Minimaalinen vaikutusyritys

On vaikea kuvitella etuoikeutetumpaa olentoa kuin keskiluokkaisen perheen kasvatti Pohjoismaissa, etenkin, jos sattuu olemaan vielä ihan kirjaimellisesti sinisilmäinen. Tai ei sen silmien värin tietenkään niin väliä ole, pointti on tässä kelmeänvaaleassa ihossa, jonka läpi verisuonet kuultavat sinisinä, ja jonka pinnassa jokainen pieni pöydänjalan kolhaisu loistaa mustelmana. Omaan silmääni tämä ei ole kovin kaunis sävy iholle, mutta nyt ei arvioidakaan kauneutta.

Listasin maaliskuussa asioita, joista sain lohtua lockdowniin. Siinäkin yhteydessä tuli mainittua, kuinka kiitollinen olen Suomen täyspäisestä valtionjohdosta. Ilman muuta meillä on omat haasteemme, kuten kaikilla, mutta kokonaisuutena parempaa maata saa kyllä ihan objektiivisestikin arvioituna etsiä. Eivät Pohjoismaat ihan vahingossa niitä kaikkia vertailuja voita. Mites vaikka se, että meillä poliisit käyvät ammattikorkeakoulun, jossa kolmen vuoden ajan opetetaan selviämään hankalistakin tilanteista ensisijaisesti puhumalla? Onhan siinä eroa verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin, jossa paremmin komedialeffojen tapahtumapaikaksi soveltuvat police academyt kestävät 2-9 kuukautta ja opettavat lähinnä voimankäyttöä.

Tuntuu, että on kovin vähän mitään, mitä voisin tehdä, että osoittaisin edes tukeni heille, jotka Yhdysvalloissa nyt taistelevat perusoikeuksiensa puolesta. Somea en juuri käytä ja mielenosoitus on pandemia-aikana huono idea. Niinpä teen tämän minimaalisen asian: ehdotan sinulle yhtä loistavaa kirjaa ja yhtä pysähdyttävää elokuvaa. Valitse mieleisesi kulttuurimuoto, vaikutu, ja keksi ehkä parempi tapa vaikuttaa. Kerro minullekin!

Angie Thomasin kirja: The Hate U Give / Viha jota kylvät

Angie Thomasin menestysromaani The Hate U Give (suomennettu Viha jota kylvät) kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka elää kahdessa maailmassa: mustien ja valkoisten. Vaikka viimeksi kirjoitin, etten juurikaan lue fiktiota, tämän kirjan kohdalla tein poikkeuksen ja se totisesti kannatti. Thomasin inspiraationa oli nuoren mustan miehen kuolema poliisin käsissä, ja sama tarina – joka toistuu todellisuudessa joka tuhannennen mustan miehen kohdalla Yhdysvalloissa – aloittaa tämänkin kirjan tapahtumat. En haluaisi spoilata juonta, mutta se, mitä nyt tapahtuu Minneapoliksessa ja muissakin kaupungeissa on kerrassaan Life imitating art.

Starr on älykäs ja kova tekemään töitä niin lukiossa kuin isänsä yrityksessä, rakastaa tennareita ja kuuntelee Tupacia. Löysin hänestä paljon samaistumispintaa omaan lukioaikaiseen minääni. Mutta hetkonen, minun vanhempani eivät koskaan opettaneet, miten toimia, jos poliisi pysäyttää! Tämä kirja auttaa kaltaisiani etuoikeutettuja sinisilmiä näkemään, miten erilaisessa todellisuudessa mustat elävät – Yhdysvalloissa, mutta varmasti muuallakin.

Loistavasta kirjasta on tehty myös ihan mukiinmenevä leffa, joka nyt kannattaa ainakin katsoa, jos kirja ei tule kysymykseen.

Kathryn Bigelown Detroit-elokuva

Hurt Lockerin (2008) ohjauksesta Oscarin voittaneen Kathryn Bigelown Detroit (2017) kertoo vuoden 1967 tapahtumista Algiers-motellissa. En itse tuntenut tarinaa, joten sallin sinullekin ilon – tai tuskan – katsoa elokuva tietämättä, mitä on tulossa. Tämän sanon: elokuvan jälkeen en voinut kuin ihmetellä, miten vähän ”maailman mahtavin maa” on tilannetta pystynyt parantamaan yli 50 vuodessa! Yhdysvallat on rikki.

Puhuin aiheesta ystäväni kanssa. Hän totesi todella osuvasti, että kun hänen isoisänsä syntyi Suomessa 1901, hän syntyi yhteen Euroopan köyhimmistä ja takapajuisimmista maista, ja kun hän kuoli 1992, hän kuoli yhdessä maailman rikkaimmista ja sivistyneimmistä maista.

Muistan, kuinka kasari-Suomessa USA:ta ihailtiin. Taisi minullakin olla tennissukat, joissa oli tähtilogo ja USA-teksti. Oliko muunlaisia edes?

Nyt jaan sinulle kirja- ja leffavinkkejä, joiden avulla pyritään levittämään tietoisuutta USA:n vakavista ongelmista. Se on vähintä, mitä voin tehdä.