Miten meidän lapset saa luopumaan tavaroista

Kerroin, että meillä joululahjoille tehdään tilaa laittamalla leluja kierrätykseen, ja että muutoinkin lastenkin tavarat käydään läpi säännöllisin väliajoin. Olen kuullut kommentteja, että lapset on vaikeaa saada luopumaan tavaroistaan. Aikuisenhan ei kannatakaan olla jatkuvasti vaihtamassa omaisuuttaan, mutta kasvavien lapsien kohdalla se on väistämättömyys.

Lapset ovat yksilöllisiä, eivätkä nämä neuvot välttämättä auta kaikkia. Siksi otsikossa on tuo ”meidän”. Kerron vain, miten itse toimin 2- ja 4-vuotiaiden tytärteni kanssa halutessani saada heidät kierrättämään. Tässä parhaat neuvoni.

1. Ole avoin

Sääntö numero yksi: Mitään ei saa kadota lapselta salaa! Miltä sinusta tuntuisi, jos joku heittäisi sinulle tärkeitä tavaroita ja muistoja roskiin selkäsi takana? Lapsen tavaroiden mystinen katoaminen saa heidät vain epäluuloisiksi ja todennäköisesti pitämään entistä kovemmin kiinni niistä, mitä vielä on jäljellä.

Meillä tavaroiden läpikäyntihetki alkoi viimeksi jotenkin näin: ”Joulu lähenee ja silloinhan te saatte joululahjat. Niille pitäisi tehdä vähän tilaa, niin voisimme käydä yhdessä läpi, millä leluilla te vielä leikitte ja mitä kirjoja luette. Mitään sellaista ei laiteta kierrätykseen, mitä te haluatte vielä säästää. Mutta yritetään saada kasaan viisi tavaraa ja kolme kirjaa, joista voitaisiin luopua.” Tavoite ylittyi reippaasti tunnin aikana ilman minkäänlaista taistelua. Näin ei suinkaan ole aina ollut, vaan hommaa on harjoiteltu meillä pienestä asti.

2. Kerro taustasyyt

Olen tankannut lapsilleni aivan pienestä asti syitä sille, miksi tavaramäärä kannattaa pitää kohtuullisena. Yksivuotias ei niistä paljon ymmärtänyt, mutta nyt neljävuotias nyökkäilee jo ymmärtäväisen näköisenä tutulle asialle. Avasin näitä enemmän blogikirjoituksessa lasten tavaroiden määrästä ja siivoamisesta, mutta tässä lyhyesti:

  • Tavaroiden täytyy mahtua niille määrättyihin paikkoihin. Esimerkiksi joulun tai syntymäpäivän alla on luontevaa ”tehdä tilaa lahjoille”, vaikkei niitä röykkiöittäin olisikaan tulossa.
  • Kohtuullisuus on ympäristöystävällisistä. Metsäretkiä rakastaville pienille lapsille olen avannut tätä esimerkiksi niin, että tilaa riittää metsille eikä kaikkialla ole vain tehtaita.
  • Kohtuullinen määrä leluja on helpompi siivota.
  • Kun meillä on kohtuullisesti leluja, niitä riittää paremmin muille – räikeä yksinkertaistus, mutta aivan totta ympäristösyiden kautta.
Saimme sekä artikkelikuvan ihanan ankkapelin että tämän farmilelusetin esikoisen kummitädin lapsilta käytettynä. Ne olivat meillä aikansa kovassa käytössä, mutta nyt ne äänestettiin kiertoon. Farmilelut olivat jääneet Duplojen jalkoihin, Ankkapeli vaativampien pelien – 2-vuotiaskin pelaa jo Afrikan Tähteä…

Aseta tavoitteet

Liike-elämän opeilla: Tavoitteet täytyy olla. Kun lapsi tietää, että tavoitteena on kierrättää viisi tavaraa, hän ymmärtää, ettei kyse ole kohtuuttomasta muutoksesta.

Jos suinkin mahdollista, tavoitteissa kannattaa keskittyä muuhunkin kuin luopumiseen. Kuten äitien- ja isänpäivinä saa todeta, pienikin lapsi osaa tuntea antamisen iloa. Tavoitteena voi olla vaikka löytää kaksi siistikuntoista lelua hyväntekeväisyyteen ”lapsille, joilla ei ole oikein mitään leluja”.

