Umpilisäkkeen poisto

Aihe ei ole leppoisa, ja minimalismiakin ainoastaan kieli poskessa tulkittuna: “Nyt sen Salmisen Päivin minimalismi meni niin pitkälle, että se alkoi jo konmarittaa ruumiinosiaankin”. Vaikka Marie Kondo ei olekaan ollut oma oppiäitini, voisi umpilisäkkeeni kohdalla kyllä todeta: “It didn’t spark joy in me anymore.” Kirurgian osastolla vuoroani odottaessa olin kiitollinen kaikille, jotka olivat jaksaneet kirjoittaa omista kokemuksistaan julkisesti, joten koen velvollisuudekseni jakaa oman, hyvin tavanomaisen tarinani parin kuukauden takaa.

Oireet ja virhediagnoosi: “Sulla on vain ilmavaivoja”

Perjantaina aamupäivällä maha meni sekaisin, mutta se nyt on sellaista välillä, en ajatellut asiaa sen enempää. Selviydyin hyvin päivän viiden kilometrin siirtymistä 40-kiloisia rattaita työnnellen. Iltaa kohden olo vähän heikkeni ja mökkimatka Espoosta Hämeenlinnaan kauppareissuineen tuntui pitkältä. Ilta päättyi iloiseen oksentamiseen ja jäin kauhulla odottamaan, sairastuisivatko mies ja tytöt. Lauantaina olin kuitenkin jokseenkin kunnossa ja sunnuntaina jaksoin vierailla kirpparilla. Muut porskuttivat terveinä.

Sunnuntai-iltapäivällä vatsani veti kokonaisvaltaiseen kramppiin. Yritin lievittää oloani Buranalla, mutta se tuli ylös. Umpilisäkkeen tulehdus tuli tässä vaiheessa mieleen, mutta hyppiminen ei aiheuttanut kipua. Toisena vaihtoehtona pelkäsin kohdunulkoista raskautta. Kipu oli melko samanlaista kuin synnytyssupistuksissa, mutta ei aaltoilevaa vaan jatkuvaa. Soitin Hämeenlinnan Keskussairaalaan, sillä ajatus yli tunnin kotimatkasta autossa tuntui kauhealta, ja nopealla googlauksella “uusi, paheneva vatsakipu on aina tutkittava”. “Sulla on vain ilmavaivoja sen perjantain vatsataudin jäljiltä”, Keskussairaalan päivystyksestä vastattiin. Totesin, että haluan kotiini Jorvin sairaalan läheisyyteen. (Tämä asia käytiin myöhemmin Hämeenlinnan Keskussairaalan kanssa läpi antamani ystävällisen palautteen perusteella, ja siellä otettiin asia vakavasti ja minuun oltiin yhteydessä niin puhelimitse kuin kirjeitse. Jos olet vastaavassa tilanteessa, mene lähimpään sairaalaan!)

Kotimatka pelkääjän paikalla pussiin tyhjää yökkäillen jäänee mieleen yhtenä elämäni ikävimmistä siirtymistä. (Lento Tansaniasta kotiin ripulissa ja lento Riikasta oksentaen vievät kuitenkin kärkipaikat.) Cuplatonista ei ollut mitään apua, joten aloin uumoilla, että ilmavaivoista ei tosiaankaan ole kyse. Espoon Terveysneuvonnasta kehotettiin kokeilemaan vielä uudestaan Buranaa ja Panadolia ja hakeutumaan päivystykseen, jos pikkuhiljaa enemmän ja enemmän oikealle alavatsalle paikantuva kipu ei niillä helpottaisi. Sain nukuttua 1,5h mahallaan siten, että oikea käteni painoi alavatsaa oikealta. Kun heräsin, tiesin, että nyt on pakko lähteä päivystykseen. Korvissa humisi hetken ja silmissä meinasi pimetä. Yritin syödä vähän ennen lähtöä. Pakkasin eväitä ja yöpymistarvikkeet ja katselin hetken tuhisevaa, viikon alle vuoden ikäistä kuopusta, jonka pelkäsin jäävän ilman aamumaitoaan. Onneksi olimme jo sopineet, että äitini tulisi aamulla hoitamaan tyttöjä, että saisin levätä “vatsataudin jäljiltä”. Hyppäsin autoon ja ajelin vartin matkan Jorviin.

