäs teet. En halunnut sanoa lapsille, että piirtäminen jatkuu, kun kirpparit ovat taas auki.

Aluksi jouduin miettimään, millä korvata kirppistelyn tuoma löytämisen riemu, mutta pian uuteen normaaliin tottui siinäkin asiassa. Parissa kuukaudessa harvoin oikeasti tarvitsee mitään, ja nytkin ainoaksi ongelmaksi meinasi muodostua atomeiksi hajonnut kasvohoitoni kulmakivi konjac-sieni. Sen suhteen sain turvauduttua verkkokauppaan ja Matkahuoltoon, joten kaikki hyvin ensimmäisessä maailmassa.

Paluu Aarreaittaan

Yksi ehdottomista lempikirppareistani on Aarreaitta Hämeenlinnassa. Olen käynyt siellä aina mökillä ollessani, ja onkin ollut aikamoisen outoa viettää täällä kolme kuukautta ilman Aarreaitta-vierailua! Aarreaitan yrittäjä käytti tauon viisaasti ja remontoi koko kirpparin uuteen uskoon, ja 1.6. se kaikessa uljaudessaan aukesi.

Viikon maltoin, mutta kun päivittäiset tartuntaluvut alkoivat näyttää nollaa, uskaltauduin itsekin vierailemaan Aarreaitassa. Olemme eläneet aika eristyksissä, ja tuo tuulahdus normaaliutta oli kyllä todella tervetullut! Kirpparivisiitti venähti, kun etsin kaikenlaista muuttoa tekevälle kaverilleni. Löysin myös korvaajat kahdelle eristyksen aikana hajonneelle tavaralle: Hupparin kuopukselle ja lelukorin.

Hyväkuntoinen Lindexin huppari, 2,50 €

Ostolakkoni – jollaiselle en olisi koskaan halunnutkaan – jäi siis vain parin kuukauden mittaiseksi. Suuria oivalluksia se ei tuonut, mutten niitä toki odottanutkaan. Minimalismi ei minun kohdallani tarkoita pyrkimystä kuluttamisen täydelliseen lopettamiseen, ei edes tavaroiden kohdalla. Olen säästäväinen ja ostan kaiken mahdollisen käytettynä, joten ostolakko ei tuonut suurta muutosta talouteen. Kirpparireissuja oli kova ikävä, ja olen iloinen, että olen saanut ne nyt takaisin.

Huovasta tehty H&M:n pupukori maksoi 2 €. Se korvaa monesta kohtaa teipatun paperikassin lasten pikkulelujen säilytyspaikkana ja palkitsee sangen kiltisti jälkensä siivoavia typyjämme.

Minimaalinen vaikutusyritys

On vaikea kuvitella etuoikeutetumpaa olentoa kuin keskiluokkaisen perheen kasvatti Pohjoismaissa, etenkin, jos sattuu olemaan vielä ihan kirjaimellisesti sinisilmäinen. Tai ei sen silmien värin tietenkään niin väliä ole, pointti on tässä kelmeänvaaleassa ihossa, jonka läpi verisuonet kuultavat sinisinä, ja jonka pinnassa jokainen pieni pöydänjalan kolhaisu loistaa mustelmana. Omaan silmääni tämä ei ole kovin kaunis sävy iholle, mutta nyt ei arvioidakaan kauneutta.

Listasin maaliskuussa asioita, joista sain lohtua lockdowniin. Siinäkin yhteydessä tuli mainittua, kuinka kiitollinen olen Suomen täyspäisestä valtionjohdosta. Ilman muuta meillä on omat haasteemme, kuten kaikilla, mutta kokonaisuutena parempaa maata saa kyllä ihan objektiivisestikin arvioituna etsiä. Eivät Pohjoismaat ihan vahingossa niitä kaikkia vertailuja voita. Mites vaikka se, että meillä poliisit käyvät ammattikorkeakoulun, jossa kolmen vuoden ajan opetetaan selviämään hankalistakin tilanteista ensisijaisesti puhumalla? Onhan siinä eroa verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa paremmin komedialeffojen tapahtumapaikaksi soveltuvat police academyt kestävät 2-9 kuukautta ja opettavat lähinnä voimankäyttöä.

