Instagramissa kasvojoogaa ja kirppislöytöjä!

Muutosta Hämeenlinnaan on jo pari kuukautta, ja kesä on mennyt vauhdilla! Blogien kirjoittamista ei ole ehtinyt ajatellakaan, mutta sen sijaan olen ahkeroinut mm. julkaisemalla verkko-oppimisympäristön kasvojoogalle.

Kuulumisiani voi seurailla Instagramissa. Sieltä löytyy kasvojoogavideoita, lähimatkailua, vatsalihaserkauman kuntouttamista, mallikuviani ja kaikkea muuta mahdollista maan ja taivaan väliltä. Kirppislöytöjäni jaan erityisesti Stooreissa!

Minimaalisesti kieltenopintoja

Tämäkään postaus ei ole kaupallinen yhteistyö, vaan aito hehkutus mahtavalle palvelulle, jonka löysin ensimmäisenä koronavuotena (kyllä, pahoin pelkään, että joudumme käyttämään kyseistä ilmaisua). Olen aina rakastanut kielten opiskelua. Ylioppilaskirjoituksissa sain englannista, ruotsista ja saksasta laudaturit ja ranskasta eximian. Harmittelin, ettei aikani riittänyt opiskella muita tarjolla olleita kieliä. Olen myös aina halunnut käyttää kielitaitoani: Päädyin opiskelemaan liiketaloutta englanniksi ja vaihto-oppilaaksi Ruotsiin. Saksaakin olen joutunut autonhakureissuilla puhumaan – ja kyllähän nyt pitkän linjan BMW-harrastajan pitää saksaa osata.

15 vuotta sitten opiskelin muutaman kuukauden venäjää opistolla, mutta matkustusaikoineen kokonaisen illan syönyt harrastus oli liian vaativa. Sanskritia tuli opeteltua suunnilleen sadan sanan verran joogan opettajakoulutuksessa, saman verran swahilia Tansaniassa oleskellessa. Ajattelin, että palaan kunnollisten kieltenopintojen pariin sitten joskus, kun aikaa on. Ja yhtäkkiähän sitä sitten oli, mutta opistot olivat kiinni.

Pelillistettyä kieltenopiskelua Duolingon kanssa

Kaverini olivat hehkuttaneet Duolingo-sovellusta, ja päätin antaa sille mahdollisuuden. Jo parissa päivässä kyllästyin maksuttoman version mainoksiin ja rajoitteisiin ja investoin 86 euroa koko vuoden lisenssiin. Samalla päätin, että harjoittelisin joka päivä minimissään 10 minuuttia.

Aluksi jaksoin harjoitella useampaa kieltä: yritin saada tolkkua mandariinin alkeista (ei onnistunut), aloitin swahilia, tein ruotsin kielen vaikeimmat tehtävät ja kertailin ranskaa. Aika pian päätin kuitenkin keskittyä tällä hetkellä minua eniten kiinnostaneeseen kieleen ja aloin hakata venäjäntehtäviä läpi. Vanhaa pohjaa ei valitettavasti noista muutamasta kuukaudesta 15 vuotta sitten juuri ollut, sillä en muistanut edes kyrillisiä aakkosia.

Vartti venäjää joka päivä

Nyt rutiinini on vakiintunut niin, että teen joka päivä kaksi pätkää venäjää. Duolingo on jaettu lyhyiksi kurssipätkiksi, joista yhden tekemiseen menee muutamasta minuutista korkeintaan kymmeneen. Pätkät muodostavat oppimiskokonaisuuksia ja kokonaisuudet puolestaan tasoja. Tasoja on yhteensä viisi, ja nyt vuoden jälkeen olen melkein puolivälissä venäjän kokonaisuutta.

Duolingossa harjoitellaan sanastoa, lukemista, kirjoittamista, kuuntelua ja ääntämistä, aivan kuten koulussakin tehtiin. Jos et juuri sillä hetkellä voi puhua, voit valita mikin sulkemisen tunniksi. Niinpä harjoituksia voi kuulokkeiden kanssa tehdä vaikka junassa. Ainoastaan kielioppi on kevyemmällä painotuksella. Vuoden jälkeen en osaa selittää venäjän kielioppisäännöistä mitään, mutta osaan kyllä monissa tapauksissa sanoa, mikä kuulostaa tai näyttää oikealta. Tämä on häirinnyt minua yllättävän vähän, vaikka lapsena nimenomaan nautin kieliopin opettelusta ja halusin aina osata kieliopin moitteettomasti. Luin jostain, että Duolingo perustuisi samanlaiseen oppimismekanismiin, millä lapset oppivat vierasta kieltä. Tiedä häntä, mutta tehokasta se tuntuu kuitenkin olevan.