Jorvin päivystyksessä

Jorvin päivystys tuli minulle valitettavan tutuksi kuopuksen raskausaikana ja sen jälkeenkin. Siellä on erittäin ystävällistä henkilökuntaa ja siistit tilat, mutta eihän se nyt ole kenenkään top-listalla paikoista, jossa haluaa olla puoli kolmelta yöllä. Aulassa olin ainoa, ja aloin jo miettiä, että hitsi, tämäkin keikka maksaa taas 32,90€ + pysäköintimaksut ja on todennäköisesti yhtä turha kuin viime lokakuun kohtutulehdusepäilyni. Ystäväni joutui kuitenkin taannoin viipymään sairaalassa pitkään uskottuaan työterveyden norovirusdiagnoosia, kun todellisuudessa kyse oli tulehtuneesta umpilisäkkeestä, joka pian sitten puhkesi. Hänen lähtönsä taisi käydä lähellä, ja mietin, etten halua vaihtaa hiippakuntaa lasten ollessa aivan pieniä.

Päivystyksessä, ainakin Jorvissa, tapaa aina ensimmäisenä hoitajan, joka kyselee oireet ja tutkii. Hoitaja painoi umpilisäkkeen kohdalta oikealta alavatsalta niin, että kipu alkoi jo helpottaa, mutta kun hän irrotti kätensä, vatsaa vihlaisi kunnolla. Lyhyen lääkärikonsultaation jälkeen sain lähetteen virtsa- ja verikokeisiin. Pian ensimmäisenä tapaamani hoitaja tuli hakemaan minut pyörätuolilla aulasta vuodepaikalle. Leukosyytit kuulemma ainakin olivat koholla, joten samoista näytteistä tilattiin lisää testejä. Olin aika kipeä, joten en vastustellut elämäni ensimmäistä pyörätuolikyytiä – jopa synnytysten jälkeen olen saanut sen vältettyä! Oli myös ihanaa päästä kylmästä aulasta peiton alle. Sain syömä- ja juomakiellon, mutta nestetipan ja parasetamolia suoneen. Olo oli niiden myötä oikeastaan ihan hyvä ja mietin, että ehkä kyse olikin vain nestehukasta.

Minut kärrättiin pyörätuolilla vatsan TT-kuvaan. Pian sen jälkeen hoitaja tuli kysymään, miksi olen vielä omissa vaatteissani. “Tuo kuulostaa siltä, että olen jäämässä tänne”, sanoin. Hoitaja ei ilmeisesti saa kertoa diagnoosia, joten odotin lääkäriä, ennenkuin suostuin vaihtamaan sairaalan vaatteisiin. Tiesin kuopuksen heräävän pian vaatimaan aamumaitoaan, miehen huomaavan minun häipyneen ja elättelin vielä toivoa kotiinpääsystä. Diagnoosi oli kuitenkin saapunut Meilahdesta linjoja pitkin alle puolessa tunnissa: Umpilisäkkeen tulehdus, poistetaan umpilisäke leikkaamalla.

Osastolla odottelua

Vaihdoin sairaalan vaatteisiin ja sain jo elämäni neljännen pyörätuolikyydin, kirurgian osastolle K5. Kello oli yhdeksän kieppeillä aamulla ja koska paikallaan maatessa olo oli oikeastaan ihan hyvä, nälkä alkoi vaivata. Edeltävänä päivänä en ollut saanut juurikaan syötyä ja olin oksentanutkin pari kertaa.

Vaikka tulehtuneet umpilisäkkeet leikataan aina kiireellisinä, etteivät ne ehtisi puhjeta ja tulehduttaa vatsakalvoa, meni päivän aikana kaksi hätätapausta ohitseni leikkaussaliin. Sain nukuttua vajaan tunnin, mutta enimmäkseen päivä meni kelloa vahdaten. Luin kirjaa ja tutustuin umpilisäkeleikkauksen kulkuun ja muodostin omat toiveeni käytettävistä menetelmistä. Saako leikkaukseen tehdä samanlaisen toivelistan kuin synnytykseen?

