Isoisän olkihattu vai väärä jumala

Muistot ovat minulle todella tärkeitä. Jaan mielelläni muistojani muiden kanssa ja minusta on todella kiinnostavaa kuulla ystävieni muistoja. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun joku minulle tärkeä henkilö jakaa palan menneisyyttään kanssani.

Muistoesineitä sen sijaan en kaipaa.

Kosketus ei ole vahvimpia aistejani, enkä myöskään tunne elottomien esineiden energioita (siis tavalla, kuten vaikkapa toisen ihmisen läheisyyden aistii). En koe museoissa minkäänlaista kiusausta kosketella taideteoksia, vaikka niiden tekijä olisi kuinka kuuluisa. Käytetty vauvanvaate on minulle vain kierrätyskelpoinen tavara, vaikka sen sisällä olisivat aiemmin viihtyneet minulle maailman rakkaimmat ihmiset.

Tätä ihastuttavaa, lahjaksi saatua pupumekkoa ovat asuttaneet kummatkin tyttömme. Myin sen tietysti eteenpäin.

Tarvitseeko muistoon tavaraa?

Elokuvissa romantisoidaan tilanteita, joissa päähenkilö löytää muistoesineen ja tekee käänteentekevän ratkaisun elämässään. Ehkä en ole tällaisten puhtaasti tunnepohjaisten ratkaisujen suurin fani muutoinkaan.

Esikoiseni vaatii joka ilta minun laulavan yhden Helismaa/Rautavaara-hitin: joko Päivänsäde ja menninkäinen, Kulkuri ja joutsen tai Isoisän olkihattu. “Niin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon/ ja mietin miten kaunis sentään ihmiselo on/ vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain/ kuin isoisän tarinasta olkihattu vain.”

Uskon, että isoisän romanttinen tarina olisi muistunut Rautavaaran mieleen, vaikka hän olisi nähnyt hatusta vain kuvan. Muistot ovat mielessämme, eivät esineissä, ja ne tulevat esiin sopivan laukaisijan myötä.

En voi kehuskella valokuvamuistillani, mutta olen kuitenkin aina esimerkiksi oppinut parhaiten lukemalla, en kuuntelemalla. Se ilmeisesti viittaa jonkinlaiseen visuaalisen muistijäljen vahvuuteen. Itselleni ainakin riittää muistijälken laukaisijaksi vain kuva tavarasta.

Pisteet silti siitä, että laulun isoisästä ei ollut säästetty kaiken maailman muistosälää, vaan vain olkihattu. Mutta eikö tuollainen laadukas, ilmeisen kestävä olkihattu kannattaisi ennemmin ottaa käyttöön ja käyttää loppuun? Olen varma, että sitä isoisä olisi toivonut!

Love people, use things.

Isovanhempieni häälahjakirjan annoin naiselle, joka tekee vanhoista kuvista kortteja.

Mitä jos ei raaski luopua?

Ymmärrän, että on vaikeaa luopua tavarasta, jonka on saanut rakkaalta ihmiseltä. Ymmärrän todella hyvin, sillä olen menettänyt erittäin läheiset äidinäitini sekä isäni. Olen pyöritellyt pitkään käsissäni esimerkiksi heiltä saatuja onnittelukortteja. Iskä on kirjoittanut tämän!

Mutta sitten olen tullut järkiini, napannut kuvan muistoksi käsialasta ja nakannut kortin paperinkeräykseen. Ihanko tosissani alkaisin vaalia rakkaan perheenjäsenen muistoa postikortissa?

Tai kiteyttäisinkö suhteen entisen poikaystävän kanssa säästämällä häneltä saadun korun, jota en käytä? Vaalin mieluummin muistoa upeista yhteisistä kokemuksista, ja ne palautuvat minulle parhaiten valokuvista. (Ja niistä digitoiduista päiväkirjoista löytyy tarvittaessa syyt, miksi ne mukavat miehet ovat minun kohdallani nimenomaan entisiä poikaystäviä, jos muistini tekisi tepposet.)

Jollain tapaa ajatus tavaran säästämisestä muistona rakkaasta ihmisestä tuntuu jopa kornilta. Tavara, vaikka miten hieno tai arvokas, ei kuitenkaan koskaan ole yhtään mitään verrattuna läheiseen ihmiseen. Luterilainen kasvatukseni taitaa puhua: älä pidä vääriä jumalia.