Tuntuu, että on kovin vähän mitään, mitä voisin tehdä, että osoittaisin edes tukeni heille, jotka Yhdysvalloissa nyt taistelevat perusoikeuksiensa puolesta. Somea en juuri käytä ja mielenosoitus on pandemia-aikana huono idea. Niinpä teen tämän minimaalisen asian: ehdotan sinulle yhtä loistavaa kirjaa ja yhtä pysähdyttävää elokuvaa. Valitse mieleisesi kulttuurimuoto, vaikutu, ja keksi ehkä parempi tapa vaikuttaa. Kerro minullekin!

Angie Thomasin kirja: The Hate U Give / Viha jota kylvät

Angie Thomasin menestysromaani The Hate U Give (suomennettu Viha jota kylvät) kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka elää kahdessa maailmassa: mustien ja valkoisten. Vaikka viimeksi kirjoitin, etten juurikaan lue fiktiota, tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen ja se totisesti kannatti. Thomasin inspiraationa oli nuoren mustan miehen kuolema poliisin käsissä, ja sama tarina – joka toistuu todellisuudessa joka tuhannennen mustan miehen kohdalla Yhdysvalloissa – aloittaa tämänkin kirjan tapahtumat. En haluaisi spoilata juonta, mutta se, mitä nyt tapahtuu Minneapoliksessa ja muissakin kaupungeissa on kerrassaan Life imitating art.

Starr on älykäs ja kova tekemään töitä niin lukiossa kuin isänsä yrityksessä, rakastaa tennareita ja kuuntelee Tupacia. Löysin hänestä paljon samaistumispintaa omaan lukioaikaiseen minääni. Mutta hetkonen, minun vanhempani eivät koskaan opettaneet, miten toimia, jos poliisi pysäyttää! Tämä kirja auttaa kaltaisiani etuoikeutettuja sinisilmiä näkemään, miten erilaisessa todellisuudessa mustat elävät – Yhdysvalloissa, mutta varmasti muuallakin.

Loistavasta kirjasta on tehty myös ihan mukiinmenevä leffa, joka nyt kannattaa ainakin katsoa, jos kirja ei tule kysymykseen.

Kathryn Bigelown Detroit-elokuva

Hurt Lockerin (2008) ohjauksesta Oscarin voittaneen Kathryn Bigelown Detroit (2017) kertoo vuoden 1967 tapahtumista Algiers-motellissa. En itse tuntenut tarinaa, joten sallin sinullekin ilon – tai tuskan – katsoa elokuva tietämättä, mitä on tulossa. Tämän sanon: elokuvan jälkeen en voinut kuin ihmetellä, miten vähän ”maailman mahtavin maa” on tilannetta pystynyt parantamaan yli 50 vuodessa! Yhdysvallat on rikki.

Puhuin aiheesta ystäväni kanssa. Hän totesi todella osuvasti, että kun hänen isoisänsä syntyi Suomessa 1901, hän syntyi yhteen Euroopan köyhimmistä ja takapajuisimmista maista, ja kun hän kuoli 1992, hän kuoli yhdessä maailman rikkaimmista ja sivistyneimmistä maista.

Muistan, kuinka kasari-Suomessa USA:ta ihailtiin. Taisi minullakin olla tennissukat, joissa oli tähtilogo ja USA-teksti. Oliko muunlaisia edes?

Nyt jaan sinulle kirja- ja leffavinkkejä, joiden avulla pyritään levittämään tietoisuutta USA:n vakavista ongelmista. Se on vähintä, mitä voin tehdä.

Korvattaisiinko selailu kirjoilla

Kirjoitus sisältää mainoslinkin*, josta saat itsellesi kahden viikon ilmaisen testijakson Nextoryn ääni- ja e-kirjoihin.

Viimeksi kerroin, että olen jo pitkään lukenut yksinomaan sähköisiä kirjoja. Kiitos ihanan kärsivällisen isoäitini, opin lukemaan jo viisivuotiaana. Niinpä muiden ekaluokkalaisten lukiessa ensimmäisiä satukirjojaan, minä luin jo täyttä päätä Alfred Hitchcockin mainiota ja yllättävän hyvin aikaa kestänyttä Kolme Etsivää -sarjaa. Rakkaus lukemiseen on säilynyt läpi elämän, ja minulla on käytännössä aina vähintään yksi kirja kesken.