Ensin toivoin, että pääsisin leikkaukseen niin pian, että perheeni ehtisi vielä illalla vierailemaan ennen tyttöjen nukkumaanmenoaikaa. Leikkaus valmisteluineen kestää kuulemma 1,5 tuntia, itse operaatio 30 minuuttia, mutta koko reissu heräämöineen 4-5 tuntia. Iltapäivällä aloin toivoa, että mieheni pääsisi jo lähtemään töistä ja ehtisin vielä nähdä tytöt ja imettää pienimmän ennen leikkausta ja sen yhteydessä annettavia antibiootteja ja kipulääkkeitä.

Sain tytöt, mieheni ja äitini luokseni hieman ennen kuutta illalla. Imetin pikkuista, joka oli selvästi jo ehtinyt huolestua, ja luin isommalle sadun. Tuo alle 3-vuotias oli piirtänyt minulle kuvan ja “kirjoittanut” siihen muun muassa perheenjäsenten nimet ja minä rakastan sinua. Hän kyseli sattuuko leikkaus, ja kerroin aikovani nukkua sen läpi. Tunnin vierailu täytti huoneen rakkaudella. (Kuva piirustuksesta artikkelikuvana.)

Umpilisäkkeen leikkaus

Pian tyttöjen lähdettyä tuli komennus leikkaukseen. Ainakin Jorvissa /Espoon Sairaalassa komennuksesta on viisi minuuttia aikaa olla leikkaussalissa, joten kävin nopeasti vessassa, heitin puhelimen kaappiin ja otin kaapin avaimen leikkaussaliin, kuten ohjeistettu oli. Minut kärrättiin vuoteella leikkaussalin eteen, jossa tapasin leikkaushoitajat, anestesialääkärin ja -hoitajan. Myös hoitaja ja hoitajaharjoittelija osastolta osallistuivat tiimipalaveriin. Minulta kysyttiin ensimmäiseksi nimeä, ja mihin leikkaukseen olen tulossa. Jätin suosiolla väliin herkullisen tilaisuudessa vitsailla. Osaston hoitajien kanssa vielä muistutimme imetyksestä, ja anestesialääkäri päättikin tässä vaiheessa vielä vaihtaa nukutusaineen. Leikkauksen yhteydessä kerta-annoksena saatavat suonensisäiset antibiootit ovat kai joka tapauksessa sellaisia, jotka eivät estä imetystä. Lisäksi pyysin välittämään kirurgille huomion, että linea albani on edelleen raskauksien jäljeltä heikko navan alapuolelta, siis kohdasta, mihin isoin leikkausviilto usein laparoskopiassa tehdään.

Sain itse kävellä sisään leikkaussaliin ja asettua sängylle katsomaan henkilökunnan valmistautumista leikkaukseen. Kello seinällä näytti 20:05. Minut on kerran aiemmin nukutettu ilman ongelmia, ja tiesin olevani umpilisäkkeen tulehduksen kanssa ajoissa liikenteessä, joten minua ei juurikaan jännittänyt. Anestesialääkäri sanoi, että nukutuksessa ei näe unia ja kaikki olisi minulle ohi sekunnissa. Hän kehoitti ajattelemaan jotain mukavaa, ja niinpä nukahdin ajatellen hetkeä aiemmin vierailleita tyttöjäni pärisyttelemässä toisilleen.

Heräsin paria tuntia myöhemmin ajatellen Nalle Puhia ja Tikrua. Mietin, olisinko sittenkin nähnyt unta. Kysyin ensimmäiseksi hoitajalta, miten leikkaus oli mennyt, ja kuulin, että se oli sujunut kuin suoraan oppikirjasta. Kurkussani oli limaa ja sain juoda vähän vettä. Olin väsynyt, mutta ihan tolkuissani, joten heräämössä vietetty tunti tuntui aavistuksen pitkältä. Kaipasin puhelintani, että voisin ilmoittaa perheelleni, että kaikki meni hyvin. En tavannut kirurgia missään vaiheessa, mutta ilmeisesti hän oli huomioinut toiveeni, sillä isoin (1 cm) leikkausviilto oli tehty napaan ja pienemmät 0,5cm viillot vasemmalle alavatsalle ja keskelle bikinirajan alapuolelle.