Sivuhuomautuksena olen myös aina ollut häpeällisen huono käymään rakkaitteni haudoilla, vaikka he ovat mielessäni päivittäin. Edelleen, vaikka isoäitini kuolemasta tulee 28 ja isäni kuolemasta 17 vuotta.

En ole säästänyt hymypatsastani.
Sain ala-asteella hymypatsaan, kuten moni muukin pienessä koulussamme. Olin otettu saamastani tunnustuksesta, en kipsiesineestä, jota kuitenkin velvollisuudentunnosta säästin pitkään.

Aarrearkku ja sen hinta

Palataan ruumisarkuista aiemmin tavaranraivaus-postauksessa antamaani neuvoon aarrearkusta. Kerää yhteen paikkaan kaikki ne tavarat, joita et käytä, mutta säästät tunnesyistä. Siis omat ja muiden lapsuusmuistot, valokuvat, tunnesyistä säästettävät vaatteet (häämekko!), muistot edesmenneistä sukulaisista, määritelmään osuvat saamasi lahjat jne. Ole armoton. Jos et ostaisi kyseistä tavaraa kaupasta, mutta siitä tuntuu vaikealta luopua jostain tunnesyystä, se kuuluu tuohon kasaan.

Paljonko tavaraa on? Pieni arkistolaatikollinen? Vaatekaapin hyllyllinen? Kaapillinen? Yhden huoneen täytteeksi?

Paljonko olet valmis maksamaan tuon tavaran varastoinnista? Kahden neliön kaapin ostohinta on pääkaupunkiseudulla hyvin lähellä kymppitonnia. Pelkkä lattiatila, ilman kaappia tai sen alaan kohdistuvaa kuukausivastiketta.

Älä tee mitään hätiköityä

Tiedän, että jotkut pitävät tapaani suhtautua tavaroihin tavaroina jokseenkin karuna. Jos tämän jutun lukeminen herätti sinussa kauhistusta, ei sinun varmastikaan kannata heivata rakkaita tavaroitasi kierrätykseen. Sinun tavarasi eivät ole minun asiani. Ne ovat sinun ja sinun perijöittesi asia.

Jos sen sijaan olet itsekin jonkinlaisella minimalismimatkalla, voit rauhassa mutustella ajatuksiani. Jos päädyt keräämään aarrearkun tai -komeron, voit hyvin säästää sen sellaisenaan vaikka vuoden ajan. Säästä ne tavarat, joita kaipaat tuona aikana – ja muista kuvata ne, joista päätät luopua kokonaan.

Mitä tehdä vanhoille päiväkirjoille?

Olen pitänyt päiväkirjaa siitä asti, kun opin kirjoittamaan, eli yli 30 vuotta. Harmikseni heitin ensimmäiset kirjat menemään joskus ala-asteella, mutta 9-vuotiaasta eteenpäin ne ovat tallella. Pisimmät kirjoitustauot ovat olleet joitain kuukausia, ei koskaan vuosia. Viime vuonna myönsin itselleni, että sähköisesti kirjoittaminen on muodostunut minulle paljon kynää ja paperia luontevammaksi, ja siirryin päiväkirjoissakin digiaikaan.

Fyysisiä opuksia oli kertynyt 20, ja loppupäässä olin jo hylännyt söpöt muistikirjat ja siirtynyt A4-koon paksuihin kierrekansioihin. Kirjat täyttivät yhden hyllyn vaatekaapistani, IKEA-kassillisen tilavuuden. Olin kantanut niitä muutosta toiseen ja toisaalta ne eivät kuitenkaan koskaan olleet saatavilla silloin, kun olisin niitä kaivannut – vaikkapa lomamatkalla, jossa viimein tuntui olevan aikaa ajatella menneitä ja tulevaa.

Tiedän ystävieni polttaneen omia vanhoja päiväkirjojaan. Joitain se harmittaa kovastikin, etenkin jos hävittämisen syynä on ollut puolison mustasukkaisuus menneisyydestä tai jotain muuta typerää. Toiset taas ovat sitä mieltä, että moisesta teiniangstista oli syytäkin päästä eroon.

Päiväkirjojen välistä löytyi monenlaisia helmiä, kuten ysiluokkalaisena pitämäni kevätjuhlapuhe.