Tähän liittyen: Voi olla helppoa saada lapset luovuttamaan lelujaan tutulle lapselle, vaikka pienemmälle serkulle. Tästä täytyy kuitenkin ehdottomasti aina sopia etukäteen lahjoituksen saajan kanssa.

Vanhempia lapsia voi mainiosti motivoida myymään vanhoja lelujaan saadakseen rahaa. Ainakin meidän neljävuotiaan käsitys rahan arvosta on tähän vielä liian ohut. En halua myöskään opettaa lapsilleni, että vanhaa tavaraa vaihdettaisiin aina uuteen. Tavaroista täytyy osata luopua myös ilman lupausta uudesta.

Kehu ja palkitse

Aikaisemmin jokaiseen tavaraan tiukasti liimautunut esikoinen käy nyt neljävuotiaana tavaroitaan jo mielellään läpi. Harjoituksia on takana jo useita ja jokaisesta niistä suoriutumista olen kehunut vuolaasti niin hänelle itselleen kuin muillekin.

Palkitseminen toimii myös. Kyse ei tarvitse olla ihmeellisestä asiasta, kunhan se on lapselle mieluisa, riittävän konkreettinen ja tapahtuu mielellään heti tehtävän jälkeen. ”Nyt käydään nämä tavarat läpi ja sitten syödään piparit / pelataan Afrikan Tähteä.” Viimeksi tytöt saivat onnistuneen kierrätyssession jälkeen palkinnoksi palapelin, joka oli saatu kummeilta ja joka oli odottanut sopivaa hetkeä kaapissa jo hyvän tovin. Siis yhden yhteisen palapelin yli kymmenen lähteneen tavaran tilalle.

Ole kärsivällinen

Lapsesi haluaa todennäköisesti säästää monta sellaista tavaraa, jotka sinun mielestäsi joutaisivat roskiin tai muuhun kierrätykseen. Sinun täytyy kunnioittaa tätä päätöstä. Voit kuitenkin käydä väsytystaistelua. ”Ai sinä haluat leikkiä tällä vielä? Selvä, säästetään se.” ”Hei, huomasin, että vaikka halusit säästää tämän, et ole kuitenkaan leikkinyt tällä.” Tai taideteoksista: ”Ai haluat vielä ihailla tätä?” ”Mutta tämähän on edelleen täällä kasan alimmaisena.”

Ajatus luopumisesta on jäänyt lapsen mieleen kypsymään ja usein seuraavalla kerralla siihen ollaan jo valmiita. Ja jos ei niin sitten ei. Jos kyse ei ole merkittävästi tilaa vievästä tavarasta, täytyy vain hyväksyä, että lapsi tekee omat päätöksensä.

Käytä veto-oikeuttasi

Joskus lapsi ilmoittaa luopuvansa lelusta, jonka tiedät olevan hänelle rakas. Silloin kannattaa neuvotella ja ehdottaa lelun laittamista vaikka ylähyllylle mietintäajaksi. Lelua ei kannata laittaa piiloon lapselta, sillä silloin hän saattaa kuvitella, että kaikki muutkin kierrätykseen menevät tavarat löytyvät tarpeen tullen vielä jostain vanhemman kätköstä.

Jos lapsi aikoo luopua erityisestä taideteoksesta tai muusta tavarasta, jolla on sinulle tunnearvoa, voit ottaa sen vähin äänin talteen. Pidä se kuitenkin piilossa, kunnes lapsi on itse valmis arvostamaan moisia muistoja.

Mitä vinkkejä sinulla on tavaroiden karsimiseen lasten kanssa? Keskustellaan Instagramissa!

Isoisän olkihattu vai väärä jumala

Muistot ovat minulle todella tärkeitä. Jaan mielelläni muistojani muiden kanssa ja minusta on todella kiinnostavaa kuulla ystävieni muistoja. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun joku minulle tärkeä henkilö jakaa palan menneisyyttään kanssani.

Muistoesineitä sen sijaan en kaipaa.

Kosketus ei ole vahvimpia aistejani, enkä myöskään tunne elottomien esineiden energioita (siis tavalla, kuten vaikkapa toisen ihmisen läheisyyden aistii). En koe museoissa minkäänlaista kiusausta kosketella taideteoksia, vaikka niiden tekijä olisi kuinka kuuluisa. Käytetty vauvanvaate on minulle vain kierrätyskelpoinen tavara, vaikka sen sisällä olisivat aiemmin viihtyneet minulle maailman rakkaimmat ihmiset.