Leikkauksen aikana olin saanut kovia kipulääkkeitä, ilmeisesti jotain opiaatteja, ja anestesialääkäri kehotti pumppaamaan ja heittämään pois rintamaitoa, kunnes 16h myöhemmin saisin taas imettää. Näin melkoisia liskoja seuraavat kaksi yötä ja mietinkin, olisiko vähemmälläkin kipulääkityksellä pärjännyt.

Kotiin seuraavana aamuna

Aamulla, 12h leikkauksen jälkeen, sain luvan lähteä kotiin. Papereita odotellessa kävelin ympäri osastoa, koska liikunta auttaa vatsaonteloon pumpattua hiilidioksidia poistumaan. Hiilidioksidi poistuu hengityksen kautta ja aiheuttaa joillekin poistuessaan kovia kipuja hartioiden seudulla. Kotiin pääsin ihan bussilla ja kävellen, mutta iltaa kohti hartiakivut pahenivat ja sain kaksi kipukohtausta, joiden aikana en voinut kuin kieriä lattialla ja ulvoa tuskasta. Kivut olivat kovempia kuin supistuskivut synnytyksessä. Niihin ei auta mikään normaali särkylääke, ja koska oopiumin vaikuttava aine morfiini ei sovi imettäjälle, ei auttanut kuin kärvistellä.

Kipuu, ei hyötyy

Tässä vaiheessa sananen kipuasteikosta, jolla potilasta aina pyydetään omaa tilannettaan kuvailemaan. Oman asteikkoni kymppi on ja tulee toivottavasti aina olemaan se, kun luusta hakataan pienellä taltalla näytettä. Siinä kivussa ei pysty ajattelemaan tai toimimaan. Synnytyksien supistukset juuri ennen ponnistusvaihetta (joihin sain puudutteen) olivat pahimmillaan sellaista kasia: Pystyin kuuntelemaan ohjeita ja toimimaan halutulla tavalla. Nämä CO2-hartiakivut oli kahden kipukohtauksen ajan ysiä: Tiesin pelottavani kuopustani huudollani, mutten pystynyt liikkumaan kauemmas tai olemaan hiljaa.

Kun tulin yöllä Jorvin päivystykseen umpilisäketulehdusepäilyn kanssa, kipu oli asteikollani sellaista nelosta. Pystyin ajamaan itse sairaalaan, kävelemään päivystykseen, asioimaan hoitajan kanssa leikkiä laskien jne. Kun hoitaja pyysi minua arvioimaan kipua asteikolla 1-10, sanoin kuitenkin seiska, koska ajattelin sen olevan katu-uskottavampi arvio. En kuitenkaan oikeasti missään vaiheessa ollut kauhean kipeä, vaikka kirurgin arvio oli “selvästi tulehtunut umpilisäke”. Mitään infernaalista kipua ei siis kannata jäädä odottamaan, vaan parempi vain marssia tarkastettavaksi.

Toipuminen umpilisäkkeen poistosta

Muutamana päivänä leikkauksen jälkeen otin 1,5g parasetamolia ja 300-600mg ibuprofeenia. Hoito-ohjeissa leikkausten jälkeen usein painotetaan, että kipu ei saa estää liikkumista tai painaa ryhtiä kumaraan. Kovin kummoisia vatsakipuja ei kuitenkaan leikkauksen jälkeen tullut ja lopetin särkylääkkeiden syömisen pian.

Jano oli leikkauksen jälkeen hirveä. Useimmiten juon vain vettä, mutta nyt join myös laimennettuja täysmehuja, koska jollain tapaa vesi ei tuntunut riittävän. Tunne oli outo, koska yleensä juon janoon mieluiten juuri vettä. Ensimmäisinä päivinä join 3-4 litraa nestettä päivässä, vaikka oli melko viileää, enkä päässyt kauheasti liikkumaan. Kävelin sentään muutaman kilometrin joka päivä edistääkseni toipumista.