Osaan sanoa sellaisia hyödyllisiä asioita, kuten “Karhut syövät kaikkea”, “Isoäitini puhui paljon Saksasta”, “Lääkärini vaimo on nyt Euroopassa” ja “Käske hänen tulla huomenna, me olemme väsyneitä”. Venäjän kulttuuri ei yksittäisistä lauseista valitettavasti aukea, mutta kielen oppiminen kyllä kannustaa ottamaan siitä selvää muuta kautta. En pysty seuraamaan venäjänkielistä keskustelua, mutta kun katsoin loistavaa Mandariinit-elokuvaa, huomasinkin ymmärtäväni sanan sieltä, toisen täältä. Kyrillisiä aakkosia luen nyt riittävän nopeasti, että KHL-jääkiekkoa katsoessa tiedän, mikä suuryritys mitäkin joukkuetta sponsoroi.

Aion todellakin jatkaa opintojani ja annoin seuraavan 86 euroa mennä luottokortiltani. Nykytahdillani (max vartti päivässä) tunnin hinnaksi tulee vähän toista euroa. Ja hei, minimalistin tunnustus! Olen harmitellut, että menin luopumaan vanhoista venäjänkirjoistani. Ne saivat pölyyntyä 15 vuotta kaapissa, koska niihin ei koskaan kiinnostanut palata, mutta nyt niitä olisi pitkästä aikaa mukava vilkaista. Täytyy kääntyä kirjaston puoleen.

Ja niin, olen tosiaan opiskellut venäjää ihan joka päivä. Duolingossa on kaikenlaisia “streak freezejä”, mitkä sallisivat jonkun päivän jättämisen väliin, mutta en ole hyödyntänyt niitä. Olen treenannut lomilla, kipeänä ja tosiaan myös näin muuton keskellä. Omalla kohdallani olen huomannut toimivimmaksi, että jos jotain on tarkoitus tehdä joka päivä, niin se kannattaa tehdä joka päivä eikä antaa sen kummempaa siimaa asiassa.

Haaveissa ainakin ranska ja latina

Taidan jatkaa venäjää niin kauan kuin intoa suinkin riittää, mutta seuraavaksi aion palata ranskan pariin. Se kun on minulle aina ollut tyhjä arpa, jota en ole lukion jälkeen käyttänyt pätkääkään siitä huolimatta, että minulla on ranskankielisiä kavereita ja olen käynyt Ranskassa ainakin viisi kertaa.

Latinakin Duolingosta nykyisin löytyy, joten pääsen vielä toteuttamaan ikihaaveeni latinanopinnoista. Latinan kielitaitoni kun nykyisellään rajoittuu kasvojoogassa tarvittaviin kasvojen lihaksiin, kuten levator labii superioris alaeque nasi.

Onko siellä muita Duolingosta tai muutoin kielten opiskelusta innostuneita? Kerro Instagramissa @paivisusannas!

Kiitos, Facebook, ja näkemiin

Tiedätte varmaankin Konmarin ajatuksen siitä, että jos jokin ei enää pirskahtele iloa, siitä voi olla hyvä luopua. No, Facebook ei ole tuonut minulle mainittavaa iloa enää vuosiin. Kun liityin Facebookiin vuonna 2007, se oli mahtava paikka pitää yhteyttä sellaisiinkin kavereihin, jotka luulin hävittäneeni. Nykyisin sieltä ei kavereiden kuulumisia tahdo löytyä etsimälläkään, sillä aika moni vaikuttaa lopettaneen Facebookin päivittämisen.

Omia kuuluu kuulumisiani en ole halunnut siellä enää pitkään aikaan jakaa, sillä vuosien varrella minulle on kertynyt Facebook-“kavereita” jo puolisentoista tuhatta. Tietenkään he eivät ole oikeasti kaikki kavereitani, mutta kuitenkin ihmisiä, jotka olen jossain vaiheessa elämäni varrella tavannut – usein työn merkeissä. Mukana on sellaisia vähemmän kuin puolituttuja, joiden ei mielestäni tarvitse todellisia kuulumisiani tietää.

Tietoturvaongelmat ovat yksi syy siihen, etten halua jakaa elämääni Facebookissa. Mutta ollaan rehellisiä: kirjoitan blogia, minulla on semiaktiivinen Instagram-tili ja jaan videoita Youtubessa. Puhelinnumeroni ja sähköpostiosoitteeni löytyvät niin omilta kotisivuiltani kuin myös markkinointitoimistomme sivuilta. Jos joku haluaa varastaa identiteettini, ei hän tarvitse siihen Facebookia.

Lynkkausilmapiiri ja tylyt algoritmit

Eniten minua ärsyttää se, millaiseksi Facebookin ilmapiiri on muuttunut. Siinä missä saman asian kertominen Instagramissa saa sydämiä ja kauniita kehuja, löytyy Facebookista aina joku katkeroitunut puolituttu, joka keksii asiaan ilkeää sanottavaa. Ja aivan jokaiseen kommenttiin joku keksii jotain rasistista tai sovinistista mukahuumoria, lähes poikkeuksetta. En ole selannut Facebookia enää vuosiin, joten en kovin hyvin edes tiedä, mitä sieltä nykyisin löytyy. Mutta sen perusteella, mitä olen kuullut ja ohimennen palveluun kirjautuessa nähnyt, meininki ei ole ihan omien arvojeni ja näkemystäni mukaista.