Olen palannut vanhojen päiväkirjojeni pariin usein. Lopputulos on aina sama: Olen armollisempi itselleni ja entistä tyytyväisempi nykytilanteeseen. On myös mahtavaa huomata, että monet haaveeni ovat toteutuneet. Vaikka mukaan mahtuu aimo annos sitä teiniangstiakin, ei sekään ole minulle syy luopua noista muistoista. Ehkäpä päiväkirjani vielä joskus auttavat ymmärtämään omia tyttäriäni paremmin.

Oli siis selvää, etten halua kokonaan luopua päiväkirjoistani, mutten myöskään säilyttää niitä fyysisessä muodossaan. Yhtenä vaikuttimena oli se, että vanhempi tyttäreni oppii lähivuosina lukemaan, enkä halunnut päästää häntä selailemaan kyseisiä opuksia kaikkine teini-iän ryyppyreissuineen. Halusin kirjat digitaaliseen muotoon ja pilveen, niin että ne olisivat aina saatavilla, mutta suojattavissa salasanoilla. Koska olen jo vuosia lukenut kaikki kirjat ja lehdet digitaalisina ja tallentanut muistojani muutenkin pitkälti valokuvin, ei päiväkirjojenkaan säilyttäminen fyysisessä muodossaan tuntunut mitenkään tärkeältä. (Siltä varalta, että joku tähän viisastelee jotain dementiasta ja fyysisestä paperista, sanottakoon, että tuollaisessa harvinaisessa tapauksessa voi aina tulostaa.)

Yleensä siirryn tuumasta toimeen lähes välittömästi – silloinkin, kun harkinta olisi ihan järkevää – mutta tätä massiivista urakkaa pyörittelin päässäni useamman vuoden. Jossain vaiheessa mietin jopa, voisiko homman teettää jollain suomea osaamattomalla turvapaikanhakijalla… Sitten tuli koronakevät 2020, ja tällaisten kotona suoritettavien projektien siirtäminen “siihen, kun aikaa on enemmän” ei enää mennyt läpi.

Viisi uusinta päiväkirjaa olivat A4-koon kansioita.

Päiväkirjani eivät olleet pelkästään tekstiä, vaan niiden välissä oli kaikenlaisia niitattuja tai teipattuja, usein taiteltuja papereita, ja sekalainen kavalkaadi esitteitä, kuvia, rannekkeita, vanhoja jäsenkortteja, kulkulupia ja sen sellaista. Epämääräisten kokonaisuuksien tasoskannaaminen olisi ollut liian vaivalloista ja puhelinsovelluksella skannaaminen käytännössä mahdotonta. Digitalisointimetodiksi valikoitui siis puhelimella valokuvaaminen ja kääntäminen pdf:ksi. Ainakin Androidilla tosin on 50 sivun rajoitus kuvista tehdyissä pdf:issä, joten joistain päiväkirjoista on a-, b-, c- ja d-osat – kahdessa jopa e-osat, sillä ne olivat kokonaisuudessaan kaikkine lisälappuineen 237- ja 250-sivuisia. Päiväkirjojen lisäksi kuvasin useita paksuja kirjepinoja digitaaliseen muotoon.

Kanssani työskennelleet tietävät, että käsitykseni ergonomisista työskentelyasennoista poikkeaa normista.

Olisi pitänyt käyttää jotakin timeria mittaamaan projektin kesto, mutta puhutaan joka tapauksessa vähintään 50 tunnista, sillä 18 peräkkäisenä päivänä edistin hommaa useita tunteja päivittäin. En ole varma, oliko muutenkin aavistuksen ahdistava sosiaalisen eristäytymisen aika paras hetki tällaiselle projektille, mutta jos en olisi tehnyt sitä nyt, en olisi ikinä löytänyt tarpeeksi aikaa moiseen urakkaan. Mieleen tulvi niin hyviä kuin huonojakin muistoja ja sain projektistani tekosyyn ottaa yhteyttä moniin vanhoihin ystäviin. Yhtä lukuunottamatta kaikki vastasivatkin, ja oli ihanaa kuulla heidän kuulumisiaan tämän eristyksen keskellä.