Vuosikymmen lukemista missä vain

Luovuin fyysisistä kirjoista jo 10 vuotta sitten. Tarvitsin silloin kirjahyllyn toiseen käyttöön ja hieman surullisenakin luovuin moneen kertaan lukemistani lempikirjoista. Olin jo alkanut lukea kirjoja ensisijaisesti elektronisessa muodossa ja aina ennen kirjasta luopumista varmistin, että se on saatavilla sähköisenä. En ole koskaan omistanut tablettia tai kirjojen lukemiseen tarkoitettua laitetta, joten olen lukenut kirjat aina puhelimeni näytöltä. Jostain syystä monet pitävät tätä kummallisena, vaikka selaavat itse puhelimiaan kaiken aikaa ja lukevat näytöiltään paljon pienempääkin pränttiä. Kirjoissa sentään fonttikoon säätäminen helppoa, toisin kuin vaikkapa uutissivustoilla. Ja muuten, katsoessani puhelintani pidän sitä suunnilleen leuan korkeudella, kuten artikkelikuvassakin. En siis taita niskaani 90 asteen kulmaan. Puhelinta jaksan hyvin pitää näin, fyysisen kirjan kanssa on haastavampaa.

Silloin vanhassa normaalissa, kun vielä kävin jossain, luin mitä erikoisemmissa paikoissa. Tavanomaisten juna- ja bussimatkojen (miten niitäkin voi olla näin ikävä?) lisäksi saatoin avata puhelimelta kirjani vaikka kassajonossa seistessä (sitäkin on muuten ikävä). Fyysinen kirja ei olisi ollut noissa tilanteissa edes mukana. On huumaava ajatus, että sähköisten kirjojen myötä taskussani on enemmän ihania kirjoja, kuin mitä ikinä tulen ehtimään lukea.

Minulle kirjojen lukeminen sängyssä puhelimelta ei ole aiheuttanut mitään ongelmia, päinvastoin! Ongelmia oli silloin, kun joutui pitämään käsissään fyysistä, joskus painavaakin kirjaa. Vielä isompi ongelma oli valon päällä pitäminen, joka häiritsi muiden nukkujien lisäksi myös omaa melatoniinintuotantoani. Ostin jopa sellaisen pienen kirjaan kiinnitettävän led-valon, mutta se ei oikein ajanut asiaansa. Minusta on ihanaa lukea kirjoja itsevalaisevalta laitteelta. Luen valkoista mustalla, melko pienellä kirkkaudella, ja puhelin on makuuhuoneessa tietysti yhteydettömässä lentotilassa.

10 vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että tämä on ainoa oikea tapa lukea kirjoja. Puhelimelta, valkoista mustalla. Lukuvuorossa Merete Mazzarellan Alma – edelläkävijän tarina.

Mieluummin luen kuin selailen

Jos minulla ei ole kierrossa hyvää kirjaa, koen orpouden tunnetta. Silloin sorrun helposti selailemaan uutissivustoja, tai joskus jopa sosiaalisia medioita, joista en koe saavani yhtään mitään. On tavallaan viehättävä ajatus pystyä selaamaan, mitä kavereille kuuluu, mutta tosiasiassa päädyn lukemaan hyvänpäiväntutun poliittista manifestia tai kahden vuosikymmenen takaisen työkaverin päivitystä kesäkukkien istutuksesta. Lasten myötä olen vähentänyt sosiaalisen median käyttöä valtavasti, ja käytännössä käytän sitä vain ansaitsemiseen liittyen silloin, kun se esimerkiksi hyödyttää uraani jollain tavalla. Olen pahoillani, en ole varmastikaan se kivoin somekaveri.

Luen parhaillaan Cal Newportin kirjaa digitaalisesta minimalistista, ja sen myötä olen alkanut entistä tarkemmin kiinnittää huomiota puhelimen käyttööni. Kännykkäni on minulle tärkeä apuväline, mutta haluan olla tiedostava sen suhteen, miten sitä käytän. Olen päättänyt, että vilkaisen Hesarin ja Ylen uutiset aamulla – pääsääntöisesti otsikkotasolla. Muut sivustot olen oikeastaan hylännyt, mitä nyt paria minimalismiblogia vilkaisen muutaman viikon välein – tosin en osaa oikein sanoa, alkaako sekin lipsua enemmän sisällöntuottajan työhöni liittyvän benchmarkkaamisen puolelle.