Viime vuodet olen roikkunut kiinni Facebookissa sillä ajatuksella, että tarvitsen sitä kaupallisiin tarkoituksiin. Olen jakanut sinne näitä blogipostauksia ja kasvojooga-aiheisia YouTube-videoitani lukijoiden ja katselijoiden toivossa. Toivo on ollut lähes turha, sillä Facebook ei pidä minusta eikä halua näyttää postauksiani juuri kenellekään. En ota asiaa henkilökohtaisesti, sillä tiedän Facebookin suosivan aktiivisia käyttäjiä, jotka kommentoivat muille ja reagoivat sisältöihin ahkerasti. Heidän pahimman kilpailijansa palveluun ladatun videon jakaminen saa sekin Facebookin algoritmit tuhahtamaan halveksuvasti.

On Facebookissa jotain hyvääkin

Pidän kovasti Messengeristä, jolla minuun saa yhteyden, ja jolla minä voin pitää yhteyttä vaikkapa sellaisiin vanhoihin koulukavereihin, joiden puhelinnumeroa minulla tuskin on koskaan ollutkaan. Messenger oli yksi syy, miksi en halunnut poistua Facebookista kokonaan.

Lisäksi aina silloin tällöin käytän Facebookia eräänlaisena hakukoneena. Erityisesti pienten paikallisten yritysten tapahtumia ja voimassa olevia aika aukioloaikoja saattaa olla vaikea löytää muualta.

Facebook on myös oiva paikka etsiä tietoja esimerkiksi Tori-myyjistä. Olen jopa törmännyt Tori-huijariin, jolla oli Facebookissa tietoja itsestään syntymäpäivää myöten.

Tarvitsen Facebook-tilin myös työni puolesta, sillä se antaa pääsyn yrityksemme ja asiakkaittemme tileille. Ja minimalistinkin on tärkeää muistaa, että rahaa tuovia asioita ei konmariteta.

Miten Facebook-tili tyhjennetään?

Olen jo pitkään haaveillut oman Facebook-tilini tyhjentämisestä. En siis Facebookista lähtemisestä, vaan nimenomaan sen tyhjentämisestä. Kai se on jonkinlaista itsehillinnän puutetta: Kun kerran olen jakanut edellisenkin blogipostauksen Facebookiin, miksi en jakaisi tätäkin? Kunpa Facebook-tilin voisi tyhjentää!

Itse asiassa, se on aivan mahdollista, joskin erittäin hankalaa. Albumeissa olevat kuvat saa poistettua albumeittain, mutta loput pitää poistaa yksittäin. Samalla poistuvat niihin liittyvät postaukset.

Ryhmät löytyvät omalta sivultaan ja niistä voi poistua yksitellen. Tykätyt sivut löytyvät omalta sivultaan ja nekin voi “unlikettää” yksitellen. Itselläni oli lisäksi poistettavana muutama luomani sivu (jotka eivät olleet enää aktiivisia) ja muutaman sivun ylläpitäjä-status.

Sen jälkeen homma käy hankalammaksi: Asetukset ja yksityisyys alta löytyy Toimintaloki. Sieltä sitä voi sitten yksitellen napsutella julkaisuja, kommentteja, tykkäyksiä ja reaktioita pois. Kun hiiren laittaa oikeaan kohtaan, voi painella enteriä ja toiminnat poistuvat toistensa jälkeen. Muutaman toiminnon välein tosin kursori ei olekaan enää oikeassa kohdassa, ja sitä pitää siirtää.

Katumusharjoitus ja läksy opittavaksi

Tässä vajaan 15 vuoden aikana olin tehnyt julkaisuja, kommentteja, tykkäyksiä ja reaktioita kymmeniä tuhansia. Naputtelin niitä kolmena iltana. Sormet meinasivat krampata ja MacBook ylikuumentua enterin räiskyessä.

Poistoprojektiin meni yhteensä noin 15 tuntia aikaa. Samalla katselin toisella silmällä dokumentteja ja YouTube-videoita, mutta kunnolla ei mihinkään voinut keskittyä.

Siinä sitä oli aikaa miettiä, miten paljon aikaa Facebookille onkaan elämässään antanut. Paljon on ollut hyvää ja hauskaakin, mutta vähempikin olisi riittänyt. Pahimpia olivat ajanjaksot, jolloin olen ollut raskauspahoinvoinnin takia kykenemätön tekemään mitään kovin järkevää – niiltä ajoilta oli pahimmillaan 30 reagointia päivän ajalta. Kenenkään ei pitäisi lukea kolmeakymmentä Facebook-postausta päivässä, saati sitten lukea niin montaa, että päätyy tykkäämään kolmestakymmenestä.