Tätä ihastuttavaa, lahjaksi saatua pupumekkoa ovat asuttaneet kummatkin tyttömme. Myin sen tietysti eteenpäin.

Tarvitseeko muistoon tavaraa?

Elokuvissa romantisoidaan tilanteita, joissa päähenkilö löytää muistoesineen ja tekee käänteentekevän ratkaisun elämässään. Ehkä en ole tällaisten puhtaasti tunnepohjaisten ratkaisujen suurin fani muutoinkaan.

Esikoiseni vaatii joka ilta minun laulavan yhden Helismaa/Rautavaara-hitin: joko Päivänsäde ja menninkäinen, Kulkuri ja joutsen tai Isoisän olkihattu. “Niin kuvat kulki muistoissani hämys ullakon/ ja mietin miten kaunis sentään ihmiselo on/ vaan miten vähän jääkään meistä muistoks tulevain/ kuin isoisän tarinasta olkihattu vain.”

Uskon, että isoisän romanttinen tarina olisi muistunut Rautavaaran mieleen, vaikka hän olisi nähnyt hatusta vain kuvan. Muistot ovat mielessämme, eivät esineissä, ja ne tulevat esiin sopivan laukaisijan myötä.

En voi kehuskella valokuvamuistillani, mutta olen kuitenkin aina esimerkiksi oppinut parhaiten lukemalla, en kuuntelemalla. Se ilmeisesti viittaa jonkinlaiseen visuaalisen muistijäljen vahvuuteen. Itselleni ainakin riittää muistijälken laukaisijaksi vain kuva tavarasta.

Pisteet silti siitä, että laulun isoisästä ei ollut säästetty kaiken maailman muistosälää, vaan vain olkihattu. Mutta eikö tuollainen laadukas, ilmeisen kestävä olkihattu kannattaisi ennemmin ottaa käyttöön ja käyttää loppuun? Olen varma, että sitä isoisä olisi toivonut!

Love people, use things.

Isovanhempieni häälahjakirjan annoin naiselle, joka tekee vanhoista kuvista kortteja.

Mitä jos ei raaski luopua?

Ymmärrän, että on vaikeaa luopua tavarasta, jonka on saanut rakkaalta ihmiseltä. Ymmärrän todella hyvin, sillä olen menettänyt erittäin läheiset äidinäitini sekä isäni. Olen pyöritellyt pitkään käsissäni esimerkiksi heiltä saatuja onnittelukortteja. Iskä on kirjoittanut tämän!

Mutta sitten olen tullut järkiini, napannut kuvan muistoksi käsialasta ja nakannut kortin paperinkeräykseen. Ihanko tosissani alkaisin vaalia rakkaan perheenjäsenen muistoa postikortissa?

Tai kiteyttäisinkö suhteen entisen poikaystävän kanssa säästämällä häneltä saadun korun, jota en käytä? Vaalin mieluummin muistoa upeista yhteisistä kokemuksista, ja ne palautuvat minulle parhaiten valokuvista. (Ja niistä digitoiduista päiväkirjoista löytyy tarvittaessa syyt, miksi ne mukavat miehet ovat minun kohdallani nimenomaan entisiä poikaystäviä, jos muistini tekisi tepposet.)

Jollain tapaa ajatus tavaran säästämisestä muistona rakkaasta ihmisestä tuntuu jopa kornilta. Tavara, vaikka miten hieno tai arvokas, ei kuitenkaan koskaan ole yhtään mitään verrattuna läheiseen ihmiseen. Luterilainen kasvatukseni taitaa puhua: älä pidä vääriä jumalia.

Sivuhuomautuksena olen myös aina ollut häpeällisen huono käymään rakkaitteni haudoilla, vaikka he ovat mielessäni päivittäin. Edelleen, vaikka isoäitini kuolemasta tulee 28 ja isäni kuolemasta 17 vuotta.

En ole säästänyt hymypatsastani.
Sain ala-asteella hymypatsaan, kuten moni muukin pienessä koulussamme. Olin otettu saamastani tunnustuksesta, en kipsiesineestä, jota kuitenkin velvollisuudentunnosta säästin pitkään.