Hankalinta oli ehdottomasti, etten saanut nostaa 10- ja 15-kiloisia tyttöjäni ollenkaan. Vatsaonteloon kohdistuva paine saattaa aiheuttaa leikauskohtiin tyrän. Äitini oli meillä koko ensimmäisen viikon ja minä pyörin mukana vain seuraneitinä ja imettäjänä. Tytöt olivat innoissaan, kun Mummi oli jatkuvasti saatavilla. Kuopus tosin oli silminnähden järkyttynyt poissaolostani ja kiipesi monta kertaa päivässä kurkkaamaan paidankauluksestani tarkastaakseen, että tissit ovat tarpeen tullen saatavilla.

Pikkuruiset leikkausarvet paranivat hurjan hyvin. Vuorokausi leikkauksen jälkeen otin laput pois arpien päältä ja menin suihkuun. Yllätyin, ettei niissä ollut mitään haavateippejä, eikä sellaisia tarvinnutkaan. Tikit olivat niin pikkuisia, ettei niitä oikein edes erottanut, ja ne sulivat nähtävästi omia aikojaan. Ruvet alkoivat tippua pois pari viikkoa leikkauksen jälkeen, milloin uskalsin alkaa hieromaan arpia, ettei kiinnikkeitä muodostuisi. Tämän tärkeyden olen valitettavasti oppinut kantapään kautta, sillä ensimmäisen raskauden jälkeen huomattiin yli 20 vuotta vanhan leikkausarven vetäneen vatsanpeitteitäni vinoon ja myötävaikuttaneen vatsalihaserkauman syntyyn raskaudessa. Aluksi navan kohdalla olevan umpilisäkeleikkausarven hierominen oli mahdotonta, sillä yksi ihon alla vatsanpeitteissä oleva tikki vaati yli seitsemän viikkoa sulaakseen.

On mahdotonta sanoa, olisiko leikkauksen sijaan umpilisäketulehduksen hoitaminen antibiooteilla ollut parempi vaihtoehto. Käypä hoito -suositus on leikkaus, ainakin Espoossa, enkä lähtenyt sitä haastamaan. Mietin esimerkiksi tulevaa kolmen viikon lomaamme Kaakkois-Aasiassa, enkä halunnut tulehduksen uusiutuvan siellä. Lisäksi pidempi antibioottihoito olisi toki tehnyt pidemmän tauon imetykseen tai saattanut lopettaa sen kokonaan (mikä ei tietenkään kuopuksen ollessa jo lähes vuoden olisi mikään katastrofi sekään).

Uudehkoissa tutkimuksissa on todettu umpilisäkkeen olevan tärkeä koti suoliston bakteereille, joten hieman kyllä surin asiaa, sillä vastustuskykyni on viime vuosien raskauksien ja imetyksien aikana (takia?) ollut suorastaan surkea. Leikkauksen yhteydessä sain suonensisäisiä antibiootteja, ja operoiminen nostaa elimistöön tulehdustilan, oli leikkauksen syy tulehdus tai ei – tai näin ainakin kävi minulle. Vastustukykyni sukelsi vieläkin alemmas, ja leikkauksen jälkeiset pari kuukautta olenkin ollut enemmän tai vähemmän flunssassa koko ajan. Toivottavasti rakkaan Singaporen kostea lämpö saa oloni paranemaan!

Umpilisäkeleikkauksen kurjin vaikutus omalla kohdallani oli kuitenkin vatsalihaserkauman paheneminen. Paraneminen oli hyvässä vauhdissa, mutta vielä kesken, ja jännesauman läpi tehty leikkaus toi siihen ikävästi takapakkia. Toisaalta useamman kuukauden vaivannut yskä on osasyyllinen varmasti sekin, aiheuttaahan jokainen yskähdys kovan paineen vatsaonteloon.

Tässä minimalistinen toiveeni: Saisinpa olla kokonaan terveenä!

Leave a Reply