Pahoittelut tässä kollektiivisesti kaikille, joiden postauksissa on nyt yksi tykkäys tai kommentti vähemmän. Jatkossa pyrin onnittelemaan ja ottamaan osaa henkilökohtaisemmin, edes viestillä.

Kiitos, anteeksi, ja nähdään Instassa… joskus

Nyt Facebook-profiilini näyttää tältä, olitpa sitten kaverini tai et. Halusin jättää tutun cover photon, ettei tyhjentynyttä tiliäni niin helposti epäiltäisi huijaukseksi. Avioliittostatuksen toivon hillitsevän kaveripyyntöjä tuntemattomilta. Toive tuntuu olevan turha. Ainakin tämä on hyvä tapa kertoa minua mahdollisesti googlaaville uusille tuttavuuksille, että olen varattu – ei sillä, ettenkö mainitsisi perhettä ensimmäisten viiden lauseen joukossa muutenkin.

Instagramissa yhä olen, tosin sieltäkin poistin kasapäin vanhoja ja uudempiakin postauksia, joista ei ollut mitään hyötyä. Instagramini on kasvojoogan ystäviä, blogini lukijoita ja valokuvamallia etsiviä varten. Käytännössä siis jokainen postaukseni palvelee jotain tarkoitusta. Sori siitä. Jos haluat tietää kuulumiseni, kysy!

En käy Instagramissa päivittäin, mutta pari kertaa viikossa kuitenkin. Tavoitteeni olisi postata jotakin viikottain, mutta aina se ei toteudu. Jos haluat kertoa, millaisia ajatuksia tämä kaikki sinussa herättää, tule Instagramiin.

Minimaalisesti uutisia

Olin ennen varsinainen uutisnarkkari. Päivitin kotimaisia uutissivustoja kymmeniä kertoja päivässä, luin Newsweekiä ja katsoin Kympin Uutiset – ainoa kerta päivässä, kun avasin television, paitsi ulkomaanmatkoilla, joilla saatoin pitää kansainvälisiä uutissivustoja auki useamman tunnin. Koska valtamedioihin ei tietenkään voinut luottaa, seurasin aktiivisesti myös somekanavia saadakseni vaikkapa Krimin sotaan ukrainalaisten kavereideni näkökulman.

En tullut hullua hurskaammaksi. Sen sijaan minun oli vaikea nukahtaa iltaisin (tai aamuöisin, kun viimein ehdin nukkumaan) ja näin paljon painajaisia. En useinkaan uutisten aiheista, joten en nähnyt yhteyttä.

Uutisdieetti toi makoisammat unet

On ihme, etten muista mistä ensimmäisen kerran luin uutisminimalismista, sillä tuo oivallus muutti elämäni kertaheitolla muutama vuosi sitten. Ryhdyin uutisdieetille välittömästi.

Nykyisin uutiskulutukseni näyttää tältä: Avaan aamulla Hesarin ja Ylen sivuilta kiinnostavat uutisotsikot uusiin välilehtiin puhelimeni selaimella. Jos Hesarin sivuilla olevasta Ilta-Sanomien bannerista osuu silmiini kiinnostava viihde- tai lifestyleuutinen, avaan senkin odottamaan. Klikkiotsikoita tosin en klikkaa ihan periaatteesta. Luettavia artikkeleja tulee tälläkin metodilla aivan liikaa, joten en maksa kuukausimaksua nähdäkseni Hesarin ”timanttijuttuja”.

Silmäilen avaamani välilehdet aamiaisen aikana tai viimeistään lounastauolla. En palaa uutissivuille saati iltapäivälehtiin enää sen jälkeen. En selaa muita sivustoja – joskus seuraamani minimalismiblogit ovat nekin taas unohtuneet useammaksi kuukaudeksi. Televisiouutisia en katso ollenkaan ja televisio onkin meillä lähinnä elokuvien ja urheilun katsomista varten.

Kuten kerroin blogissani e-kirjoista, en ole enää vuosiin selaillut somea, joten uutisia ei tunge kasvoille sieltäkään. Vaikka iso osa puhelimenkäytöstäni on viestittelyä läheisteni kanssa, aika harvoin tulee käsiteltyä uutisaiheita.

Selailen satunnaisesti miehelleni tulevia talouslehtiä ja olen kuunnellut muutaman Nordnetin Rahapodin, mutta tärkein talousuutisten lähde on mieheni. Hänen kanssaan keskustelen paljon myös yhteiskunnallisista asioista, mutta en enää iltapalan jälkeen. Jos läheiseltä paloasemalta ei kuulu yleishälytystä, uutinen voi odottaa seuraavaan aamuun. Menen ajoissa sänkyyn ja nukahdan pian – ellen jumitu ahmimaan jotain kirjaa.