Aarrearkku ja sen hinta

Palataan ruumisarkuista aiemmin tavaranraivaus-postauksessa antamaani neuvoon aarrearkusta. Kerää yhteen paikkaan kaikki ne tavarat, joita et käytä, mutta säästät tunnesyistä. Siis omat ja muiden lapsuusmuistot, valokuvat, tunnesyistä säästettävät vaatteet (häämekko!), muistot edesmenneistä sukulaisista, määritelmään osuvat saamasi lahjat jne. Ole armoton. Jos et ostaisi kyseistä tavaraa kaupasta, mutta siitä tuntuu vaikealta luopua jostain tunnesyystä, se kuuluu tuohon kasaan.

Paljonko tavaraa on? Pieni arkistolaatikollinen? Vaatekaapin hyllyllinen? Kaapillinen? Yhden huoneen täytteeksi?

Paljonko olet valmis maksamaan tuon tavaran varastoinnista? Kahden neliön kaapin ostohinta on pääkaupunkiseudulla hyvin lähellä kymppitonnia. Pelkkä lattiatila, ilman kaappia tai sen alaan kohdistuvaa kuukausivastiketta.

Älä tee mitään hätiköityä

Tiedän, että jotkut pitävät tapaani suhtautua tavaroihin tavaroina jokseenkin karuna. Jos tämän jutun lukeminen herätti sinussa kauhistusta, ei sinun varmastikaan kannata heivata rakkaita tavaroitasi kierrätykseen. Sinun tavarasi eivät ole minun asiani. Ne ovat sinun ja sinun perijöittesi asia.

Jos sen sijaan olet itsekin jonkinlaisella minimalismimatkalla, voit rauhassa mutustella ajatuksiani. Jos päädyt keräämään aarrearkun tai -komeron, voit hyvin säästää sen sellaisenaan vaikka vuoden ajan. Säästä ne tavarat, joita kaipaat tuona aikana – ja muista kuvata ne, joista päätät luopua kokonaan.

Mitä tehdä vanhoille päiväkirjoille?

Olen pitänyt päiväkirjaa siitä asti, kun opin kirjoittamaan, eli yli 30 vuotta. Harmikseni heitin ensimmäiset kirjat menemään joskus ala-asteella, mutta 9-vuotiaasta eteenpäin ne ovat tallella. Pisimmät kirjoitustauot ovat olleet joitain kuukausia, ei koskaan vuosia. Viime vuonna myönsin itselleni, että sähköisesti kirjoittaminen on muodostunut minulle paljon kynää ja paperia luontevammaksi, ja siirryin päiväkirjoissakin digiaikaan.

Fyysisiä opuksia oli kertynyt 20, ja loppupäässä olin jo hylännyt söpöt muistikirjat ja siirtynyt A4-koon paksuihin kierrekansioihin. Kirjat täyttivät yhden hyllyn vaatekaapistani, IKEA-kassillisen tilavuuden. Olin kantanut niitä muutosta toiseen ja toisaalta ne eivät kuitenkaan koskaan olleet saatavilla silloin, kun olisin niitä kaivannut – vaikkapa lomamatkalla, jossa viimein tuntui olevan aikaa ajatella menneitä ja tulevaa.

Tiedän ystävieni polttaneen omia vanhoja päiväkirjojaan. Joitain se harmittaa kovastikin, etenkin jos hävittämisen syynä on ollut puolison mustasukkaisuus menneisyydestä tai jotain muuta typerää. Toiset taas ovat sitä mieltä, että moisesta teiniangstista oli syytäkin päästä eroon.

Päiväkirjojen välistä löytyi monenlaisia helmiä, kuten ysiluokkalaisena pitämäni kevätjuhlapuhe.

Olen palannut vanhojen päiväkirjojeni pariin usein. Lopputulos on aina sama: Olen armollisempi itselleni ja entistä tyytyväisempi nykytilanteeseen. On myös mahtavaa huomata, että monet haaveeni ovat toteutuneet. Vaikka mukaan mahtuu aimo annos sitä teiniangstiakin, ei sekään ole minulle syy luopua noista muistoista. Ehkäpä päiväkirjani vielä joskus auttavat ymmärtämään omia tyttäriäni paremmin.

Oli siis selvää, etten halua kokonaan luopua päiväkirjoistani, mutten myöskään säilyttää niitä fyysisessä muodossaan. Yhtenä vaikuttimena oli se, että vanhempi tyttäreni oppii lähivuosina lukemaan, enkä halunnut päästää häntä selailemaan kyseisiä opuksia kaikkine teini-iän ryyppyreissuineen. Halusin kirjat digitaaliseen muotoon ja pilveen, niin että ne olisivat aina saatavilla, mutta suojattavissa salasanoilla. Koska olen jo vuosia lukenut kaikki kirjat ja lehdet digitaalisina ja tallentanut muistojani muutenkin pitkälti valokuvin, ei päiväkirjojenkaan säilyttäminen fyysisessä muodossaan tuntunut mitenkään tärkeältä. (Siltä varalta, että joku tähän viisastelee jotain dementiasta ja fyysisestä paperista, sanottakoon, että tuollaisessa harvinaisessa tapauksessa voi aina tulostaa.)