Olen huomannut, että viisi minuuttia mukaansatempaavan kirjan parissa rentouttaa aivan toisella tavalla kuin samat minuutit sivustoja selaten. Ja tietysti välillä on ihanaa – ja tärkeääkin – olla tekemättä mitään.

Tositarinoita tai teinifiktiota

Minulla on kirjojen suhteen aika erikoinen maku. Luen lähes yksinomaan non-fiktiota, ja senkin genren suht suhteen olen nirso. Erityisesti rakastan elämänkertoja, ja aivan erityisesti ei-tunnettujen henkilöiden mielenkiintoisia elämäntarinoita. Viime vuonna minuun teki erityisen vaikutuksen Tara Westoverin Educated (suom. Opintiellä), joka kertoo voimakkaan uskonnollisessa perheessä Yhdysvalloissa kasvaneen naisen koulutuksen janosta. Ilmaisen korkeakoulutuksen maassa oli hyvä muistutus lukea, kuinka paljon jotkut ovat valmiita tekemään saadakseen kunnollisen koulutuksen.

Myös Trevor Noahin Born a Crime oli kiehtovaa luettavaa. Etelä-Afrikassa mustalle äidille ja valkoiselle isälle apartheidin aikana syntynyt poika näki kummankin maailman hyvät ja huonot puolet ainutlaatuisella tavalla. Kuten näistäkin saattaa päätellä, en useinkaan malta odottaa suomennoksia. Luen mielelläni alkuperäiskielellä, jos suinkin osaan sitä riittävän hyvin. Kielitaitoni riittää lähinnä englannin- ja ruotsinkieliseen kirjallisuuteen.

Nuorempana tutustuin innokkaasti fiktion klassikoihin, ja luin esimerkiksi paljon John Irvingin tuotantoa. Aikuistuttuani olen siirtynyt enemmänkin nuorille tarkoitettu fiktioon. Harry Potterit olen lukenut useaan kertaan niin suomeksi kuin englanniksi. Myönnettäköön, että osaan myös Twilight-kirjasarjan juonenkäänteet ulkoa. Olen lukenut melko paljon fantasiakirjallisuuttakin, mutta jostain syystä en vain jaksa innostua aikuisille tarkoitettu realistisesta fiktiosta. Olen aina ajatellut, että sen aika ei vain ole vielä, mutta olen jo 38-vuotias ja alkanut miettiä, onko minussa jotain vikaa. Aikuisten fiktio vain on usein niin synkkää, ja minun on usein vaikea samaistua romaanien roolihahmoihin.

Äänikirjat pelastivat sängyn pohjalla

Siirryin sähköisiin kirjoihin ystävistäni lähes ensimmäisenä, eivätkä kaikki ole tuota askelta ottaneet vieläkään. En muutenkaan ole millään tapaa teknologia- tai muutosvastainen, päinvastoin. Niinpä olen ilahtuneena seurannut kuinka monet ovat löytäneet kirjojen ihmemaan äänikirjojen kautta. Itsekin turvauduin äänikirjoihin, kun toisen raskauteni alussa jopa tekstin katsominen heikensi oloani entisestään.

Monet kuuntelevat äänikirjoja esimerkiksi siivotessaan, mikä on mielestäni mahtavan ihailtavaa tehokkuutta. Itse olen niin laiska siivooja, että sillä metodilla saisin kuunneltua ehkä kirjan vuodessa. Auton ratissakaan ei tule vietettyä paljon aikaa, mutta pidemmillä matkoilla kuuntelisin ehdottomasti mielummin laadukasta kirjaa kuin radiojuontajien mukanokkelaa sanailua.