Tipahdinko tampioksi?

Uutisaddiktiaikoinani olisin pyöritellyt päätäni nykyminälle: Eihän noin vähäisellä uutiskulutuksella voi mitenkään pysyä ajan tasalla! Mikä sivistymätön moukka! Yllättävää kyllä, koen nykyisin olevani paremmin perillä maailman tapahtumista. Entisestä uutistulvasta mieleen jäi vain murto-osa, nyt muistan uutiset paremmin.

Otsikkotaso uutisista useimmiten riittää. ”Trump antoi potkut kyberturvallisuudesta vastaavalle johtajalle, joka tyrmäsi väitteet vaalivilpistä.” Ennen olisin klikannut uutisen auki, mutta henkilön nimi tai tapauksen yksityiskohdat eivät kuitenkaan olisi jääneet mieleeni. Mielestäni on hyvä tietää Yhdysvaltojen ja muiden voimakkaan vaikutusvaltaisten maiden tärkeimmät kuulumiset, mutta yksityiskohtaisempi informaatio menee jo harrastuksen puolelle – eikä tämä ole enää valitsemani harrastus.

On varmasti kavereita, joiden mielestä olen auttamattomasti aivopesty, kun seuraan vain ”vihervassareiden” Yleä ja Hesaria. Minulle kupla sopii ja sen aiheet kiinnostavat minua, mutta toki tunnistan suuntauksen. En lähtökohtaisesti usko salaliittoteorioihin ja luotan, että jos jokin niistä osoittautuu todeksi, saan lukea siitä riittävän pian Yleltä.

Maailmankuvaa ei mielestäni ylipäätään kannattaisi perustaa uutisiin. Itse ainakin koen esimerkiksi kirjallisuuden, matkailun ja kavereiden kanssa käytävien keskustelujen kautta saavani paremman kuvan vaikkapa Etelä-Afrikan nykyisyydestä kuin yksittäisten, Suomen mediaan asti suodattuvista uutisista.

Koronarepsahdus kostautui

Uutisdieettini piti pitkään hienosti, mutta maaliskuun koronavyöryn myötä repsahdin. Parin viikon ajan katsoin hallituksen tiedotustilaisuuksia ja päivitin uutisia yömyöhään. Vaikka meillä henkilökohtaisesti oli edelleen kaikki hyvin, ahdistus vyöryi päälleni enkä saanut iltaisin unta.

Ymmärsin pian, että koronatilanne tulee kestämään pitkään, mitään merkittävää ei tapahdu vuorokaudessa eikä jatkuvasta uutisten seuraamisesta ole yhtään mitään hyötyä. Palasin uutisdieettiini ja yöunet palasivat.

Vaikka korona jyllää maailmalla ja Yhdysvaltojen demokratia on kriisissä Valko-Venäjän, Puolan ja Unkarin hallinnoista puhumattakaan, minulla ja perheelläni on kaikki hyvin. En saa muiden maiden sotkuja setvittyä, eikä kukaan hyödy siitä, että vatvon niitä aamusta iltaan.

Extra extra this just in

Tuntuu, että nykyiselläänkin tulen lukeneeksi liikaa uutisia. Usein aamulla avaamistani uutisista osa on vielä iltapäivälläkin lukematta. Tai oikeastaan ongelma ovat ”uutiset”. Mikä siinä onkin, että pitää muka tietää enemmän joulukuusesta, joka tulee tänä jouluna Senaatintorille? Miksi klikkaan auki taas yhden otsikon, jossa kerrotaan entisen formulakuskin kertovan mielipiteensä nykyisestä formulakuskista?

Kirjoitan työkseni kaupallisia sisältöjä ja siinä työssä yleissivistys on toki tarpeen. Senaatintorin joulukuusen alkuperä tuskin kuitenkaan tulee työelämässä eteen, ainakaan niin että sitä pitäisi etukäteen tietää. Uskon, että takana on enemmänkin FOMO eli paitsi jäämisen pelko. Mitä jos jossain uutisessa onkin jotain kiinnostavaa? Mitä jos jossain porukassa herää keskustelu jostain pseudouutisesta ja olen ainoa, joka ei tiedä kyseistä tarinaa? Kestän sen, etten voi koskaan keskustella mistään TV-sarjoista, kun en sellaisia katso, mutta nämä ovat uutisia!

On käsittämätöntä, kuinka paljon uutisia pystytään tuottamaan vuorokaudessa! Joskus valitsemallani kerran päivässä -metodilla meinaa jäädä tärkeitäkin uutisia kokonaan väliin. Esimerkiksi vuosi sitten kuulin (uutissivuja useammin päivittävältä) mieheltäni, että Antti Rinne on eronnut pääministerin tehtävästään. Seuraavana aamuna kyseistä uutista ei Hesarin sivuilla enää näkynyt vaan sen tilalle oli tullut asiaa taustoittavia kirjoituksia. Otsikoista ei itse pääministeriero enää selvinnyt. Vanha uutinen!