Yleensä siirryn tuumasta toimeen lähes välittömästi – silloinkin, kun harkinta olisi ihan järkevää – mutta tätä massiivista urakkaa pyörittelin päässäni useamman vuoden. Jossain vaiheessa mietin jopa, voisiko homman teettää jollain suomea osaamattomalla turvapaikanhakijalla… Sitten tuli koronakevät 2020, ja tällaisten kotona suoritettavien projektien siirtäminen “siihen, kun aikaa on enemmän” ei enää mennyt läpi.

Viisi uusinta päiväkirjaa olivat A4-koon kansioita.

Päiväkirjani eivät olleet pelkästään tekstiä, vaan niiden välissä oli kaikenlaisia niitattuja tai teipattuja, usein taiteltuja papereita, ja sekalainen kavalkaadi esitteitä, kuvia, rannekkeita, vanhoja jäsenkortteja, kulkulupia ja sen sellaista. Epämääräisten kokonaisuuksien tasoskannaaminen olisi ollut liian vaivalloista ja puhelinsovelluksella skannaaminen käytännössä mahdotonta. Digitalisointimetodiksi valikoitui siis puhelimella valokuvaaminen ja kääntäminen pdf:ksi. Ainakin Androidilla tosin on 50 sivun rajoitus kuvista tehdyissä pdf:issä, joten joistain päiväkirjoista on a-, b-, c- ja d-osat – kahdessa jopa e-osat, sillä ne olivat kokonaisuudessaan kaikkine lisälappuineen 237- ja 250-sivuisia. Päiväkirjojen lisäksi kuvasin useita paksuja kirjepinoja digitaaliseen muotoon.

Kanssani työskennelleet tietävät, että käsitykseni ergonomisista työskentelyasennoista poikkeaa normista.

Olisi pitänyt käyttää jotakin timeria mittaamaan projektin kesto, mutta puhutaan joka tapauksessa vähintään 50 tunnista, sillä 18 peräkkäisenä päivänä edistin hommaa useita tunteja päivittäin. En ole varma, oliko muutenkin aavistuksen ahdistava sosiaalisen eristäytymisen aika paras hetki tällaiselle projektille, mutta jos en olisi tehnyt sitä nyt, en olisi ikinä löytänyt tarpeeksi aikaa moiseen urakkaan. Mieleen tulvi niin hyviä kuin huonojakin muistoja ja sain projektistani tekosyyn ottaa yhteyttä moniin vanhoihin ystäviin. Yhtä lukuunottamatta kaikki vastasivatkin, ja oli ihanaa kuulla heidän kuulumisiaan tämän eristyksen keskellä.

Kaiken kaikkiaan urakka ehdottomasti kannatti, sillä alkuperäisten papereiden tuhoaminen toi kummaa mielenrauhaa. Digitaalisena muistotkin ovat kevyempiä kantaa!

Pahoitteluni pienhiukkasista, mutta näitä ei voinut vain heittää paperinkeräykseen.

Hesarin superraivaaja

Siltä varalta, etten ole ainoa, jonka minimalismi ja säästäväisyys ylettyy myös kaikenlaisiin digitaalisiin kuukausitilauksiin…

Tässä Helsingin Sanomissa sunnuntaina 29.3.2020 julkaistu juttu (tuo “superraivaaja” oli hs.fi:n otsikossa). Kannattaa tsekata myös nettisivuversio, sillä kommentit ovat todella kiinnostavia. On hyvin mielenkiintoista, millaisia oletuksia erityisesti avioliitostani tehdään. Tuntuu, että etenkin aikaansaavat naiset nähdään edelleen jonkinlaisina pirttihirmuina. Ei keikauta tätä laivaa suuntaan eikä toiseen, mutta yhtä kaikki kiinnostavaa luettavaa!

(Jos kuvat eivät zoomattuna ole luettavissa, kannattaa ladata ne ja zoomailla sitten niitä. Pahoitteluni vaivasta.)