Olen kuitenkin suoraan sanottuna huono kuuntelija. Henkilökohtaisessa keskustelussa läheisten ihmisten kanssa keskityn kyllä kiitettävästi, ja muistini on hyvä. Mutta kuten koulukaverini tietävät, ei kuullusta oppiminen ole minulla kovin vahvaa. Ymmärsin jo peruskoulussa, että opin lukemalla paremmin kuin opettajaa kuuntelemalla. Ajatukseni harhailevat helposti, ja näin ollen joudun todella keskittymään, jos aion ymmärtää kuulemani. Tämä on heikkous, jota pyrin kehittämään, mutta kirjojen suhteen olen toistaiseksi pitäytynyt luetussa sanassa. Ainoastaan Michelle Obaman Becoming-kirjan kohdalla epäröin: sen ääniversion lukee kuitenkin Michelle itse!

Sähköiset kirjastot kovassa käytössä

Kuten toistuvasti on käynyt ilmi, olen innokas julkisten palveluiden käyttäjä, ja rakkaus kirjastoa kohtaan on meillä suorastaan sukuvika. Suurin osa viime vuosina lukemistani kirjoista on ollut kirjastojen elektronisten kirjojen kokoelmasta. Uutuuskirjoja joutuu siellä toki odottamaan siinä missä fyysisessäkin kirjastossa. Parissa kuukaudessa olen päässyt Loiri-kirjan jonossa sijalle 64, joten saattaa olla, että ihan loppuun asti en malta odottaa. Onneksi ei tarvitsekaan!

Minimalismi-aiheisessa blogissa ei totisesti halua mainostaa mitään turhaa. Tämä yhteistyömahdollisuus kuitenkin miellyttää minua suuresti. *Tästä linkistä sinä saat kahden viikon ilmaisen kokeilun Nextoryn kattaviin ääni- ja e-kirjavalikoimiin. Minä puolestani saan jokaisesta kokeilijasta muutaman euron korvauksen.

Nextoryssa on aivan hillitön valikoima suosittuja e-kirjoja (ei kuitenkaan kaikkia tässä mainitsemiani kirjoja, ainakaan ennenkuin niille saadaan suomennokset). Nextoryn kirjoja voi lukea ja kuunnella kiinteällä kuukausimaksulla niin paljon kuin haluaa. Kahden viikon ilmaisen kokeilun jälkeen tilaus maksaa alkaen 13,99 €/kk, mutta mitään sitoutumispakkoa tarjouksessa ei ole.

Paljastanpa vielä loppuun rehellisyyden nimissä, miten itse toimin näiden kuukausilaskutteisten palveluiden kanssa: Kuten kaikki blogiani lukevat tietävät, olen aika tarkka rahoistani. En salli minkään kuukausilaskutteisten palveluiden syödä rahojani taustalla, jos en niitä käytä. Niinpä enimmäkseen turvaudun kirjaston valikoimaan, mutta kun lukulistalleni kertyy useampi kiinnostava uutuus, otan jonkun maksullisen palvelun käyttööni kuukaudeksi tai pariksi. Silloin suorastaan ahmin kirjoja – olenhan maksanut niistä! Mutta toisaalta, erästä edesmennyttä, henkilökohtaisissa suhteissaan ilmeisen dorkaa kulttuurin moniottelijaa siteeratakseni: Lukeminen kannattaa aina.

Kaduttaako minimalismi nyt

Hesarin Superraivaaja-juttu ilmestyi juuri kun suomalaiset olivat käpertyneet koteihinsa koronavirusta pakoon. Kommenteissa muutama arvioi, että kyllä nyt mahtaa minimalismi kaduttaa. Ja kyllä, yhden esineen myymistä olen hieman harmitellut. Mutta muutoin olen ennemminkin jatkanut kaappien raivaamista ja mm. päässyt eroon fyysisistä päiväkirjoistani.

Ajatus roinan säästämisestä “pahan päivän varalle” taitaa juontaa sotavuosilta tai mahdollisesti kylmän sodan ajalta, jolloin ajoittain oltiin huolissaan ulkomailta tuotavien materiaalien saatavuudesta ja niinpä aktiivisimmat säästivät jopa muoviroskansa. Isänmaallista toimintaa aikanaan, toki.

Tässä kirjoituksessa pohdin, mitä tavaroita voisin kaivata, ja kerron, miksi en kaipaa. Paljastan myös sen ainoan esineen, jota on vähän ikävä.