Olenkin oppinut lukemaan uutisia niin, että jos otsikossa kerrotaan Sean Conneryn upeasta elokuvaurasta, se tarkoittanee Sir Conneryn siirtyneen ajasta iäisyyteen. Asia on kuitenkin tullut julkisuuteen jo useita tunteja aiemmin, eikä siksi ole varsinaisesti enää polttava uutinen.

Kuten tästä käy ilmi, olen miettinyt yhä tiukempaa linjaa uutiskulutukseeni. Ehkä voisin katsoa aamulla Areenasta neljän minuutin uutislähetyksen? Tai lukea Hesarista vain sarjakuvat ja luottaa uutisissa yksin Yleen – kaikki oikeasti tärkeät uutiset löytyvät varmasti sieltä.

Miten sinä kulutat uutisia? Liikaa? Liian vähän? Kerro minulle Instagramissa!

Miksi blogissani ei voi kommentoida ja missä sen sijaan voi

Olen saanut ihania viestejä, joissa kiitellään kivasta blogista ja toivotaan kommentointimahdollisuutta. Itse asiassa kommentointi on teknisesti ottaen ollutkin mahdollista, mutta vain WordPressiin kirjautuneille – ja kirjautuminen puolestaan on lievästi sanottuna takkuillut. No, otin muutama viikko sitten pois tuon kirjautumisvaatimuksen, ja sen jälkeen olenkin käyttänyt 20-30 minuuttia viikottain spämmipostin parissa. Vaikka olen kuinka säätänyt asetuksia ja asettanut kiellettyjä sanoja, spämmiä tulee silti päivittäin monta viestiä. Osa pääsee läpi, ja täytyy poistaa manuaalisesti. Tähän olisi olemassa toimiva, paljon mainostettu plugin – vain 7 eurolla kuussa! Arvaattekin jo, mitä mieltä olen tuollaisesta kiinteästä kuluerästä…

Kommentit olisivat kuitenkin erittäin tervetulleita, ja toivonkin, että te lukijat jaksaisitte osallistua keskusteluun. Blogilla on kuukausilukijoita jo yli 5 000, joten teillä olisi varmasti paljon annettavaa!

Keskusteluun voi jokaisen postauksen kohdalla osallistua Instagramissa, jossa postaan jokaisesta blogikirjoituksestani julkisesti. Tervetuloa keskustelemaan!

Korvattaisiinko selailu kirjoilla

Kirjoitus sisältää mainoslinkin*, josta saat itsellesi kahden viikon ilmaisen testijakson Nextoryn ääni- ja e-kirjoihin.

Viimeksi kerroin, että olen jo pitkään lukenut yksinomaan sähköisiä kirjoja. Kiitos ihanan kärsivällisen isoäitini, opin lukemaan jo viisivuotiaana. Niinpä muiden ekaluokkalaisten lukiessa ensimmäisiä satukirjojaan, minä luin jo täyttä päätä Alfred Hitchcockin mainiota ja yllättävän hyvin aikaa kestänyttä Kolme Etsivää -sarjaa. Rakkaus lukemiseen on säilynyt läpi elämän, ja minulla on käytännössä aina vähintään yksi kirja kesken.

Vuosikymmen lukemista missä vain

Luovuin fyysisistä kirjoista jo 10 vuotta sitten. Tarvitsin silloin kirjahyllyn toiseen käyttöön ja hieman surullisenakin luovuin moneen kertaan lukemistani lempikirjoista. Olin jo alkanut lukea kirjoja ensisijaisesti elektronisessa muodossa ja aina ennen kirjasta luopumista varmistin, että se on saatavilla sähköisenä. En ole koskaan omistanut tablettia tai kirjojen lukemiseen tarkoitettua laitetta, joten olen lukenut kirjat aina puhelimeni näytöltä. Jostain syystä monet pitävät tätä kummallisena, vaikka selaavat itse puhelimiaan kaiken aikaa ja lukevat näytöiltään paljon pienempääkin pränttiä. Kirjoissa sentään fonttikoon säätäminen helppoa, toisin kuin vaikkapa uutissivustoilla. Ja muuten, katsoessani puhelintani pidän sitä suunnilleen leuan korkeudella, kuten artikkelikuvassakin. En siis taita niskaani 90 asteen kulmaan. Puhelinta jaksan hyvin pitää näin, fyysisen kirjan kanssa on haastavampaa.

Silloin vanhassa normaalissa, kun vielä kävin jossain, luin mitä erikoisemmissa paikoissa. Tavanomaisten juna- ja bussimatkojen (miten niitäkin voi olla näin ikävä?) lisäksi saatoin avata puhelimelta kirjani vaikka kassajonossa seistessä (sitäkin on muuten ikävä). Fyysinen kirja ei olisi ollut noissa tilanteissa edes mukana. On huumaava ajatus, että sähköisten kirjojen myötä taskussani on enemmän ihania kirjoja, kuin mitä ikinä tulen ehtimään lukea.