Kaiken kaikkiaan urakka ehdottomasti kannatti, sillä alkuperäisten papereiden tuhoaminen toi kummaa mielenrauhaa. Digitaalisena muistotkin ovat kevyempiä kantaa!

Pahoitteluni pienhiukkasista, mutta näitä ei voinut vain heittää paperinkeräykseen.

Hesarin superraivaaja

Siltä varalta, etten ole ainoa, jonka minimalismi ja säästäväisyys ylettyy myös kaikenlaisiin digitaalisiin kuukausitilauksiin…

Tässä Helsingin Sanomissa sunnuntaina 29.3.2020 julkaistu juttu (tuo “superraivaaja” oli hs.fi:n otsikossa). Kannattaa tsekata myös nettisivuversio, sillä kommentit ovat todella kiinnostavia. On hyvin mielenkiintoista, millaisia oletuksia erityisesti avioliitostani tehdään. Tuntuu, että etenkin aikaansaavat naiset nähdään edelleen jonkinlaisina pirttihirmuina. Ei keikauta tätä laivaa suuntaan eikä toiseen, mutta yhtä kaikki kiinnostavaa luettavaa!

(Jos kuvat eivät zoomattuna ole luettavissa, kannattaa ladata ne ja zoomailla sitten niitä. Pahoitteluni vaivasta.)

Parhaat raivausvinkit kaappien läpikäymiseen

Kotona oleskelulla on ainakin minuun ollut aina sama vaikutus: Kaikki ylimääräinen roina alkaa ärsyttämään. Sitä on säästänyt kaikenlaista “pahan päivän varalle”, mutta saakin huomata, ettei edes koko raskauden kestävä sairasloma ole riittävän paha päivä, että niihin tarvitsisi kajota. Elän toivossa, että kaikki ylimääräinen olisi jo karsittu kodistamme, mutta palataan asiaan muutaman viikon päästä, kun seiniä on taas tuijoteltu. Sillä aikaa parhaat vinkkini kaikille, jotka tällä hetkellä kodeissaan miettivät: “Jaa, kai sitä vois sitten vaikka viimeinkin siivota nuo kaapit.”

Raivausvinkki 1: Tyhjennä kaappi


Tästä kohdasta et pääse yli etkä ympäri: raivaaminen alkaa kaapin tyhjentämisellä. Kaapin voi tyhjentää (puhtaalle) lattialle tai vaikka sängylle. Tärkeintä on, että joka ikinen tavara tulee käsittelyyn. Napsimalla poistettavia tavaroita sieltä täältä tekee projektista varmuudella ikuisen.

Raivausvinkki 2: Tee tehokkaasti, älä tauotta


Keskity yhteen kaappiin/ kaapistoon/ lipastoon kerrallaan. Yksi kaappi per päivä on luultavasti hyvä tahti. Työskentele tunti kerrallaan ja pidä viiden minuutin tauko. Kolmen tunnin jälkeen voit pitää 15 minuutin ruokatauon, jolloin syöt jotain valmiina olevaa ruokaa, joka ei aiheuta väsymystä. Liian pitkät tauot tappavat flown. Tuntikausien rehkiminen ilman taukoja puolestaan uuvuttaa niin, että loput kaapit jäävät taatusti oman onnensa nojaan. Laita siis kello soimaan ja pidä ennaltapäätetyt tauot. Puhelin kannattaa laittaa lentotilaan.

Älä poistu valitun kaapin luota työaikana, jos suinkin mahdollista. Ota vesipullo lähelle ja käy vessassa tauoilla. Ideaalitilanteessa saat työskennellä yksin, mutta tarvittaessa selitä muille perheenjäsenille, että olet hetken käytettävissä, kun kello seuraavan kerran soi.