Viihde

Minimalistina siirryin jo ajat sitten lukemaan digitaalisia kirjoja. Nykyisin en saa fyysisiä kirjoja oikein edes luettua. Ne tuntuvat käsissä niin painavilta, eivät ole aina mukana ja vaativat valoa.

Jos internet kaatuu, pärjään muutaman päivän niillä kirjoilla, jotka minulla on kulloinkin puhelimelleni ladattuna. Jos internet kaatuu pidemmäksi aikaa, meillä on todella paljon vakavampia ongelmia kuin lukemisen puute.

Itsestäänselvästi elokuvien ja musiikin suhteen on sama tilanne. Lehtiä en juurikaan enää lue, mutta ainakin pk-seutulaisille helmet-kirjaston aikakauslehtivalikoima on oikein hyvä.

Digitaaliseen on-demand (tarpeen/kulutuksen mukaan) viihteeseen luottava kuluttaja nauttii poikkeustilanteessakin siitä viihteestä, mikä sillä hetkellä kiinnostaa. Minulla ei ole mitään fyysisten lahjakirjojen tai lehtitilausten pinoa, joka katsoisi minua syyttävästi: Eikö muka nytkään ole aikaa?

Muistoesineet

Kerroin omassa postauksessaan, miksi minulla on hyvin vähän muistoesineitä. Tämä poikkeustila on ollut oivallinen ajankohta pienentää tunnesyistä säilytettävien tavaroiden määrää entisestään. Koska olen digitoinut kaiken, ovat muistoni nyt aina klikkauksen päässä puhelimellani tai tietokoneellani. Siitä on ollut iloa erityisesti nyt, kun olemme poikkeustilan vuoksi olleet pitkään poissa kotoa. Jos muistoesineeni olisivat yhä fyysisessä muodossaan, olisin nyt kaukana niistä. Tässä suhteessa minimalismi on siis ollut iso ilo poikkeustilassa.

Harrastukset

Suomalaiset ovat siirtyneet sankoin joukoin sisäliikuntaharrastuksistaan ulkoiluun. Näin tämän mahtavana tilaisuutena, ja myin pois niin vaelluskenkäni kuin lenkkitossunikin. Niin poikkeuksellista aikaa en osaa kuvitella, että alkaisin harrastaa juoksua (ainakaan niissä varpaista painavissa lenkkareissani) ja vaelluskenkiä olen tarvinnut tasan kerran elämässäni: Uuden-Seelannin Tongarino crossingilla (artikkelin kuvassa), jossa vuokrasin sellaiset muistaakseni kympillä, koska en ollut raahannut omiani planeetan toiselle puolelle. Kotimaan päivävaellukset ovat sujuneet paljon miellyttävämmin Converseilla, eikä sen vaativampia lenkkejä ole luvassa ainakaan lähivuosina lasten ollessa pieniä.

Hyppynarun ja rullaluistinten kanssa eletään now or never -hetkiä. Jos ne eivät tänä kesänä pääse käyttöön, ne lähtevät kiertoon. No, hyppynarun voin ehkä säästää tytöilleni.

Lukemista, kirjoittamista ja elokuvien katselua lukuunottamatta harrastukseni ovat pääsääntöisesti liikunnallisia. Esimerkiksi käsityöpuolella keskityn yksinomaan vaatteiden korjausompeluun ja korkeintaan pieniin muutoksiin. Ne ovat nyt tauolla, koska ompelupaikkani kirjasto on kiinni. Voisin ostaa oman ompelukoneen, mutta kokemukseni mukaan se olisi kuitenkin aina rikki (tämä kolmen erimerkkisen koneen kokemuksen perusteella). Poikkeusaikana pärjään vähemmilläkin vaatteilla, joten korjausommeltavien pino saa odottaa parempia aikoja – ellen sitten päädy korjaamaan vaatteitani käsin.

Poikkeusaika on tuonut pieniä muutoksia harrastuksiini. Kevään loput tanssitunnit peruttiin, mutta olen päässyt tanssimaan tyttäreni videotanssituntien tahtiin. Joogaharrastukselleni tämä erikoinen ajanjakso on ollut paras juttu ikinä. Olen jo 1,5 kuukauden ajan joogannut joka ikinen päivä.