Minulle kirjojen lukeminen sängyssä puhelimelta ei ole aiheuttanut mitään ongelmia, päinvastoin! Ongelmia oli silloin, kun joutui pitämään käsissään fyysistä, joskus painavaakin kirjaa. Vielä isompi ongelma oli valon päällä pitäminen, joka häiritsi muiden nukkujien lisäksi myös omaa melatoniinintuotantoani. Ostin jopa sellaisen pienen kirjaan kiinnitettävän led-valon, mutta se ei oikein ajanut asiaansa. Minusta on ihanaa lukea kirjoja itsevalaisevalta laitteelta. Luen valkoista mustalla, melko pienellä kirkkaudella, ja puhelin on makuuhuoneessa tietysti yhteydettömässä lentotilassa.

10 vuoden aikana olen tullut siihen tulokseen, että tämä on ainoa oikea tapa lukea kirjoja. Puhelimelta, valkoista mustalla. Lukuvuorossa Merete Mazzarellan Alma – edelläkävijän tarina.

Mieluummin luen kuin selailen

Jos minulla ei ole kierrossa hyvää kirjaa, koen orpouden tunnetta. Silloin sorrun helposti selailemaan uutissivustoja, tai joskus jopa sosiaalisia medioita, joista en koe saavani yhtään mitään. On tavallaan viehättävä ajatus pystyä selaamaan, mitä kavereille kuuluu, mutta tosiasiassa päädyn lukemaan hyvänpäiväntutun poliittista manifestia tai kahden vuosikymmenen takaisen työkaverin päivitystä kesäkukkien istutuksesta. Lasten myötä olen vähentänyt sosiaalisen median käyttöä valtavasti, ja käytännössä käytän sitä vain ansaitsemiseen liittyen silloin, kun se esimerkiksi hyödyttää uraani jollain tavalla. Olen pahoillani, en ole varmastikaan se kivoin somekaveri.

Luen parhaillaan Cal Newportin kirjaa digitaalisesta minimalistista, ja sen myötä olen alkanut entistä tarkemmin kiinnittää huomiota puhelimen käyttööni. Kännykkäni on minulle tärkeä apuväline, mutta haluan olla tiedostava sen suhteen, miten sitä käytän. Olen päättänyt, että vilkaisen Hesarin ja Ylen uutiset aamulla – pääsääntöisesti otsikkotasolla. Muut sivustot olen oikeastaan hylännyt, mitä nyt paria minimalismiblogia vilkaisen muutaman viikon välein – tosin en osaa oikein sanoa, alkaako sekin lipsua enemmän sisällöntuottajan työhöni liittyvän benchmarkkaamisen puolelle.

Olen huomannut, että viisi minuuttia mukaansatempaavan kirjan parissa rentouttaa aivan toisella tavalla kuin samat minuutit sivustoja selaten. Ja tietysti välillä on ihanaa – ja tärkeääkin – olla tekemättä mitään.

Tositarinoita tai teinifiktiota

Minulla on kirjojen suhteen aika erikoinen maku. Luen lähes yksinomaan non-fiktiota, ja senkin genren suht suhteen olen nirso. Erityisesti rakastan elämänkertoja, ja aivan erityisesti ei-tunnettujen henkilöiden mielenkiintoisia elämäntarinoita. Viime vuonna minuun teki erityisen vaikutuksen Tara Westoverin Educated (suom. Opintiellä), joka kertoo voimakkaan uskonnollisessa perheessä Yhdysvalloissa kasvaneen naisen koulutuksen janosta. Ilmaisen korkeakoulutuksen maassa oli hyvä muistutus lukea, kuinka paljon jotkut ovat valmiita tekemään saadakseen kunnollisen koulutuksen.

Myös Trevor Noahin Born a Crime oli kiehtovaa luettavaa. Etelä-Afrikassa mustalle äidille ja valkoiselle isälle apartheidin aikana syntynyt poika näki kummankin maailman hyvät ja huonot puolet ainutlaatuisella tavalla. Kuten näistäkin saattaa päätellä, en useinkaan malta odottaa suomennoksia. Luen mielelläni alkuperäiskielellä, jos suinkin osaan sitä riittävän hyvin. Kielitaitoni riittää lähinnä englannin- ja ruotsinkieliseen kirjallisuuteen.