Raivausvinkki 3: Lajittele paikan päällä


Tavarat tai vaatteet, joita varmuudella tiedät vielä käyttäväsi, pääsevät heti takaisin kaappiin. Yleensä se, että tavara tai vaate on ollut hiljattain käytössä, on hyvä merkki siitä, että sille on jatkossakin käyttöä. Kaikki muut pääsevät johonkin seuraavista kasseista (ikea-kassit ovat loistavia tähän tarkoitukseen).
  • Ehkä. Jos et ole ihan varma tavaran tai vaatteen tarpeellisuudesta, laita se “ehkä”-kassiin. Sitten viet kassin puoleksi vuodeksi vaikkapa verkkokellariin ja huomaat, ettet tosiaan tarvitse mitään sieltä. Silloin voit lajitella sen sisällön kahteen seuraavaan kategoriaan.
  • Kirpparille. Laita tähän kassiin tavarat, joista uskot saavasi rahaa. Aseta itsellesi joku hintaraja, esimerkiksi 5 tai 20 euroa. Raja riippuu omasta viitseliäisyydestäsi ja taloustilanteestasi. Jos tavaran jälleenmyyntiarvo jää rajan alle, laita se seuraavaan kassiin. Aseta myös aikaraja, esimerkiksi yksi kuukausi: jos tavarat eivät ole kuukauden sisällä netti- tai kivijalkakirppiksellä, siirrä ne seuraavaan kategoriaan.
  • Lahjoitetaan. Hyväkuntoiset ja puhtaat vaatteet ja tavarat voit lahjoittaa esimerkiksi Fidalle, SPR:lle tai Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskukselle. Valitse omaan arvomaailmaasi sopiva taho. Tärkeää on myös, että lahjoitusten vieminen ole liian vaikeaa, koska silloin se jää helposti tekemättä. Itse vien kaiken tarpeettoman mutta hyväkuntoisen viereiseen kauppakeskukseen, Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen keräykseen.
  • Kierrätetään materiaalina. Laita sellaiset tavarat ja vaatteet, joita ei voi enää hyödyntää sellaisenaan, tässä vaiheessa yhteen kassiin. Koska tavoitteena on olla tehokas, ei kannata säntäillä ympäriinsä, vaan laittaa tekstiilijäte, paperit, metallit yms ja sekajäte samaan kassiin. Aseta tämänkin kassin käsittelylle selkeä ja lyhyt aikaraja, esimerkiksi yksi vuorokausi.
  • Kuuluu muualle. Tehokkuuden nimissä myös muualle kotiin kuuluvat tavarat kannattaa tässä vaiheessa laittaa yhteen kassiin. Jos lähdet säntäilemään ympäri asuntoa, ajatus helposti katkeaa ja päädyt tekemään jotain muuta. Tämänkin kassin sisältö käsitellään päivän päätteeksi.
    • Tämä kuva on edellisestä muutosta neljän vuoden takaa. Etualalla ovat ainoat esineet, joilla on minulle aidosti tunnearvoa. En puhu repusta.

    Raivausvinkki 4: Kuvaa, jos pelkäät kaipaavasi


    Jos säästät tavaroita ja vaatteita, joita et käytä, mutta joista et oikein haluaisi luopuakaan, ota niistä kuva. Itselläni on kuvia niin 80-90-luvun lempileluista (nämä tosin löysin netistä), omien lasteni vauvaleluista kuin vuosien mittaan kaapissani käyneistä vaatteistakin. Osa kuvista on tullut otettua nettikirppareita varten, osa vain muistoksi. Ainakin minulle kuvan katselu riittää muiston palauttamiseksi kaikkien muiden paitsi kolmen rakkaan pehmolelun kohdalla. Siitä päästäänkin seuraavaan vinkkiin…

    Kerran käytettyjä hääpukuja siellä, minne ne kuuluvat: Kierrätyskeskuksessa! Kuva Nihtisillasta.

    Raivausvinkki 5: Aarrelaatikko


    Valitse kaapista yksi hylly, kenkälaatikko tms ja nimeä se aarrelaatikoksesi. Siihen pitää mahtua kaikki ne tavarat ja myös vaatteet, joita et käytä tai jotka eivät ole esillä koristeena. Tähän kategoriaan menevät hääpuvut, lapsuusmuistot, päiväkirjat ja muut vastaavat. Aarrelaatikko voi toki olla isompikin, vaikka kokonainen kaappi tai lipasto. Olennaista on, että kaikki tavarat, joita säilytät vain niiden tunnearvon vuoksi, ovat yhdessä paikassa – esimerkiksi hääpuku ei kuulu muiden vaatteiden joukkoon vaatekaappiin (minun mielestäni se kuuluu kierrätykseen). Kun “aarteesi” ovat yhdessä paikassa, näet kuinka paljon ne vievät tilaa. Sitten voit verrata tuota tilaa kotisi neliöhintaan.

    Tsemppiä raivaukseen!