Toin mökille myös ilmajoogaliinani. Ilmajooga on minulle valtavan rakas laji, jonka pariin löysin 2012. Viime vuodet olen joutunut ottamaan sen suhteen hyvin varovaisesti, sillä kuntoutan edelleen raskauksista jäänyttä vatsalihaserkaumaa. Nyt liikkeet alkavat taas onnistua kunnialla ilman keskivartalon tuen menetystä.

Intouduin myös opettelemaan Adoben Premiere Rush -videokäsittelyohjelman käytön ja kuvaamaan ilmajoogavideoita YouTubeen. Pääsin aloittamaan uuden opettelun vasta saatuani massiivisen päiväkirjaprojektini tehtyä. Olen todella iloinen, että isot raivausprojektit alkavat sen myötä olla takana päin. Aika monella taitaa tämän lockdownin myötä olla viimeinkin aika aloittaa kaappien raivaus.

Mitä sitten olen kaivannut?

Se ainoa esine, jota olen nyt kaivannut, liittyy sekin liikuntaan. Ennen lapsia ehdin harrastaa tankotanssia kuuden vuoden ajan. “Harrastaa” on lievä ilmaus, sillä elin ja hengitin kyseistä lajia, vaikken mikään lahjakkuus ollutkaan. Saatoin käydä kahdella tankotanssitunnilla putkeen ja jatkaa vielä harjoituksia kotona.

Vuosien ajan näin kaikkialla vain tankoja, vaikka omakin olisi ollut.

Kun vatsalihaserkauma oli pakottanut minut eroon tangostani pariksi vuodeksi, myin tankoni, sillä pelkäsin sen vain vaurioituvan säilytyksessä. Lisäksi säikähdin näkemääni videota, jossa tanko kaatui lattialla makoilleen vauvan viereen. Totesin, että jos palaan tankoiluun, teen sen mieluummin muualla kuin kotona. Olin saanut tangon työni puolesta erittäin hyvällä diilillä ja sain siitä myydessä omani pois.

Taas pari vuotta eteenpäin – eli neljän vuoden tankoilutauon jälkeen – sain äitiysfysioterapeutiltani (ihana Maija Sinisalo) vaaleanvihreää valoa varovaiseen tankoiluun. Ehdin käydä kuudella tankotanssitunnilla rakastamallani Pole4fitillä ennenkuin maailma sulkeutui.

Vaikka tankotanssikoulutkin saavat luultavasti pian avata ovensa, yritän astmaatikkona malttaa vielä pysyä poissa.

Voisin toki ostaa käytetyn tangon suunnilleen samalla hinnalla, kuin mitä tangostani sain. Ehkä on kuitenkin parempi, ettei minulla ole tankoa kotona. Vatsalihaksillani on vielä matkaa täysin terveiksi, ja tankoilu on yksi kaikkein rankimmista lajeista keskivartalon kannalta. Jos minulla olisi oma tanko, tulisi vatsalihaksille helposti liikaa rasitusta. Ja kun kodin ulkopuolella uskaltaa taas liikkua, suuntaan Pole4fitin koreo-tunneille, joilla tehdään opettajan johdolla tankotanssikoreografiaa.

Toistaiseksi siis minimalismi 6 – poikkeustila 0.

Onko minimalisti aina tyytyväinen?

Minimalismi tuo ajan mittaan usein mukanaan eräänlaista tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olen yhä matkalla tämän asian suhteen. Koen osaavani arvostaa sitä kaikkea, mitä minulla on, pärjään ilman ravintoloita ja shoppailua (etenkin, kun on pakko) ja olen reissannut elämässäni niin paljon, että pärjään kyllä ainakin tämän vuoden ilman ulkomaanmatkojakin.

Mutta mikään zen-mestari en totisesti vielä ole. Haluan kirjastoon! Haluan taidemuseoon! Haluan tanssitunnille! Haluan sisäleikkipuistoon lapsieni kanssa! En tule olemaan ensimmäisten joukossa näihin palaamassa, sillä astmaatikkona olen valmis odottamaan pysyäkseni koronattomana. Mutta epätietoisuus ja jonkinasteinen pelkokin on todella raastavaa.

Toisaalta tässähän sitä nyt on oiva tilaisuus harjoitella myös sitä minimalismin henkistä puolta. Niin että namaste vaan.