Nuorempana tutustuin innokkaasti fiktion klassikoihin, ja luin esimerkiksi paljon John Irvingin tuotantoa. Aikuistuttuani olen siirtynyt enemmänkin nuorille tarkoitettu fiktioon. Harry Potterit olen lukenut useaan kertaan niin suomeksi kuin englanniksi. Myönnettäköön, että osaan myös Twilight-kirjasarjan juonenkäänteet ulkoa. Olen lukenut melko paljon fantasiakirjallisuuttakin, mutta jostain syystä en vain jaksa innostua aikuisille tarkoitettu realistisesta fiktiosta. Olen aina ajatellut, että sen aika ei vain ole vielä, mutta olen jo 38-vuotias ja alkanut miettiä, onko minussa jotain vikaa. Aikuisten fiktio vain on usein niin synkkää, ja minun on usein vaikea samaistua romaanien roolihahmoihin.

Äänikirjat pelastivat sängyn pohjalla

Siirryin sähköisiin kirjoihin ystävistäni lähes ensimmäisenä, eivätkä kaikki ole tuota askelta ottaneet vieläkään. En muutenkaan ole millään tapaa teknologia- tai muutosvastainen, päinvastoin. Niinpä olen ilahtuneena seurannut kuinka monet ovat löytäneet kirjojen ihmemaan äänikirjojen kautta. Itsekin turvauduin äänikirjoihin, kun toisen raskauteni alussa jopa tekstin katsominen heikensi oloani entisestään.

Monet kuuntelevat äänikirjoja esimerkiksi siivotessaan, mikä on mielestäni mahtavan ihailtavaa tehokkuutta. Itse olen niin laiska siivooja, että sillä metodilla saisin kuunneltua ehkä kirjan vuodessa. Auton ratissakaan ei tule vietettyä paljon aikaa, mutta pidemmillä matkoilla kuuntelisin ehdottomasti mielummin laadukasta kirjaa kuin radiojuontajien mukanokkelaa sanailua.

Olen kuitenkin suoraan sanottuna huono kuuntelija. Henkilökohtaisessa keskustelussa läheisten ihmisten kanssa keskityn kyllä kiitettävästi, ja muistini on hyvä. Mutta kuten koulukaverini tietävät, ei kuullusta oppiminen ole minulla kovin vahvaa. Ymmärsin jo peruskoulussa, että opin lukemalla paremmin kuin opettajaa kuuntelemalla. Ajatukseni harhailevat helposti, ja näin ollen joudun todella keskittymään, jos aion ymmärtää kuulemani. Tämä on heikkous, jota pyrin kehittämään, mutta kirjojen suhteen olen toistaiseksi pitäytynyt luetussa sanassa. Ainoastaan Michelle Obaman Becoming-kirjan kohdalla epäröin: sen ääniversion lukee kuitenkin Michelle itse!

Sähköiset kirjastot kovassa käytössä

Kuten toistuvasti on käynyt ilmi, olen innokas julkisten palveluiden käyttäjä, ja rakkaus kirjastoa kohtaan on meillä suorastaan sukuvika. Suurin osa viime vuosina lukemistani kirjoista on ollut kirjastojen elektronisten kirjojen kokoelmasta. Uutuuskirjoja joutuu siellä toki odottamaan siinä missä fyysisessäkin kirjastossa. Parissa kuukaudessa olen päässyt Loiri-kirjan jonossa sijalle 64, joten saattaa olla, että ihan loppuun asti en malta odottaa. Onneksi ei tarvitsekaan!

Minimalismi-aiheisessa blogissa ei totisesti halua mainostaa mitään turhaa. Tämä yhteistyömahdollisuus kuitenkin miellyttää minua suuresti. *Tästä linkistä sinä saat kahden viikon ilmaisen kokeilun Nextoryn kattaviin ääni- ja e-kirjavalikoimiin. Minä puolestani saan jokaisesta kokeilijasta muutaman euron korvauksen.

Nextoryssa on aivan hillitön valikoima suosittuja e-kirjoja (ei kuitenkaan kaikkia tässä mainitsemiani kirjoja, ainakaan ennenkuin niille saadaan suomennokset). Nextoryn kirjoja voi lukea ja kuunnella kiinteällä kuukausimaksulla niin paljon kuin haluaa. Kahden viikon ilmaisen kokeilun jälkeen tilaus maksaa alkaen 13,99 €/kk, mutta mitään sitoutumispakkoa tarjouksessa ei ole.

Paljastanpa vielä loppuun rehellisyyden nimissä, miten itse toimin näiden kuukausilaskutteisten palveluiden kanssa: Kuten kaikki blogiani lukevat tietävät, olen aika tarkka rahoistani. En salli minkään kuukausilaskutteisten palveluiden syödä rahojani taustalla, jos en niitä käytä. Niinpä enimmäkseen turvaudun kirjaston valikoimaan, mutta kun lukulistalleni kertyy useampi kiinnostava uutuus, otan jonkun maksullisen palvelun käyttööni kuukaudeksi tai pariksi. Silloin suorastaan ahmin kirjoja – olenhan maksanut niistä! Mutta toisaalta, erästä edesmennyttä, henkilökohtaisissa suhteissaan ilmeisen dorkaa kulttuurin moniottelijaa siteeratakseni: Lukeminen kannattaa aina.